Borowski, Tadeusz: Kotimme Auschwitz. Suom. Martti Puukko. Like 2005

Venäläiset saapuivat vapauttamaan Auschwitzin keskitysleirin 60 vuotta sitten. Muuan nuori puolalaisvanki oli ollut siellä, mutta oli venäläisten lähestyessä joutunut pitkälle kuolemanmarssille, sotilaan huitaisema pistimen haava reidessään, ja päätynyt Dachaun leirille lähelle Müncheniä.

Sen vapauttajana henkilöityi reipas, ulkoilmassa elellyt purukumia mutustava amerikkalaissotilas. Vanki muisteli hämärästi olleensa joskus aivan tavallinen puolalainen, kotoisin ehkä jostain Poznanin tienoilta, nimikin oli ollut ennen vuosikausien tatuoitua numerosarjanimeä: Tadeusz Borowski.

Borowski joutui leirikumppaneidensa tavoin odottelemaan tilapäisleirillä kuukausia päästäkseen takaisin kotiin. Sinä aikana hän ja monet muut alkoivat kiivaasti kirjoittaa. Jotain tehdäkseen, aikaa tappaakseen.

Koti tuntui niissä olosuhteissa kaukaiselta ja sen vuoksi Borowskin leirikuvauskirjan nimikin on Kotimme Auschwitz.

* * *

Minulla oli tuttava, vanha puolalaisrouva, joka leikkasi kysymykseni sekunnissa halkipoikki: et sinä voi ymmärtää. Hän veti suunsa viivaksi ja jatkoi kutomistaan. Sitten, minuutin kahden kuluttua hän kertoi, että heillä oli ollut sodan aikaan kokoontumispaikka, paikallisella nuorisolla. Sitten joku antoi kokoukset ilmi Gestapolle. Hän itse oli myöhässä ja näki kuinka hänen ystävänsä katosivat kuorma-autoihin.

Nyökkäsin. Minä olin kysynyt Puolan sodanjälkeisestä antisemitismistä. Siihen ei tullut vastausta.

Vähemmän puolalaiset varmaan Auschwitzista, Hitlerin apulaisista tai sosialismin suhteesta fasismiin ovat ikinä puhuneetkaan. Mutta aivan heti sodan jälkeen tarinoita kuitenkin kirjoitettiin.

Sodan aikana kaikkialla Euroopassa oli nuorisoa, joka kokoontui tiettyyn paikkaan ja suunnitteli sabotaaseja, tihutöitä, terroritekoja. Mutta tärkeintä tietenkin oli säilyä hengissä, vaikka sitten joutuisi Auschwitziin.

Tadeusz Borowski oli puolalainen. Hän joutui leirille, koska häntä epäiltiin maanalaisesta toiminnasta. Hän oli nuori vielä, alle 20-vuotias ja säilyi hengissä. Hän oli vain 28-vuotias, hänen tyttärensä neljän päivän vanha, kun hän työnsi päänsä kaasu-uuniin. Tämä tapahtui vuonna 1951.

Nyt Martti Puukon hienosti suomentaman lyhytproosakokoelman Kotimme Auschwitz Borowski kirjoitti jo 1946. Kirja ei ole dokumentti, se on kirjallisuutta. Sellainen yhdistelmä - kaunokirjallisuutta keskitysleiriltä - on ehkä mahdoton. Vähemmästäkin sitä työntää päänsä kaasu-uuniin.

Esimerkiksi Aleksander Soltsheninin neuvostoliittolaisista leiritarinoista selviää hyvin nopeasti, että leirielämä oli elämää. Tärkein tehtävä siinä elämässä oli elämän ylläpitäminen, mutta silti se oli elämää.

Keskitysleireillä on ystäviä ja vihollisia. Borowski aloittaa kertomalla miten ruoka-annoksen, joka koostuu vedestä ja nokkosista, voi lisätä kunnon murkinaksi, mikäli onnistuu pääsemään lähelle kuljetusjunaa. Uloshakatuilta puolikuolleilta ihmisiltä on jäänyt karjavaunuihin ruokaa ja vaatteita. Vaatteilla voi käydä kauppaa.

Leirissä ollaan kuin kotona. Ainut ero n.k. normaalielämään on se, että leirissä ystävät ja viholliset lasketaan sen mukaan, miten heistä hyödytään. Vai onko? Tarkemmin ajatellen ei tuota eroa taida ollakaan.

Mielen ulkopuolelle on kuitenkin sysättävä valtava määrä asioita, jotka ovat "kodin" hierarkian yläpäässä: kapot, komendantit, sotilaat ja muut, joilla on aseet. Vangilla on oltava silmät selässä. Joukkomurhia, krematorion loimotusta, kaasukammioita ja sellaisia ei kannata ajatella, muuten ei elämästä tule mitään. Toivottomuus tappaa nälkäiset ja sairaat nopeammin kuin lavantauti ja vesivelli.

Auschwitz-kirjallisuutta on valtava määrä. Omassa kirjahyllyssäni on äkkiä silmäiltynä Elie Wieselin, Primo Levin, Imre Kerteszin ja J.W. Sebaldin kirjoja.

Primo Levi itse asiassa kysyy yhteisen kysymyksen: Tällainenko on ihminen? (italiaksi 1947, suomeksi 1962). Kysymykseen ei oikeastaan löydy vastausta. Ihminen on tuhattaituri sekä hyvässä että pahassa. Ehkä vastaus olisi yksinkertaisesti vain: tällainenkin ihminen on.

Jossakin televisiodokumentissa hiljakkoin haastateltiin unkarilaisia Auschwitziin joutuneita. Heidät kerättiin vasta vuonna 1944, apureina saksalaismiehittäjillä oli Unkarin oma nuoliristiläisten armeija. Dokumentissa eräs entinen vanki mietti, miksi Saksa katsoi asiakseen toteuttaa lopullisen ratkaisun - siis ei-arjalaisten tuhoamisen - vaikka kaikki voimat olisi pitänyt panna viimeisiin sotaponnistuksiin.

Kysymys on yltiönationalismin irrationaalisuudesta. Leirit toimivat kuin kello, kaasutukset ja kuljetukset tapahtuvat täsmälleen suunnitellusti, leirien komendantit olivat ylpeitä insinööritaidostaan ja järjestelmällisyydestään, saksalaisista hyveistä. Silti pohjalla asusteleva vieraskammo - myös kommunistit, sotavangit, homot ja mustalaiset joutuivat leireihin ja tuhottiin - sai patologiset mittasuhteet ja ylitti lopulta kaiken muun.

Tästä insinööritaidon irrationaalisuudesta on olemassa n. 12 tuntinen Landtmannin tekemä dokumentti nimeltä Shoah, joka on esitetty Suomenkin televisiossa.

Eikä Borowski ollut ainut itsemurhaan päätynyt hengissäsäilynyt. Myös esimerkiksi kirjailija Primo Levi teki itsemurhan, vaikka pari vuosikymmentä myöhemmin. Eikä hän asunut kurjassa sosialistimaassa vaan kunnon kapitalistisessa Italiassa.

Orjaksi joutuminen lyö ihmiseen leiman, joka on syvempi kuin yllättäen saapunut vapaus. Arvottomuuden kokemus on pahempi kuin mikään muu. Hengissäsäilynyt on elänyt toivon varassa. Ja kun vapaus saapuu, menee myös toivo.

Ei auta kirjoittaminen. Ei auta rakkaus. Unohtaa ei voi.

Borowskin kirja on kirjoitettu niin hyvin, että se masentaa tässä loputtoman harmaassa talvessa täydellisesti. Mistä minun olisi mahdollista hakea vastapainoa? Ilo tuntuu haihtuneen tähän ilmastonmuutoksen epätalveen.