Eero Hämeenniemi: Norsuilla etuajo-oikeus. Matkalla Etelä-Aasiassa. Basam Books 2005, 244 s.

ROKOTUSTA ROMANTIKOILLE

Marjatta Ripsaluoma

 

Helsingin Sanomia seuraava saattoi lukea säveltäjä Eero Hämeenniemen kolumneja pari vuotta kulttuurisivuilla. Ei hän usein Intiasta kirjoittanut. Vaikka hän pyrkii olemaan varsinkin tamilien maalla mahdollisimman paljon, kaiken aikaa hän on toiminut Sibelius-akatemiassa sävellyksen dosenttina.

Kirja on sisarteos vuonna 2004 ilmestyneelle Missä sade leikkii, jossa kirjoittaja kertoo matkoista ja asumisesta tamilien parissa. Hämeenniemi osaa tamilien kieltä niin hyvin, että hän on päässyt jopa television hupiohjelmaan, jossa naureskeltiin omituisen valkoihoisen ihmisen loppumatonta sympatiaa ja tiedonhalua.

Lukijalle on hyödyksi jos hän tuntee intialaista musiikkia ja tietää minkälaiselta kuulostaa raaga ja soittimista esimerkiksi taabla-rummut ja siitar. Raaga kirjoitetaan useimmiten raga, joka on englanninkielinen väännös musiikkimuodosta. Sitä soitetaan ympäri Intian, ainoastaan improvisaatioon ja kuriin perustuvan musiikkimuodon vaihteluista tietää missä päin Intiaa ollaan.

Pohjois-Intiassa raaga on ollut enemmän hovien musiikkia, etelässä taas karnaattista, ehkä enemmän varioivaa.

Kun Hämeenniemi metsästää hyviä gamelan-orkestereita Indonesian Balilla ja Jaavalla ja katsoo varjoteatteria, voi käydä katsomassa löytyisikö kirjastosta hienoa A.S. Härön kirjoittamaa opusta Näyttelevät varjot. Aasian varjoteatteri (ISBN 951-99848-8-7, kustantaja Jouko Korpivaara), jossa on runsaasti tietoa hindulaisesta kulttuurista yleensä ja varjoteatterista ja gamelan-musiikista erikseen.

Itselläni oli onni kuunnella kahden ystävättären kertomuksia Balilta, Jaavalta ja Intiasta, jossa he olivat yhden talvikauden. Sain jonkinmoisen käsityksen, kun kuuntelin gamelan-musiikkia ja katselin tarinoihin, yleensä Ramajanaan, liittyviä diakuvia. Esitys kesti, siis tällä tavoin lyhennettynä, kaksi tuntia.

Kunnon intialainen raaga voi kestää kolme neljä tuntia tai läpi yön.

Katoavaa perinnettä

Hyvän muusikon koulutus kestää 15 vuotta. Se tarkoittaa 8 tunnin musiikkiopintoja päivässä. Joitakin musiikkikouluja on jo perustettu, mutta edelleen hyvä esiintyjä ottaa oppilaita.

Oppilaan ensimmäinen työ on hoitaa huushollia. Sitä menoa voi kestää vuoden kaksikin, mutta sekin on opetusta - kärsivällisyyteen.

Härö kirjoittaa kirjansa lopussa, että musiikki- ja varjoteatteriperinne on katoamassa, koska ihmiset ovat huomanneet sessioista muodostuvan turistirysiä. Niinpä esitysten taso turistialueilla voi olla sitä sun tätä.

Aivan sama pätee raagaan. Hämeenniemi on kuitenkin sitä mieltä, että jonkin perinteen säilöminen ei ole itseisarvo. Nykyisin musiikkikouluissa opiskelee myös länsimaisia muusikoita ja säveltäjiä.

Hämeenniemi kirjoittaa kutkuttavasti muusikkoystävistään, joita hän metsästää osoitteettomilta kaduilta kuin viimeistä päivää ja tahtoo ehdottomasti kuunnella sitä parasta. Kaupunkien meteli ja pauhu kuuluu taustalta.

Kaupunkien valot ja varjot

Intiassa asuu yli miljardi ihmistä tällä hetkellä. Ei ole olemassa yhtä Intiaa, vaan Intia on yhtä loputon kuin erilaiset mielenmaisemat. 

Nepalin Katmandu ei ole pelkästään vanhojen hippien paratiisi, vaan sisällissotaa käyvä maa. Kolkata (Kalkutta) ei ole pelkästään äiti Teresan kotikaupunki, vaan värikäs entinen siirtomaakaupunki, jossa monet kulttuurit kohtaavat, mutta ennen kaikkea se on bengalinkielisen kulttuurin pääkaupunki.

Hämeenniemi tapaa niin ylhäisöä kuin alhaisoakin. Hän pääsee livahtamaan sisään temppeliseremonioihin, jotka on ulkopuolisilta kielletty. Hän antaa vilusta tärisevälle kerjäläiselle villatakkinsa päälle - ja katuu siinä samassa, koska tajuaa että joko vanhus ryöstetään tai hän myy lämpimän takin seuraavana päivänä. Hän tapaa tavattoman rikkaita ja kimmeltäviä intialaisia, jotka kutsuvat häntä suurpiirteisesti norjalaiseksi. Sillähän ei ole väliä, koska Suomi ja Norja ovat sama asia Intiasta päin katsottuna.

Hämeenniemi on onnistunut myös kuljettamaan joitakin parhaita muusikoita Suomeen antamaan konsertteja. Sibelius-akatemian opiskelijoita puolestaan käy usein vaihto-opiskelijoina siellä päin, varsinkin Bangaloressa ja Chennaissa.

Koska kirjoittaja opiskeli paikalliset kielet, niin että tuli niillä toimeen, hänellä oli pääsy moneen paikkaan, jonne useimmat eivät ikinä pääsisi.

Kirja päättyy sunaamiin. Hämeenniemi sattuu olemaan Chennaissa, Etelä-Intiassa, kun sunaami (tsunami) iski Tapaninpäivänä 2004. Kotiin tullessaan hän ei käsittänyt puhuttiinko yleensä samasta katastrofista.

Hämeenniemi välttyi täpärästi meren kohtaamiselta ensimmäisen aallon tullessa ja kulki päiväkausia rantakylissä etsimässä ystäviään. Harvaa hän enää löysi. Kalastajat olivat ennättäneet tulla yölliseltä reissultaan jo takaisin kotiin ja olivat jo nukkumassa.

Länsimaalaisia turisteja kuoli ainoastaan noin prosentin verran. Kuitenkin suomalaisten kohtalo tuntui olleen tärkein asia täällä. Eikö ole aika suhteetonta?