AJATUKSIA TULEVALLE VUOSITUHANNELLE

Italo Calvinon kuusi Amerikanluentoa

Uskoakseni yhteys kaivatun leijumisen ja koetun puutteen tai riiston välillä on antropologinen vakio. Tätä antropologista välinettä kirjallisuus toistaa ja ikuistaa.

Kyse on keveydestä, joka johtuu raskaudesta. Kun kirjailija pyrkii leijumisen kuvaukseen, hän joutuu taistelemaan elämän todellisuutta, eli raskautta vastaan. Italo Calvino on pyrkinyt kirjoillaan keveyteen ja huolestunut, kun yhä uudelleen löytää raskaita asioita teksteistään. Keveyden luominen on raskasta työtä. Leijuminen on peruskokemus, siihen pyritään takaisin. Mistä siinä on kyse, ehkä siitä kun isä heitti vauvan ilmaan? Vauvathan huutavat riemusta.

Vladimir Propp on keveys-luennossa Calvinon siteeraama antropologi, Propp sanoo että ihmisellä on tarve lentää toiseen maailmaan, poissaolon tarve. Propp on tutkinut kansansatujen morfologiaa. Lento lähtee huomiosta, että kyläyhteisön raskaimpia taakkoja kantavat naiset ja juuri he ovat sadun kertojia. Sadut on tarkoitettu keventämään kylän taakkoja. Proppin tapa tutkia satuja on vähemmän kielitieteellinen kuin Grimmin veljesten, tässä ero, mutta Propp kulkee kielitieteen ja semiotiikan hedelmällisessä välimaastossa.

Jo luentojen nimet ovat henkeviä: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys, moninaisuus. Kuudetta luentoa ei ole, sen jälki on musteella kirjoitettu otsikko: Consistency, miten se suomentuu, pysyvyyskö vai sinnikkyys? Kirjailija Calvino tuntee Välimeren kulttuurin syvällisesti, hän on toiminut myös kustannustoimittajana mistä johtuu hänen laaja lukeneisuutensa. Fantasia-romaanien kirjoittamisen ohella hän on keskittynyt filosofiaan ja etenkin folkloristiikan tutkimukseen, antiikin mytologia on olennainen osa kenen tahansa sivistyneistön jäsenen elämää Italiassa. Kuudetta luentoa ei tullut, kirjailija kuoli kesken.

Nopeus teemana kytkeytyy aikaan, sen tajuamiseen. Aika voi kulua nopeasti tai hitaasti: sen kulkua voi hallita, toisaalta kokemukselliset tihentymät tuntuvat kestävän kauan. Absoluuttisena suureena siitä on vaikea mennä sanomaan mitään. 1001 yön satujen Sheherazade pelasti henkensä kertomalla tarinoita pyövelilleen. Hän pystyi kertomaan tarinaa tarinan sisällä, sisäkkäisyyksiä, jotka pidensivät öitä: pyöveli halusi kiihkeästi kuulla tarinan jatkon seuraavana päivänä. Nopeus sublimoi sielun (Giacomo Leopardi). Tekninen kehitys tuottaa paljon metaforia ajasta, esimerkiksi hevonen/auto. Kirjallisuudessa kyse on aika-tilasta, esimerkkinä Calvino käyttää Borgesia. Kirjallisuudessa tila-aika voisi tarkoittaa monikerroksellisuutta. Raskaasta runsaudesta epigrammeihin... Muuten Calvino on sitä mieltä, että proosan ei tarvitse poiketa runouden kirjoittamisesta, se voi olla yhtä tiivistä. Hän jää miettimään mikä olisi tiivistetty sanoma, proosan ja runon risteytymä, hän löytää esimerkin, jossa liikutaan ajassa:

Kun hän heräsi, dinosaurus oli vielä siellä (Augusto Monterroso)

Absoluutin välttäminen

Tästä seuraa pitkä selitys jumalista, esimerkiksi Merkurius edustaa "syntoniaa" eli osallistumista maailmaan ja Vulkanus "fokaliteettia" eli rakentavaa keskittymistä. Näistä prinsiipeistä kehitettävät ajat ovat joko syklofrenisia tai skitsofrenisia. Ne voidaan päätellä jumala-symbolien avulla, mitään absoluuttia ei voi olla. Ei senkään vuoksi, että kaikki on liikkeessä. Ja Hermes vie sanaa ajasta toiseen.

Näkyvyys: mielikuvat satavat! Mikä on fantasia? Fantasiat tulevat kuvien lukemisesta, kuvalukutaidon hankkimisesta. Ideoita: vastineiden etsiminen kuvalle, yhtymäkohdat elokuvaan, maalauksiin, valokuvaan. Kuvat assosioituvat, niistä sitten kehittyy tarina. Moni kirjailija kirjoittaa juuri näin.

Jean Starobinski: mielikuvitus tiedon välineenä tai maailmansieluun samaistumisena. Tässä on kaksi eri tapaa kuvittaa mieltä, poimia kuvia mielestä, ehkä myös persoonallisuusero. Mielikuvitus lisää tietoa eikä tuskaa, sen sijaan maailmansieluun samaistuminen mielikuvituksen avulla voi olla pyörryttävä matka.

Leonardo mietti monenlaisia, eräs oli tarina tulesta ja vedestä: tuli pani pahakseen että vesi asettui sen yläpuolelle kattilaan, vaikka tuli on korkeampi alkuaine. Niinpä tuli kohotti liekkinsä korkeammalle, vesi kiehui kattilan yli ja sammutti tulen. Tarinalla on varmasti opetus, joka tapauksessa se kuuluu Calvinon luentoon nimeltä täsmällisyys. Täsmällisyys on osa sanan mahtia:

Sana liittää näkyvän jäljen näkymättömään, poissaolevaan, haluttuun ja pelättyyn asiaan, niin kuin hauras tilapäissilta, joka on viritetty tyhjyyden yli.

Sanalla on valtaa, oikeinsanottuna se muuttaa todellisuutta.

Elämä on rajallinen, kuitenkin on turha yrittää pelastautua moninaisuuden pyörteeltä. Tässä Calvino puhuu siitä toivottomasta vimmasta, jolla ihmiset yrittävät pysyttäytyä virran ulkopuolella, pitäytyä pysyvyydessä, jota ei ole. Tässä on yhtymäkohta sekä näkyvyys- että moninaisuus-luentoon. Siinä mielestäni tärkein huomio liittyy tieteen ja taiteiden yhteisiin alueisiin. Kun tieteessä tutkitaan empiirisesti pienenpieniä hiukkasia, niiden tarkastelu muuttaa niiden olinpaikkaa tai koostumusta. Tieteille ja taiteille on ominaista empirian ja intuition vuorottelu, ilman moninaista mieltä ilmiöitä ei voi kuvailla eikä saattaa reaaliseen maailmaan pinnan alta, näkymättömyydestä.

Calvino julistautuu ensyklopedististen kirjailijoiden ystäväksi miettiessään moninaisuutta. Kirjailijalla on mahdollisuus kirjoittaa teos, joka haarautuu yhä uusiksi tarinoiksi, kunnes se käsittää koko maailman. Sellainen maailmanpuu on aivan yhtä mahdollinen kuin sekin (valitettavan yleinen), joka ei sisällä ensimmäistäkään tarinaa ja joka on pysähtynyt ja kuollut. Mutta tarinoiden kasvaessa elämä kasvaa ja kukoistaa. Sen vuoksi meillä on myös korkeampaa älyllistä elämää, niin kuin Italo Calvino, jonka teokset ovat olemassa, vaikka kirjailija itse on jo kuollut.

Marjatta Ripsaluoma

Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Suom. Elina Suolahti. Loki-kirjat 1995