J.M. Coetzee: Elizabeth Costello. Suom. Seppo Loponen, Otava 2005. 291 s.

VANHAN NAISKIRJAILIJAN MUOTOKUVA

Marjatta Ripsaluoma

Luin viime kesänä vuonna 2003 kirjallisuuden Nobelin palkinnon saaneen J.M. Coetzeen kirjan Nuoruus. Se maistui omaelämänkerralta: nuori mies muuttaa Etelä-Afrikasta Englantiin opiskelemaan, sekä elämää että kirjallisuutta. Kirjassa kerrotaan mistä aineksista Coetzeen tapainen kirjailija on tehty.

Vaikka ei Nuoruus-opuksesta pysty mitenkään päättelemään minkälaisia kirjoja vanhempi kirjallisuutta opiskellut mies sitten kirjoittaisi. Jos sen puoleen yhtään mitään. Saattaisihan vetäytyvästä ja yksinäisestä miehestä tulla vaikka mumiseva tohtori johonkin yliopistoon.

Nyt suomennettu Elizabeth Costello on kirjoitettu vuonna 2003. Se on elämänkerta vanhenevasta naiskirjailijasta, joka viimeisin voimin kulkee mantereelta toiselle seminaareissa, vastaanottaa palkintoja ja ennen kaikkea miettii, mitä elämässä on ollut tärkeintä.

Koska elämä on loppumaisillaan ja kirjailija tuntee jo kuoleman otteen.

Luentoja

Tärkeitä asioita on vanhalla ihmisellä paljon. Se edellyttää tosin hyvää muistia. Luulen että vähemmän tärkeät asiat häviävät pois, että luonnollista dementiaa on olemassa. Costello ei aina ollut kuuluisa ja loistava kirjailija, vaan hän eli nuoruutensa etsimällä, löytämällä ja kadottamalla aivan samoin kuin muutkin ihmiset. Costellon nuoruusmuistoissa on yhtymäkohtia Coetzeen omaan Nuoruus-kirjaan.

Costello sattui, siis aivan sattumalta, luomaan kuitenkin menestysteoksen. Se oli kertomus Molly Bloomista, James Joycen Odysseuksen naispäähenkilöstä, ja siitä miltä maailma näytti miesten toiminnallisen maailman varjosta. Mutta niinpä James Joycen näkökulma onkin hyvin miehinen.

Yksi menestysteos, varsinkin englanniksi kirjoitettu, avasi naiskirjailijalle maailman kirjalliset ovet.

Kirjailija Costello kulkee vastaanottamassa palkintoja ja pitämässä luentoja. Ensimmäinen niistä, luento eläinten oikeudesta aloittaa Coetzeen romaanin komeasti. Coetzee pystyy nivomaan yleiseen mielipiteeseen kasvissyönnin eettisyydestä (esimerkiksi jos ihmiset Itämeren maissa söisivät vain kasvisruokaa, meren tila olisi paljon parempi, ks. Helsingin Sanomat 5.5.2005) Costellon suhteen poikaan, joka on paikalla suojelemassa äitiä ahdistelevilta haastattelijoilta. Suojeleminen on suojelemista. Sitä joskus tapahtuu, vaikka länsimaissa yhä harvemmin, ikäpolvien läpi.

Poika on vähän yli 30-vuotias, mutta jo yliopiston professori, elää omaa elämäänsä. Poika ei halunnut tietää äitinsä kirjoista mitään, ennen kuin vanhempana, jolloin hän päätti ruveta tukemaan äitiään. Poikaan liittyy oleellisesti eläinten oikeuksia käsittelevä luento, koska pojan perhe syö lihaa ja pojan lapset joutuvat syömään lastenhuoneessa jos äiti on kylässä, koska he syövät kanaa.

Toinen hieno luento koskettelee katolista kirkkoa ja erityisesti sen etiikkaa. Luennon pitää Elizabeth Costellon sisar, katolinen nunna, joka hoitaa köyhiä, orpoja ja sairaita Afrikassa. Myös Sisar Blanche saa palkinnon. Kirjailija haluaa tulla palkintopaikalle, koska silloin on viimeinen tilaisuus tavata sisko.

Jokainen luento vie kirjailijaa lähemmäksi kuolemaa.

Viimeisellä tuomiolla

Coetzee päättää kirjan outoon kylään, jossa on paljon parakkeja. Jokainen parakin asukas joutuu tekemään selvityksiä elämästään tuomareille.

Tarkoituksena on päästä aidan toiselle puolen. Vartija raottaa kirjailijalle porttia, josta näkyy vähän valoa, ei paljon, mutta sen verran, että valon lähde jää kiinnostamaan. Sillä tuskin taivaassa on aurinkoa paistamassa.

Mutta toiselle puolen päästäkseen pitää tehdä selonteko toisensa perään. Niistä ei tahdo tulla loppua, ja kaikki parakin ihmiset ovat uupuneita. Kylän keskellä on tori, jossa soitetaan musiikkia ja istutaan kahviloissa rupattelemassa.

Kaupunki muistuttaa pientä tirolilaista kylää, jollaisissa varmaan natsi-aikana oli keskitysleirejä.

Coetzee aloittaa Franz Kafkan novellilla Selonteko akatemialle ja päätyy esittämään portin vertauskuvana Kafkan Linnan. Olisi ehkä syytä ruveta lukemaan Kafkan tuotantoa uudestaan.

Huolestuttavaa

Olin kauhuissani aloittaessani kirjaa. Olin luullut tuntevani maailmankirjallisuuden suurimmat kirjailijat, mutta en ollut koskaan kuullutkaan Elizabeth Costellosta.

Coetzee on  äärimmäisen taitava kirjailija. Minä jouduin kaivautumaan nettiin saadakseni selville, mistä Costellosta oikein on kysymys. Ehkä Coetzee sekoitti Elizabethin ja Elviksen?

Huojennukseni oli aivan yhtä suuri kuin oli ollut kauhistukseni. Elizabeth Costelloa ei ole koskaan ollut olemassa. Sen sijaan on olemassa erittäin hyvä kirja, jonka on kirjoittanut J.M. Coetzee, joka kertoo tästä naiskirjailijasta.

Kirjan suurimpia ansioita on se, että mieskirjailija onnistuu luomaan hyvin elävän kuvan vanhenevasta naiskirjailijasta. Ehkä miehissä ja naisissa ei kuitenkaan ole niin hirveän suurta eroa, varsinkaan vanhoissa.

Kirjan loppu jää auki. Ei tiedetä raottaako portinvartija ovea, että Elisabeth Costello pääsee sisään. Väärin sanottu. Jos Coetzee olisi pannut päähenkilönsä menemään portista sisään, silloin hän olisi luonut lukijalle kuvan taivaasta, jota ei tietenkään ole. Siis sellaista kuvaa, josta voitaisiin ottaa videopätkä.

On vain kuvitelmia. Ja tämä kirja on fiktiota.