Andrei Makine
VAIENNUT SÄVEL
Marjatta Ripsaluoma
Musiikkia on vaikea kuvailla ilman kuvia. Luulen että musiikin tajuaakin nimenomaan
kuvina, sellaisina hetkinä jolloin musiikkiin voi keskittyä ja antaa kuvien ajelehtia
sinne tänne, kiireettä.
Elokuvissa musiikilla voi olla voimakas vaikutus. Eräs tällainen kappale on Chopinin
poloneesi, jossa on toistuva sävel: melodia alkaa, mutta sitten kulkee taaksepäin kuin
epätietoisena siitä, mihin tulisi edetä. Poloneesi on Andrzej Wajdan elokuvassa Tuhkaa
ja timanttia. Siinä vanha maailma kapinallisen Zbigniew Cybulskin johdolla
tanssii ulos juhlasalista. Musiikki on tässä äärettömän surullista, siinä kaikuu
tragedia, jonka nimi on sota.
Muistaako joku vielä samizdat -kirjallisuuden? Se oli kädestä käteen
leviävää maanalaista kirjallisuutta, jota Neuvostoliitto tuotti kellareistaan.
Pianistilla ei ollut edes sellaiseen kuuluisuuteen mahdollisuutta: mistä piano, mistä
konserttisali, mistä uskalias yleisö?
Siperialaissyntyinen, nykyisin Ranskassa asuva Andreï Makine (jota Suomessa
kutsutaan tuttavallisesti Mäkiseksi) kertoo kirjoissaan, joista tunnetuin on Ranskalainen
testamentti, Neuvostoliitosta Siperian näkökulmasta. Siperiahan ei opeta mitään,
se vain on siellä suunnattomana jäisenä lakeutena.
Makinen uusin suomennettu kirja kertoo pianistista, jonka kohtalona Stalinin vainojen
vuoksi oli jäädä ilman pianistin uraa. Se tavallinen tarina siis. Kirjan nimi on Elämän
musiikki. Musiikki on mahdollista kuvitella siihenkin elämään, jonka lahjakkuus
kiellettiin.
Müncheniläinen filosofi Aleksandr Zinovjev lanseerasi aikoinaan kokonaista
yhteiskuntamallia kuvaavan käsitteen homo sovieticus (neuvostoihminen),
jonkalainen jokainen Neuvostoliiton kansalainen oli. Se sisälsi velttouden, kateuden,
kierouden, välinpitämättömyyden, varkauden, sanalla sanoen kaikenlaisen negatiivisen
joka seuraa tukahduttavasta totalitaarisesta komennosta.
Jos Neuvostoliiton yhteiskunnallinen kokeilu olisi onnistunut, homo sovieticus
olisi epäilemättä sisältänyt ihmiskunnan loistavimmat ominaisuudet. Epäonnistuneen homo
sovieticuksen määritelmästä joku saattaisi tosin huomauttaa, ettei siinä ole
mitään uutta, pikemminkin kysymys on yleisinhimillisistä ominaisuuksista.
Oli tämän ihmislajin laita miten tahansa, Siperiansa Makine tuntee. Kirja alkaa
valtaisan lumimyrskyn kuvauksella. Tapahtumapaikka on pieni asema, juna on myöhässä
ainakin kuusi tuntia, paikalla on pienoiskoossa Neuvostoliitto. Kertojan lisäksi pianisti
on siellä, ja sävel katkeaa äkisti, kun kertoja löytää musiikin lähteen.
Matkakertomus
Makinen kirjaa voi siis lukea hyvin esimerkiksi Kommunismin mustan kirjan
oheislukemistona. Kirjastosta voi kaivaa esiin vaikka Boris Pasternakin Tohtori ®ivagon tai Ilja Ehrenburgin Suojasään.
Fiktio on hyvä tapa lukea historiaa, koska fiktiivisin keinoin on mahdollista maalata
yksityiskohtainen kuva kustakin ajasta.
Tässä kirjassa matkustetaan Moskovaan, jossa pianistilla piti olla ensikonserttinsa
vuonna 1941. Päivää ennen konserttia vanhemmat vietiin, poika sai varoituksen ajoissa
ja katosi. Kirjassa on kunnon jännityskertomus, joten juonesta ei sen enempää.
Makinen kirja on ohut ja äärimmäisen tarkka. Suurista asioista ei tarvitse
välttämättä kirjoittaa tiiliskiviromaania. Osumatarkkuus on tärkeämpi asia. Kirjan
kieli on samoin rikasta ja tarkkaa, Annikki Sunin laatutyötä.
Kysymys kuuluu: miksi totalitaarisissa maissa vainotaan nimenomaan taiteilijoita? Mikä
tekee heidät vallan kohteina niin vaarallisiksi?
Tärkeintä olisi katsoa ympärilleen. Millaisia lahjakkuuksia tuhotaan tänään?
Miten monta lahjakasta pianistia jää Suomesta löytymättä, koska
vanhemmat/opettajat/toverit eivät huomaa lahjakkuutta? Miten toimivat taidemarkkinat,
menestyvätkö aina kaikkein lahjakkaimmat? Ihan varmastiko?
Andreï Makine: Elämän musiikki. Suom. Annikki Suni. WSOY 2002, 111 s.
