Liukko – nimihistoria - ja esihistoriatutkimus

kirj. Seppo Liukko 2005 - 2008

 

 

Huom! Tämä kirjoitus on nimenomaan Liukko – nimen historiaan perustuva tutkimus, tämä ei ole sukututkimus.

 

Liukko-kokovaakuna.jpg

Liukko- sukuseuran vaakuna (kokovaakuna), ks. suunniteluperusteet ja heraldiikkaselitys

 

Tämä tutkimus osaltaan kuitenkin valottaa taustaa Liukko- sukututkimukselle ja sille missä ja milloin virallinen sukututkimus kohtaa Liukko – nimitutkimuksen mukaisen muinaissuomalaisen* historiatietojen mukaisen Vesilahden Liukko - suvun (Vesilahden Liukko- suku on ollut olemassa huomattavasti ennen 1540- luvun maakirjoja eli jo keskiajalla ja joidenkin johtopäätelmien perusteella jo pronssi- rautakaudella paikannimenä mm. Rusko- Masku- Nousiainen alueella Liukola- kylännimi (ks. tutkimusartikkeli ja yhteenvedot tutkimusperusteista Seppo Liukko kotisivuilta, linkki alla).

Nimitutkimuksen ja sukututkimuksen ns. yhdistettävissä oleva kohtaamisaika ja -paikka ovat tällähetkellä tiedossa olevien asiakirjojen perusteella Savossa 1560- luvulla, jolloin lähtöpaikka olisi Vesilahti Liukko - talo tai Vesilahden Liukko- eräsijat Ruovedellä ja Rautalammilla, tulopaikka Savoon olisi Tavisalmi / Kuopio- Leppävirta- Heinävesi- Varkaus, josta löytyvät historiamerkinnät ja sukutaulut nykyajan Liukko- sukuun saakka.

 

Koska lähdeaineistoa on vielä käsittelemättä, tutkimus on keskeneräinen, nyt n. 125 siv.. Kirjoitusta päivitetään jatkuvasti, viim.11/2008
Viimeisin päivitys Seppo Liukko kotisivulla: tästä linkki etusivulle.

 

 

Esihistoriallinen Liukko - nimi, lyhyt tutkimusyhteenveto:

Tässä esitellään muinaissuomalaiseen Liukko - nimen historiaan liittyvä tutkimus, ja kuinka pakanallisen ajan nimi voisi olla säilynyt läpi mm. kristillis- ruotsalaisen nimistöpaineen ja olisi suomalaisten käytössä edelleen.
Liukko - nimen iäksi arvioidaan ko. tutkimuksen aineiston ja tutkimusmetodien perusteella n. 1000 - 4500 vuotta. 

Vasarakirveskulttuurin ja maanviljelyn suomensukuisten alueelle tuoneiden germaanikielinen joukkoa / ryhmää ja tässä yhteydessä kaskiviljelijäjoukkoa merkitsevä nimi liuti* > (Leute /Leuc) olisi äänteellisesti muuttunut suomenkielisellä alueella Liuco >  Liuko > Liukko - muotoon (ks. tarkempi etymologiamääritelmä Liukko- nimen esihistoriatutkimuksesta sekä Liukko nimisten paikannimien sijainnit Suomessa kartalta). 

Tämän Liukko - nimen esihistoriatutkimuksen kautta tai sen välityksellä olisi jokaisen suomalaisen mahdollista seurata ikäänkuin "oman suomalaisen sukunsa" matkaa läpi historian, joka on suhteutettu suomalaisten pitkään jatkuvuusteorian mukaiseen esihistoriaan, jääkauden maksimista alkaen. Tämä tutkimus tuo esille sen, miten historian tapahtumat ovat toteutuneet tavallisen suomalaisen näkökulmasta, se on selkeästi erilainen kuin mitä yleensä esitetään. Keskiajan ja uudenajan tapahtumia kuvataan yleensä tai ainoastaan vain "suurten" kuninkaiden, aatelisten tai kirkon - merkkihenkilöiden nimissä. Liukko - nimen tutkimuksen eri vaiheita seuraten on mahdollista ymmärtää suomalaisten erittäin mielenkiintoisia historiallisia tapahtumia, monipuolisemmin ja uudesta näkökulmasta. 

Tutkimus on rakennettu lähtökohtatietojen; laaja-alaisen ja suurimääräisen Liukko - nimipesyeen paikannimistötietojen- sekä etukäteen tiedossa olleen Liukko - nimen etymologiamääritelmän perusteilla. Tutkimuksen tarkennukset, johtopäätelmät ja loppuyhteenvedot perustuvat useisiin erilaisiin tutkimusmetodeihin sekä monien asiaan liittyvien eri tutkimusalojen asiantuntijoiden kirjallisiin lähteisiin.

Liukko - nimen esihistoria artikkelista selviää miten tavallinen talonpoikaisnimi, Liukko - nimi liittyy suomalaisten esihistoriaan, suomalaisuuteen ja suomalaisten Kalevala kulttuuriin, mahdollisesti jo vasarakirveskulttuurien ajoista alkaen. 

Aluksi (alla) Liukko - nimen historiaa tutkimuksen lyhyt yhteenveto ja esittely sekä – Liukko - paikannimien kartta.
Seppo Liukko kotisivulta myös lyhyt englanninkielinen yhteenveto; HISTORY OF ANCIENT FINNISH NAME LIUKKO

Esihistoriasta ja nimitutkimuksesta laajemmin, useita erilaisia artikkeleja Seppo Liukko kotisivuilta: mm. Kuinka muinaissuomalainen nimi voi olla vanha pakanallisen ajan nimi, eli Liukko - nimitutkimuksen perusteita, Kalevalaisen nimistön ja perimätiedon merkityksestä sekä eurooppalaisten- ja suomalaisten esihistoriaa, asutushistoriaa, kielenhistoriaa jne.

 

 

Kuinka muinaissuomalainen Liukko - nimi voi olla ns. esikristillinen nimi?

Miten voi olla mahdollista, että pakanallisen ajan nimi on säilynyt nykyaikaan saakka?

 

Lyhyt yhteenveto ja esittely:

Tutkimuksen lyhyt esittely alla on koottu pääosin seuraavista Seppo Liukon kirjoittamista artikkeleista ja tutkimuksista: Liukko - nimen esihistoriatutkimus (linkki yllä) ja Liukko- nimen kytkentä kalevalaiseen aikaan sekä mm.  Liukko - nimen historiaa artikkeli 2007 A -osa.
Tutkimusta päivitetään jatkuvasti, viimeinen päiv.12/08, nyt yli n. 135 sivua.

Liukko - nimen esihistorian tutkimusperusteet, - nimen etymologiaa ja ikämääritys sekä paikallishistoriaa:

Tutkimus on tehty olemassa olevan Liukko - nimen etymologian** (Vahtola 1996) ja vanhojen Liukko - nimipesyeen* paikannimien laajan levinneisyyden perusteella, ks. Liukko - paikannimistökartta, ko. paikannimiä /siirrynnäisnimiä on määrältään hämmästyttävän paljon Suomessa, yli 300. (*Liukko- nimipesyeen nimiä: Liuko – Liukola – Liukko - Liukkola tai Luiko- Luikola- Luikko – Luikkola tai Luikala – Luikkala ja mm. Luikka, Luikki, Luikku, Liukka ja esim. Liuksia, Liuksiala jne. (Vahtola 1996:42) 

Paikannimistön määrä ja laajuus kuvaa myös nimen hyvin vanhaa ikää. 

Liukko - nimi "erottuu" selkeästi muista esim. luonto- tai kristillis- ruotsalaisperäisistä nimistä. Vaikka nimi ei nykyisellään tarkoita varsinaisesti mitään niin, kuitenkin se on selkeästi tunnistettavissa lainasanaksi, mahdollisesti jopa vasarakirveskulttuurin aikaiseksi muinaisgermaaniseksi lainasanaksi (iu- diftongi on germaanispohjainen mm. Häkkinen 1997 /Koivulehto 1981). Siksi Liukko - nimi näyttäisi olevan niitä harvoja tutkittavissa olevia pakanallisen ajan nimiä Suomessa. Lainasana Liukko -nimi olisi kuitenkin niin vanha, että sitä voidaan sanoa muinaissuomalaiseksi nimeksi, ja koska nimi näyttäisi tutkimuksen perusteella olleen suomalaisten käytössä huomattavasti ennen ns. kristillis - ruotsalaista aikaa. 

Mm. tämä selviää Seppo Liukon laajassa Liukko - nimen ikää koskevassa esihistoriatutkimuksessa, joka on samalla myös paikannimistö - ja asutushistoria- sekä kyselytutkimus Liukko - nimipesyeen paikannimistön nykyisille omistajille. Samalla etsitään vastausta kysymykseen, kuinka vanhaa on asutushistoria Liukko - nimellä Suomessa ja Balttiassa tämän tutkimuksen aineistotietojen valossa?  

Tässä tutkimuksessa on käytetty useita nimistön - ja paikannimistön tutkimukseen käytettyjä metodeja, tutkimukseen on koottu aikaisempien 2005 - 2007 artikkelien historiatietoja, suomalaisten esihistoriasta ja asutushistoriasta jääkauden maksimin ajoista alkaen. 

Tutkimuksen kannustimena edellä olevien lähtökohtatietojen (etymologia/ Liukko- paikannimien suuri määrä) lisäksi on, paikannimistötutkimuksen professori Eero Kiviniemen rohkaiseva maininta vanhojen "pakanallisen ajan" paikannimien olemassaolon mahdollisuudesta:

" Suomessakin eräänlaisena työhypoteesina voitaisiin pitää sitä, että osa paikannimistämme saattaa olla peräisin jo parin kolmen vuosituhannen takaa, ehkäpä kauemminkin" (Kiviniemi 1978:74).

Tutkimuksen eri metodien perusteella Liukko - nimen iäksi arvioidaan, mahdollisesti jopa 1000- 4500 vuotta, sillä Liukko - nimi näyttäisi olleen useiden lähteiden perusteella suomalaisten käytössä jo ns. pakanallisella ajalla, mahdollisesti jo pronssi- rautakaudella.

Liukko - nimi voisi johtua muinaisgermaanin liuti* - sanasta tai Leute - ihmisten henkilönimistä (Liuco- Liuckhardt)

Liukko - nimi saattaa liittyä Suomen ja suomalaiskielisten alueelle (Balttia- Viro- Suomi) siis Balttian kautta tulleeseen ensimmäiseen migraatioon, jolloin on ollut arkeologisen vasarakirvesgermaanien saapumisen aikaa n. 3200 - 2300 eaa. Silloin on muuta kuin varhaiskantasuomen kieltä puhuvaa uutta väestöä saapunut ensimmäisen kerran Suomeen ja alkuperäisten Kundan - kulttuurista tulleiden suomensukuisten alueelle (- ja kielen) ja jatkuvuusteorian mukaiselle alueelle (siis myös Viro ja muu Balttia). Muuttajat ovat voineet olla germaanikielisiä tai ns. kaksikielisiä, jotka varhaiskantasuomea / kantasuomea puhuvina tunsivat ainakin germaanisia maanviljelyyn liittyviä sanoja (mm. huhta,- kaski, tuhka, siemen, ohra,  kasvaa, kyrsä, sekä lehmä ja härkä). Tämä vasarakirves- / nuorakeraamisen kulttuurin migraatio on ollut suhteellisen vähäinen (ehkä satoja tai 1000) väestön siirtymä Suomeen (lainaus; Vahtola 2004:14 -15 Suomen Historia). Tämä migraatio toi kuitenkin tullessaan maanviljelyelinkeinon ja esigermaanikielisiä lainasanoja sekä kaskenpolttoon erikoistuneet germaaniset liuti - miesjoukot (liuti* > Leute merkitsee mm.; liutaa ihmisiä /joukkoa).

Muuttajat ovat olleet lähinnä germaaniskielisiä miesjoukkoja, jotka ovat ottaneet vaimonsa silloisista jatkuvuusteorian mukaisista hämäläisistä naisista, jotka taas opettivat lapsilleen suomenkieltä (silloin varhaiskantasuomi). Koska muuttajia oli suhteellisen vähän ja nimenomaan pääasiassa miesjoukkoja, ja em. perustelun mukaisesti ko. vaimojen alkuperäinen kieli siirtyi lapsille ja seuraaville sukupolville Suomessa (ja Virossa), sillä kieli ei vaihtunut, mutta kieli muuttui varhaiskantasuomesta kantasuomeen erityisesti kaski- maanviljelyyn liittyvien germaanispohjaisten lainasanojen (superstraattien) vaikutuksesta.

Liuco > Liuko - Liukola - nimen siirtyminen ja muuttuminen Liukko - Liukkola muotoon rannikolta sisämaahan ja eräsijoille sekä Savo- Karjalaan siirryttäessä:

Muinaissuomalainen Liuco - Liuko - nimi voisi olla siten kaskiviljelyn aikaista 2500 eaa. alkaen olevaa ja maanviljelyn historiaan kuuluvan vasarakirveskulttuurin - pronssikauden aikaista kaskiviljelyalueiden nimistöä eli  maanviljelyä levittäneen joukon (liuti-) talonpoikaisnimistöä, josta olisi muokkaantunut Liuko - Liukola - nimet, ja jotka olisivat otettu suomalaisten / hämäläisten viljelyalueiden nimiksi. Paikanniminä Liuko- Liukola -nimet olisivat olleet käytössä jo esikristillisenä aikana, ehkä jo pronssikaudella, aluksi Lounais- Suomen rannikkoalueella (ks. Liukko- paikannimien kartta). 

Liuko - Liukola nimi olisi levinnyt Hämeen sisäosiin vanhoja vesireittejä pitkin rautakaudella (500 eaa. - 500 jaa.) ja silloin Liuko nimi olisi vakiintuneen maanviljelyn alkuaikoina muuttunut Liukko muotoon. Tällainen on esimerkiksi vanha Vesilahtelaisen Järvenrannan talonpoikaistalo Liukko, joka on kirjattu historiaan ensimmäisissä maakirjoissa vuonna 1539/1540, mutta talo on ollut olemassa muiden historiatietojen ja erilaisten tutkimuksien perusteella paljon ennen tätä merkintää, mahdollisesti jo rautakaudelta (Arajärvi 1950, Vahtola 1996). 

Vesilahden (Pirkkala) muinaispitäjän Järvenrannan (Liukko) kylän jakokuntaan kuului jo hämäläisten talonpoikien keskinäisten koukkuverojen- aikaan, mahdollisesti jo 500- 800 - luvulta alkaen ollut, n. 20 km pitkä ja ko. järven vastarannasta alkaen, satoja metrejä leveä Puontilansarka, jonka alueella sijaitsee mäki jakokunnan omistajan paikannimellä nimettynä- Liukonvuori.

Vakiintuneen maanviljelyn - ja turkiskauden aikana 800 (500) - 1300 - luvuilla
Liukko - nimi olisi levinnyt Hämeen talonpoikien eräsijavaltausten välityksellä (etelään) pohjoiseen Ruovedelle ja Pohjanmaalle, ja sieltä 1300- 1500- lukujen aikana Savo- Karjalaan Liukko nimillä ja myös Liukkola > Liukkonen paikannimiksi ja sukunimiksi muuttuen

Liukko - nimi olisi Suomen vanhimpia henkilönimistä syntyneitä nimiä, joka on säilynyt perimätietona nykyaikaan saakka.

Liukko - nimen etymologiaa:

Liuko >Liukko > Luik - Luikki - Luikko - nimestä on myös muita merkitysvariantteja mm. joutsen, silloin merkitys on nimenomaan kansallislintumme laulujoutsen (Ganander- Lönnrot sanakirja 1880 ja Viron sanakirja), tai muut Kalevala perimätiedon keräyksissä mainitut loitsumerkitykset tai yleensä valkoinen eläin (leuc- leuco), mutta ne ovat ilmeisesti nuorempaa nimistökerrosta, kuin liuti* > liuta tai Leute (Leuc) > Liuco > Liuko (Luiko) > Liukola ja näistä johtuva Liukko> Liukkola - sanan etymologia Suomessa ja Balttiassa, nämä muut vaihtoehdot ja etymologia määritteet näkyvät myös Liukko - nimen esihistoriaa tutkimuksessa. Liukon- nimisiä paikannimiä pitäisi tämän hypoteesin perustella löytyä myös Balttiasta.

Yhteenvetona Liuko - Liukko - nimi olisi etymologialtaan muotoutunut liuti* - nimen ja merkityksen johdannaisena.  Se olisi muuttunut suomenkielisellä alueella Veikselin alueelta lähtöisin olevien vasarakirveskulttuurien (= nuorakeramiikka) tai pronssikautinen muinaisgerm. liuti* > liuta  - (miesjoukko) tai leute - ihmisten Liuco - Liukhardt jne. henkilönimistä  esihistoriallisena aikana hämäläismurteiden alueella äänneasultaan muinaissuomalaiseksi Liuko- nimeksi (ks. alla, Liukko - nimi mainitaan myös vanhassa Kalevalaisessa loitsurunoudessa).  Liuko - nimeä olisi tarvittu aluksi tietyn kaskiviljelyalueen nimeämisperusteena. Nimi olisi säilynyt katkeamattomana perimätietona nykypäivien karttatietokantoihin saakka (mm. Maanmittauslaitoksen kansalaisen karttapaikka).

Liukko - nimen kanssa yhdessä siirtyneet nimet eli nimiparisiirrynnäiset:

Etymologiamääritelmien mukaan samanikäisiä germaanisia - ja samalla myös Kalevalaisia siirrynnäisnimiä, ovat Liukko - nimen kanssa mm. Ahti ja Laukko. Tällainen nimipari Liuko (< Leuc) nimen kanssa ja myös lähes saman etymologisen alkujuuren ja merkityksen (muinaisgerm. /lat.) omaavia ovat  Leuco*  > Lemu  > (Lempo)  Lemula > Lemola / Klemola nimet, jotka esiintyvät myös usein yhdessä Liuko - nimen kanssa ns. siirrynnäisniminä hämmästyttävän usein rinnakkain eri paikkakunnilla rannikolta Hämeeseen (Lemola /Klemola - Liukkko vierekkäiset naapuritalot mm. Vesilahdella, Janakkalassa jne.). Sekä Lemu ja Liukko nimien osalta tällaisia alueita ovat Hämeen vanhat alueet (Lounais- Suomi, Satakunta) Lemun kylät ja Liukon talot / pellot Kaarinassa ja Suomusjärvellä ja vierekkäiset Lemun kunta (ent. Nousiainen) ja Liukolan kylä Ruskon pitäjässä sekä mm. Vesilahden, Someron sekä Kuusjoen pitäjissä jne. ks. kartta Liukko ja Lemu paikannimistöä Suomessa.

Nimiparit siirtyivät asutuksen levitessä rannikolta sisämaahan, tällaisia esim. uusien sukupolvien mukana siirtyneitä nimipareja on vanhojen suomalaisen oikeuden ja koukkuverojen aikaisissa muinaispitäjissä huomattavan paljon. Näillä alueilla on todettu olleen myös Linnavuorityyppisiä pakanallisia talonpoikien puolustusalueita sekä Kalevalaisia kultti - ja uhripaikkoina mm. Hiisivuoret (Moisio) ja Liukomäet sijaitsevat useilla alueilla rinnakkain (ks. tutkimuksen teksti mm. Myrskylä). 

Liukko - nimi on levinnyt hyvin laajalti Suomessa, mutta Liuko- nimipesyeen nimiä löytyy myös vasarakirves- kulttuurin tulosuunnasta mm. Balttiasta / Liettuasta, jossa Liuti - liud  - nimi olisi myös alunperin suomensukuisten- ja - kielien alueella muuttunut myös äänneasultaan n. 2500- 2800 eaa. jälkeen nykyiseen  Liuko- (Luko) muotoonsa. 

Liukko - nimisten alueiden paikallishistoriaa:

Liettuassa on Liukon - kyliä ja -paikannimiä, mm. Liukon courtyard (Liukon manor),  joka oli the Countess (Kreivitär) Maria Kossakowskan perheen omistuksessa ollut puolalaisen suuraatelin hovikartano Sirvintos- joen rannalla Liukon - kylässä (Liukonys), lähellä Jonavan kaupunkia. 
Liettuassa esiintyy myös Liuko - paikannimen Kalevalainen rinnakkaisnimi Lauko (liukon- laukon..). Lue tarkemmin Liukko - nimen esihistoriaa tutkimus, jossa on lisäksi Liukko - nimen perusteella tutkittu ja selvitetty paikallishistoriaa Liukko - nimisten  kylien ja talojen tapahtumista Suomessa rautakaudelta alkaen. Oleellista näille kaikille Liukon- nimisille alueille on se, että maa-alueiden nimenä ne ovat olleet olemassa huomattavasti ennen näiden muuttumista ko. aatelis- tai talonpoikaiskartanoiksi

Nämä talot ja kartanot ovat vain nimetty n. 1300- 1700 - luvuilla vanhan pelto/metsäalueen Liukko - Liukon - paikannimen perusteella ja talojen- kartanoiden nimiksi. Nimi on jäänyt perimätiedoista muistiin esimerkiksi säterikartanon peltoalueiden niminä, silloin Liukon - appellatiivinimillä olevat paikannimet ovat säilyttäneet muinaissuomalaisen nimensä ruotsinkielisistä "uusista" aatelisista omistajatahoista huolimatta. Tällaisia kartanoaikojen takaa kumpuavia nimiä on esim. Someron Kimalan - tai Kaarinan Yli- Lemun säterikartanon Liukonpelto /- metsä ja kartanonimistä esim. Liuksialan säterikartano ja puolankielisen aristokratian alueella mm. Liukon Courtyard Liettuassa.

Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta näillä Liuko- nimisillä alueilla ei enää ainakaan 1600- luvun jälkeen ole asunut ns. alkuperäisiä Liukko - nimisiä sukuja. Mutta joillakin alueilla on taloa pitänyt Liukola - Liukko- nimisiä omistajia. Tällaisia ovat esim. Janakkalan Liukolan ja Someron Lahden säterikartanon Liukolan - talot, joissa on asunut ilmeisesti paikannimen mukaan nimensä ottaneita asukkaita, samoin ilmeisesti myös eräsijoilla, mm. Keuruun Liukko ja Merikaarron Liuko. 

Ainoa poikkeus todetun asutuksen jatkumisesta Liukko - nimellä, jopa rautakaudelta alkaen olisi mahdollista paikallishistorian (Arajarvi, Vahtola) mainintojen perusteella todettu olleen Vesilahden ratsutila / rusthollin Liukko - talo, jonka asukkaat ovat ilmeisesti olleet ns. alkuperäisiä Liukkoja 1900- luvulle saakka (ks. Historian Liukko Vesilahti ja Vesilahden Liukko - talon asukkaat 1500- alkaen). 

Suomalaisten talonpoikien kapinointi vieraan vallan edustajia vastaan 1100- 1800- luvuilla (mukana on ollut Liukko - nimisiä talonpoikia):

Suomen keskiajan talonpikaiskapinointiin Ruotsinvallan edustajia ja - aatelisia vastaan ovat talonpoikaisväestöön kuuluneet Liukot osallistuneet mahdollisesti jo Lallin - ajoista alkaen (Köyliön Liukola). Vesilahden Järvenrannan kylän Liukko - talosta on osallistuttu vuonna 1438 Nokialla (ent. Pirkkala - Vesilahti) Viikin - kartanoon kohdistuneeseen talonpoika Davidin johtamaan kapinaan, jonka seurauksena Vesilahden muinaispitäjän Liukko - talon isäntä on joutunut allekirjoittamaan "kirkkoruhtinas" piispa Maunu Tavastin laatimaan ”erikoiseen” Ruotsinvallan alistuskirjaan puumerkkinsä ja vakuuttelunsa: "ei enää koskaan ruotsinvallan edustajia vastaan" (Vesilahden Historia 1950). Mutta jälleen Nuijasodassa talonpoikien joukoissa on ollut Liukkoja mukana 1596- 97 Nokian kartanon alueilla olleissa Jaakko Ilkan johtamissa taisteluissa, Ruotsinvallan aatelisia vastaan (Arajärvi 1950: ).

Liukko - sukuhaarat Hämeestä - Pohjanmaalle ja Savo- Karjalaan:

Nykyisten Liukko - nimiset suvut ovat ilmeisesti pääosin saaneet sukunimensä edellä esitetyin perustein nimettyjen vanhojen Liukko - paikannimien perusteella. On kuitenkin mahdollista, että osa Liukko - nimisistä väkeä olisi lähtöisin Vesilahden vanhasta Liukko - talosta, sillä Kustaa Vaasa määräsi eräsijat mm. sen laajat eräsijat asutettaviksi (eli verolle) 1540 - luvulla. Ja sen jälkeen olisi Liukko - nimen siirtymistä tapahtunut em. eräsijoilta Rautalammin suurpitäjän kautta Savo- Karjalaan. Mahdollisesti muuttoa on tapahtunut myös suoraan Vesilahden suuresta Liukko - talosta (alla). Vesilahden Liukko - suku on ainakin isäntäluettelon perusteella tiedossa ainakin jo 1540- luvun maakirjoista, mutta miten se liittyy Savon Liukko - sukuun on jonkin verran avoin kysymys?

Liukko - sukunimisiä tiedetään ilmestyneen Savoon ainakin jo 1630 - luvulla. Mahdollista on myös, että muuttoa Vesilahden suunnasta olisi tapahtunut jo 1500- luvulla. Tämän hetken tietojen valossa ns. Savon Liukko - sukuselvityksen aikaisin aikaraja on nyt 1630- luvulla. Vesilahden isäntäluettelossa on "sattumalta" lähes samanaikaisia ja samannimisiä patronyymejä.  Vesilahdella Olof Eriksson Liukko on tullut isännäksi 1635 ja toisaalla Erik Eriksson niminen Liukko ilmestyy Savon nimirekisteriin 1634 (Kuopiossa / Tavisalmessa), isännäksi tulleen nuorempi veli on ilmeisesti tiennyt vanhan menettelytavan ja siirtynyt Savoon. Tämä Vesilahdelta Savoon siirtyminen on mahdollista, kuten allekirjoittanut Seppo Liukko on 2007 Liukko- nimen historiaa yhteenvedossa ja Leppävirran 2005 sekä Heinäveden 2007 sukukokouksien esitelmissään arvioinut. 

Tässä on ilmeisesti allekirjoittaneen Liukko - nimen esihistorian tutkimuksen ja toisaalla Timo Liukon sukututkimuksessaan keräämän pääasiassa Savon Liukko - sukutaulujen yhtymäkohta Hämeen vanhaan Liukko - sukuun. Vesilahden Liukko - suku* on todennäköinen Suomen nykyisten Liukko - sukujen alkujuuri (siis vanhin kirjoitetun historian perusteella saatavissa oleva sukutieto). Liukko nimisiä henkilöitä on Suomessa n.700 / 2008.

Liukko - paikannimistön omistajille tehty kyselytutkimus 2006- 2008, lisäksi ko. alueiden paikallishistoriaa:

Tarkemassa Liukko - nimen esihistoriaa tutkimuksessa on selvitetty nimen vanhimmat paikannimet; Liukolan kylä Rusko – Vahto (ent. Nousiainen) ja Luikalan kylä Kangasala /Pälkäne, joiden alueella on kivi / pronssi- rautakautisia löytöpaikkoja ja löytöjä kuten mm. Luikalan lintu (Kalevala Koru Oy:n valmistama riipus on nimeltään Tampereen lintu). Myös vanha runo eskuvaa myös lintua; " Lintu oli sanansaattaja ihmisten ja jumalten välillä"). Luikalan linnusta on oma versionsa ns. Luikalan kylä- ryjyssä.

Selvityksessä on mukana myös Liukko - nimipesyeen vanhimmista taloista on historiallista tietoa 1100 - 1400 luvuilta mm. Vesilahden Liukko, Kuusjoen Luikki, Suomusjärven Liuko, Janakkalan Liukola, jotka olivat talonpoikaiskartanoita - ratsastaloja ja rustholleja ja Kangasalan Liuksialan kuninkaankartano oli aateliskartano - säteri.

Näiden Liukon - kylien ja - talojen lisäksi kyselytutkimus on suunnattu myös mm. Köyliön Liukolan - ja muidenkin Liukko - nimipesyeen talojen /alueiden omistajatahoille ja toisaalta myös Vesilahden Liukko - talon ennen 1600- lukua omistamien eräsijojen nykyisille omistajille on tehty vastaava kyseltytutkimus ja kerätty ko. paikan tietoja paikallishistoriasta (koonti ja yhteenvedot Seppo Liukko 2006- 2008). 

Tutkimuksessa yhteensä 23 eri Liukon - nimipesyeen nimellä olevaa paikkaa Suomen vanhimmilta kaskiviljelyalueilta eli Lounais- Suomesta, joiden lisäksi mukaan on otettu vasarakirveskulttuurien tulosuunnasta yksi esimerkki Liukon- nimisistä paikoista, nimittäin puolalaisen suuraatelin hovikartano Liukon courtyard Liettuan Liukonys - kylässä.

Kyselytutkimuksenkin perusteella on tullut selväksi, että Liukko nimi on huomattavasti vanhempaa kuin nykyisten omistajien, jopa 500 vuoden asutushistoria ja paikannimitieto ko. alueella (esim. Suomusjärven Liuko). Merkittävää nimitutkimuksen kannalta on se, kaikilla Liukko - paikannimisillä alueilla (talo tai pelto/metsä) on Liukko- paikannimi ollut olemassa ennen kuin nykyinen talo tai kartano on saanut nimensä. Nimi on otettu yleensä jo olemassa olevan talonpoikaistalon, pellon ja metsän alkuperäisen nimen mukaisesti, kuten esim. Liuksiala tai Liukon Courtyard. Nimi on siis siirtynyt tässä tapauksessa Liuko- paikannimestä ko. talojen / kartanoiden nimiksi.

Historiatietojen perusteella mahdollisesti näistä vanhimmista taloista ainoastaan Vesilahden Liukko - talo voisi olla ns. alkuperäisten asukas Liukkojen - nimen perusteella nimetty talo.

Liukko - nimen kytkentä Kalevala aikaan:

Liukko - nimiset ihmiset ovat niitä Mikael Agrocolan mainitsemia "kalevalaisia" pakanallisia hämäläisiä, jotka edelleen mm. vuonna 1551 harjoittivat muinaissuomalaisina kaskiviljelijöinä hyvin vanhaa Kalevalaista kansanuskoa; ”Calevanpoiat /niittut ia mwdb löit” eli  "Kalevanpojat /niittyjä viljelivät ja kaatoivat metsiä".

Agricolan kirjoitusten perusteella ainakin vielä 1550- luvulla on tiedetty vanhoista hämäläisistä kaskiviljelijä Calevanpojista ja samalla Agricola kertoo, että hämäläisten harjoittamaa Kalevalaista kansanuskoa ja sen palvontaa on ollut Suomessa vielä 1500- luvulla. 
Tällaisia talonpoikien hallussa olleita muinaisia Kalevalaisia uhri- ja kulttipaikkoja (mm. Hiisi - Liukko) otettiin katollisen kirkon käyttöön 1100-1200- luvuilla (Turun Tuomiokirkon mustakirja FMU 77 ja REA 4 ja 10), tällainen olisi mm. Liuksialan kartanon alue. 

Pakanallinen Kalevala aika on ollut Suomessa ja Itämeren altaan ympäristössä jo ennen kaskiviljelyn alkuaikoja ja ovat olleet olemassa samanaikaisesti jo n. 2500- 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua (eaa.). Varsinainen kalevalamittainen kieli on syntynyt kantasuomen aikoina n. 1000 eaa. Itämeren altaan ympäristössä (Kuusi/Anttonen). Arkaaiseen Kalevalaiseen ainekseen siirtyi n. 2500 eaa. alkaen maanviljelyyn liittyviä teemoja ja myöhemmin kalevalamittaiseen loitsurunouteen n. 1000 eaa. alkaen. Tällaisia kaski- maanviljely nimiä ovat myös loitsurunojen liukon - laukon tai luikon - laukon nimiparit, jotka ovat taltioitu 1800- luvun alussa. Lopulta kalevalamittaiseen runouteen tuli myös kristillistä ainesta, jota löytyy mm. kalevalamittaisesta Henrikin surmarunosta, joka on laadittu n. 1300- 1500 jaa.. 

Kalevalainen loitsurunous oli voimissaan vielä Ruotsinvallan alkuaikoina ja vielä 1600 – 1700 - luvulle saakka, vaikka taikuus ja noituus oli puhdasoppisuuden lakien ja säädösten perusteella jopa kuoleman tuomioon johtava rikos Suomessa. Kalevalainen taikuus ja noituus oli silloin maanalaista toimintaa Suomessa ja Ruotsissa metsäsuomalaisten alueilla, oikeudenkäynneissä Kalevalaisesta  noituudesta syytetyt tietenkin kielisivät asianlaidan, seurauksia peläten. Silti useita talonpoikia juuri 1650- luvun puolivälin paikkeilla Vesilahden- ja Pirkkalan ympäristössä tuomittiin kuolemaan Kalevalaisina noitina ja tuomiot täytäntöön pantiin mestaamalla (ks. alla PS selvitys).

Historiakirjoissa on mainittu, että Liukko - nimisiä kaskiviljelijöitä löytyy myös Ruotsin ja Norjan suomalaismetsistä, ne olivat seurausta Kustaa Vaasan /- poikien- suurista väestösiirroista Suomesta Ruotsiin. 

Ruotsin ja Norjan suomalaismetsien Liukko - nimimaininnat ovat G.A. Gottlundin laatimia, hänen vieraillessaan Ruotsin suomalaisalueilla, Taalainmaalla 1817 ja Värmlannissa 1821- 22. Edellä mainittu nimilista löytyy Liukko - nimen historiaa tutkimusosassa, otsikko 2. Metsäsuomalaisten sukujuurien tutkimuksista löytyy lisätietoa mm. seuraavasta Kari Tarkiaisen linkistä (Ruotsin suomalaismetsistä Tarkiainen 1997)

Hämäläisiä ja savolaisia talonpoikia (mm. Liukkoja) määrättiin raivaamaan uusia peltoja kaskenpoltolla Ruotsiin ns. suomalaismetsiin (Finnskogen) Keski- Ruotsin metsiin ja ns. suomalaismaille (Finnmark) Taalainmaalle ja Hälsinglandiin. Nämä "väestönsiirrot" alkoivat Kustaa Vaasan ja - poikien toimenpiteiden seurauksena 1500- luvun jälkipuoliskolla, vielä 1600- luvun alussa muuttoa tapahtui, myös Norjaan, pääasiassa kuitenkin Värmlantiin.  

LS. Metsäsuomalaisten määrä oli huomattava suuri osa Suomen sen aikaisesta väestöstä, on arvioitu muuttajia olleen jopa 20- 40.000 ihmistä (jopa 50.000), Gottlundin mukaan yli sadassa (100) Keski- Ruotsin ja Norjan pitäjässä oli suomenkielisiä muuttajia.  Näitä muuttaja- suomalaisia oli siis myös huomattava osa myös silloisista ruotsalaisista (1500- luvulla ennen Nuijasotaa suomalaisia oli n. 300.000 ja ruotsalaisia n. 500.000 asukasta). Kun hyvin suuri osa Värmlantilaisista polveutuu em. suomalaisista, olisi mielenkiintoista tutkia onko kirjallisuuden Nobel- palkinnon 1909 saanut Värmlannin, Sunnen kunnan, Östra Emterwikissä ja Mårbackan talossa syntynyt ja kuollut Selma Lagerlöf (1858- 1940) suomalaisten "siirtolaisten" jälkeläinen. Joka tapauksessa hän oli erittäin kiinnostunut Suomesta, mm. talvisodan loppuvaiheessa, hänen viimeiset sanansa kuolinvuoteellaan olivat "miten suomen on käynyt?".

Ruotsissa näitä suomalaisia vainottiin ja sorrettiin mm. erilaisen kielen ja oman Kalevalaisen kulttuurin sekä kalevalaisen noituuden vuoksi, erityisesti 1600- luvulla (Petrus Nordman 1888). Suomalaisia varten oli olemassa erityisiä noituus - ja taikuuslakeja sekä puhdasoppisuuden säädökset. Erityisen paljon määrättiin annettujen rangaistuksen vuoksi ko. metsäsuomalaisia siirtymään Amerikkaan, ja moni myös halusi lähteä vainoja karkuun "vapaaehtoisesti uuteen maailmaan". On arvioitu laivojen nimilistojen perusteella, että suurin osa n. 1630 - luvulta alkaen Amerikkaan aluksi Delawaren, Pennsylvanian alueelle muuttaneista "ruotsalaisista Anderssonneista" olivatkin alkuperältään suomalaisia ja pääosin suomenkielisiä Ruotsin suomalaismetsistä lähteneitä (myös Liukko - nimisiä on ollut laivojen nimilistoissa).

Liukko - nimi on myös muinaissuomalainen Kalevalaisen loitsurunouden nimi, joka mainitaan esimerkiksi nimiparissa liukon - laukon (Europaeus ja Porkka 1800-luku). Loitsurunot on kerätty Ilomantsista ja Inkeristä, jonne hämäläisiä ja savolaisia sukuja siirtyi 1500/1600 luvun vaihteen sotien jälkeen asuttamaan alkuperäisten ortodoksi karjalaisten ja inkeriläisten autioiksi jättämiä taloja. Suomalaisia ns. Kalevalaisia tietäjäsukuja siirtyi Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueelta pakoon Ruotsinvallan rankkoja Puhdasoppisuuden ajan säädöksiä ja tiukkoja ruotsalaistamisajan seurauksia sekä mm. Nuijasodan syytteiden ja Puhdasoppisuuden noitavainojen vuoksi (Hiidenkivi 1/99, FT M.Pöllä 1999:20-21).
Nämä muuttajat veivät mennessään vanhaa hämäläisten Kalevalaista kulttuuria pohjoiseen ja sieltä itään, jota sitten kerättiin karjalaisten laulumailta vasta Suomen autonomian aikana, 1800- luvulla.

Vesilahden Liukko rustholli on välittänyt vanhaa kalevalaista perinnetietoa 1800 – luvulle:

J.F. Granlund ja Elias Lönnrot sekä Gottlund keräsivät 1830 - luvulla mm. Kantelettaressa tallennetun, keskiajan Vesilahden tapahtumista kertovan "Laukon laulun" eli Elinan surmarunon kalevalamittaiset ainekset Hämeestä, pääosin Vesilahden Liukko - talosta ja ko. rusthollin /ratsutilan väeltä 1800-luvun alussa. Tätä Kalevalamittaista aineistoa on säilytetty nimenomaan Liukko - talossa ainakin  n. 1400- luvulta alkaen, todennäköisesti jo rautakaudelta alkaen.

Tätä mm. Kalevalaista perimätietoa ovat kertoneet 1800- luvulla ym. keräilijöille mm. Liukon - talon seppä vanhempi Lumperi (Lundberg - oli alkuperältään Liukkoja), sekä Lihmon kraatari oli vanhan Liukon Tuomas Heikinpojan pojan eli Liukon seuraavan isännän Matti Tuomaanpojan poika. Matti Tuomaanpojalla oli kuusi lasta, joista viidentenä syntyi vuonna 1775 Matti Matinpoika Liukko, josta tuli raatari ja Liukon rusthollitaloissa "vapaaherrana" elänyt ja "joutilasmatiksi" sanottu, armoitettu juttujen kertoja Matti Lindgren - Liukko  (s. 1775).  Nimi oli käsityöläisenä ruotsalaistettu, mutta oli alun perin nimeltään Matti Liukko eli Liukko - sukua (alla lyhyt Liukko- suvuselvitys, joka liittyy Kalevalaisen perimätiedon säilyttäjiin mm. Matti Liukko- Lidgreniin ja Liisa Priiariin, ks. tarkemmin Liukko- nimen historiaa tutkimus).

LS. Ensimmäisissä maakirjoissa ja isäntäluetteloissa on mainittu Liukon - talon vanhimmat tiedossa olevat isännät (Koonti Seppo Liukko, lainauksia isäntäluettelot, maakirjat sekä kirjasta Suku lähtöisin Järvenrannasta, Marja - Liisa Lehtovuori 2002).
Vesilahden Liukon väki on asunut Järvenrannassa historia- arviointien perusteella jo rautakaudelta, mahdollisesti 500- 800- luvulta alkaen. Vanhin maakirjoihin merkitty isäntä on Matti (Liukko), joka oli isäntänä vuoteen - 1565, sen jälkeen Lauri Matinpoika, Lauri Laurinpoika ja Olavi Erkinpoika.  Liukkojen vanhimmat patronyymit ovat Matti, Lauri, Heikki, Olavi ja Erkki sen jälkeen Tuomas ja mm. Adam. Nämä nimet toistuvat näissä vanhan Liukon - sukutauluissa 1800- luvulle saakka.
Vanha Liukko – rustholli jaettiin Tuomas Heikinpojan (1703-1776) lasten nimiin vuonna 1774. Vanhin lapsista Anna Tuomaantytär (s.1730) sai miehensä (Liukon vävy) Yrjö Matinpoika Jutilan kanssa toisen puolen talosta, josta tuli kantatila. Heidän poikansa meni naimisiin 1809 Liisa Yli- Siston (myöh. Priiari) äidin kanssa. Toinen puoli vanhasta Liukon ratsutilasta jäi Matti Tuomaanpojalle (1739- 1787) ja oli sitten "uuden" Liukko rusthollin isäntänä 1774- 1782. Heidän poikansa Adam meni naimisiin 1808 Erkkilän tyttären Margareta Caisan kanssa, jonka äiti oli Yli- Sistoja (alla). 

Myös Vesilahden kuuluisimman runolaulajan Hintsalan Liisa Priiarin (1794- 1868) tausta liittyy Vesilahden Liukkoon. 
Liukon- talossa oli säilytetty n. 400- vuotta vanhaa kalevalamittaista Elinan Surmarunon perinnettä. Sen taitajiin kuului em.  Matti Liukko - Lindgren,  jonka "opissa" Liukon rusthollissa  ollut Liisa Priiari sai pääasiassa kalevalaiset laulutietonsa. Myös Elinan surmarunon sisältötiedot hän sai Matti Lindgren - Liukolta vuosien 1809 - 1815 aikana, asuessaan Järvenrannassa Liukko suvun taloissa. Liisa Yli- Sisto asui nimenomaan Liukon Annan ja Yrjö Martinpoika Jutilan pojan ja Erkkilän Kaisa Jutilan talosta..
Liisa  Priiari oli  alunperin Vakkalan Liisa Yli- Sisto, jonka äiti oli Maria Stålsten (1763- 1823), joka sai tyttären Yli- Siston Matti Mikonpojan kanssa, mutta meni 1809 lopulla  naimisiin Liukon sukuun äidinpuolelta kuuluvan Jutilan isännän kanssa. Toisaalta Liisaa 4 - vuotta vanhempi serkkunsa Margareta Caisa Liukko (s. 1790, os. Erkkilä / äiti Yli- Sistoja) oli naimisissa Liukon - rusthollitalon  isännän Adamin kanssa 1808 alkaen. Edellä mainittujen, äitinsä ja serkkunsa, vuoksi myös Liisa (Yli- Sisto / Priiari) asui kuusi vuotta Järvenrannan Liukon rusthollin "Kalevala perinteen" taloissa, joihin myös Jutila jaettuna Liukkona vanhastaan kuului. 

Liukko - sukua on -,  tai Liukko- sukuun on ollut kytkentä  monilla Vesilahtelaisilla suvuilla avioliittojen kautta kuten;  Jutila, Erkkilä, Lemola /Klemola, Yli- Kostiala, Kippari, Hoppu, Kinnari, Villamo, Järvenrannan Heikkilä, Ala – Pöysäri, Yli- Sisto  (Priiari) ja Outinen,  sekä todennäköisesti ennen isäntäluetteloita vanhimmat naapurit Luikko, Suomela ja Tanska, jotka ovat olleet joko Liukon kantataloon kuuluvia tai ovat olleet mm. samaan jakokuntaan kuuluvia 1300- 1400- luvuilla (ks. alla linkki; Vesilahden Liukko - suku / kirj. ja koonnut Seppo Liukko). 
Tunnetuimmista Kalevalaisista runonkertojista mm. Kostialan Kipparin suvulla on ollut vanhaa kosketusta Liukko - sukuun. 

Liisa Yli - Sistosta tuli Hintsalan Priiarin emäntä 1815 eli Liisa Priiari
Myöhemmin Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoihin vanhaa kansanperinne- aineistoa n. 60 - vuotta kerännyt rovasti (kappalainen) Frans Kärki, oli myös Hintsalan Priiarin sukua äidin puolelta ja siten välittämässä myös Liukko suvun  perimätietoa suomalaisten SKS:n kansallisarkistoihin. Elinan surmaruno tallennettiin Elias Lönnrotin ja JF. Granlundin toimesta sekä perimätietoa välittivät osaltaan Matti Liukko- Lindgrenin kertomalla ja Liisa Priiarin laulamalla, joiden ansiosta ko. aineisto kirjoitettiin Kalevala kansalliseepoksen sisarteoksen Kantelettaren sivuille vuonna 1840.
Voisi väittää, että pääosa Vesilahden vanhasta Kalevalaisesta kerronnasta on peräisin nimenomaan Järvenrannan Liukko - taloista (Ks. tarkemmin väitteen perustelut Vesilahden Liukko- suku / Vesilahden Kalevalainen perinne, 1500- luvulta alkaen, yhteenveto Seppo Liukko). 

LS. Suomalaisten pappien- /oppineiden nimiä ruotsalaistettiin Ruotsinvallan alkuajoista alkaen. Myöhempiä suomalaisuus aatteen ja muutoin ruotsalaisella sukunimellä tunnettuja suomalaisia henkilöitä ovat mm. Kalevalaista muistitietoa keränneistä esim. Suomen ensimmäinen "tunnettu" fennofiili 1600- 1700- luvun vaihteessa piispa D. Juslenius (isä myös pappi Juslenius, ent. Juusela), sekä ns. Suomen Historian isäksi mainittu prof. G. Porthan (isänisä oli karjalainen kauppias nimeltään Purtanen). Myös käsityöläisten nimiä ruotsalaistettiin erityisesti 1600 - luvun jälkeen, kuten edellä mainitut Vesilahden Lindberg ja Lundberg (>  suom.  Lehtovuori) ovat olleet alkuperänimeltään Liukkoja. Ruotsinnettuja nimiä vaihdettiin yleisesti suomalaisuusaallon aikana, 1900- luvun alkupuolella takaisin suomalaisiksi nimiksi, josta on laajassa Liukko - nimen esihistoria tutkimuksessa (otsikko 2) kerrottu tarkemmin. Esimerkkinä Stenbäck sukunimen vaihto takaisin alkuperäiseen 1600- luvun suomalaiseen muotoon Liukku (Tunkelo / Kotikielen Seura 1902).
Liukko - nimi on suojattu 1934.

Kalevalaista noituutta ja taikuutta oli Suomessa vielä ainakin 1600- luvulle asti, sillä Järvenranta- Kaltsilan talonpoika Olavi Luikko oli mestattu puhdasoppisuuden aikana, varoitukseksi muille, Kalevalaisena noitana vuonna 1650 Vesilahdella (Marko Nenonen).  Asiasta on Turun veromestari Herra Balltzar Wernlen kuitti pyövelille 13.1.1650.

PS. Vuosina 1643- 1650 talonpoikia tuomittiin kuolemaan, yksistään Vesilahdella ja Pirkkalassa sekä näiden lähiympäristössä, yli kymmenen, tuomiot pantiin toimeen mestaamalla; Pirkanmaan Sanomat 16.11.06 /Nenonen.

Ks. myös Kalevalainen aika - suomalaisuus artikkelit,

Kalevalainen aika – suomalaisuus Seppo Liukko kotisivulta:

Perimätiedon merkitys (Kalevala- kirjan merkitys ja mm. SKS:n Kalevala - tallenteet)
Artikkelin tiivistelmä, Kalevala suomalaisuuden pohja,
Kalevala aika, suomensukuisten laajat alueet Euroopassa, 
Kalevalan aika ja ikä (faktaa); noitavainot puhdasoppisuuden aikana, ja
Noitavainot Suomessa ja Puhdasoppisuuden aika

 

**************

 

 

Liukko - nimen historiaa, esihistoriatutkimus, kirj. Seppo Liukko 2005 -2008 

 

 

Sisältö:

Esipuhe, taustaa tutkimukselle

 

1.                   Liukko – nimen tarve paikannimenä, viljelyalueiden- kaskiviljelyalueiden-, kylien-, talojen - nimenä ja sukunimenä

2.                   Liukko – nimen historiaa tutkimuksen tarkoitus

3.                   Alkuhypoteesi Liukko – nimen etymologian ja laajan paikannimistölevikin perusteella

4.                   Onko Liukko – nimi muinaisgermaaninen /vasarakirveskulttuurin aikainen lainanimi Suomessa

5.                   Nimen etymologiaan ja paikannimitutkimukseen vaikuttavia seikkoja

6.                   Onko Suomessa muinaissuomalaisten nimistöä jäljellä?

 

 

Johdanto, Liukko - nimitutkimuksen perusteisiin

 

1.                   Liukko – nimitutkimuksen yleiset perusteet

2.                   Voidaanko hyvin vanhaa germaanista nimeä sanoa muinaissuomalaiseksi nimeksi?

3.                   Miksi Liukko – nimi voi olla ns. pakanallisen ajan nimi?

 

 

Otsikot (tutkimus):

Liukko – nimen historiaa

Nimietymologiaa, Liukko – paikannimen – ja nimen esihistoriaa, maanviljely – ja asutushistoriaa Suomessa

 

1.                   Asutushistoriaa ja Eurooppalaisten alkuperä (jääkaudesta maksimista alkaen)

2.                   Liukko - nimen esihistoriaa: Vasarakirveskulttuurin kaskiviljelyjoukon ja -sanaston ajoitus kielitieteen pohjalta

3.                   Muinaissuomalaisen Liukko - nimen ja Liukko - paikannimistön historiaa

4.                   Liukko - nimen etymologiaa ja ikää koskevat tarkemmat selvitykset ja Liukko – nimen Kalevalainen kytkentä /- ikäarvio.

5.                   Historian Liukko - talot /kartanot (paikallishistoria /kyselytutkimus, vanhimmat Liukko – nimeen liittyvät historiatiedot)

6.                   Vanhojen kaskiviljelyalueiden paikannimiä Lounais – Suomessa, KARTTA: (Muinaissuomalaisen Liukko - paikannimien levikki ja – määrä).

7.                   YHTEENVETO: Liukko - nimen historian muut selvitykset ja Liukko – nimen ikäarvio ja artikkelin tutkimusyhteenveto

 

 

© Teksti ja kuvat Seppo Liukko

 

 

*************************************************************************************

 

 

Esipuhe, taustaa Liukko – nimen esihistoria tutkimukseen

 

 

 

Liukko – nimen tarve paikannimenä, viljelyalueiden- kaskiviljelyalueiden-, kylien-, talojen - nimenä ja sukunimenä

 

 

Paikannimistöstä yleensä:

 

 

Paikannimiä tarvitaan, jotta tietty paikka pystytään yksilöimään riittävästi. Silloin paikka on määritelty. Paikannimi toimii paikkatiedon muistina. Paikkatieto on ihmisille aina ollut tärkeää jo kivikaudella (vasarakirves - kaskiviljelyaikana n. 2500 eaa. alkaen) täytyi alue paikantaa asumisen, elinkeinon tai mm. omistamisen vuoksi, keiden ihmisten, sukujen, klaanien asuinaluetta tai maanviljelyaluetta, metsästysaluetta tms. kyseinen paikka on tai on ollut. Paikannimistöä ei koskaan anneta sattumanvaraisesti, paikannimen sytyyn on ollut joku syy. Siksi paikannimet ovat säilyneet alkuperäisinä tai vain hieman muuttuen alueen ihmisten käytössä. Nimi jää pääsääntöisesti ja varsin usein pysyväksi ko. paikan ”maamerkiksi” , mikäli asutushistoria on ollut nykyaikaan saakka jatkuvaa. Paikkatieto välittyy ympäristön muille ihmisille vaikka nimeä käyttäessä myöhemmin ei varsinaisesti tiedostaisikaan mistä sanoista ja sanojen merkityksistä nimi koostuisi. Paikannimien perimätieto välittyy katkeamattomana tietona sukupolvelta toiselle, tämä tieto on siirtynyt silloinkin kun ei vielä ollut kirjoitettua kartastoa tai paikannimistöjen tietokantoja. Perinnäinen paikannimistö on syntynyt jonkun syyn tai kulloisenkin tarpeen mukaan. Ihmisille merkittävät - ja informaation kannalta tarpeelliset paikat, ovat tarvinneet oman nimen jo kivikaudelta alkaen.

 

Paikannimen tieto perustuu jatkuvuuteen, sillä paikannimi saattaa olla jopa tuhansia vuosia vanhaa perimätietoa, jonka pohjalta on mahdollista tutkia tai vertailla asutushistoriaa, kielen muuttumista ja myös ko. alueen esihistoriaa ja paikannimillä on varmasti merkitystä myös erilaisten nimien tutkimukselle. Monet nykyisin käytössä olevat sukunimet perustuvat nimenomaan ko. suvun vanhaan, jopa esihistorialliseen henkilönimeen tai - asumuspaikkaan. Paikkaan - tai talonnimeen perustuvat sukunimet ovat yleensä vasta uuden ajan alussa käyttöön otettuja nimiä. Mutta niminä ne voivat olla hyvinkin vanhan merkityksen omaavia - ja kauan ko. alueella perimätietona säilynyttä paikannimistöä, ennen sukunimiksi muodostumistaan. Paikannimistöstä saatava tieto on tärkeässä asemassa myös tässä Liukko – nimen esihistoriatutkimuksessa.

 

 

Liukko – nimen tunnistaminen, syyt miksi nimi on tutkittavissa
(eli miksi Liukko- nimi erottuu muista suomalaisista nimistä ja miksi nimen taustaa on mahdollista selvittää)

 

Tämä tutkimus käsittelee Liuko- Liukko – nimipesyeen nimen muodostumista ja käyttöä Suomessa ja Balttiassa. Nimitutkimuksella ei pyritä selvittämään yhteyksiä Liukko - nimisten sukujen mahdolliseen sukulaisuuteen toistensa kanssa, ainoastaan katsotaan mistä lähtien Liukko - niminen sukunimi ja - suku olisi voinut alkaa historiatietoihin perustuen. Tämän tutkimuksen perusteella on mahdollista kytkeä Liukko - nimi ja Liukko - sukunimeä käyttävät ihmiset yhteen n. 1500- 1600 luvulta alkaen Suomessa. Liukko – nimi on jo yksistään paikannimistö laajuutensakin vuoksi ilmeisen vanhaa ja nimi on varmuudella lainasana perusteinen. Liukko – nimi on tiedossa olevien etymologia määritelmien perusteella vierasperäisestä lainasanasta muodostunut nimi mahdollisesti jo n. 2000- 2500 eaa. alkaen.

Liukko- sanan tai nimen alkuperä on tunnistettavissa, se kuulostaa ja näkyy suomenkielen alkuperäiseen muotoon kuulumattomasta diftongista, koska itämerensuomalaisten kielten diftongit ovat syntyneet vasta varhaiskantasuomalaisen ajan jälkeen (Häkkinen 1997:249). Myös diftongi (kaksois-) geminaatta yhdistelmän perusteella Liukko - nimi on jo aikaisemmin määritelty kielitieteellisesti lainasanaksi. Se olisi Leute- Leuc – nimipesyeiden henkilönimistä johtuva germaanisperäinen lainasana.
Tässä allekirjoittanut on selvittänyt lisäksi vielä vanhemman (esi-) germaanisen liuti (liud) sanan mahdollista muuttumista ensin liuta - sanaksi mahdollisesti jo varhaiskantasuomen aikana eli kivikauden lopulla - pronssikauden alussa. Liuta – sana tarkoittaa myös joukkoa/ ryhmää, ja on iältään samanikäinen kuin muutkin (esi-) germaanikieliset vasarakirveskulttuurien aikana Itämerensuomenkieliselle alueelle levinneet ihmisiä, joukkoa, ryhmää jne. merkitsevät sanat (Koivulehto 1981:195). Ja tästä liuta- sana olisi muokkaantunut kantasuomen /pronssi- rautakauden aikana edelleen suomenkielisen alueen äännemuutoksen kautta Liuko- Liukko - muotoon. Tässä on vertailusanana käytetty mm. samanikäisen, vastaavan merkityksen ja äänteellisen muodon omaavan germaanisen lainasanan rekonstruktiotason tutkimusta sanasta -  jovkko -> joukko eli sen äänteellistä muuttumista suomenkielisellä alueella (vertailu liuti-  liuta - sanan kanssa vastaavaan tyyppiseen muuttumiseen Liuko- Liukko muotoon).

Edellä mainittujen lähtökohtatietojen ja muutamien lisätietojen perusteella olisi mahdollista määritellä, että Liukko – nimi olisi mahdollisesti muuttunut alkuperältään germaanisperäisestä lainasanasta, suomalaiseen käyttöön jo pronssi- rautakaudella ja siten muodostunut Suomessa muinaissuomalaiseksi nimeksi. 


Liukko - nimen historiaa tutkimuksen tarkoitus:

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Liukko - nimipesyeen taustaa paikanniminä sekä erilaisia Liukko - nimen syntyyn ja historiaan perustuvia nimeämisperusteita
. Samalla on haluttu selvittää Liukko - nimeen liittyvää suomalaisten ja suomensukuisten pitkää esihistoriaa, mahdollisimman monien nimistön tai paikannimistön tutkimuksessa yleisesti käytettyjen tutkimusmetodien pohjalta. Liukko - nimen tutkimusta ei ole tässä laajuudessa aikaisemmin tehty. Tämän selvityksen aineistoa on olemassa harvinaisen paljon, jotka tulevat esiin tutkimuksen esittelyn eri vaiheissa. Liukko – nimen historia tutkimuksessa on lähtökohtana ollut Liukko – nimestä oleva etymologia ja nimeen liittyvä nykyinen maanmittauslaitoksen paikannimistökartta. Liukko - nimi kuulostaa vierasperäiseltä lainasanalta ja siksi se erottuu Suomen paikannimistössä merkittävästi muista nimistä, kuten luontonimistä ja erityisesti kristillis- ruotsalaisperäisistä nimistä. Liukko nimi siis saattaisi olla otsikon mukaisen väitteen mukainen esihistoriallinen nimi.

Valistuneelle lukijalle nousee heti mieleen joukko kysymyksiä ja epäillys; onkohan sellainen mahdollista.
On ymmärrettävää, että otsikon mukaiset erittäin ”rafflaavat” väitteet on perusteltava. Nimen ikää, etymologiaa ja syntyä varten on tarvinnut tulla jotakin uutta tietoa, jota ei aikaisemmin ole Liukko – nimen tarkastelussa otettu huomioon. Seuraavassa esittelen lähtökohtatilanteen, miksi allekirjoittanut päätti tutkia Liukko – nimen historiaa ja varsinkin esihistoriaa tarkemmin. Olin saanut tietooni Liukko – nimen etymologiaan liittyvän vanhan selvityksen ja löysin nykyisistä paikannimikartoista Liukko - nimipesyeen laajalle levinneen paikannimistön, jonka perusteella olen tutkinut pääasiassa vain Liukko – nimeen liittyviä esihistoriallisia ja muita esiin tulleita Liukko - nimeen liittyviä keskiajan ja uudenajan historiallisia asioita. Tavallaan nyt tietooni tulleet lähtöaineistotiedot jo sinällään sisältävät vastauksen otsikon väitteisiin, sillä germaaninen nimi tarkoittaisi vähintään rautakautista ja hansakaupan aikaista nimistöä eli aikaa ennen ruotsalais - kristillistä nimistöä Suomessa. Toisaalta myös paikannimistön erittäin suuri levikki Suomessa antaa yleisen paikannimistötutkimustiedon perusteella mahdollisuuden olettaa Liuko- Liukko - nimien olevan hyvin vanhaa pohjaa. Tutkimuksen aikana on selvinnyt mm. se, että Liukko – nimi kuuluu Kalevalaiseen loitsurunouteen ja siksi on mielenkiintoista katsoa onko sittenkin sellainen suomensukuisten Kalevalainen aika ollut olemassa ja missä ja mihin aikaan kalevalaisella kansanuskolla ollut jokin merkitys suomalaisille. Tämä liitettynä asutushistoriaan saattaa antaa erilaista tietoa myös yleiseen paikannimitutkimukseen ja tietenkin Liukko - nimen esihistoriaa tutkimustyölle..

Tarkoituksena tässä työssä on tutkia tarkemmin miten perusteltuna Liukko – nimi olisi tiedossa olevan etymologiansa perusteiden mukaisesti ns. esikristillinen nimi. Tämän selvittämiseksi, tutkimus käsittelee myös suomalaisten esihistoriaa, jos Liukko – nimi on esihistoriallinen nimi Suomessa, on suomensukuisten väestöjen esihistorian yleinen tieto merkittävää. Ei voida kuvitella, että jonkun nimen esihistoriatiedot poikkeaisivat ympäristönsä tapahtumista. Esihistoriallinen näkökanta tulee esiin tutkimuksen eri vaiheissa, kun eritellään miksi Suomessa on Liukko - nimipesyeen paikannimistöä niinkin paljon, kuin nykyiset maanmittauslaitoksen paikannimistökartat näyttävät. Tarkemman ja laajemman perustelun aikaansaamiseksi tässä tarkastellaan Liukko - nimisten paikkojen ja talojen sijaintia ja miksi ko. alueet sopivat ilmeisen hyvin vanhaan kaskiviljelykäyttöön. Syitä Liukko - paikannimistön, - talonnimien ja – sukunimien käyttöönottoon ja nimeen liittyviä muita historiallisia näkökohtia tarkastellaan tässä perusteellisemmin, kuin aikaisemmin Suomessa on tehty. Tässä on pyritty analysoimaan onko kyseinen alkuperäisen sana / nimen muuttuminen toisella kielialueella voinut tapahtua ns. perinteellisen kielitieteen muuttumissääntöjen rajoissa, samalla huomioiden asutushistorian, arkeologian ja genetiikan antamat rajaukset määrittelylle, onko sellainen mahdollista, kun asiaa verrataan esihistorian eksaktitieteisiin joihin lasken arkeologian ja geenitutkimuksen.

Liukko – nimen tutkimusaineistoa on ilmennyt, tutkimuksen aineistokoonti vaiheessa, myös Suomen nykyisten rajojen ulkopuolelta ja tarkoituksena on selvittää miten ko. nimistö liittyisi Suomessa olevaan Liuko- nimistöön. Mielenkiintoista aineistoa Liuko- Liud – nimistöstä löytyy myös Liettuassa, jonka tarkempi tutkiminen osaltaan vahvistaisi Liukko – nimestä olevaa etymologiaa ja voisi selvittää milloin ko. migraatioita on tapahtunut Suomeen Balttian suunnasta ja keitä nämä muuttajat voisivat olla. Tarkoituksena on myös selvittää Liukko - nimen siirtymäreittiä Suomeen ja samalla nimen merkitystä ja nimen alkuperäistä ikää. Tämä tutkimus saattaisi osaltaan myös tuoda esiin seikkoja, joilla olisi merkitystä Liukko – nimen lisäksi, laajemminkin osoittaa suomensukuisten asutus- ja esihistoriaa. Tämä paikannimipohjainen tutkimus voisi antaa lisävalaistusta vasarakirvesajan germaanikielisten väestöliikkeistä suomenkielisten laajoilla alueilla Euroopassa (nimenomaan tässä Balttia - Suomi alueilla), jopa Kampakeramiikan ajoista alkaen. Tässä Liukko – nimen etymologian ja historian tutkimuksessa on käytetty apuna monia erilaisia Suomen ja Euroopan väestöliikkeiden-, arkeologian- ja esihistorian tutkimuksen- sekä kielitieteen viimeisimpiä tietoja ja niihin liittyvää kirjallisuutta.

Lähtökohtana selvitykselle olen asettanut erilaisia kysymyksiä, joihin tässä yhteydessä etsitään vastauksia. On varmaan paljon asioita jotka joku pystyy esittämään perustellummin ja sanoisinko paremmalla suomenkielellä kuin allekirjoittanut, mutta tässä Liukko - nimen historiaa tutkimusyhteenvedossa on harvinaisen paljon aineistoa ja asiatietoa, joiden tarkempi tieteellinen tutkiminen saattaisi avata näkemystä mm. suomensukuisten väestöjen erityisen vanhasta esihistoriasta ja myös ensimmäisestä ei suomenkielisestä migraatiosta (kantagermaanikielisen vasarakirveskulttuurin väestön n. 2500 eaa.) nimenomaan jatkuvuusteorian mukaiselle suomensukuisten alueelle Suomessa.

Liukko - nimi on jostain syystä ollut jossakin Suomen esihistorian vaiheessa merkittävä nimi, koska ko. nimen perusteella on erityisen paljon nimettyjä paikannimiä? Osoittaisiko Liukko - nimi jotakin merkittävää elinkeinon vaihdosta Suomen esihistoriassa, ja samalla samanaikaista kielen muuttumista uusilla lainasanoilla maahanmuuttajien toimesta? Miksi Liukko - nimen siirrännäisyyttä Suomessa on tapahtunut laajalti, satojen ellei tuhansien vuosien aikana, paikkakunnalta toiselle? Nimen levikkiä olisi ehkä mahdollista seurata luotettavasti, kun vertailuna voitaisiin käyttää muita ”saman - ikäisiä” lainasanoja ja lainanimiä. Nimistötutkimuksen perustaksi voitaisiin ottaa tässäkin Leibnizin - nimellä tunnetun määritelmän mukaisesti; että kaikki erisnimillä olevat proprit ovat olleet alun perin appellatiivisia ilmauksia (PS. propri erisnimi, joka ilmoittaa henkilön, paikan, erityisen nimen esim. Päijänne).


Alkuhypoteesi Liukko – nimen etymologian ja laajan paikannimistölevikin perusteella:


Siis olisiko Liukko - nimikin alun perin sellainen asiataustainen appellatiivinen ilmaus, joka olisi muuttunut propriksi (erisnimeksi), koska nykytiedoilla Liuko- Liukko - nimi ei enää tarkoita erityisesti mitään ainakaan nykysuomalaisille, se on muuttunut propriksi eli erisnimeksi. Olisiko Liuko- Liukko nimi ollut aluksi Suomessa esim. kaskiviljelyaluetta ilmaiseva paikannimi. On mahdollista, että kaskiviljelyalueita olisi muinaissuomalaisten aikana nimetty liukoiksi? Nämä proprit ja ja nimen appellatiivisert liitännäisistä muodostuneet paikannimet ovat levinneet Suomessa erittääin laajalti (yli 300 paikannimeä). Nimet ovat ilmeisesti olleet maanviljelyalueita, josta on tullut tätä asuinpaikkaanaan pitävien ihmisten talonnimi. Liukko- nimi on otettu käyttöön kylien nimiksi (esim. Liukolan kylä) ja talojen nimiksi (Liuko, Liukola , Liukko jne.). Kylät ovat paikannimistötutkimuksen näkökulmasta yleensä vanhinta nimikerrosta. Ne ovat muodostuneet alueen suurimman talon tai - ihmisryhmän henkilönimien perusteella.
Lounais- Suomessa vanhinta nimikerrosta ovat ilmeisesti Turun alueen - Ruskon Liukolan kylä sekä myös Pälkäneen Liukalan – kylä on ilmeisen vanhaa nimistöä.

Vesilahden Pyhä- ja Lihmojärven järvenrannassa sijaitseva Liukko – nimisen talon alue olisi mahdollisesti muuttunut rautakauden / keskiajan kylämuodostumisissa vesistönimeksi, koska sitä on nimitetty ainakin ensimmäisissä 1540 (1505) maakirjoissa Järvenrannaksi, jossa on Liukko ja Luikko – nimisiä taloja (Järvenranta on jakaantunut myöhemmin Suomela – Kaltsila kyliksi). 
Liukko - nimisten paikkojen nimeen on usein liitetty paikkaa ilmaiseva appellatiivi, Liukkometsä, -pelto, -suo, -lampi, -mäki, jne. Sen jälkeen Liukko - nimi olisi otettu viljelyalueen talojen nimiksi. Näiden Liukko - paikannimen alueelle tulleet uudet ”muuttajat” tai alueella alusta alkaen asuneet ihmiset olisivat ottaneet ko. alueen nimen mukaisia Liukko – pesyeen nimiä sukunimikseen?

Tässä tutkimuksessa selvitetään suomalaisten asutushistorian lisäksi myös niitä alueilta, josta Liukko - nimen etymologiassa on lainanimen tulosuunta ajateltu olevan, eli mikä olisi ko. nimen alkuperäinen merkitys ja mikä on sen alkuperäinen kieli, josta nimi olisi muotoutunut Suomessa. Miten ko. nimestä olisi tullut määrältään niin laaja? Koska Liukko - nimi on ”erikoinen”, joka ei ole yleisesti nykyisin käytössä oleva nimi, mutta joskus aikaisemmin hyvin laajalle levinnyt mm. paikannimistönä, voitaisiin tässä tutkimuksessa alkuhypoteesina olettaa Liukko - nimen olevan hyvin vanhaa muinaissuomalaista nimistöä.


Mikä olisi kielitieteen määritelmä ko. nimen iästä ja miten lainasanan muutos tapahtuu siirtyessään toisen kielen alueelle ja mitä muita elinkeinoon tai olosuhteisiin liittyviä lainasanastoa on tullut Suomeen ko. nimen saapumisaikana ja mikä olisi tämän Liukko – sanan / ilmaisun alkuperä, sen alkuperäinen merkitys ja -äänneasu Liebnitzin mukaisesti.  G. Liebniz oli kansainvälisesti yksi ensimmäisistä tutkijoista joka aloitti sanojen tieteellisen etymologisen tutkimuksen. Hän oli myös ensimmäisiä, joka 1700- luvulla havaitsi mm. suomen- ja unkarinkielen sukulaisuuden.
Tämän jälkeen suomensukuisia kieliä alettiin nimittää suomalais- ugrilaisiksi kieliksi. Tässä tutkimuksessa käydään kuitenkin läpi jääkauden jälkeistä suomensukuisten aikaa ja siksi Alppien pohjoispuolisia Euroopan alkuperäisiä väestöjä sanotaan suomensukuisiksi ja kieli määritellään suomensukuisten kieleksi.

Tarkoituksena on myös selvittää Liukko - nimen levikki ja sen asutushistoriallinen ja esihistoriallinen tausta, jolloin siihen liittyy Liukko – nimen etymologian mukainen tarkastelu ja arkeologinen perustelu vasarakirveskulttuurin siirtymisen lähtöalueilta Suomeen ja lainasanan muuttuminen sen siirtyessä kielialueelta toiseen.


Onko Liukko – nimi on muinaisgermaaninen - /vasarakirveskulttuurin aikainen lainanimi Suomessa?


Liukko – nimen alkuperäinen etymologinen perustelu on tutkimusta tehtäessä olemassa, tässä selvitetään miksi Liukko - paikannimistö on näin laajalle levinnyt ja paikannimistön määrä niin suuri Suomessa? Miksi Liukko - nimipesye olisi Suomen suurimpia paikannimien määrällä mitattuna, yli 300? Vaikka Liukko - nimipesyeen nimistö lienee Suomen nimistön laajimpia levikiltään ja määrältään suurimpiä nimiryhmiä Suomessa, niin Liukko - nimen historiaa tai Liukko - paikannimistön etymologiaa ja merkitystä ei ole jostakin syystä selvitetty aikaisemmin (ks. Paikannimistö kirja 2007?).

Onko Liukko - nimipesye etymologialtaan germaanisperäisten Leute-, Liud-, Liuti- (liuta)  väestöjen ihmistä tai kansaa, väkeä ja/tai joukkoa merkitsevien ihmisten henkilönimistä tai suoraan ko. nimistä juontuva nimistö Suomessa? Onko liuti - Liukko nimi Suomessa myös alkuperäinen kantagermaanikieltä puhuvaa väestöä, kansaa käsittävä etnonyymi, koska tämä sana/nimi viittaisi samalla kieleen ja ihmisryhmään eli määrittäisi paikan lisäksi myös maahan muuttaneita ihmisiä (liud- liuti* -> liuta), mutta tämän tarkempi selvittäminen ei kuulu tähän Liukko - nimen historiaa selvittelyyn. Mielenkiintoisempi kysymys on minkä ikäisiä ko. liuti - ihmisryhmien Liuco-, Liuckhardt - henkilönimet olisivat ja mistä nimistö olisi peräisin, siis myös tulosuunta?

Mikä olisi tämän germaaniperäisen liuti- (liuta) – liud -> Leute -> - Liuco - nimen terminus ante quem eli mikä olisi Suomessa käytetyn Liukko - nimen ikä. Ja toisaalta onko nimen alkuperäinen originaali merkitys etymologisesti ja semanttisesti (sanojen merkityksen vastaavuus) selvitettävissä ja onko em. äänteellinen ketju mahdollista kielitieteen tutkimusten perusteilla? Voisivatko Liuko- Liukko – nimet olla vanhemman muinaisgermaanisen (mies) joukkoa / kansaa merkitsevän liuti –>  liuta - sanan äänteellinen muunnos Suomessa, nimen siirryttyä germaaniselta kielialueelta suomenkieliselle alueelle? Myös tällöin Liuko- Liukko - henkilönimet voisivat olla kaskiviljelyn aloittajien nimiä Suomessa.

Lainaan tässä vanhaa nimistötutkimuksen ”ensimmäistä” suunnannäyttäjää vuodelta 1894, tutkija nimeltään A.V. Forsman / Koskimies, joka kirjassaan Tutkimuksia, Suomen Kansan Persoonallisen Nimistön alalla 1894:52 esittää seuraavaa:

 Jos nimellä ei löydy merkitystä suomenkielellä, vaikka ovat nimet suomalaisen sointunsa saaneet, sopii aina epäillä niiden olevan vierasta alkuperää (esim. nimi Liukko).

Vierasperäiset esim. germaaniset vasarakirveskulttuurin aikana käyttöön otetut lainanimet ovat olleet käytössä kivikauden lopulta/ esihistorialliselta ajalta nykyaikaan, niin ne ovat tuhannen tai kahdentuhannen vuoden aikana muuttunet muinaissuomalaisiksi nimiksi.

Voisiko vierasperäinen lainanimi, joka on hyvin vanha ja alkuperäinen, säilyä lähes muuttumattomana Suomessa satoja ellei tuhansia vuosia? Voisiko nimi säilyä paikannimistössä, jos ko. lainanimen / paikannimen appellatiivimääritteen alkuosana olisi vierasperäinen henkilönimi? Kielitieteilijöillä on omat sanojen muokkaantumissääntönsä, joiden avulla myös Liukko - nimen mahdollinen muuttuminen alkuperäisestä muodostaan, olisi selvitettävissä. Sillä lainanimien alkuosat mukautetaan (mukautuvat äänteellisesti) alkuperäisväestön eli lainaajien kieleen.

Tässä tutkimuksessa oli etukäteen tiedossa ns. etymologialähtökohta Liukko - nimelle Suomessa, siksi pitäisi tarkistaa ja selvittää lukijalle ko. sanan siirtymisreitti germaaniselta kielialueelta Suomeen ja milloin se olisi tapahtunut sekä olisiko alkuperäinen liuti (Leute) sana voinut muuttua Suomessa Liuko- Liukko muotoon. Miten tämä ihmisiä /joukkoa tarkoittanut nimistö liuti (liuta) olisi muuttunut Liuko- Liukko nimiksi tai toisaalta miten Leute – Leucväkeä / ihmistä tarkoittava nimi olisi esim. edellä mainittujen henkilönimien Liuco / Liuckhardt kautta muuttunut suomalaisten käyttöön viljelyalueiden nimiksi, paikannimistöön ja myöhemmin kylien, talojen ja myös Liukko - sukunimeksi. Liukko – nimi on varmuudella paikannimenä erittäin vanha (esi-) germaaninen lainanimi (perustuu vieraskieliseen sanaan /nimeen) ja on alkuperäisessä muodossaan tarkoittanut ihmistä, väkeä, joukkoa, ryhmää.

Kun se olisi Suomessa muuttunut esim. henkilönimeksi (erisnimeksi - proprisoitunut), se ei suoraan merkitse nykysuomenkielellä mitään erityistä (erisnimenä Liukko). Se ilmaisee vain nimen, eikä sen kääntäminen suomenkieleen ole aikanaan nimeämisperusteen jälkeen ollut tarpeellista. Liukko – nimi on muuttunut suomalaisten käytössä suomalaiseen muotoon

Erisnimi ei yksistään ole riittävä syy nimen käytölle paikanniminä, jos sanalaina ei käännettynäkään merkitsisi varsinaisesti mitään suomenkielellä. Silloin paikannimistön tulee sisältää lainasanan lisäksi appellatiivisen merkityksen, joka antaa paikalle asiataustaa ja paljastaa nimeämisen - perusteita ja syitä miksi paikannimi on annettu juuri kyseiselle paikalle. Tällaisen paikannimen syntymisen sisältää jokin ko. alueen historiallisen tai esihistoriallisen tiedon. Mikäli esimerkiksi alueen historia viittaa sellaiseen asutukseen, joka on ollut jatkuvaa ja liittyy asutushistoriaan ja sen muuttumiseen eri aikakausilla. Paikannimeä voisi osaltaan verrata asutushistoriaan tai arkeologisiin - ja muihin vastaaviin elinkeinon muuttumisen tapahtumatietoihin, esimerkiksi kasvintutkimuksen siitepölyanalyysien perusteella jne. Paikannimien maastoappellatiivit voitaisiin näin ollen liittää todelliseen kontekstiinsa, ja silloin nimen leviämisen syyt olisi perusteltavissa. Ko. paikannimi olisi silloin mahdollista ajoittaa, ja nimistön tutkimuksen selvittely olisi luotettavampaa.

Paikannimitutkimus ei perustu yksistään kielentutkimuksen tuloksiin vaan se on samalla perinnetutkimusta ja historian tutkimusta arkeologian ja muiden tieteiden mm. genetiikan avulla. Paikannimitutkimusta selventää tieto asutushistoriasta eri aikakausina, miten ja milloin ko. väestöliikkeet ovat tapahtuneet, mikä on ollut kulkusuunta ja mikä olisi ko. nimen kielellinen alkuperä, tässä tutkimuksessa tarvitaan poikkitieteellisyyttä, tarvitaan genetiikan, arkeologian ja kielitieteen tuloksien yhdistämistä, nykyaikaisen oikean tiedon saamiseksi nimenomaan Keskisen – Euroopan jääkauden jälkeisistä metsästäjä väestöjen elinkeinonvaihdosta ja kielenvaihdosta.


Nimen etymologia- ja paikannimitutkimukseen vaikuttavia seikkoja:


Neoliittisen vallankumous 5000- 3000 eaa. ja sen aikana tapahtuneet suuret muutokset ovat vaikuttaneet kaikkiin sen jälkeisiin tapahtumiin Euroopassa. Se on vaikuttanut merkittävästi väestöjen- ja elinkeinon siirtymisiin sekä siitä seuranneisiin kielikontakteihin. Muutos on ollut kivikauden lopulta alkaen todella suuri, siksi niiden vaikutus on otettava huomioon, kuten aikaisemmin totesin, jo jääkaudesta alkaen. Sillä juuri ne muutokset ovat vaikuttaneet myös migraation lähtöalueella olevien väestöjen alkuperään, kieleen - ja elinkeinon vaihdokseen, ja se vaikuttaa myös Suomen alueen elinkeinojen – ja kielen muuttumiseen sekä tämän tutkimuksen mukaiseen nimien etymologian perusteisiin ja paikannimistön muodostumiseen.
Sillä tiedolla on myös merkitystä mm. tässä esitettyyn Liukko - nimen etymologian tarkistukseen.

Keski- Euroopan pohjoisilla alueilla, kuten tässä tutkimuksessa kiinnostavan kantagermaanikielisten Veikselin alueella, on myös tapahtunut em. muutos, jossa alkuperäiselle metsästäjien suomensukuinen väestö koki n. 3500 - 3000 eaa. suuren muutoksen (liittyy neoliittiseen vallankumoukseen), Ko. väestö oli vaihtanut ainakin osittain metsästys elinkeinoaan maanviljelyyn ja puhumansa kielen maanviljelyn ammattikieleen eli indoeurooppalaisiin kieliin. Sen seurauksena syntyivät mm. germaanikielet. Tämän nyt germaanikieltä puhuvan joukon / kansan alkuperään ei tullut suurta muutosta, koska pohjoisimpien alueiden esim. nykyisen Puolan – Saksan alueella silloin olleeseen metsästäjien väestöön tuli ns. indoeurooppalaisen maanviljelyväestön geenejä vähemmän kuin esim. eteläisten Ukrainan- Balkanin alueella. Tämän Veikselin - alueen (vielä kampakeramiikan aikana) alueen alkuperäiset suomensukuiset metsästäjät saivat n. 15 % indoeurooppalaista Euroopan ulkopuolista geenistöä, mutta kieli vaihtui. Suomalaiskielistä Euroopassa Alppien pohjoispuolella muotoutuivat -> germaani- baltti- slaavi sekä metsästys elinkeinot vaihtuivat hiljalleen -> maanviljelyyn (tästä tarkemmin kohdassa 1., Euroopan asutushistoriaa).

Näiden hieman aikaisemmin kieltään vaihtaneet lähtömaiden, tässä germaanien ”edustajat”, yleensä miesjoukot  (jovkko – liuti – liuta - liuko) ovat levittäneet uutta elinkeinoaan pohjoiseen esim. Balttiaan - Suomeen ja erityisesti näiden vaikutuksesta kohdemaiden elinkeinot ja kieli ovat muuttuneet tai vaihtuneet. Kielenvaihdot ovat tapahtuneet germaani- baltti – slaavi kielialueilla – ja myös Skandinavia maantieteellisellä alueella, jossa mm. ruotsalaiset ovat pääasiassa suomensukuisista pohjoisgermaaniin kielenvaihtaneita väestöjä sekä näiden kielien – nimistön muokkaantumiseen ja vain lievästi genetiikan muuttumiseen (Suomi- Viro), jossa ei suomensukuisten kieli vaihtunut germaani- tai balttikieleksi.

Sillä juuri nämä edellä mainitut seikat vaikuttavat sitten myöhemmin myös Suomen paikannimitutkimukseen ja kielitieteeseen. Suomeen saapuneet vasarakirvesgermaanit toivat tullessaan kaskiviljelyn.  Tälle ajalle n. 2500 eaa. on ajoitettu erityisen paljon maanviljely- kaskiviljely – karjanhoitoon liittyviä lainasanoja (superstraatteja), joiden perusteella kielitieteilijät ovat arvioineet suomenkielen muuttuneen varhaiskantasuomesta -> kantasuomeen.

Suomessa kieli ei vaihtunut, koska kaskiviljelyä maahan tuoneet miesjoukot olivat niin pieniä ja koska nämä miesjoukot ottivat lounaissuomenrannikolla asuvia alkuperäisten suomensukuisten väestöjen naisia vaimoikseen, ja siten sulautuivat Suomalaisiin jo viimeistään pronssi - rautakaudella. Näiden maahanmuuttajien ja heidän perheidensä kantagermaanien kieli muuttui suomalaiskieliin, joka tuli ”äidinkieleksi” äitien suomenkielen (varhaiskantasuomi) vuoksi ja suomalaisiin sulautumisen seurauksena n. 2500- 500 eaa. aikana.


Suomen alueella suomenkielen muutos on ollut harvinaisen vähäistä tuhansien vuosien aikana. Suomen alue on ollut hyvin vähäisten muuttojen aluetta. Kivikauden lopulla tänne jatkuvuusteorian mukaisten suomensukuisten ja - kielisten alueelle tulivat ensimmäiset vieraskieliset muuttajat. Nämä olivat muinaisgermaaninkielisiä vasarakirveskulttuureja jo n. 2500 eaa., jotka levittivät germaanikielensä lisäksi maanviljelyn alkeita Suomeen. Tämän vanhimman migraation vaikutuksesta suomenkieleen tuli uutta arkaaista maanviljely- yhteisöön kuuluvaa lainasanastoa, mutta Suomen alueella kieli ei vaihtunut.

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi suomenkielen muutos (esim. Suomen ja myös Balttian alueella) on ollut vähäisempää kuin minkään muun kielen muutos kivikaudelta nykyaikaan mennessä (esimerkiksi 5000- 8000 vuoden aikana). Tämän vuoksi myös suomenkielen tutkimus antaa selkeämmän mahdollisuuden mm. sanojen- /nimistön / lainasanojen ikätutkimuksiin, kuin se olisi mahdollista muiden kieleten perusteella.

Suomen alueella ollut suomenkieli on kielitieteellisesti ikään - kuin säilövä pakastin, toteaa Jorma Koivulehto vuonna 1983 professori nimityksensä yhteydessä: ”On käynyt ilmi, että suomenkieli on sellainen vanhojen indoeurooppalaisten tosiseikkojen varasto – eräänlainen säilövä pakastin - , että  siitä riittää jaettavaa muillekin naapuritieteille”.


Suomenkielen alueella vieraskieliset lainasanat ovat muuttuneen niin vähän, että esimerkiksi nimitutkimuksen tarpeisiin, nimen tai sanan alkuperäistä merkitystä, ikää ja taustaa sekä etymologiaa on mahdollista tutkia, jopa tarkemmin kuin missään indoeurooppalaiskielisessä maassa. Suomen alueella on mahdollista tunnistaa lainasanat ja nämä ”lievästi” muuttuneet sanat / nimet voivat sisältää hyvin vanhaa tietoa – tosiseikkoja Suomen alueen asutushistoriasta ja tänne muuttaneiden vieraskielisten väestöjen elinkeinoista ja myös paikannimistön taustoista. Suomen alueella olisi sen vuoksi mahdollista tutkia, jonkun tiettyyn lainasanaan perustuvan paikannimen taustaa, jopa vasarakirveskulttuurien aikaan saakka (esimerkkinä Liuko- Liukko- nimet).

Useimpien nykyisten kielentutkijoidenkin mielestä vanhimmat lainasanat ovat tulleet suomenkieleen jo vasarakirveskulttuurien aikana, jolloin suuri osa vanhimmasta germaanisperäisestä sanastosta on etymologisesti tunnistettavissa ko. aikakauteen (kuten ohra, kaski jne. maanviljelysanat).

Nimitutkimuksen perusteiden selvittämiseksi, on tunnettava ns. kielialueiden välinen väestöjen tai väestöryhmien migraation vaikutus toisella kielialueella (tässä Suomen) olevaan nimistöön ja nimistön muuttumiseen murre- ja ääntämissääntöjen puitteissa.

Samojen muinaissuomalaisten nimien leviäminen Suomessa sisältää jonkin syyn, miksi nimistö leviää ja säilyy.

Leviämisen syyt ja samannimisten paikannimien toistumisen on perusteltavissa ja siksi on selvitettävissä miksi jokin nimi esiintyy uudelleen lähes samanmuotoisena ”siirrynnäisenä” nimenä toisella alueella ja usein myös toisten vastaavan ikäisten ja vastaavan taustan omaavien nimien kanssa yhdessä.

Tällainen paikannimistötutkimus koostuu asutushistoriasta saatuun tietoon. Tieto edellyttää katkeamattonta (säilynyttä) perimätietoa ko. paikannimestä, joka on nyt siirretty paikannimistökarttoihin (ks. myös perimätiedon merkitys nimistötutkimuksessa, Seppo Liukko).

Nimistö valaisee myös esihistoriallisen ajan luonnonelinkeinojen ja uuden maanviljelyksen vaikutusta paikannimistöön. Vanhat paikannimet sisältävä tietoa muinaissuomalaisten elinympäristöstä ja kuvaavat tähän ympäristöön muuttaneiden ”vieraskielisten” uusien asukkaiden merkityksestä ympäristöön.

Paikannimet ovat kielellisiä merkkejä, jotka yksilöivät ko. paikan ja erottavat sen ympäristön muista paikoista. Paikannimistön säilyminen on aina ollut riippuvainen suullisen perimätiedon jatkuvuudesta ja siitä, että ko. paikannimeä on erilaisissa kontakteissa jatkuvasti tarvittu nykyaikaan saakka.

Pakannimen antoon on nimen syntyhetkellä ollut jokin motivaatio ja erityispiirre, jolla ko. paikannimi on pyritty yksilöimään kyseisen väestöryhmän taholta. Yleisesti nimeämisperusteet ovat sijainti ja omistus, jotka ”kuvailevat” paikan erityispiirrettä tai sen syntyyn liittyviä tapahtumia. Tällainen nimeämisperinne on varmaankin ollut olemassa jo vanhimpien suomalaisnimien syntyessä. Jonkin nimen esiintyminen paikannimikartoissa ja varsinkin sen levikki, kuvaa mahdollisesti nimien asiataustaa tai vanhaa asutushistoriaa, jopa Suomen alueen esihistoriaa.

(Ks. Linkki; Miten Liukko – nimen avulla voidaan tutkia Suomen esihistoriaa, kirj. Seppo Liukko, kotisivulta).

Nimen leviämiselle on ollut jokin syy, joka voi johtua ko. leviämiskerroksen kulttuurista tai senaikaisista luonnonolosuhteista (esim. metsästys-/maanviljelyskulttuurit ja esim. lämpötila olosuhteet) ja silloin paikannimistö liittyy alueen asuttamisen, elinkeinokulttuurin tiettyyn vaiheeseen.

Nimistöntutkimuksen tarkoituksena on selvittää tutkittavan nimen alkuperäiskieli, nimeämisperuste, nimen sisältö ja nimen levikki sekä typologiset kriteerit ja nimen syntymisen ajoitus ja syyt nimen leviämiseen. Mikäli nimi on muinaissuomalaista nuoremman kivikauden aikaista nimistöä, silloin nimen alkuperä voi kuitenkin olla jokin ko. ajan elinkeinoon liittyvä muinaisgermaaninen nimi tai henkilönimi, joka on muuttunut Suomessa suomalaiseen muotoon.

Tällainen paikannimi tai henkilönimenä säilynyt nimi voitaisiin olettaa tai käsittää vanhaksi ns. esikristilliseksi muinaissuomalaiseksi nimeksi (äänteellisesti), vaikka se on etymologisesti tunnistettavissa lainanimeksi ja vaikka nimen lähtöalue saattaakin olla jossakin germaanien tai balttien (suomensukuisten) Itämerenrannikon n. 2000- 3000 eaa. oleva asuinpaikka. Nimistön tutkiminen Keski-Euroopan ja Balttian useaan kertaan vaihtuneiden kulttuurien alta lienee vaikea tehtävä, mutta nimen alkuperä voisi joissakin erikoistapauksissa löytyä, mikäli ko. tutkittava nimi/ henkilönimi ei ole muuttunut Suomessa liian vaikeasti tunnistettavan muotoon.


Onko Suomessa omaa muinaissuomalaisten nimistöä jäljellä?


Merkittävä etu Suomen nimistötutkimukselle on se, että Suomessa ei alueen alkuperäasukkaiden suomensukuinen kieli vaihtunut kaskiviljelijöiden saapuessa. Toiseksi Suomessa ei sittenkään ole ollut Keski-Euroopan typpistä erittäin monikerroksista kulttuurien vaihtelua. Suomessa on todellisuudessa vain kaksi suurta kulttuurikerrosta, jotka ovat ”haudanneet” vanhimmat suomalaiset henkilönimiin perustuvat tiedot alleen. Nämä ovat kristillinen – ja ruotsinvallan aikainen nimistö ja -vaikutus. Suomalaisnimiä korvattiin edellisillä ja mahdollisesti myös alkuperäisiä suomalaisnimiä hävisi tai muuttui, kun em. nimistön ensimmäisiksi kirjallisten tietojen tallentajina olivat suomenkielen kannalta vieraskieliset virkamiehet, siis n. 1300- 1400 – luvuilta alkaen. Silloin myös nimistöä muuttui kristillis- ruotsalaisperäiseksi.

Ruotsinkielinen nimistö syntyi ja laajeni Suomessa lounaiselta rannikolta alkaen. Varsinainen Ruotsista tullut siirtolaisuus Suomen rannikolle on tapahtunut ns. ”Ruotsinvallan” alkuun sijoittuvan ristiretkiajan sotilaallisen haltuunoton aikana ja sen jälkeen, viimeisimpien tietojen mukaan, vasta 1200- luvun jälkeen (Kari Tarkiainen 2008). Ruotsinvallan aikanakaan ei suomalaisten talonpoikaisväestön (rahvaan) suomenkieli vaihtunut ruotsinkieleen, eikä edes 1600- luvun puhdasoppisuuden sivujuonteena, vaikka tavoitteena oli suomenkielen- ja suomalaisuuden ”merkkien” häivyttäminen. Kalevalainen kulttuuri haluttiin kitkeä Suomesta ja mm. paikannimistöä ja sukunimistöä ruotsalaistettiin.

Lainaan nimistötutkimuksen prof. Eero Kiviniemen ajatusta (1984):

Mikään ei estä otaksumasta, että Suomessa olisi huomattavasti vanhempaa germaanista nimistöä, sellaista joka olisi säilynyt vain suomen kielessä ja suomalaisilta varhaiskeskiajan ruotsalaisasutukselle lainautuneena

sekä Forsman 1894:

Vielä löytyy kuitenkin Länsi- Suomestakin alkuperäisiä suomalaisia nimiä…Ja samannimisten siirrynnäisten toistuva esiintyminen toisella paikalla; Paikannimien esiintyminen ryhmissä valaisee asutushistoriaa… (Forsman 1894:69-70).

Vanhan muinaissuomalaisen henkilönimistön on kokonaan luultu jääneen näiden ruotsalais- ja kristillisvaikutteiden alle, ja niin ettei vanhaa ”suomalaista” nimistöä enää edes olisi olemassa. On kuitenkin ollut tutkijoita jotka ovat ”toivoneet”, että sellainen alkuperäinen suomalainen tai muinaissuomalainen nimi löytyisi, joka voitaisiin etymologisesti ja paikannimistömetodien perusteella tutkia sekä nimen synty ja sen leviäminen selvittää.

Prof. Eero Kiviniemi pitäisi kiehtovana ajatuksena, jos löytyisi lainasanaan, muinaisbaltti-germaaniseen henkilönimeen liittyvä tai sellaisia paikannimiä, joiden levikki sisältäisi tiedot Suomen asutushistoriasta, koko siltä ajalta kun asutus eri seuduilla on ollut jatkuvaa.  Nimen levikki voi nimittäin olla asutushistoriallisesti hyvin merkittävä myös silloin, kun nimen asiataustassa ei näytä olevan mitään tältä kannalta huomionarvoista.(Kiviniemi, Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona, 1984:330).


Tällainen muinaisgermaani  –>  muinaissuomalainen, Suomen asutushistoriaan ja ”uuteen” kaski- maanviljely elinkeinokulttuuriin liittyvä nimi, on hyvin todennäköisesti Liukko – nimi. Liukko - nimi ei suomenkielellä sinällään nykyisin sisällä mitään asiataustaa asutushistoriasta, mutta se saattaa nimenomaisesti tarkoittaa ensimmäisiä kaskiviljelijöitä. Liukko - nimi ei suoraan tarkoita kaskiviljelyä, vaan on ilmeisesti etymologiansa perusteella otettu käyttöön germaanisperäisenä Liuti- Liud- Leute- Leuc- ihmistä, väkeä tai joukkoa tarkoittavien kaskiviljelijä ihmisryhmien nimen perusteella.

Vanhat Lounais- Suomen hämäläiset (varhaiskantasuomenkieliset) ottivat näiden Suomeen muuttaneiden maanviljelyväestöjen henkilönimiä käyttöönsä ja nimesivät ko. kaskiviljelyn paikkoja näiden ”kaskiviljelijöiden joukkoa” tarkoittavilla nimillä, joita tarkoittavia nämä suomenkieliset nimetkin Liuko- Liukko nimet olisivat merkitykseltään (Lähtökohtatietoa: Kansaa, joukkoa merkitsevät sanat ovat germaanispohjaisia Suomessa ja ne on otettu kaikki käyttöön jo n. 2000- 2500 eaa.).


Paikannimistössä Liuko – henkilönimi kuuluisi mahdollisesti kaskiviljelijöiden määritelmään, jonka vuoksi ko. paikan nimi olisi annettu tämän pellon tai mäenraivaajan nimen perusteella. Liukko - nimi yhdessä paikanmääritelmän (mäki-pelto) kanssa antaisi mahdollisesti paikannimistölle sen appellatiivisen ilmauksen, jotka ilmaisevat mielestäni näitä kaskiviljelyalueiden nimiä. Näyttäisi olevan mahdollista, että tämä esikristillinen /pakanallisen ajan Liukko - paikannimistö voisi olla samaa perua, kuin muinaisgermaaninen Liuti – (Leute)- ihmisjoukkoa tarkoittava nimi. Liuko- Liukko nimi voisi silloin olla Kiukaisten kulttuurin tai pronssikautista kaskiviljelijä joukkoa, joten nimi saattaisi olla jopa 2000- 4000 vuotta vanhaa nimistöä Suomessa? Onko sellainen mahdollista? Sen selvittäminen on tämän tutkimuksen tarkoitus.

Paikannimistötutkimuksen professori Eero Kiviniemi toteaa olevan hypoteettisesti mahdollista, että jokin nimi voisi olla hyvinkin vanhaa Suomessa; Nimistötutkimus ja paikallishistoria 1978:74:

"Suomessakin eräänlaisena työhypoteesina voitaisiin pitää sitä, että osa paikannimistämme saattaa olla peräisin jo parin kolmen vuosituhannen takaa, ehkäpä kauemminkin".

Lähtökohta hypoteesi ja kysymys; Onko nykyinen Liukko - nimi muinaissuomalainen - esikristillinen nimi ja siten vanhimpia henkilönimipohjaisia paikannimiä, talonnimiä ja sukunimiä Suomessa?

Allekirjoittanut on tutkinut Liukko - nimeä sen etymologiamääritteen perusteella ja löytänyt (scoop) hämmästyttävän laajalle Suomessa levinneen Liukko - nimipesyeen nimellä olevan paikannimistön, joka on myös määrällisesti merkittävää paikannimistöluokkaa (300), nämä Liukko - nimet löytyvät nykyisistä maanmittauslaitoksen paikannimistökartoista; (ks. kaikki Suomen Liukko- Luikko nimipesyeen paikannimet, lupa Seppo Liukko, 317/MML/08).

Tämän mielestäni esihistoriallisen ”löydön” merkittävyyden tueksi esittelen Liukko - nimen historia selvitykseen kuuluvan tutkimukseni ja sen perusteet yhteenvetona, aikaisempien 1996- 2007 suomalaisten esihistoriaan ja Liukko - nimen historiaan pohjautuvin artikkelieni pohjalta (ks. linkit Seppo Liukko kotisivuilta).





*******************************************************************



Johdanto
Liukko – nimen historia tutkimukseen



Liukko – nimen historiatutkimuksen yleiset perusteet:


Liukko - nimi on mahdollisesti ainoa (ainakin toistaiseksi) tiedossa oleva esikristillinen, pakanallisen ajan henkilö- nimi, joka on säilynyt yli kristillisen - ja ruotsalaisajan. Lähes kokonaisuudessaan suomalainen vanha henkilönimistö on em. vaikutuksesta hävinnyt, eikä yli 1000 vuotta vanhaa nimistöä enää pystytä erottamaan tai löytämään kristillisen- ruotsalaisen nimivaikutuksen joukosta.

Liuko- Liukko - nimi erottuu paikannimenä, lähes alkuperäisessä germ. muodossaan, ja siksi se on tunnistettavissa. Se ei ole ruotsalainen tai kristillinen nimi eikä luontonimi. Liukko - nimen ilmauksen alkuperäinen sisältö on ko. kivikauden lopun- ja pronssikauden ajan hämäläisasukkaille on mahdollisesti tarkoittanut vain kaskiviljelyjoukkoa, kuitenkin se on säilynyt? Liukko - nimi on ilmeisesti proprisoitunut appellatiivina tarkoittamaan ko. henkilön tai paikan erityistä nimeä. Liukko - nimi olisi syntynyt ja säilynyt merkittävän kulttuurimuutoksen – kaskiviljelyn- vuoksi ja sen seurauksena. Tämän uuden kulttuurin ovat mm. arkeologian- ja kielentutkijoiden tietojen mukaan tuoneet Suomen alueelle n. 4500 vuotta sitten vasarakirveskulttuurien muinaisgermaanikieliset väestöt.

Vierasperäisen nimen tutkimusmetodeja, millä keinoin voitaisiin katsoa nimi lainasanaksi (mm. Forsman 1894:72):

1. Tutki onko lähinaapureissa (Viro- Balttia) samanlaisia nimiä, silloin olisi semmoinen nimi maahamme kulkeutunut
2. Jos muutos alkuperäkielestä on mahdollisimman vähäinen, on suuri todennäköisyys, että nimi on vierasperäinen
3. Kielentutkimus äännemuutoksen perusteella todistaisi nimen olevan vanha ja vierasperäinen (diftongit ja geminaatta jne.)
    tai onko alueelle tapahtunut jotain muutosta toimeentulosysteemeissä tai kielessä.
4. Jos vastaavilla sanoilla on sama merkitys kuin ko. alkuperäkielellä on se nimistö mahdollisesti migraatioperäistä
5. Vertailututkimuksena mm. nimien ryhmittyminen tietyille alueille muiden vastaavien mahdollisesti lainasanapohjaisten
    paikannimien mukaan ja niiden    siirtyminen ryhmissä toiselle alueelle, todistaisi niiden yhteistä alkuperää.


Forsman 1894:85: Se nimistö, joka tässä tutkimuksessa on kutsuttu pakanuuden aikaiseksi, ei ole ehdottomasti katsottava täydellisesti alkuperäiseksi suomalaiseksi nimeksi.

Tai päinvastoin alkuperältään täydellisesti lainanimi ei enää satojen tai tuhansien vuosien jälkeen enää ole yksinomaan vierasperäinen nimi, vaan sen voidaan katsoa muuttuneen jo pakanallisena aikana äänteellisesti suomalaisten käyttöön ja olisi siten muinaissuomalainen nimi (SL).



Hyvin vanhaa germaanista nimeä voidaan sanoa muinaissuomalaiseksi nimeksi:


Mikäli jo ns. pakanallisena aikana Suomessa on ollut käytössä jokin nimi se voi olla joko alkuperäinen suomensukuinen nimi tai sitten lainasana ensimmäisistä migraatioista Suomeen. Tällaista muuttoa Suomen alueelle tiedetään tapahtuneen germaanikielisten vasarakirveskulttuurien (eli nuorakeraamisena aikana) noin 2500 eaa. alkaen. Nimet ovat olleet esim. kristillisen ja Ruotsalaiseen aikaan verrattuna, käytössä Suomen alueella ainakin jo 2000- 3000 vuotta näitä aikaisemmin. Mikäli nimi on näin vanha, molempia em. nimityyppejä voidaan kutsua muinaissuomalaisiksi nimiksi. Liuti* – liuta > Liuko – nimi näyttäisi olevan vanhaa itämerensuomalaista nimistöä, joka voisi olla käytössä Balttiassa ennen kuin se olisi siirtynyt Suomeen.
Liuko – nimistön etymologian perusteella voidaan kyseinen johtopäätelmä tehdä, jonka vahvistaisi vastaavanlaisen paikannimistön löytyminen mm. Balttiasta.

Liukko - nimen alkuperä Suomessa saattaisi juontua etymologiatiedon perusteella varhaiskantagermaanin liuti- tai muinaisyläsaksan leute- nimistä, joiden merkitys on ollut nimenomaan ihmisjoukko eli `liuta - ihmisiä / miesjoukko` ja erikseen `ihmiset`. Nimet olisivat peräisin vasarakirveskulttuurien ajoista alkaen Suomessa, jos näin olisi, nimeä voitaisiin kutsua muinaissuomalaiseksi nimeksi. Toisekseen tämä kielitieteen määritelmä, että liuta sana olisi johdannainen liuti sanasta, ei ole yksiselitteinen vaan liuta* - sana voi olla vanhempaa suomensukuisten omaperäistä alkuperää.
(Esittämäni teoria Liukko sanan etymologiasta ei muutu, vaikka liuta - sana olisi sen alkuperäinen muoto).

Suomen kielen sana liuta ”joukko”, jonka alkumerkitys on ”ihmisjoukko, kansa”, voi olla myös omaperäinen suomensukuisten kielten sana (Simo Parpola 2006).

Nykyisissä etymologian sanakirjoissa esitetään liuti > (Leute) sana (esi-) germaanisperäiseksi (mm. Koivulehto/ Häkkinen).

Lainasanojen muuttumista kielenasiantuntijat voivat tutkia eri kielien rekonstruktiotasojen, niiden ikämääritysten ja lainasanoissa todettujen substituutiosääntöjen perusteella eli miten lainanantajakielen sanoissa äänteitä korvautuu tai muuttuu sanoja lainattaessa toiseen kieleen. Äännemuutoksien perusteella olisi mahdollista selvittää myös Liuti - Leute ääntämismuutos Liuko- Liukko - nimeksi. Nyt merkittävää olisi Liuko- nimen merkityksen selvittäminen, onko se alkuperältään muinaisgermaanin Liuti - Liud- nimistä juontuva, liutaa – joukkoa tarkoittava ”ihmisjoukko”, jotka olisivat tuoneet ko. kaskiviljelyn Suomeen. Merkitsevätkö Liuko- Liukko - nimipesyeen nimet alun perin Suomessa sittenkin tällaista muinaisgermaanien kaskiviljelijä- joukkoa, joiden nimen mukaan on vanhimmat Lounais- Suomen alueen kaskiviljelypaikat nimetty.

Paikannimistön äänneasu olisi muodostunut näiden germaanien joukkoa, väkeä, ihmistä tarkoittavista nimistä mahdollisesti jo Kiukaisten kulttuurin tai pronssikauden alussa, kuten äänteellinen ketju  Liuti -> Liuko- Liukko osoittaisi.  Nykyiseen suomalaiseen muotoon muuttunut sana voidaan lingvistisesti ja tiettyyn säännöstöön perustuen tutkia, että esim. tämä liuti - sana voi muuttua suomenkielisellä alueella perustelujen mukaisesti nykymuotoonsa Liukko - sanaksi/ nimeksi. Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu liuti -  indo- eurooppalaisen / germaanisen sanan  muuttumista ”merkitykseltään” vastaavaksi suomen sanaksi. On myös mahdollista, että  Liukko - paikannimet voisivat olla peräisin pronssi- rautakaudella mahdollisesti tulleiden ja silloinkin kaskenpolttoon liittyvien Leute – Leuc- `ihmisten` käyttämistä henkilönimistä, kuten Liuco - Liuckhardt jne.,  joista Liuko- Liukko  paikannimet olisivat saanet aluksi kaskiviljelijään tai kaskiviljelyalueeseen perustuvan määritteensä.


Tässä artikkelissa Liukko - nimen historiaa on selvitetty nimietymologian - ja kielen äänteellisen muutoksen paikannimihistorian- sekä muiden nimistötutkimuksen metodien perusteilla. Lisäksi Liukko - nimeen liittyvää historiaa tutkitaan asiakirjojen ja suomen rautakautisen ja keskiaikaisten tapahtumien valossa. Lopuksi Liuko- Liukko ja Laukko nimeä verrataan keskenään ja tarkastellaan, onko baltti- germaanien vasarakirveskulttuurien aikaista vastaavaa nimistöä muualla kuin Suomessa. Olisi varsin mielenkiintoista, mikäli näiden muinaisgermaanien (Veiksel-joen alueet) siirtymäalueilta löytyisi Liuko- Luko- Liud- Luiko- Luik -  paikannimistöä. Aestii  (nykyiset eestiläiset) nimiset suomensukuiset heimot asuttivat vielä n. 3000 eaa. mm. Unto Salon mukaan Veikselin aluetta, olivat myöhemmin kielensä germaaniksi ainakin osittain vaihtaneita suomensukuisia ja joiden liuti - miesjoukkoja levittivät maanviljelyä pohjoiseen ja tunsivat silloin germaanista maanviljelysanastoa. Salo/Hämeen käräjät).

Vasarakirveskulttuurin lähtöalueelta (Veiksel) ja siirtymäalueilta (Balttia) mahdollisesti löytyvät liud – liuti – tai Liuko- nimet / paikannimet ja nimen etymologia viittaisivat todennäköisesti samaan alkuperään, kuin Suomessa. Nimet olisivat ilmeisesti etymologialtaan samaa joukkoa, liutaa – mahdollisesti juuri miesjoukkoa tarkoittavia nimiä tai ko. muinaisgermaanikielisten ihmisten henkilönimiä.

Tässä artikkelissa osoitetaan (otsikot 2-6), että Suomessa käytössä olevien pohjaltaan germaaniset Liuko- paikannimet ovat mahdollisia myös nimistön tuoneiden Leute/ Liud/ Liuti - väestöjen Veiksel - Balttia siirtymä- ja lähtöalueilla. Näiltä alueilta saattaisi löytyä myös Liuti- Liud-  Liuko- paikannimiin viittaavia kyliä tai muita vastaavia nimiä.

Toisaalta vasarakirveskulttuurien Liuti - Liud- Liuko - nimien löytyminen nykyisestä Liettuasta vahvistaisi myös teoriaa suomalaisten varhaisesta esihistoriasta ja samalla vahvistaisi kampakeramiikan suomensukuisten väestöjen laajasta - alueesta Euroopassa (vrt. edellä Aestii suomensukuiset Veikselillä). Liettuasta nykyisin löydetyt nimet vahvistaisivat ainakin ns. Museoviraston määritelmää, jossa sanotaan suomensukuisten väestöjen asuneen Preussin alueelta – Uralille kampakeramiikan aikana. Ja samalla em. Seppo Liukko teorian perusteella myös suomensukuisten asumista Puolan ja Saksan nykyisillä alueilla n. 3000 eaa. aikana. Miten sellainen johtopäätelmä olisi mahdollista?

Jos germaanikielinen Liuti - Liud – väestö olisi saapunut Liettuan alueelle jopa n. 2800 eaa. ja sitten nimen muutos olisi tapahtunut, kuten Suomessa Liuko- nimeksi. Tämä nimen muutos Liuti - Liuko äännemuutosteorian (mm. Koivulehto, myöhemmin) mukaan olisi tapahtunut germaanikieliselle nimelle sen tullessa suomenkieliselle alueelle. Tämä ajatus todistaisi, että vasarakirveskulttuurien germaanikieliset ”joukkoa” kuvaavat sanat (muutkin) olisivat tulleet nimenomaan Liettuan alueen suomenkielisten alueelle jo n. 2500 – 2800 eaa. On jopa todennäköistä, että Liettuassa suomensukuisten kieli jatkui, uusilla lainasanoilla varustettuna, mutta ko. alueen varsinainen kielenvaihto indoeurooppalaiseen baltin kieleen on tapahtunut vasta germaanisen vasarakirveskulttuurin jälkeen, kun balttien väestöä alkoi siirtyä Ukrainan alueelta Balttian eteläosiin ja Itämeren rannikolle.

Väitän siis, ettei vasarakirves- germaani muuttajien (pienehköjen joukkojen- liuti) vaikutuksesta Liettuan alueen suomensukuinen kieli vielä tässä vaiheessa vaihtunut. Siihen saakka kampakeraaminen suomensukuinen väestö, kieli hieman muuttuneena (kuten Suomessa 2500- 1000 eaa. aikana) asutti Liettuan nykyistä aluetta. Tämän suuntaiseen näkemykseen on perusteita myös liuti – Liuko – nimimuutoksen perusteella Liettuan alueella (myös arkeologia täsmää). Yhdenmukaisuuteen Suomen kanssa on perusteita, koska myös Liettuassa on Liuko- (ja Lauko-) nimiä huomattavan paljon. Liettuassa olisi kivikaudella ja sen jälkeen tapahtunut samanlainen äänteellinen muutos Liuti -> Liuko- nimeen, kuin Suomessa eli alkuperäisellä jatkuvuusteorian mukaisella suomensukuisten kielialueella, siis myös Balttiassa.


Tämä hypoteesi todistaisi myös, että germaanikieliset kaskiviljelijät olisivat tulleet nimenomaan Liettuan alueen silloiselle suomenkielisen väestön alueelle (Liettualaiset ovat vanhan kampakeraamisen alueen suomensukuisia väestöjä, joiden kieli germaanisilla lainasanoilla on vaihtunut balttiin myöhemmin).
Sen todistaisi, jos kaskiviljelyn joukkoa kuvaaville nimille (henkilönimet ja paikannimet) olisi tapahtunut vastaava muutos kuin Suomessa (siis suomenkielisellä alueella). Nimen muutos näyttäisi olevan mahdollista, jos Liuti -> Liuko /Luko nimistöä esiintyisi myös Liettuassa.

Tämän todistaisivat mm. Liuko - paikannimet Liettuassa. Tästä tarkemmin tutkimusyhteenvedon loppuosa, jossa on selvitetty Liettuan Liuko- paikannimistöä ja mm. Jorma Koivulehdon teoria, miten tapahtuu germaanisperäisten n. 2500- 2000 eaa. sanojen äänteellinen muutos suomenkielisellä alueella (Suomessa ja joka siis on mahdollista tapahtua myös Balttiassa). Koivulehto esittää teorian sanan muuttumisesta alkuperältään germaanisesta ja nykyisin suomenkielisestä sanassa joukko, (jossa on diftongi ja suomenkielen vaikutuksesta muuttunut –kaksois - geminaatta), tällainen johtopäätelmä on saatu kielitieteen reksonstruktio menetelmällä.

Olisi periaatteessa mahdollista kielitieteen keinoin tutkia lainasanoissa n. 2000- 2500 eaa. alkaen takautuvasti tapahtuneet muutokset (tässä Suomessa). Vanhojen germaanisten lainasanojen iän ja - merkityksen selvittämiseksi olisi tiedettävä perusteet sanan äännerakenteessa, levikistä ja sanojen semantiikasta. Eli jonkun toisen sanan etymologinen perustelu edellä mainituilla menettelytavoilla, tulisi olla pätevä myös muille saman merkityksen-, samanikäisille - ja saman kielellisen rakenteen omaaville sanoille. Kun on oletettavaa, että muutos olisi tapahtunut vastaavissa olosuhteissa ja saman aikaprosessin kautta.

Tällä menettelyllä on tässä johdettu päätelmä luiti  - Liuko sanan muutoksesta Suomessa (SL), jossa on vastaavat elementit ja silloin  vastaava vertailu saattaisi riittävän pätevä alkuperän selvittämiseksi, kuin  muinaisgermaanin jovkko sanasta, jonka muutos suomalaiseen muotoon joukko olisi tapahtunut. Näin menetellen voitaisiin tehdä esimerkiksi päätelmä liuti- liuta- liukko - nimipesyeen muodostumiselle.

On huomattava, että balttikieliset väestöt ovat ”siirtyneet” huomattavasti germaanikielisiä kaskiviljelyjoukkoja myöhemmin Liettuan suomensukuisten alkuperäisille alueille (ks. kampakeramiikan laajalle alueelle), tässäkin tulee olla tarkka, koska a) suomalaiskielet eivät vaihtuneet germaanikieliksi kokonaan (vain lainasanoja) Balttiassa, ja b) vasta n. 1000 jKr: voidaan katsoa Balttiassa (pl. Viro) suomalaiskielien muuttuneen balttikielisiksi Liettuassa ja sen jälkeen Latviassa (suomalaiskielien raja on liikkunut edelleen pohjoiseen).
Balttiassa oli siis kivikaudella sama tilanne, kuin Suomessa, jonne kaskiviljelyyn liittyvää germaanikielistä maanviljelijä liuti-  (mies-) joukkoa saapui maata viljelemään ja otti (Liettuan)  alueen suomensukuisten naisista vaimonsa (äitilinja - suomalaiskielistä), silloin kieli säilyi suomalaiskielinä, mutta lainasanat olivat aluksi germaaniperäisiä ja myöhemmin mukaan tuli balttikielen sanastoa (mm. karjanhoitoon liittyvää substraattia).

Balttikieliset väestöt ovat tulleet huomattavasti myöhemmin Liettuan suomensukuisten alkuperäisille alueille (ks. kampakeramiikan laajalle alueelle) - joukkoa saapui, mutta kieli ei muuttunut. Balttiassa – Liettua/Latvia - on nyt tapahtunut kokonaan suomalaiskielien vaihtuminen indoeurooppalaisiin kieliin ja nimenomaan baltti- kieliin.
Eurooppalaisten alkuperä osiossa 1) esitetään suomensukuisten kielenvaihtoteoria ja samalla se että, että suomenkielen raja alue on siirtynyt jatkuvasti pohjoiseen, kivikauden lopulla n. 2500 eaa. raja on ollut ko. Preussin ja Liettuan nykyisten alueiden kohdalla.  Tällaista on esittänyt mm. virolainen tutkija akateemikko Harri Moora jo 1950- luvulla. Tämä Luiti - Liuko- nimen muutosteoria vahvistaisi osaltaan suomensukuisten väestöjen vanhoista erittäin laajoista kielialueista jääkauden jälkeisessä Euroopassa.

Mielestäni Liukko - nimen pohjalta on jopa mahdollista selvittää Suomen esihistoriaan liittyviä tapahtumia, kuten edellä Liuti -> Liuko- nimenmuutos teoria osoittaisi edellä. Liukko – nimellä voidaan myös perustella Suomen asutushistoriaa paikannimistön pohjalta ja Liuti - nimen todennäköistä muutosta tai muodostumista kaskiviljelyajan henkilönimistä Liukko nimeksi mm. kielitieteen perusteilla tutkittuna.

Paikannimistön avulla on mahdollista saada melko täydellinen kuva asutushistoriasta ja Suomen kulttuurihistoriasta, jopa muutaman tuhannen vuoden taakse (Kiviniemi 1978:85).

Liukko - nimi saattaisi paikannimenä olla tällainen vanha Suomen esihistoriaan kuuluva nimi, jonka avulla olisi mahdollista selvittää asutuksen esihistoriaa, kulttuurien muutosta ja osana Suomen esihistoriaa, myös ns. varhaisinta vieraan kieliryhmän aiheuttamaa kielenmuutoksen aikaa Suomessa.

Liukko - nimen perusteella olisi mahdollista tutkia, minkälaisia muutoksia on Suomessa tapahtunut, kun Suomen alkuperäiselle, jatkuvuusteorian mukaiselle suomenkielisten alueelle, on tullut ensimmäisen kerran kivikauden loppupuolella uutta vieraskielistä väestöä (vasarakirveskulttuurin joukkoa n. 2500 eaa.). Myös millainen on ollut tämän väestön merkitys suomalaisten / hämäläisten elämään ja suomenkieleen ja mm. Kalevalaiseen kulttuuriin?

PS. Suomalaisilla on pääasiassa jääkauden jälkeiset alkuperäisväestön eli jatkuvuusteorian mukaiset suomensukuiset geenit (Kayser, Lao 13.8.2008), myöhempiä muutoksia ovat vasarakirveskulttuurien Suomen alueelle muuttaneet germaanit n. 2500 eaa. alkaen, joilla oli vain n. 10- 15 % indoeurooppalaista geenistöä, muutoin nämä pienet n. 10- 20 hengen miesjoukot olivat vanhaa suomensukuisten väestöä, joka oli vaihtanut puhumansa kielen ko. indoeurooppalaiseen kieleen (germaaniin), siksi suomalaisten genetiikka ei tässäkään migraatiossa paljonkaan muuttunut. On arvioitu, että vasarakirvesgermaanien maanviljelyä levittäneiden joukkojen yhteismäärä on ollut n. 5 % alkuperäisistä Suomen alueen suomalaisista n. 2500 eaa. - 1000 eaa. aikana (samoin tätä myöhemmät baltti muuttajat olivat alkuperältään suomensukuisia väestöä).

Liukko - nimen historiaa tutkimuksessa on pyritty kartoittamaan kaikki paikannimistötutkimukseen liittyvät erilaiset metodit ja niiden perusteella saattaisi olla mahdollista määrittää muinaissuomalaisen Liukko - nimen alkuperäismääritteen ikä ja nimen merkitys sekä syyt miksi Liukko - nimellä oleva paikannimistö on ilmeisen vanhaa ja laajalle levinnyttä Suomessa.


Nimistötutkimuksen (etymologia- onomastiikka) tehtävänä on selvitellä nimenmuodostusta ja nimien käyttöä osana kieltä ja kielenkäyttöä sekä Nimien alkuperäiskieli, Nimien sisältö, Nimien levikki ja typologiset kriteerit.  Nimien historiallisella dokumenttiarvolla on ollut merkitystä (Kiviniemi 1980:319).


Miksi Liukko - nimi voisi olla ns. pakanallisen ajan nimi?


L
iukko - nimi on todennäköisesti muinaissuomalainen pronssi- rautakauden nimi, joka on ilmeisesti vanhin tai vanhimpia ns. esikristillisiä nimiä Suomessa. Liukko - nimi näyttäisi jo etymologia- ja karttapaikkatietojen perusteella olevan vanhempaa nimistöä kuin kristillinen - ruotsalainen keskiajalta oleva nimikerros, joka häivyttää / peittää alleen lähes kokonaisuudessaan vanhat muinaiset suomalaiset henkilönimiin perustuvat paikannimet ja talonnimet sekä näistä muodostuneet sukunimet.

Liukko - nimi näyttäisi laajan paikannimistölevikin perusteella olevan tällainen vanha muinaissuomalainen nimi? Nimen ikää ja alkuperää tarkastellaan tässä selvityksessä asutushistorian, kielitieteen ja mm. arkeologian tietojen pohjalta, kuinka vanha Liukko – nimi voisi olla, miten sellainen nimi on syntynyt tai siirtynyt Suomen alueelle ja mistä, mikä olisi todennäköisin tulosuunta?

Liuko - Liukko – paikannimistön mukaisten alueiden nykyisille asukkaille /omistajille on osoitettu kyselytutkimus. Tarkoituksena on ollut selvittää, miksi nimi säilynyt perimätietona mahdollisesti pronssi- rautakaudelta nykyaikaan saakka? Kyselyn perusteella on tehty analyysejä miksi Liukon - Luikon - nimiset paikannimet - talot, mäet, metsät, ovat säilyneet perimätietona ja vanhana nimenä edelleen nykyistenkin omistajien aikana. Kysymys kuuluu, miksi Liukko - nimet ovat säilyneet paikanniminä, vaikka ko. Liukon - nimisiä ihmisiä ei ole asunut näillä ko. paikannimi alueilla ainakaan 500- 1000 vuoteen?


Mikäli Liukko - nimi on yli tuhat vuotta vanha kaskiviljelyajan nimi, se olisi otsikon mukaisen kysymyksen mukaisesti muinaissuomalainen ns. esikristillinen eli pakanallisen ajan nimi Suomessa.


Liukko – etymologian ja paikannimitutkimuksen pohjaksi on esitettävä looginen hypoteesi Euroopan pohjoisosien kielenvaihdoista ja väestöliikkeistä. Olisi tiedettävä millainen väestöjen alkuperä- ja kieliasetelma oli Euroopassa sillä alueella, josta maanviljely ja karjanhoito ensiksi levisivät Suomeen. Koska Suomeen tullessaan nämä baltti-germaani muuttajat toivat uuden maanviljelykulttuurin tai ainakin maanviljely- ja karjanhoitosanastoa n. 2000 – 2500 eaa. alkaen. Paikannimitutkimuksen on tiedettävä nämä arkeologiset ja historialliset tosiasiat, joiden perusteella Euroopan kieli- ja asutushistorian muutosten merkitys näkyy mm. Suomessa. Millainen on ollut näiden vanhimpien germaani- baltti maahanmuuttajien vaikutus suomalaiseen väestöön, suomenkieleen sekä mm. paikannimistöön.

Yleisesti ottaen myös Liukko – nimen historiantutkimus liittyy vahvasti suomalaisten (myös Alppien pohjoispuolisten alueiden suomensukuisten väestöjen) esihistorian tutkimukseen. Liukko – nimen historiatutkimus osaltaan valaisee nimenomaan Suomen alueen vanhaa esihistoriallista, asutushistoriallista taustaa ja mm. suomenkielessä tapahtuneita muutoksia.

Laajasti perusteltuna Liukko - nimen historiatutkimukseen liittyy myös suomensukuisten väestöjen asutushistoria Alppien pohjoispuolisilla laajoilla - alueilla ja siitä johtuen se liittyy laajaan elinkeinon vaihdokseen kivikaudelta nykyaikaan saakka, ja siihen tapahtumaketjuun liittyy tietyillä suurilla Euroopan alueilla tapahtunut suomensukuisten väestöjen kielenvaihto indoeurooppalaisiin kieliin (Ks. Eurooppalaisten suomalainen alkuperä, tekstin on kirjoittanut Seppo Liukko 1996- 1998 ja 2005 yhteenveto, linkit kotisivuilta).



*************************************************************

 

 

 

Liukko – nimen esihistoriaa, tutkimus 2006- 2008, Seppo Liukko


Nimietymologiaa, Liukko - paikannimen ja nimen esihistoriaa, maanviljely- ja asutushistoriaa Suomessa
sekä Liukko – nimisten kylien ja - talojen historiatietoja, Liukko - nimen kytkentä Kalevalaiseen aikaan
ja Liukko – ja Kalevalan historian liittyminen toisiinsa

(ks. Kalevala – ja Liukko – nimen esihistoriaa sekä laaja tutkimusyhteenveto, linkit Seppo Liukko kotisivuilta):


Sisältö:
Otsikot ja väliotsikot:




1.               Asutushistoriaa ja Eurooppalaisten alkuperä
Jääkauden maksimista alkaen, eurooppalaisten suomalainen perimä Alppien pohjoispuolella.


1. Jääkauden maksimi LGM ja väestöjen kerääntyminen refugeihin.
(Euroopan alkuperäisväestö Alppien pohjoispuolella on  Cromagnon - suomensukuiset väestöt, jotka olivat suurriistan metsästäjäväestöjä – mammutti jne.)

2. Jääkauden maksimin jälkeinen aika 16.000 – 12.000 eaa. suomensukuisten elinkeinona oli pääasiassa suurriistanmetsästystä Alppien pohjoispuolisilla alueilla.
(Refugialueella alkuperäväestöjen kieli yhtenäistyi, täällä prestiisi elinkeino oli suurriistanmetsästys ja sen lingua- franca kielestä; uralilaisesta suomensukuisten kielen esiasteesta muodostuivat myöhemmät suomensukuiset kielet)

3. Euroopan metsittyminen ja ilmaston lämpeneminen 12.000 – 5.500 eaa. oli vielä suomensukuisten aikaa (ei enää suurriistan metsästystä).
(Suurriista loppui ja suomensukuisten alueet suppenivat useiksi eri alueikseen. Suurriistan loppuessä syntyi erillisillä suomensukuisten kielten tilkkutäkkimäisiä alueita, suomalaiskieliin syntyi vain lieviä eroja, koska ulkoisia muutospaineita ei vielä ko. kivikaudella ollut)

4. Kampakeramiikan ajan suomensukuisten laaja - alue Euroopassa 5500 eaa. – 3000 eaa. oli viimeistä suomensukuisten kielten yhtenäistä aluetta, sen jälkeen alueet suppenivat
Kampakeramiikan alueet olivat vielä pitkään suomensukuisten ja - kielisten aluetta, mutta indoeurooppalaisen maanviljelykulttuurin / - kielen vaikutukset voimistuivat suomensukuisten kampakeramiikan eteläisiltä reuna - alueilta alkaen,  n. 5000 eaa.. Suomensukuisten – ja kielisten alueet jäivät lopulta pienemmiksi saarekkeikseen ja suppenivat, näin syntyivät mm. kuuluisa Volgan mutka ja muut Mari, Merja, Metserä, Mordva, Moksa, Vatja, Tsuudi, jne. muut pienemmät suomensukuisten alueet ympäri k- keramiikan aluetta, joita oli vielä 500- luvullakin hyvin paljon (suomenkieliset tilkkutäkkialueet Euroopassa, loppuaikoina näitä oli enää vain Venäjän alueella).

5. Suomensukuisten alueiden supistuminen Euroopassa, nykyisellä Venäjän ja Skandinavian alueella 3000 – 1000 eaa. (Indoeurooppalaisen kulttuurin (elinkeino/kieli) saapuminen suomensukuisten (kampakeramiikan) eri alueille 5500 ea. alkaen ja eri aikoina, muodosti erilaisia indoeurooppalaisia kieliä -germaani, baltti ja slaavi. Näillä alueilla asuvien suomensukuisten väestöjen genetiikka muuttui vain Eurooppaan muuttaneiden indoeurooppalaisten määrällä, joka on ollut suhteellisen vähäistä, korkeintaan 10- 20 %. Maanviljelyn leviäminen metsästäjä kulttuurien alueille on ollut pääasiassa kulttuurillista, ei varsinaista kansainvaellusta). 

6. Viron ja Suomen alueen väestöjen kieli ei vaihtunut, ns. esi- Kalevalainen aika oli Itämeren ympäristössä n. 3000- 1000 eaa.
Suomensukuisten alueilla oli kehittynyt korkeatasoinen Kalevala- kulttuuri
.
(Itämeren alueella suomensukuisten vanha kalevalakieli muuttui kalevalamittaiseksi n. 1000 eaa. alkaen)

7. Puhutun kielen vaihto on tapahtunut tosiasia Euroopassa (n. 5000 eaa. alkaen), se on huomioitava nykyisissä väestöjen alkuperä – , kieli - ja asutusteorioissa.
(Alppien pohjoispuolella tapahtui 5000 eaa. alkaen, tuhansien vuosien aikana suomensukuisten kielenvaihtoa indoeurooppalaisiin kieliin, uudet maanviljelykulttuurien kielet syntyivät suomensukuisten alueilla, suomalaiskielien vaikutuksesta, siksi myös väestöjen asutushistoria vaikuttaa mm. nimitutkimuksen perusteisiin, esimerkkinä germanipohjainen liuti >liuta> Liuco> Liuko >Liukko nimistö).



2. Liukko - nimen esihistoriaa: Vasarakirveskulttuurin kaskiviljelyjoukon ja -sanaston ajoitus kielitieteen pohjalta

 

1.                   Germaanikielisiä Liuti - Leute – ihmisten siirtyminen kaskiviljelyn alkuaikoina Suomeen
2.                   Germaanisperäinen Liukko – nimi on esikristillinen ja muinaissuomalainen nimi
3.                   Liuti (liuta - joukko)- Leute (Liuko - Liukko) sanojen etymologiaa
4.                   Kielitieteellinen tarkastelu liud – liuti (Leute)- liuta-  Liuco- Liuko- Liukko ketjusta (liuti – leute tarkoittaa joukkoa/ihmistä)
5.                   Muut Liukko, Luikko, Luikki, Luikka, Luikku sanojen vanhat merkitykset ja kaskiviljelyalueiden Liukko – nimet
6.                   Liuko- Liukko – nimi on siirrynnäinen Veiksel- Balttia – Viro suunnalta Suomeen

3. Muinaissuomalaisen Liukko - nimen ja Liukko - paikannimistön historiaa
(Liukko – nimen germaaninen pohja, nimen paikannimistön laajuus, nimen ikäselvitys ja Vesilahden historian Liukko – talo ja historiatutkimus)

1.                   Liukko – nimen ”erottuminen” muusta nimistöstä, -paikannimistön laajuus ja ikä, kaskiviljelyalueiden liuko- nimet
2.                   Paikannimistön tallennus Suomessa ja Liukko – paikannimistön tutkimusmetoodeja
3.                   Vesilahden ns. Historian Liukko, talon ikä ja historiaa, eräsijat jne.

4. Liukko - nimen etymologiaa ja ikää koskevat tarkemmat selvitykset (Liukko – nimi on mahdollisesti 3000- 4000 vuotta vanha nimi) ja
Liukko – nimen Kalevalainen kytkentä ja Kalevalaisen nimen ikäarvio

1.                   Liukko – nimen etymologiaa ja ikää koskevat tarkemmat selvitykset
2.                   Milloin ja miksi Liukko – nimi olisi tullut suomalaisten käyttöön
3.                   Kaskipaloalueiden nimet liuti - liuta - Liuko – Liukko – nimillä Suomessa
4.                   Mikael Agricolan 1551 historian tiedot Kalevalaisista kaskenkaatajista (Davidin psalttari)
5.                   Liukon - Liukko – nimiset paikannimet vanhinta nimistöä Suomessa
6.                   Liuko- nimen siirtyminen sisämaahan ja Leviäminen Hämeestä etelään - pohjoiseen ja itään
                   (Liuko- Liukola-  Liukko - Liukkola)
7.                   Historiallis- kielitieteellinen määrittely kaskiviljelyn ajoituksesta ja germaanisten lainasanojen saapumisesta Suomeen
8.                   Liukko- Luikko- Laukko- nimien esiintyminen Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (SKVR- Kalevala)
9.                   Vesilahden Liuko- Luikko- sukujen Kalevalainen kytkentä
10.                 Kalevalaista perimätietoa


5. Historian Liukko - talot /kartanot (Paikallishistoria tutkimus ja kysely Liukko – nimisten talojen omistajilta).
                     
                     

1.                   Historian Liukko- talot ja kartanot Suomessa, paikallishistoriaa ja omistajien historiaa sekä kyselytutkimus
- Köyliö Liukolan - talo, Vesilahti Liukko - talo,
- Kangasala Liuksiala Kuninkaan kartano, Janakkala Liukolan talo
- Rusko Liukolan – kylä (alue; Turku – Naantali - Masku –Nousiainen)
Liukko – talojen eräsijat Suomessa

 

2.                   Liettuan Liukon - paikannimistötietoa (historiaa) ja Liukon Couryard eli Liukon kartanon omistajien historiaa. Paikannimistön etumologiaa, alkaen vasarakirveskulttuurien leviämisalueelta Veiksel- joen ympäristöstä.
- Liukon Courtyard in Lithunia, Liukoniai, Liukon kylien- ja kartanon alueiden omistajien historiaa
- Veiksel – joen ympäristön Liuko- Luik- nimisten paikannimistöä ja niiden etymologiaa
- Lauko- nimen alueita mm. Liettuasa

6. Vanhojen kaskiviljelyalueiden paikannimiä Lounais – Suomessa,
                 
KARTTA: (Muinaissuomalaisen Liukko - paikannimien levikki ja – määrä).
                     
                      1.                   Suomen vanhimman maanviljelyalueen Lounais- Suomen Liukko – paikannimet, kartta (Lupa 317/MML/08  /Seppo Liukko)
                      2.                   Koko Suomen Liukko - nimipesyeen paikannimet kartta (karttalupa Seppo Liukko)
                      3.                   Liukko – paikannimen kronologinen leviäminen Suomessa sekä nimistön leviäminen Pohjanmaalle ja Savo - Karjalaan
                                      (ja nyk. Venäjän Karjalaan ja Inkeriin mm. Ruotsin sotien seurauksena Kalevalaisten tietäjäsukujen muuttoa em. alueille)

 

7. YHTEENVETO: Liukko - nimen historian muut selvitykset ja artikkelin tutkimusyhteenveto
                 
1.                  
Liettuan ja Viron alueen Liuko- paikannimet
                   (muinaisgermaanien lähtö- ja siirtymäalueilta Suomeen, etymologia on sama kuin Suomessa)
2.                   Liukko – nimen Kalevalainen kytkentä (Liukko - nimi löytyy mm. Kalevalaisesta loitsuperinteestä)
3.                   Liukko – nimen ikäselvitys, Liukko nimi on esikristillinen nimi
4.                   Liukko – nimen terminus ante quem eli liuti- sanan ikä Suomessa/ Veiksel- joen lähtöalueilla ja
                   kantaindoeurooppalaisella ajalla, joka on vanhempaa kuin latinalainen sanasto (vert. liuti, Leuco- Leute)

5.                   Loppuyhteenveto

           

Kirjallisuusluettelo

 

                                                                                       ****

 

© Teksti ja kuvat Seppo Liukko

 

***************************************************************************

 

 

 

1. Asutushistoriaa ja Eurooppalaisten alkuperä (jääkaudesta maksimista alkaen)

 

 

Ks. asiasta myös Seppo Liukon kirjoittama Wikipedian artikkeli
Eurooppalaisten alkuperä/ Eurooppalaisten suomalainen perimä,
alkuperäisen artikkelin teksti vuodelta 2005.
Toinen Seppo Liukon kirjoittaman artikkelin ”alkuperäinen” versio on tässä

Wikipediaan huhtikuussa 2006.

                                           

                                            Tästä: löytyy myös alla olevista osoitteista, jos teksti linkki ei tule oikein:

http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eurooppalaisten_alkuper%C3%A4&oldid=1028276,

ja sen jälkeen muokkaajana / keskustelijana on ollut Seppo Liukko eli seppoilmari - suomalainen –

ks. nykyinen artikkeli alkuperäisen perusteella muokattu Wikipedia - linkki netistä (häirintää); 

Tästä:   http://fi.wikipedia.org/wiki/Eurooppalaisten_alkuper%C3%A4,   ja katso myös vanhempi versio ja uudempi versio sekä nykyinen voimassaoleva versio, ja tämän artikkelin lisätietoja muokkaushistoria- / keskustelut valikoista (ylävalikko).

 

 

Suomalaisten merkittävät etapit Alppien pohjoispuolisilla alueilla, lyhyt esittely (Seppo Liukko kotisivulta):

Eurooppalaisten suomalainen alkuperä; Hypoteesi   Euroopan alkuperäisväestöjä ovat vaaleaihoiset suomensukuiset Alppien pohjoispuolella, tätä hypoteesia tukee aivan tuore New York Times`s 13.8. 2008 julkaistu hollantilainen tutkimus, että suomalaisista suurin osa polveutuu jo muinoin Suomen alueelle jääkauden jälkeen asettuneesta väestöstä  (Dr. M. Kayser, O. Lao), se osaltaan vahvistaa samalla vanhan useiden tutkijoiden hyväksymän suomensukuisten jatkuvuusteorian (ks. sama asia myös Joutsenon piiesinelöydöt 2008 Kriiska/Jussila).

 

Suomalaiset ovat peräisin Euroopan jääkauden jälkeisistä vähintään 10-12.000 vuotta vanhasta suomensukuisten  ja -kielisten Kundan - kulttuurista.  Ks. artikkelin tiivistelmä. ja 3. Eurooppalaisten ja suomalaisten juuret teoria, Eurooppalaisten suomalainen alkuperä on vanhaa suurriistanmetsästäjien CroMagnon alkuperää jääkauden maksimista alkaen, suomensukuisten alkuperäisväestöjen kielenvaihto tapahtui indoeurooppalaisen maanviljelykieleen Alppien pohjoispuolella n. 5500 eaa. alkaen, sen seurauksena muodostuivat germaani-baltti- ja slaavikielet, eri Euroopan alueilla ja eri aikakausilla.

 

Suomensukuisia kieliä puhutaan edelleen Euroopassa laajalla alueella sekä kolmessa valtiossa Suomi, Viro ja Unkari, myös Ruotsissa meän - ja muilla suomenkielen alueilla sekä Norjan Finnmarkissa sekä laajoilla - alueilla Venäjää, lisäksi pohjois- saamelaisten kieliä on edelleen Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa.

 

Suomensukuisten kielten häviäminen (kielenvaihto) on tapahtunut Venäjän alueen lisäksi mm. Ruotsin, Saksan ja Puolan alueilta jo kivikaudella, joista on enää vain mainintoja joissakin tutkimuksissa.
Myös historiallisesti tiedetään useiden suomensukuisten väestöjen vaihtaneen puhumansa kielen, mutta geneettisesti näiden alkuperäinen Cromagnon – suomensukuinen (-haplotyyppi), metsästäjä- eurooppalainen perimä vaikuttaa ko. germaani-baltti- slaavi - kielisten väestöjen nykyisessä perimässä (n. 70- 75 %:sti).

Huom! n.. 5000 eaa. alkaen Eurooppaan saapuneen maanviljely- indoeurooppalaisten väestöjen genetiikkaa on nykyeurooppalaisissa, siis germaani-slaavi- baltti väestöissä vain 10- 20%. Germaaniväestöt ovat lähimpänä suomalaisia (Cavalli -Forza, Human genes 1994 ja S. Pääbo, ks. myös Liukko - nimen esihistoriaa tarkemmin alla).

 

 

Eurooppalaisten suomalainen alkuperä (Liukko – nimen historiaan liittyvä artikkeli):

 

 

Jääkauden maksimi LGM - 22.000 - 16.000 eaa. (CroMagnon alkuperäisväestöt ja kieliryhmien muodostuminen).

 

 

Ukrainan refugi; CroMagnon väestö oli pääasiassa ural - kielisiä suurriistanmetsästäjiä, Euroopan pohjois-osien väestöt joutuivat kerääntymään yhteen jääkauden kylmyyden vuoksi Ukrainan tundra-aroille, jossa oli suurriistaa ja elämisen mahdollisuus. Väestöt siirtyivät siis yhteen paikkaan (jääkauden maksimin pakoalue), joka on määritelty arkeologisesti nimeltään Kostenkin – kulttuuri, jossa syntyi ja kehittyi yksi kieli. Tämä on Euroopan ensimmäinen suuri kielenvaihtotapahtuma, vanhoista ural- jne. kielistä muodostui Alppien pohjoispuolisella alueella pitkään yksistään, jopa yli 10.000 vuotta, vaikuttanut metsästäjien suomensukuinen kieli

 

Euroopan kielenvaihdot jääkaudesta nykyaikaan:

Lyhyt yhteenveto (kaksi suurta kielenvaihtoa Euroopassa 20.000 vuoden aikana ks. tarkemmin Seppo Liukko artikkeli Kielenvaihdot):

Jääkauden maksimin aikaisella väestöjen kerääntymisaluilla / pakoalueella (Ukrainan - refugi) tapahtunut kielenvaihto ural – kielistä suomensukuisten kieliin oli ensimmäinen kielenvaihto Euroopassa (Cromagnon ihmiselle) kuitenkin ns. saman kielikunnan sisällä. Tämä 18- 22.000 eaa. tapahtunut väestöjen ja kielien keskittyminen, ja sen vuoksi tapahtunut kielenvaihto johtui ilmaston kylmenemisen eli jääkauden maksimin vuoksi. Kielenvaihto tapahtui ns. saman ural - kielikunnan sisällä. Kielet muuttuivat suurriistanmetsästäjien ural - kielestä, kieliksi joita voidaan kutsua suomensukuisten kieliksi ja myös nimenomaisesti Euroopan alkuperäiskieliksi.

 

Tämän tapahtuman jälkeen Euroopan metsästäjien kielet olivat yksinomaan suomensukuisten suomalaiskieliä ja myös Alppien pohjoispuolisten väestöjen genetiikka oli yksinomaan cromagnon -> suomalainen. Tämän määritelmän vuoksi suomensukuinen nimitystä pitäisi käyttää ko. väestöstä, ennen neoliittista - (maanviljely) vallankumousta ja näiden metsästäjien kielestä, koska väestöön on tullut vasta n. 5500 eaa. alkaen muuta migraatiota Euroopan ulkopuolelta. Ja mm. siksi, että suomalais - ugrilainen määritelmä on tullut käyttöön vasta 1700- luvulla (- aluksi luultiin kaikkia suomensukuisia myös etnisesti samaan ryhmään kuuluviksi, mutta nykyisin on tiedossa, ettei se pitänyt paikkaansa, nykyisin suom.-ugr. tarkoittaa vanhaa kielisukulaisuutta). 

 

Väestöjen levitessä jääkauden jälkeen nopeasti Alppien pohjoispuoliselle ”tundra” alueelle, suomensukuisten elinkeinona oli edelleen pääasiassa suurriistan metsästys. Kivikauden elinkeino muuttui vähitellen n. 12.000 eaa. alkaen, lämpötilan noustessa ja maanpinnan metsittyessä, sen seurauksena suurriista väheni ja loppui. Laajojen alueiden yhteinen aika päättyi. Suomensukuiset alueet suppenivat omiksi ryhmikseen. Sen jälkeen suomensukuisten väestöjen elinkeinona oli kalastus, metsästys (pienriista) ja keräily.

 

Toinen suuri kielenvaihtotilanne syntyi Eurooppaan, Alppien pohjoispuolisille alueille, myös merkittävän mullistuksen vuoksi n. 5000 eaa. alkaen, jossa eurooppalaisten suomensukuisten - kieli vaihtui lähes kokonaisuudessaan Euroopan ulkopuolelta tulleeseen kieleen. Tämän kieliryhmän tulosuunta oli Euroopasta kaakkoon eli alkuperäinen Eurooppalainen suomensukuisten kieli vaihtui toisen kielikunnan kieleksi eli indoeurooppalaisten (Persia-Intia-Anatolia) alueiden väestöjen kieliksi (nykyisin tunnetut germaani- baltti-slaavi- kielet). Silloinen kielenvaihto tapahtui elinkeinon vaihtumisen vuoksi, kun 5000 eaa. alkaen metsästäjien alueille tuli ns. neoliittinen vallankumous /maanviljely-kulttuuri. Sen indoeurooppalainen kieli nousi tärkeimmäksi kieleksi Euroopassa (lingua franca). Suomensukuiset kielet ovat jääneet tämänkin jälkeen Eurooppaan laajalle alueelle, pienille tilkkutäkkimäisiksi alueikseen, samalla kieliraja on siirtynyt pohjoiseen. Indoeurooppalaisia kieliä puhutaan nyt v. 2007 jo n. 96 %:n peitolla kaikista Euroopan väestöistä. Suomensukuiset väestöt ovat siis vaihtaneet puhumansa kielen indoeurooppalaisiin kieliin, mutta näiden eurooppalaisten kantageenit ovat ”tundra vaaleiden suomensukuisten haplotyypillä” varustettu geenistö. Suomensukuisten geenistö määrittelee vaaleaihoisuuden, se on merkittävin perimävaikutus nykyisten Eurooppalaisten kantageeneissä ja siten vaikuttavat edelleen pääasiassa lähes kaikkien Alppien pohjoispuolisten väestöjen perimässä.

Suomensukuisten määrä lisääntyy samalla, kun nykyisten ie - kielien puhujamäärät lisääntyvät tai nykyisiä suomensukuisia ihmisiä/ väestöjä vaihtaa puhumansa kielen indoeurooppalaisiin kieliin, kuten edelleen tapahtuu (Alppien pohjoispuolisten väestöjen nykyisestä alkuperästä on suomensukuista Cromagnon haplotyypin geenistöä on n. 70 -75%).

Alkuperäisiä suomensukuisten kielien puhujia Euroopassa on enää n. 3 %. Muita Euroopan kieliä nykyisin ovat indoeurooppalaiset kielet 96% ja baski n. 0,6% ja sitten turkki jne.. 

 

Kielet muuttuivat ja kehittyivät Kostenkinin kulttuurin 22.000- 16.000 eaa. aikana eli ko. suurriistan metsästäjäväestöjen refugin n. 4000 - 6000 vuoden ”suppean” yhdessäolon aikana suurriistanmetsästäjien prestiisikieleksi (lingua - franca), joita voidaan kutsua metsästäjäväestöjen suomalaiskieliksi – ja väestöä suomensukuisiksi väestöiksi.


Jääkauden maksimin jälkeinen aika n. 16.000- 12.000 eaa. (Eurooppalaisen asutuksen alkuperä ja alkuperäiskielet).

 

 

Cro Magnon metsästäjäkulttuurien ihmisten suoraa jatkumoa ovat jääkauden jälkeiset Euroopan alkuperäisväestöiksi luettavat Ukrainan refugin eli Kostenkinin kulttuurien suomensukuiset ”tundra” vaaleaihoiset suurriistan metsästäjäväestöt ja Iberian- Solutren kulttuurien baski väestöt. Gravette - suurriistan metsästys jatkui, ja suomensukuisten suurriistan metsästyskulttuurit levisivät Kostenkinin kulttuurista – Svidryn ja Hampurin kulttuureihin jääkauden maksimin 16.000 eaa. jälkeen nopeasti Keski-Euroopan alueille Ukrainasta – Atlantille ja Uralille. Jääkauden jälkeisellä 16.000- 6000 eaa. aikaisella kivikaudella ei ole arkeologisesti havaittu mitään Euroopan ulkopuolista migraatiota. Mitään merkittäviä kontakteja ei ole havaittu indoeurooppalaisilta (Euroopasta kaakkoon), nimenomaan indoeurooppalaiskielisten väestöjen taholta Alppien pohjoispuolisille Keski - Euroopan alueille, ennen kuin 5000 eaa. alkaen. Kivikauden aikaisten metsästäjien leviämisestä, joka on ollut vain Euroopan sisäistä väestöliikettä, siitä on arkeologista näyttöä:
Hampurin- Svidryn alueen kulttuurit levisivät vain muutamassa sadassa vuodessa Puolasta – Englantiin. Kulttuurin metsästäjien alueellinen dynamiikka oli hämmästyttävä. Hampurin arkeologisessa aineistossa on myös itäistä Gravettien (Ukrainan- refugi) elementtejä, levisi Puolaan / Svidry ja länteen Etelä- Englantiin, Bromme - Pohjanmeren mantereen kautta (H- P. Schulz Twärminne 2½ seminaari esitelmä 1999:32).

Koska kivikaudella ei ole havaittavissa huomattavaa väestömigraatiota muualta, voidaan olettaa, että Kundan- kulttuuri muodostaa Suomen väestön peruselementin (H-P. Schulz 1999/Twärminne 2½)
Suomalaiskielet olivat Euroopan laajan - alueen suurriistan metsästäjien eli prestiisi väestön lingua - francakieliä, mm. etelästä nousseiden villipeuran metsästäjien baski- saamelaisten kielenvaihto tapahtui suomalaiskieliin n. 12.000 eaa. Hampuri- Svidry - Bromme kulttuureissa, täältä pohjoissaamelaiset siirtyivät sulaa Atlantin rannikkoa pitkin pohjoiseen, Komsaan
Komsan saamelaiset ovat pohjoissaamelaisia (eri genetiikkaa kuin eteläsaamelaiset). Tarkennus; samaan aikaan Suomessa vaikuttivat Suomen alueen alkuperäiset eteläsaamelaiset /metsästäjä hämäläiset /joita myös myöhemmin myös lappalaisiksi kutsuttiin, joista osa Lounais-Suomen alueella väestä assimiloitui myöhemmin vasarakirvesajan germaaniväestön kanssa n. 2500 eaa. alkaen ja niin muodostui hämäläisten talonpoikaisväestö – kaskiviljelyväestö.
Euroopan laaja- alue Atlantilta - Uralille muuttui suurriistan metsästäjien kannalta epäedulliseen suuntaan, olosuhteet muuttuivat, lämpötila nousi, metsät kasvoivat, aroheinä ja suurriista vähenee ja loppuu mm. mammutti kuolee sukupuuttoon.


Euroopan metsittyminen ja ilmaston lämpeneminen 12.000- 5.500 eaa., suomalaisten jatkuvuusteoria

(elinolosuhteiden muutoksia).


Suurriistan- metsästäjien olosuhteet heikkenivät, kun maanpinnan metsittyminen pääsi vauhtiin. Mammutti hävisi ja muu suurriista loppui, silloin suomensukuisten metsästäjäväestöjen laajat metsästysalueet suppenivat. Laaja suomensukuinen alue muuttui "tilkkutäkkimallin" mukaisiksi pienemmiksi alueikseen (joita on edelleen alueen itäosissa, mutta lännessä suomensukuisten ”merkkejä” ei enää erota, koska myöhempiä 5000 eaa. jälkeisiä kulttuurikerroksia on jo liian paljon).
Mutta naapuri alueiden suomensukuiset ymmärsivät edelleen toisiaan - kieli ei suuresti muuttunut Euroopan laajalla - alueella- kivikaudella ei vielä tuolloin ollut pohjoisen Keski- Euroopan alueella ulkoisia muutospaineita (kieli tai väestö migraatioita).
Pienempiä suomalaiskielisiä alueita syntyi kaikkialle entisille suurriistan metsästäjien alueille Atlantilta - Uralille (mm. Volgalla ja Puola- Saksa alueilla). Tällaisia olivat Hampurin kulttuurin jälkeen lännessä mm. Bromme- Ahrensburgin ja idässä  postSvidryn - Kundan- kulttuurit (ks. Viro/ Estonia ).
Näiden kulttuurien suomensukuinen perimä ja -kieli siirtyivät Pohjois- Eurooppaan, kun jäämassat väistyvät n. 10.000 vuotta sitten.


Jatkuvuusteoria:
Tämä suomensukuisten ja -kielisten siirtymä on tapahtunut jääkauden maksimista alkaen. Euroopaan suurriistanmetsästäjien vanhan laajan alueen suomesukuisten ja suomalaiskielisten väestöjen alueelta laajentumisen pohjoista kohden jäämassojen väistyessä. Nämä väestöt siirtyivät myös  n. 8700 eaa. alkaen vahalta suomensukuisten väestöjen laajalta - alueelta Kundan kulttuuriin ja sieltä  Suomeen.
Se on yleisesti hyväksytty tapahtuma ja sillä on tieteellisesti olemassa oma nimensä, se on: jatkuvuusteoria (ensimmäisenä C.F. Meinander jo 70- luvulla).

Jatkuvuusteoria on yleisesti hyväksytty niin arkeologien kuin kielitieteilijöidenkin taholta.
Tämä konsensus ikään kuin saavutettiin Tvärminnen symposiumien aikana 1980-luvulla. Tällöin ensimmäistä kertaa useat kielitieteilijät olivat samaa mieltä. Kielitieteellä olikin ollut ongelma, miten on mahdollista, että genetiikassa suomalaisten juuret menevät suurriistan metsästäjiin saakka, mutta esim. suomensukuisia kieliä puhuvat unkarilaiset ja pohjoissaamelaiset eivät ole lähinpiä sukulaisia geneettisesti suomalaisten kanssa. Tähän kehitykseen on ollut jokin selkeä syy.
Tämä kirjoitukseni perustuu nimenomaan jatkuvuusteoriaan ja niin, että suomensukuisten väestöjen alku on Cromagnon väestö eli nykyihminen joka tuli Eurooppaan n. 35.000- 21.000 eaa. suurriistaa metsästäen. Jääkauden maksimin (LGM) aikana n. 18.000 vuotta ennen ajanlaskua, joutuivat väestöt Alppien pohjoispuolella kylmyyden vuoksi, keräöäntymään yhteen paikkaan Ukrainan refugiiin ja arkeologisesti Kostenkinin – kuttuuriin, jossa muodostui suomensukuisten kieli.
Täällä Alppien pohjoispuolisten väestöjen kieleksi muodostui suomalaiskielien jokin esiasteen muinaissuomalainen kieli, josta se on levinnyt laajalti Eurooppaan ja jopa Ural-vuorten taakse (Pohjois- Norjasta/ Ruorsista - Unkariin ja Itämeren rannoilta –Ural - vuorille ja sen taaksekin). Tämä väestö sai ensimmäiset vieraat kosketukset vasta noin 5000 - 8000 vuotta eaa., koska em. Eurooppaan suomensukuisten alueelle saapui ensimmäisiä indoeurooppalaista väestöjä kaakosta eli Anatolia – Lähi- Itä alueelta.
Kaiken kaikkiaan tämä ns. vaaleaihoinen väestö on saanut geneettistä muutosta korkeintaan 20 -25%, eurooppalaisten peruspopulaatio on edelleen vaaleaihoista suomensukuista väestöä geneettisesti (75- 85% haplotyyppin ero).

Jatkuvuusteoriaa tukee myös 1980 ja 1997 Tvärminnen ja Lammin symposiumin yhteenvedot, joista lainaan Petri Kallion, Jorma Koivuulehdon ja Asko Parpolan lausuman ingressiä (netissä).
Suomalais- ugrilainen Seura järjesti Lammilla 8.11.1997 symposiumin Suomen väestön juuret Tvärminnessä 17-19.1.1980 samasta aihepiiristä järjestetyn symposiumin jatkoksi. Tvärminnessä sai ensimmäisen kertaa yleistä kannatusta jatkuvuusteoria, jonka mukaan Suomessa on puhuttu suomea ja sen esimuotoja jo kauan ennen ajanlaskun alkua, todennäköisesti jo kivikaudesta lähtien. Sen jälkeen esitetty kielitieteellinen ja arkeologinenevidenssi on ainoastaan vahvistanut tätä teoriaa. Tämä tuli esiin myös Lammilla.

Uudet tiedot vahvistavat suomalaisten jatkuvuusteoriaa:
Euroopan alkuperäisväestöjä ovat vaaleaihoiset suomensukuiset Alppien pohjoispuolella, tätä hypoteesia tukee aivan tuore New York Times`s 13.8. 2008 julkaistu hollantilainen tutkimus, joka toteaa että : ”suomalaisista suurin osa polveutuu jo muinoin Suomen alueelle jääkauden jälkeen asettuneesta väestöstä”  (Dr. M. Kayser, O. Lao).
Prof. Aivar Kriiska /Jussila Joutsenon kaivausten löydöt vahvistavat myös jatkuvuusteoriaa:
Joutsenon vuoden 2008 aikana esitetyt piiesinelöydöt tukevat jatkuvuusteoriaa (Kriiska / Jussila). Jatkuvuusteoria on perusteltu jo aikaisemminkin mm. Unto Salo 1978. Esimerkiksi Suomessa ns. Orimattila - Lahti - arkeologisten löytöjen perusteella on todettu ja päätelty kivikauden väestön saapuneen Kundan kulttuurista, joka on jatkunut katkeamattomasti Suomusjärven kulttuurista edelleen näiden suomalaisten väestöjen toimesta nykyaikaan saakka n. 10.700 vuotta (Unto Salo 1978:43 ja 2000:66).

Sen jälkeen uutta kieliainesta saapui Suomeen ja Balttian kampakeraamisille alueille vasta germ. -balttikielisten vasarakirveskulttuurien ajoista alkaen n. 2500 eaa., tällöinkin alueelle saapunut germ. kielinen väestö on ollut alkuperältään em. laajan – alueen suomensukuisia väestöjä Itämeren – Kampakeramiikan vanhoilta alueilta, mutta vaihtanut puhumansa kielen indoeurooppalaiseen prestiisi elinkeinojen kieleen (maanviljelykieleen).



Kampakeramiikan ajan suomensukuiset laajalla - alueella Euroopassa, sen päälle on tullut Neoliittinen vallankumous n. 5000 eaa. alkaen (=maanviljelyn leviäminen, uusi merkittävä elinkeino – ja uusi ligua- franca kieli Eurooppaan).


Maanviljely levisi ekspansiivisesti (vallankumouksellisen voimakkaasti) Eurooppaan nimenomaan Euroopasta kaakkoon olevilta seuduilta eli Indoeuroopan (Anatolian, Persian /Intian) suunnalta n. 8000 – 5000 eaa. alkaen. Koska Euroopan jääkauden jälkeisen ajan maanviljelylle sopivat lämpötilaolosuhteet ja metsittyminen antoivat siihen suuren mahdollisuuden maanviljelyn leviämiseen myös Alppien pohjoispuolelle (kaskeaminen) n. 5500 eaa. alkaen. Leviäminen oli pääasiassa kulttuurista (ko. kauden aikaista migraatiota/muuttoa Eurooppaan oli geneettisten mittausten perusteella vain n. 15- 20 % alueen alkuperäisiin metsästäjäväestöihin verrattuna). Euroopan metsästäjät oppivat nopeasti uuden maanviljelykulttuurin ja siihen liittyvän indoeurooppalaisen lainasanaston käyttöönotto ja lopulta tämä historiallisesti nopea ja ”täydellinen” aikaisemman väestön kielenvaihto ”uuteen kieleen” levisi Itämeren rannikolle saakka n. 3500 eaa. mennessä. Tällöin vasarakirves/nuorakeraamisen kulttuurien leviäminen muutti aikaisemmin metsästyksellä eläneiden suomensukuisten alueet ja tietenkin väestön pääasiallisesti alkeellisiksi maanviljelijöiksi ja joiden kieli vaihtui ensiksi ko. lainasanoihin ja uusien murteiden kautta indoeurooppalaisiin kieliin –> germaani - baltti- ja myöhemmin -slaavi. Tämän rajan pohjoispuolella sijaitsi tyypillisen kampakeramiikan metsästäjien alueet, ja se oli suomensukuisten ja indoeurooppalaisten alueen kieliraja.

Suomalaiskielisten metsästäjien alueille etelästä alkaen oli saapunut n. 100 kertaa pienriistanmetsästystä (Huom. suurriistan metsästys oli päättynyt n. 12.000 eaa.) tehokkaampi uusi kulttuuri- maanviljelykulttuuri. Kieli kannatti vaihtaa. Maanviljely toi Eurooppaan tullessaan Persiasta ja Lähi - Itä alueilta uuden kielen - indoeurooppalaisen kielen (Colin Renfrew). Vaikka ns. tummempaa muuttajaväestöä Lähi - Idästä eli ns. Indo- Euroopasta oli vain korkeintaan n. 20 % sen aikaisesta tundravaaleaihoisesta metsästäjäväestöistä, tapahtui suurelle osalle metsästäjiä kahden tuhannen vuoden aikana kielenvaihto suomalaiskielistä indoeurooppalaisiin kieliin, tästä kielenvaihdosta syntyi ensiksi germaanikielet. Indoeurooppalainen kieli- ja maanviljely levisivät nopeasti Itämeren rannikolle saakka, n. vuoteen 3500 -3000 eaa. mennessä.


Maanviljelyn leviäminen hidastui kun jääkauden jälkeinen holoseeni - ajan lämminkausi (7500- 3900 eaa.) päättyi, vaikuttaen maanviljelyn leviämisen hidastumiseen ja siihen, että ns. kielenvaihto myös hidastui. Suomalaiskielisiä sanotaan olleen vielä n. 3000 eaa. Puolan (Podsdam) - ja Saksan pohjoisalueilla sekä myös Etelä- Ruotsissa, suomalaiskielisten (ei välttämättä väestön, koska tapahtui kielenvaihto) kielirajan hitaasti siirtyessä pohjoisen suuntaan (ks. Museovirasto- arvio; kampakeramiikan alueen raja- alueet olivat samalla kieliraja suomensukuisten ja nuorakeraamisen indoeurooppalaisten kielien välillä n. 5200- 3000 eaa., siis laajalla – alueella Preussista – Uralille, ks. kampakeramiikka, Museovirasto).

 

Yleisen paikannimitiedon  ja paikannimistön tutkimusperinteen perusteella on määritelty, että vesistönimet ovat jonkin alueen vanhinta nimikerrosta.
Vesistönimet ovat jääneet asukkaiden muistiin ja niitä on käytetty jatkuvasti nykypäiviin saakka. Vesistönimet ovat alueen vanhimpien väestöjen eli suomensukuisten väestöjen antamia nimiä ja niihin liittyy aina jotenkin ko. vesistön nimeämisperuste.
Tällaisia esimerkkejä on olemassa Euroopan alueilla mm. Jokien nimissä Venäjä- Keski- Eurooppa; Volga – Valkeajoki, Msta – Mustajoki (Novgorod) ja Vltava – Valtava joki (Praha) sekä järvien nimissä mm. Ruotsin suuret järvet; Vettern – Vesijärvi, Venner – Venejärvi ja Melar - Melajärvi jne.
Nämä ovat jäänteitä suomensukuisten asumisesta jääkauden maksimista ja sen jälkeen aina 5000 eaa. – 1000 eaa. aikoihin saakka.
Nimet ovat syntyneet ennen ko. alueilla tapahtuneita suomensukuisten väestöjen kielenvaihtoja uuden kulttuurin maanviljelyn kieliin eli indoeurooppalaisiin germaani- slaavi kieliin (neoliittinen vallankumous).
Tämän jälkeen ko. vesistönimiin on tullut vain lievää muuttumista, kuten slaavialueilla tunnettu vokaalin liudentuminen, mutta suomensukuisten kielien alkuperä on havaittavissa näissä esimerkki paikannimissä.
Ks. tarkemmin artikkeli Kielenvaihdot Euroopassa, Seppo Liukko.

 

Germaanikielisten maanviljelyalueet olivat vanhimmalla alueellaan n. 3500- 3000 eaa. aikana sijoittautuneet Veiksel- joen alueelle, nykyisen Puolan ja Saksan raja-alueilla. Tästä tarkemmin vielä myöhemmin liuti- (Liukko) asiayhteydessä, kun käsitellään mistä maanviljely ja liuti- liuta- Liuko- Liukko nimet olisivat lähtöisin ja mikä olisi nimen syntyaika. Veikselin germaanien maanviljelyn lähtöalue on se, josta maanviljelykulttuuri aloitti ja jatkoi leviämisensä suomensukuisten kampakeramiikan alueelle, ensin Balttiaan ja sitten Suomeen Viron kautta, n. 2500- 2800 eaa. alkaen.
Maanviljelykulttuuria levittäneiden Suomen ja Balttian alueille saapuneiden esi - /muinaisgermaanisten ryhmien on täytynyt olla ainakin osittain ”kaksikielisiä” (germaanin ja suomenkielen), koska äännemuutokset ovat edellyttäneet hyvin tiiviitä kosketuksia kielten välillä (Häkkinen 1997:247-48). Kielimuutokset Suomen ja Viron (Balttian)  kohdalla on em. lainasanojen vuoksi alkanut vasarakirveskulttuurin ja (esi-) germaanien saapumisen aikana. Kampakeraaminen aika vaihtui hitaasti nuorakeraamiseksi Balttiassa ja Suomessa, mutta kieli ei vaihtunut (ei germaani-, eikä baltinkielisten saapuessa), vasta huomattavasti myöhemmin Balttian eteläosista alkaen suomensukuisten kieli vaihtui balttiin.
PS. Suomessa on aikaisemmin puhuttu ns. balttien siirtymisestä Suomeen n. vasarakirveskulttuurien aikana, se ei ole mahdollista, mutta vasarakirvesgermaanien muutto Balttian kautta on tapahtunut n. 2800- 2000 eaa. aikana Suomeen.


Nämäkin väestöt ovat olleet pääasiassa olleet kielenvaihtaneita suomenukuisia väestöjä, jotka olivat ilmeisesti kaksikielisiä eli puhuivat vielä esi- itämerensuomi- germaanikieliä - maanviljelysanasto germaanista, ja joilla on muuttaessaan ollut n. 15%:n luokkaa oleva haplotyypin ero suomalaisiin verrattuna eli perimässä on ollut suomensukuisten perimää n.  85% ja  korkeintaan 15% indoeurooppalaista perimää.

Kampakeramiikka vaihtui suomensukuisten alueilla etelästä alkaen hitaasti nuorakeramiikkaan, jota myös vasarakirveskulttuuriksi mainitaan. Vasarakirveskulttuurit olivat alunperäisesti suomalaiskielisiä väestöjä, mutta kielenvaihdon jälkeen ensiksi germaanikieltä puhuvia, mutta geneettisesti 75- 80 % :sti suomensukuisten metsästäjien alkuperää ks. myös  tästä http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_esihistoria.


Suomensukuisten alueiden kutistuminen Euroopassa, nykyisellä Venäjän alueella ja Skandinaviassa 3000- 1000 eaa.. (väestöjen - kielen muutoksen kulkusuunta).


Suomensukuisten alueet suppenivat Venäjällä ja Skandinaviassa hitaasti eteläisiltä alueilta alkaen. Suomensukuisten kielet olivat vielä 1000 eaa. Ruotsissa nykyisen Tukholman paikkeilla ja Venäjällä kieliraja oli vielä huomattavasti Moskovan aluetta alempana.
Vasta Pähkinäsaaren 1327 jakoi suomalaiset kahteen osaan, joista suurempi osa jäi Novgorodin hallintaan. Tämän rauhan rajan takaiset hämäläiset muuttuivat ensiksi Novgorodin ja sitten Venäjän vaikutuksesta (kieleltään) hämäläisistä > karjalaisiksi, mutta kieli säilyi suomensukuisten kielenä. Venäjällä ja Ruotsissa kielen vaihtumista on tapahtunut vielä 1600-luvulla, molemmissa sitä avittaa kielipolitiikka, joka ei ole hyväksynyt tai suosinut alkuperäisten suomensukuisten kielten opetusta kouluissaan 1900 - luvun loppuun mennessä kuin satunnaisesti.


Viron ja Suomen alueen väestöjen kieli säilyi, ns. esi - Kalevalainen aika kehittyi edelleen 3000 - 1000 eaa. (alkuperäiskielen säilyminen Suomessa ja Virossa, Kalevala - aika ennen kalevalamittaa).


Balttian eteläosien suomensukuinen kieli vaihtui Preussin ja Liettua alueilla n. 2500- 3000 eaa. maanviljely- kantagermaanikielen levitessä. Balttikielisiä väestöjä siirtyi Liettuan Balttian alueelle hieman kielellisesti ”kantagermaaneja” myöhemmin (baltti / karjatalous). Vielä 1000 jKr. mainitaan Liettuan ja Latvian alueilla puhutun suomalaiskieliä. Kiukaisten kulttuurin- pronssikauden aikana nämä edellä mainitut suomalaisgermaaniset väestöt levittivät kaskiviljelyn ja karjanhoidon kulttuuria pohjoiseen mm. Suomeen. Nämä germaanikieltä puhuvat "ryhmät" olivat alkuperältään suomensukuisia, mutta puhuivat indoeurooppalaiskielistä muuntautunutta muinaisgermaanin kieltä. (tässä jo osittain ie - baltti kielen taitajia - mm. karjanhoitosanasto).

Viron ja Suomen alueelle näitä ensimmäisiä muinais- kantagermaanikielisiä kaskiviljelijöitä saapui n. 2500 eaa. alkaen. Ilmasto oli jo viilentynyt huomattavasti, joten maanviljelyn leviäminen hidastui. Siinä on yksi merkittävimmistä syistä miksi kieli ei vaihtunut enää Virossa ja Suomessa (ja Venäjän harvaan asutuilla havumetsäalueilla). Ja koska näitä germaani muuttajia on ollut niin vähän alkuperäisiin suomensukuisiin metsästäjiin verraten, kieli ei vaihtunut. Merkittävästi ei muuttunut myöskään suomalaisten genetiikka, koska maahan tulleet germaanit ovat olleet sitä Veikselin alueen suomensukuista väestöä, jotka olivat vaihtaneet metsästyksen maanviljelyyn ja puhumansa kielen n. 4000- 2500 eaa. aikana ainakin osittain maanviljely- karjanhoitosanastoon.

Myös Kalevalainen kulttuuri säilyi, mutta samalla vanha arkaainen metsästäjä- kalevalainen kulttuuri muuttui maanviljelysanaston ja – elinkeinon uusien (muinais-) germaanispohjaisten sanojen tullessa uutena elementtinä mukaan.  Suomensukuisten viimeinen pohjoinen "linnake" säilytti itämerensuomenkielen, joka oli muuttunut nyt kantasuomeksi germaanisen maanviljelykulttuurin ja - lainasanaston levitessä Suomeen ja Viroon Kiukaisten kulttuurin aikoihin.

Kantagermaaniskielisen kaskiviljelyjoukon saapuminen muutti Suomen alueen vanhaa hämäläisten asutusta (sämä), niin että näiden muinaisgermaanien vaikutuksesta kieli muuttui suomalaiseksi kantasuomeksi lounaisrannikolta alkaen. Vanha germaaniväestö sulautui samalla näihin lounaisen alueen vanhoihin hämäläisiin väestöihin, ilmeisen hitaasti. Syntyi kaskiviljely- karjanhoito alueen (länsi) suomalaiset.
Muu osa Suomesta jäi vanhaa hämäläiskieltä (varhaiskantasuomi – saamelainen) puhuvaksi luonnonelinkeinoja harjoittavaksi väestöksi (ns. lappalaisväestö = eteläsaamelainen kulttuuri, mutta nämä eivät olleet poron metsästäjiä/hoitajia).

Nykytiedon mukaisen Hämeen alueen ns. lapinvaltaus alkoi jo rautakaudella ns. vanhemmalla rautakaudella 500 eaa. alkaen, kun lounaisen vanhan kaskimaanviljelyn eli silloisen ns. vakiintuneen maanviljelyn em. ”suomalainen” väestö aloitti siirtymisensä sisämaahan ”hämäläisten – lappalaisten” alueelle. Sisämaan vanhimpia vakinaisen maanviljelyn asutusalueita ovat olleet Tyrvää, Vesilahti ja Lempäälä (Hämeen Käräjät 1, Salo 2000:44). 

Näiltä alueilta löytyy myös vanhoja Liukko - paikannimiä ja Liukko - Luikko – taloja, joita on ilmeisesti ollut olemassa jo turkiskaudella 300- 500 – luvulla.


Puhutun kielen vaihto on tapahtunut tosiasia Euroopassa.
(asia vaikuttaa myös nimistötutkimukseen, nimen etymologiaan ja nimien siirrynnäisyyteen kielialueelta toiseen)


Kielenvaihto on otettava huomioon mm. paikannimistöä tutkittaessa varsinkin, jos nimi on etymologisesti ns. germaanipohjainen ja se olisi siten mahdollisesti peräisin ajalta 2000 - 3000 eaa., tällaisia nimiä on tullut Suomeen Kiukaisten kulttuurin- pronssi- ja rautakauden aikoina. Suomessa on lukuisa joukko muitakin germaanisperäisiä nimiä, kuin tässä tutkimuksessa esitettävänä olevat Liuco – Liukko - nimipesyeen nimet (mm. Ahti, Tanni, Hintsa, Hyvikkä, jne. muut germaaniperäisiksi etymologialtaan esitetyt nimet Suomessa).

Elinkeinon vaihdossa voi tapahtua tietyissä olosuhteissa kielen vaihtuminen, kuten tapahtui metsästäjien kielenvaihto ns. maanviljelykieleen. Suomen ja Viron alueella sellaisia olosuhteita ei ollut, elinkeino vaihtui metsästyksestä maanviljelyyn (hitaasti - satojen vuosien aikana), mutta kieli ei vaihtunut. Maanviljelyn leviämiseen tarvittavat lämpötilaolosuhteet heikkenivät ja kun muuttajia Suomeen oli suhteellisen vähän n. 1/20 osa alkuperäisestä väestöstä (n. 5 %), kieli ei vaihtunut.
Kun Keski-Eurooppaan saapui indoeurooppalaisia määrältään n. 20 % alkuperäisistä metsästäjäväestöistä, siellä suomensukuisten väestöjen kieli vaihtui 5000 eaa. alkaen. Kielenvaihdossa ei vaihdu genetiikka.
Väestöjen kielen vaihdosta seuraa, että mm. Euroopassa esiintyvät kieliryhmät eivät ole alkuperältään geneettisesti erityisesti germaaneja, baltteja tai slaaveja. Kielenvaihdossa genetiikka (ko. haplotyyppi ) ei vaihdu.


Indoeurooppalaiset kielet eivät merkitse geneettistä perustetta, esim. germaani, baltti - ja slaavi ovat vain kieliperusteita ja edustavat vain ko.  kieliryhmää. Näiden kieltä puhuvien geneettinen alkuperä on edelleen pääosin 75- 80 %:sti metsästäjäväestöjen genetiikkaa (S. Pääbo1994). Paikannimistö tutkijan on tunnettava myös kielenvaihdon mekanismi ja alueet missä ja milloin sellainen olisi tapahtunut ja mitä kielenvaihto merkitsee nimistö- tutkimuksessa.

Mikäli tehdään johtopäätelmiä n. 3000 eaa. aikaisista tai sen jälkeisistä väestöliikkeistä on tunnustettava kielenvaihdon tosiasiat. Vielä nykyisin sanotaan: Kieli tekee kansan. Se on totta, mutta aikaisemmin ei ole tiedetty paljoakaan geneettisestä perimästä, tai siitä, että väestöille on voinut tapahtua tietyissä ympäristöolosuhteissa kielenvaihto

PS. Sellainen kielenvaihto toiseen kieliryhmään on tapahtunut Euroopassa 5000- 2000 eaa. aikana ja sen jälkeen myöhemminkin mm. Venäjällä (kuten hyvin tiedetään, kielenvaihtoa tapahtui ja tapahtuu edelleen 1200 - 2000 luvuilla). Kampakeramiikan laajan-alueen suom. sukukielisten metsästäjäväestöjen elinkeinonvaihdon yhteydessä näiden puhuma kieli vaihtui maanviljelijöiden indoeurooppalaisiin kieliin, koska niiden elinkeino oli prestiisi asemassa metsästäjien (suom.sukuisten) elinkeinoon ja – kieleen verrattuna. Sen vuoksi tapahtui metsästäjä väestöjen kielenvaihto lingua - franca kieleen eli indoeurooppalaiseen kieleen, joiden puhujia Euroopassa on nyt n. 96% (HUOM! kuitenkin eurooppalaisten genetiikassa (haplo)  on vain 10- 20% indoeurooppalaista, pääosa onkin CroMagnon - suomensukuisten –suurriistan- metsästäjien geenejä).


Miksi suomalaisilla sanotaan tutkimuksien perusteella olevan 20% ns. itäistä geenistöä? Vastaus: Suomalaisilla on vanhaa suurriistanmetsästäjien Cromagnon vaaleaihoista genetiikkaa enemmänkuin esim. germaaneilla, siis suomalaisilla n. 90 – 95 % ja germaaneilla n. 70- 75 % (tämä näkyy nykyisissä geenitutkimuksissa niin, että suomalaisilla sanotan olevan 20% itäistä geenistöä-  näin onkin mutta niin, että suomalaisilla 95% ja germaaneilla sitä on 75% ja vain tämä 15-20% ero näkyy)  ja toisaalta slaaveilla cromagnon geenistöä vähemmän n. 65-70 %, koska slaaveilla on geeneissään myös viimeisimpien n. 1000 eaa. jälkeen Eurooppaan muuttaneiden  indoeurooppalaisväestöjen mm. skyyttien- ja sarmaattien - sekä turkkilaisgeeniperimää, enemmän kuin germaaneilla (ero 25-35% suomensukuisiin on siis suurempi, kuin germaaneilla  ). Koska Venäjällä on paljon kielen slaaviin vaihtaneita suomensukuisia, joiden genetiikka on lähes kuin suomalaisilla 70 – 90 % Cromagnon genetiikkaa niin, mm. slaavialueen väestöjen geneettinen vaihtelu riippuen suuresti (jopa  20%) suomensukuisten assimiloitumisasteesta slaavinkielisiin eli  slaavinkieliseen indoeurooppalaiseen väestöön tai paremminkin päinvastoin, paljonko slaavinkielistä indoeurooppalaista geenistöä on assimiloitunut alkuperäiseen suomensukuisten väestöön.


Koska kielenvaihto tapahtui Euroopassa toisen kieliryhmän kieleen ja tapahtumaan kului eri Euroopan alueilla satoja ja tuhansia vuosia, muodostui indoeurooppalaisesta kielestä suomensukuisten erilaisilla alueilla erilaisia indoeurooppalaisia murteita (entisen suomensukuisten laaja –alue muuttui suurriistan loputtua 12.000 eaa. alkaen pieniksi suomesukuisten tilkkutäkki alueiksi, joissa puhuttiin suomensukuisten kieliä) ja näistä eri aikakausina 5000- 1000 eaa. välillä useita eri kieliä. Kielenvaihdossa suomensukuisten kielestä maanviljelykieleen indoeurooppa-> germaani ko. väestön on aluksi tarvinnut olla kaksikielinen, ja uusi kieli olisi muuttunut murtamisesta johtuen. Vanhin on indoeur. kielistä (esigermaani/arja)  muinaisgermaani ja sitten baltti- slaavi jne., tämän vuoksi mm. germaanit ovat pääasiassa lähes 75%:sti, vanhoilla  vaaleaihoisten” metsästäjäsuomalaisten genetiikalla varustettuja.
Vaaleaihoisuus (-hiukset/siniset silmät) ovat levinneet juuri kivikauden tundra vaaleaihoisten suurriistanmetsästäjien cromagnon /suomalaisten geenien välityksellä nykyisiin Eurooppalaisiin väestöihin.

Tutkimus 27.9.2002 Prof. Jonathan Rees, University of Edinburg (BBC News, WORLD EDITION):

Researchers predict the last truly natural blonde will be born in Finland – the country with the highest proportion of blondes.

Nykyisin vastaavassa prestiisi asemassa näyttää olevan yleisesti kielenvaihto hiljalleen uuteen nykyajan lingua franca kieleen -> englantiin ja aikaisemmin on todettu tapahtuneen Etelä- Amerikan intiaanien kielenvaihto -> ko. alueen lingua franca kieleen espanjaan, mikä on myös historiallista faktaa. Tässäkään kielenvaihto tapauksessa intiaani väestön genetiikka ei muutu, vaikka nämä intiaanit nykyään puhuvatkin indoeurooppalaisiin kieliin kuuluvaa espanjaa. Espanjaa puhuvat intiaanit eivät siis ole espanjalaisia. Vrt. yllä siis germaanikieltä puhuvat eivät ole alkuperältään geneettisesti mitään ”germaaneja”. Kielenvaihdossa ei genetiikka muutu (mot).


Siksi perimä saattaa olla täysin erilainen kuin mitä kieltä ko. henkilö tai nykyiset kansat puhuvat nyt.
Kuitenkin esim. sukututkimuksessa juuri genetiikka on se tärkein, sillä määritellään suku.
Nimitutkimuksen metodeissa on huomioitava myös kielenvaihdon vaikutukset, varsinkin silloin, kun on tapahtunut migraatiota/ muuttoa alueelta toiselle. Tällöin on huomattava, että monet suomalaiskieliä puhuvat esim. pohjoissaamelaiset ja unkarilaiset tai samojedit puhuvat suomalaiskieliä, mutta nämä eivät ole läheistä geneettistä sukua suomalaisille.
Toisaalta nykyisen Keski- Euroopan väestöt itävaltalaiset, saksalaiset ja saksankieliset belgialaiset ovat geneettisesti lähimpänä suomalaisväestöjen genetiikkaa (mm. Cavalli - Sfortza 1994).

Miksi näin on? Tämän artikkelin alussa on selvitetty miten se on loogista ja mahdollista (hypoteesi/ SL). Keski- Euroopan alueen suomensukuiset metsästäjäväestöt vaihtoivat elinkeinonsa maanviljelyyn ja kielensä maanviljelykieleen ensiksi germaanikieliin (sitten baltti-slaavi), siksi ko. alueen nykyisillä väestöillä on ”metsästäjäsuomalainen” alkuperä. Tämä määrittely on sellainen, joka pystyy johdonmukaisesti perustelemaan geneettisen sukulaisuuden germaanien kanssa ja sitten sen, miksi pohjoissaamelaiset puhuvat suomalaiskieliä, mutta ovat geneettisesti lähempänä baskialueiden väestöjä kuin suomalais-germaaneja (ks. Eurooppalaisten suomalaiset juuret; alkuperä /-kieli hypoteesi ja teoria - Seppo Liukko 2005, kotisivujen valikosta).

Geneettiset tutkimukset Suomessa asuvista ihmisistä osoittavat, että ns. isälinjat  (y-kromosomi) ovat em. Cromagnon – ihmisen ja suomensukuisten suurriistanmetsästäjien perua ja toisaalta äitilinjat (DNAmitokondriat) ovat laajalta - alueelta Eurooppaa peräisin olevaa ns. laajan – alueen suomensukuisten naisten geeniperimää. Miesjoukkojen siirtyminen tapahtui ensin Ural- vuorten yli Eurooppaan ja suurriistan metsästyksen vuoksi. Tätä aikaa oli 36.000 eaa. ennen jääkauden maksimia ja sen jälkeen n. 12.000 eaa. saakka (Suurriista loppui). Sen jälkeen tapahtui vähenevässä määrin edelleen miesjoukkojen siirtymistä metsästysalueiden mukana paikasta toiseen. Se mahdollistaa em. assimiloitumisen ja myöhemmät (nykyiset) geenitulokset suomalaisten- germaanien geenipohjasta, koska naiset ovat pääsääntöisesti olleet kivikaudella enemmän paikkasidonnaisia (hypoteesi koskee aluetta; Suomessa ja Euroopassa Alppien pohjoispuolella).
                     

                      Suomensukuisten ja muiden kielenvaihdon germaanien-ja slaavien Alppien pohjoispuolisten alueiden väestöjen geneettiset perimän markkerit / haplotyypit:

Suomensukuisten väestöjen vanhempaa ikää muihin ”indoeurooppalaisiin ”verraten kuvaa suomalaisten ja muiden suomensukuisten yleinen ns. U5 haplotyyppi, joka perityy naisten välityksellä (myös poikiin / miehiin). Sen sanotaan olevan vanhinta mtDNA haploryhmää Euroopassa (peräisin Euroopan Cromagnon ihmiseltä). Toisaalta myös N3 haplotyyppi, joka periytyy miehillä (y-DNA), ovat peräisin Eur -Aasian suurriistan metsästäjiltä, jotka olivat todennäköisesti ns. Gravette - Cromagnon ihmisiä ennen jääkauden maksimia ja sen jälkeen (aiheesta mm. National Geopraphic Genopraphic).
Muilla ns. kielenvaihtaneilla vanhoilla suomensukuisilla eli baltti - germaanikielisillä ja slaaveilla ko. alkuperäistä metsästäjien perimää on vähemmän, mutta ko. eurooppalainen pohja kuitenkin on selkeästi todettavissa, sillä geneettisesti näillä eurooppalaisilla on n. 75- 80 % em. suomensukisten väestöjen ”vaaleaihoisten metsästäjien” geenit (mm. Cavalli-Sfortsa 1994).  Indoeurooppalaista pohjaa näillä indoeurooppalaisia kieliä puhuvilla germaaneilla, balteilla ja slaaveilla on vain 15- 25 %, riippuen kuinka eteläisistä väestöistä on kyse. Eteläisillä väestiöllä on, migraatioiden vaikutuksesta eli  n. 1200 eaa.- 1300 jaa. aikana Eurooppaan muuttaneiden sarmaatti, skyytti, romani jne. väestöjen indoeurooppalaista perimää enemmän, kuin pohjoisten alueiden germaaneilla ja slaaveilla. Vaaleaihoiset ovat geneettisesti lähempänä Euroopan alkuperäisväestöjen, suomensukuisten väestöjen geenejä.
Genettisesti kaikilla nykyisin suomesukuisia kieliä puhuvilla, ei välttämättä ole eniten suomensukuisten geenistöä (kyse ei ole etnisestä kieliperheestä).
Esim. unkarilaisilla on huomattavasti paljon enemmän Eurooppaan myöhemmin tullutta indoeurooppalaista perimää ja toisaalta Suomen, Norjan ja Ruotsin alueilla asustavilla pohjoissaamelaisilla on Länsi- Euroopan eli vanhaa baskien perimää enemmän, kuin niitä vaaleimmilla suomalaisilla.
Geneettisesti lähimmät suomalaisten kanssa ovat itävaltalaiset, sakasalaiset ja belgian flaamit, jotka ovat näitä kielenvaihtaneita entisiä metsästäjä suomalaisia. Mutta kyseisen probleman selvittää ymmärrettävästi vain Euroopan kielenvaihdot teoria. Tämä kielenvaihto olisi tapahtunut n. 5000- 3000 eaa. alkaen.
Suomalaiset ovat pääasiassa peräisin näistä väestöistä ns. Ukrainan refugin ja jääkauden maksimin kylmimmän ajan kokoontumisalueita, jolloin siellä yhdessä olevat ihmiset aloittivat Ural- kieleen pohjautuvan suomensukuisten kielten puhumisen. Tämä väestö levisi jääkauden maksimin jälkeen todella nopeasti Hampurin, Brommen ja Svidryn kulttuureiksi mainituille alueille Keski- Eurooppaan. Myös myöhempi pohjoinen Kundan - kulttuuri sai alkunsa näistä ihmisistä, joiden tiedetään siirtyneen myöhemin Pohjoiseen Fennoskandiaan (Suomi- Ruotsi-Norja), kun jääkauden jälkeinen jäiden supistuminen sen mahdollisti.
Suomeen Orimattilan Lahden kivikautiselle alueelle, n. 10700 vuotta sitten tulleet väestöt ovat Kundan ja Post- Svidryn kulttuurien väestöjä. Tätä perimää on löydetty nykysuomalaisilta mm. Kaiser -Lao tutkimusten perusteella 2008.

 


Kivikaudella metsästäjät ovat ottaneet naisensa ko. alueelta, tällaista tapahtui uudelleen kivikauden lopulla 2500 eaa. alkaen, kun germaaniset vasarakirveskulttuurien maanviljelijä joukot ”levittivät” kaskiviljely tietouttaan pohjoisen suuntaan mm. Balttiaan ja Suomeen. Karjatalous vakiinnutti kaskimaanviljelyä, koska karjan siirtäminen jatkuvasti paikasta toiseen vaikeutti siirtymistä, eikä se ollut enää rautakaudella ja keskiajalla niin tarpeellistakaan, kun oli vakinainen maanviljelyn vuoksi, eräsijojen valatausalueet olivat sopivia kaskiviljelyä - sekä myös kalastusta ja metsästystä varten.


Kielenvaihdon merkitys on jätetty kieli – ja genetiikka hypoteeseissa ja teorioissa kokonaan ulkopuolelle. Näissä päätelmissä ei ymmärretä, että elinkeinonvaihdossa neoliittisen vallankumouksen seurauksena tapahtui merkittävä kielenvaihtuminen, jota myös ”valistunut” geneettinen alkuperätutkimus selkeästi tukee (mm. Pääbo ja Cavalli- Sfortza).
Jääkauden maksimin merkitys väestöjen yhteensulautumisessa ja puhutun kielen muuttumiseksi ensin suomalaiskieliksi (baski etelä- Euroopassa) ja sitten vasta maanviljelyn tullessa uusi voimakas kielenvaihto, silloin indoeurooppalaisiin kieliin, jonka vuoksi jopa 96 % eurooppalaisista puhuu nyt näitä kieliä (germaani- baltti-slaavi), mutta on huomattava, että muutos on tapahtunut tosiasia vasta n. 5000- 2000 eaa. ajoista alkaen hitaasti.  On myös muistettava, että ennen maanviljelyn tuloa Euroopan kivikauden aikana oli vain hyvin vähäinen sisäinen kielenmuutos, ulkoisia muutospaineita ei ollut. Metsästäjä suomensukuiset väestöt olivat pohjoisen Keski-Euroopan laajoilla alueilla anoa kieliryhmä neoliittiseen vallankumoukseen asti. Maanviljelyn saapuminen aiheutti Euroopassa todellakin merkittävän ja suuren muutoksen entiseen metsästäjäkulttuurien aikaan (aikaa sanotaankin juuri merkittävyytensä vuoksi; Neoliittiseksi vallankumoukseksi).

Euroopan tilanne on ollut täysin erilainen, kuin mihin kielentutkimuksissa Eurooppaa on verrattu.  Euroopan väestö- ja kielialuetta yleensä verrataan virheellisesti sellaisiin alueisiin, jossa on paljon ns. alkuperäiskieliä, esim. Sumatra - Jaava jne. Huom. näillä eteläisillä alueilla ei ole ollut vastaavia jääkauden maksimin aikaisia pakoalueita (2) eli siellä ei ole ollut tällaisia suuria väestökeskittymiä, pakoalue - refugeja n. 18.000 eaa., kuten Euroopassa, joissa tapahtui senaikaisten eurooppalaisten ensimmäinen kielenvaihto n. 22.000 – 18.000 eaa. aikana CroMagnon ural -> suomensukuisiin kieliin, siis Alppien pohjoispuolella (SL). Toinen Euroopassa tapahtunut kielenvaihto johtui neoliittisen vallankumouksesta n. 5500 eaa. alkaen. Tämä kielenvaihto liittyi merkittävään /vallankumoukselliseen elinkeinon vaihdokseen (metsästys-> maanviljelyyn), joka vaikutti myöhemmin erittäin merkittävästi varsinkin pohjoisen Keski- Euroopan myöhempiin alueilla tapahtuneisiin väestöliikkeiden aiheuttamiin kielenvaihtoihin, nimenomaan suomensukuisten väestöjen alueilla ja johti erikielisten väestöjen sulautumisiin (kuten tässä tutkimuksessa esitetään).

Nyt olisi mahdollista tarkistaa vanhoja väitteitä uudelta pohjalta ja uuden tieteellisen tutkimuksen perusteella (esim. Pääbo ja erikseen Cavalli – Sforza, Menoza, Piazza; Human genes; tutkimusten pohjalta 1994) ja huomioida kivikauden loppuvaiheen jälkeiset kielenvaihtoteoriat ja väestöliikkeet loogisesti yhteen sovittaen (SL). Kielenvaihtoteoriaa on otettava huomioon, muutoin esim. väestöliikkeiden ja asutushistoriallinen kielihypoteesi on virheellinen, eikä sellainen teoria ei myöskään voi olla oikein. Myös siitä on ollut vanha kiista milloin alkuperäiset suomenkieliset suomalaiset ovat Suomen alueelle tulleet. Vielä 1960-luvulla yleinen virheellinen kielitieteen teorioiden lähtökohta on ollut, että Suomeen on tultu vuonna 0 tai mahdollisesti vain hieman ennen ja virheellisesti että, Volgalta? (Volgan alue oli vain yksi suomensukuisten monista suppeista alueista Euroopan laajalla -alueella, suurriistan loppui ja laajat alueet suppenivat laajalla - alueella oleviksi suomensukuisten alueiksi kampakeramiikan aikaan saakka, jolloin vasta tullut indoeurooppalais- arjalaista kosketusta kieleen ja suomensukuisille ja joille tapahtui em. kielenvaihdot 5500-eaa. alkaen paitsi Suomessa ja Virossa…).

Tosiasia on että kivikauden Keski- Euroopassa oli laajalla alueella suomensukuisia, johon myös Kundan kulttuuri pohjoisempana kuului, josta sitten jäänsulamisen jälkeen ko. suomensukuinen ja - kielinen väestö siirtyi Suomeen jo n. 10700 vuotta sitten (Jatkuvuusteoria, viite prof. Unto Salo 2000:66).  Kielitieteen vanhoissa teorioissa on ongelmia, miksi esim. pohjoissaamelaiset puhuvat suomalaiskieliä, mutta eivät ole suomensukuisia. Sekä milloin on muinaisgermaanien ja suomensukuisten kontaktit syntyneet, vai onko sittenkin kyse kielenvaihdosta ja missä olikaan kielenvaihdon rajapinta milloinkin (siirtynyt pohjoiseen->), esimerkiksi vasarakirveskulttuurien aikana raja oli vielä nykyisen Balttian ja Puolan rajoilla (viite; akateemikko Harry Moora).
Onko germaani vain kieli ja germaanikielisten väestöjen genetiikka peräisin suomensukuisten kielenvaihdosta jne.. (mm. tällaisia asioita ei vanha etnolingvistinen ja nykyisin voimassa oleva, kielensisäinen rekonstruktio - muutosteoria pysty johdonmukaisesti perustelemaan).

Esimerkiksi tässä tutkittavana olevasta Liukko - nimestä, on selvitettävä nimen syntyajat ja nimen siirtymäreitti Suomeen, koska Liukko - nimi on etymologisesti germaanikielinen nimi ja olisi lähtöisin suomensukuisten alueelta kielellisesti muinaisgermaanien Veikselin - Itämeren alueilta n. 3000 eaa. Tällaisen selvittämisessä on tiedettävä väestöliikkeiden, kielenvaihdon lisäksi mm. sanojen historiaa ja myös ääntämisessä tapahtunut muutosprosessi kun ko. nimi on siirtynyt toiselle kielialueelle, esim. Liuco - nimen siirtyminen "syntysijoiltaan" Suomeen (etymologia).




**************************************************************

 

 

 

2. Liukko - nimen esihistoriaa; vasarakirveskulttuurin kaskiviljelyjoukon ja sanaston ikämääritystä kielitieteen pohjalta, Seppo Liukko

 

 

Germaanikielisiä Leute - (loite) ihmisiä ja Liud /Liuti – joukko / liuta* väkeä on siirtynyt kaskiviljelyn aikana Suomeen, joiden henkilönimistä, Liuco – Liuckhardt, olisivat muodostuneet Suomessa mm. Liuko- Liukko - nimet
(Suomen alueelle ja jatkuvuusteorian alkuperäisten suomalaisten alueelle siirtyi uutta muinaisgermaanista väestöä ja samalla syntyi Liuko - paikannimistön appellatiivinen aines Suomessa).


Ensimmäisten baltti- germaanien muutto on tapahtunut todennäköisesti Veikselin alueelta Balttian - Viron kautta Suomeen, ja olisi ajoitettavissa vasarakirveskulttuurien aikaan n. 1500 - 2500 eaa. eli ns. esi- Kalevala - aikana (ennen Kalevalamittaa). Liukko - nimet juontuisivat germaanien ihmistä tarkoittavasta nimestä Leute- tai Leuc- tai  se peräytyy todennäköisesti näitä vielä vanhemman germaanisen kielimuodon muinaisgermaanin tai muinaisyläsaksan väkeä/joukkoa; liuti (miesjoukkoa)  tai liutaa ihmisiä merkitsevistä nimistä, kuten  Liud-  / Liuti (Leute) sanojen germaanisten nimien etymologia osoittaa, alla. Näiden ihmisjoukon / ryhmien henkilönimistö levisi vasarakirveskulttuurin (esigermaanisten kielten) mukana Pohjoisen Keski-Euroopan /Veikselin- alueelta lainasana etymologioiden ja arkeologian sekä nykyisin tunnetun geenitutkimuksen mukaan muinaissuomalaisten käyttöön Balttian kautta ja myös Suomen alueelle n. 2500 eaa. alkaen.


Tämä joukko tai liuta- germaanisperäisiä ihmisiä toivat tullessaan kaskiviljelyn, todennäköisesti ohran viljelyn Suomeen (ks. em. asioiden ajoituksen yhteenveto; liuti* -, liud - liute, liuta – liudan -> joukko -  joukon,väen - ihmisten etymologia ja toisaalla Liukko - nimipesyeen etymologian juontuminen liuti - liuta - joukosta eli vasarakirveskulttuurien väen nimiryhmien osalta sekä vastaavan ajan kaskiviljelysanaston etymologiat ajoittuvat kaikki n. 2500- 1500 eaa. ajalle - tästä artikkelista).

Paikannimistön ja Liukko - etymologian perusteella voisi väittää, että vasarakirveskulttuurien aikainen germaanikielinen liuti - miesjoukko asettui Suomen lounaisrannikolle (kaskiviljely), ja sulautuivat suomalaisiin, koska heidän täytyi ottaa naisensa /vaimonsa alkuperäisestä jatkuvuusteorian mukaisesta suomalaisväestöstä (tätä vahvistaa myös uusimmat geenitutkimukset; nykyisten suomalaisten naisten (mitogondrioDNA). Äitilinjat Suomessa ovat peräisin vanhasta n. 10.000 vuotta Suomen alueella asuneesta väestöstä ja miehet alkuperäisiä jatkuvuusteorian väestöä, jotka ovat aikaisemmin olleet suurriistan metsästäjiä (The genetic Map of Europe Dr. Kayser, Leo 2008), johon on sekoittunut myöhemmin n. 2500 eaa. jälkeen, eri aikoina Suomeen muuttaneita väestöjä. Ensimmäiset Suomen alueelle muuttaneet vieraan kielikunnan väestöä olivat vasarakirveskulttuurien (germaanien) miesjoukkoja. Jotka olivat kuitenkin alkuperältään laajan kampakeramiikan ajan / -alueen (Baltti –Puola- Saksa alueen)  kielenvaihtaneita geneettisesti pääasiassa suomensukuisia väestöjä (Huom. germaani on kielitermi, se ei ole geneettinen määritelmä, ks. SL - teoria).

Äitilinjan vuoksi suomensukuisten kieli säilyi. Nämä jatkuvuusteorian mukaiset suomalaiset äidit kasvattivat lapsensa ”äidinkielellä” ja näin uusi väestö kasvoikin hiljalleen suomenkielisiksi (ympäristössä asuvien suomalaisväestöjen ja em. vaimojen vanhempien kielen mukaiseksi), ja ilmeisesti juuri siksi ei suomenkieli Suomessa vaihtunutkaan indoeurooppalaisiksi germaanikieliksi, se vain muuttui varhaiskantasuomesta kantasuomeksi.

Kielitieteilijöillä on kaskiviljelyn aikaisista lainasanoista selkeät näkemykset, joista mainittakoon kaski ja tuhka, mutta myös äiti sana on suomenkieleen tullut germaanikielistä, lähes samanaikaisesti kuin em. sanatkin eli n. 2500 eaa. (emä /emo- on vanha suomensukuisten kielien ”äiti” ennen germaanikielten tuloa Itämeren altaalle). Voitaisiin allekirjoittaneen hypoteesina mainita, että edellä mainitun teorian perusteella äidinkieli sanana ja merkitykseltään voisi olla niinkin vanhaa, kuin ko. liuti - miesjoukon kaskiviljelyn aikaista perhe- politiikkaa Suomessa. Ainakin etymologisesti näyttäisi silloin äidinkieli yhdyssana liitetyksi yhteen germaaninen äiti sanasta ja suomenkielisestä kieli sanasta. Kieli sana on vanhaa suomensukuisten laajalle levinnyttä äänneasua ja merkitystä.

Tässä muutama kielitieteen ja historian sekä arkeologian asiantuntijan toteama tosiasia kaskiviljely – maanviljely- ja vasarakirveskulttuurin saapumisesta Itämeren alueelle sekä kulttuurin leviämisen ikä – arvioita.
Indoeurooppalaisen kielen invaasio yhdistetään vasarakirveskulttuurin eli maanviljelyn leviämiseen Itämeren ympäristöön:


Indoeurooppalaisten invaasio yhdistetään ns. vasarakirveskulttuuriin, joka levisi Itämeren ympäristöön n. 2500- 2000 eaa. (Huurre 1979;71-74).
Mikään ei estä olettamasta, että esigermaaniset tai balttilaiset lainat olisivat heijastumaa näistä asutusvirtauksista ja niiden mahdollistamista kosketuksista
(Häkkinen, TL 117, Mistä sanat tulevat, Suomalaista etymologiaa 1997:239).

Balttilaiset lainat Suomessa ovat nuorempia kuin vasarakirves -germaanien lainasanat:

Häkkinen 1997: 243: Balttilaisten lainojen äänneasu viittaa siihen, että ainakin niiden enemmistö on saatu kantabaltista, mutta kantabalttia ei ole ajoitettu vasarakirveskulttuurin leviämisen aikaan (n. 2500- 2000 eaa.) vaan myöhemmäksi. Näin ollen vasarakirveskulttuurien lainat eivät olisi (vielä) balttilaista, vaan esibalttilaista tai esigermaanista.


Maanviljelyn tulo Suomeen ja Viroon ei muuttanut ko. alueiden alkuperäistä suomensukuisten kieltä, vaikka muualla Skandinaviassa ja Keski- Euroopassa ja Venäjällä näin on tapahtunut.

Liukko - nimen etymologia liittyy kiinteästi kaskiviljelyyn ja Kalevalaiseen kansanrunouteen sekä nimen syntyajat ajoittuvat aikaan ennen varhais- kantasuomen - kielistä aikaa n. 2500 – 1000 vuotta ennen ajanlaskua, sillä juuri Balttian suunnalta saapuneiden germaanien lainasanat* muuttivat kielen varhaiskantasuomeksi.

Pertti Anttonen ja Matti Kuusi, Kalevala lipas, SKS, 1999:81: "Kalevalan kokoonpanoa helpotti se, että vanha epiikka ja lyriikka, häätarusto, loitsut ja arvoitukset on sepitetty käyttäen samaa kalevalaista runomittaa. Kalevalakielen normit ovat suunnilleen samat suomalaisilla, karjalaisilla, inkeriläisillä, vatjalaisilla ja virolaisilla. Se näyttää syntyneen myöhäiskantasuomalaisena aikana, kantabalttilaisen kulttuurin runokulttuurin vaikutteista, 2500- 3000 vuotta sitten. Kalevala noudattaa ns. klassista kalevalamittaa, joka on vallitsevana Suomenlahden pohjoispuolella ja Inkerissä"

Ks. tarkemmin mm. Kalevalainen aika artikkeli (kirj. Seppo Liukko)



Asutusnimistö rannikolta Hämeeseen, siirrynnäisnimet /rinnakkaiset siirrynnäisnimet (esim. Laukko/Lemu jne.):

Liukko - nimen etymologian perusteella ja paikannimikartaston avulla näkyy selkeästi, että rannikon uudisraivaajien kaskiviljelyn alueet ja Liukko - nimet ovat kaskiviljelyyn nimenomaan sopivilla alueilla. Nimien siirtyminen jatkuu rannikolta sisämaahan päin vesireittejä pitkin. Liukko - nimellä on huomattavan vanha perinne, joka on todettavissa mm. seuraavin Liukko - paikannimistön ikää ja historiaa määrittelevin metodein.


Liukko - nimen tutkimuksessa käytettyjä paikannimistön tutkimusmetodeja (Liuco- Liuko- Liukko):

1.                   Paikannimien ja niiden siirrännäisten suhteen saattaa tapahtua muuttumista, kun aikakausi ja kieliolosuhteet ovat muuttuneet. Esimerkiksi germaanien maahantulo ja uudet maanviljelysanastot ja uudet poikkeavat maanviljelytavat esimerkiksi kaskiviljely, joka voidaan paikantaa sellaisille alueille, joissa ei nykyisin enää viljellä maata. Nämä Liukko - Luikko paikannimet sijaitsevat kaskiviljelyyn sopivilla hiekkapitoisilla mäkialueilla (savipohjaiset alueet eivät sovellu kaskiviljelyyn ja sen aikaisiin muokkaustapoihin ja – kalustoon). Esimerkkinä tällaisista alueista voidaan mainita Tammelan Kuivajärven siitepölyanalyysit ennen ajanlaskua (FT Alanen 2004:11). Tässä Liukko - nimiset paikannimet sijaitsevat ko. järven läheisyydessä. Siitepölyanalyysien avulla varhainen maanviljelys ja sen vakiintuminen alueelle voidaan havaita, Tammelassa se on alkanut ennen ajanlaskua ja vakiintunut jo rautakaudella (Tammelan Kuivajärvi ja Liukko - nimiset paikat ovat vierekkäin).


2.                   Nimen ikää ilmaiseva peruste löytyy paikannimien laajuutta ja sijaintia tarkasteltaessa.

Liukko- Luikko paikannimiä on huomattavan paljon pronssi- rautakautisten suurten vesistöjen varsilla. Liukko - nimen muinaisuutta voi todentaa mm. se, että Liukko - nimet sijaitsevat hyvin vanhojen germaanisperäisten muiden esikristillisiksi nimiksi todettujen nimien kanssa. Tällaisia alueita on nähtävissä vielä nykyisissäkin kartoissa Liukko nimen kanssa ja yhdessä.


3.                   Liukko nimi näyttää olevan kaikkein laajimmalle levinnein muinainen esikristillinen nimi Suomessa.

Liukko, Luikko, Luikku, Liukki jne. paikannimiä on yli 300 Suomen paikannimikartoissa. Nimen levikki ilmaisee hyvin vanhaa ikää ko. nimelle.


4.                   Liukko paikannimiä on huomattavan paljon paikannimistökartoissa, sellaisilla alueilla, joissa nykyisin vain kuivuneita järviä tai suonpohjia tai laajoja metsäalueita, mäkiä, jotka ovat vanhan kaskenpolton- viljelyn jälkeen metsittyneet käyttämättöminä (Liukonpelto Someroniemi, Liukkometsä Renko) tai ovat edelleen peltoina tai talojen niminä, vaikka nykyiset omistajat eivät ole olleet nimeltään Liukko - Luikkoja ainakaan 500 – 1000:n vuoteen (Esim. Suomusjärven Liukontalo, Someron Kimalan kartanon Liukopelto tai Myrskylän Luikontalo ja Luikonpalonpelto).


5.                   Liukko - nimi Kalevalaisena uhri - tai kulttipaikkana. Esimerkiksi Myrskylän Liukonmäki- vieressä Hiisikallio, Vesilahden Liukonvuori tai Naantalin - Maskun Luikkionmäet, Ruskon Liukolan –kylä jne. Liukko – nimisten paikannimien tai talojen lähistöllä on hämmästyttävän usein rautakautinen löytöpaikka (Vesilahden Liukko ja  muualla usein Luikko - talojen vieressä). Ks. tarkemmin Kalevalainen aika: Kalevalan aika ja ikä (faktaa); noitavainolait puhdasoppisuuden aikana.
Olivatko Turun ja myös Satakunnan ympäristön hämälaisten vanhat Kalevalaiset kulttipaikat jouduttu luovuttamaan uusille ruotsinmaalaisille tulokkaille tai kirkon käyttöön? Asiasta mainitaan seuraavasti;

Paavi Gregorius IX vahvisti 1229, että Suomen kirkon omistukseen kuluu pakanallisten yhteisöjen hallussa ollut kulttimaa eli lehdot ja muut pyhät paikat (REA4 Turun tuomiokirkon kopiokirja, FMU 77*). Nämä paikat olivat kuuluneet aikaisemmin hämäläisille (A. Läntinen 1987:141*).

Kuningas Birgerin kirje 1303, sen mukaan kolme ruotsalaista sai oikeuden suoritta uudisraivausta ”Hämeen metsissä” (de silvis in Tavasti) Häme ulottui Suomenlahdesta Pohjanlahteen, ilmiselvästi seudut kuuluivat suomalaisille hämäläisille, joiden maille ruotsalaiset olivat tunkeutumassa kuninkaan kirjeen voimalla (Aarre Läntinen, 1987 : 140).


6.                   Nimen määrittelyssä täytyy olla looginen lähtökohta, joka toimii yhtälönä, joka toteutuu kussakin ajassa (Lalli talon vieressä on talonpoikaistalo Luikala ja Luikki- talo, ks. peruste Liukko- historia artikkeli). Esihistorian ja historiallisen ajan talonpoikaistapahtumista tarkemmin (mm. Vesilahden Historian Liukko). Siirrynäisnimien vertailu ja asutushistorialliset muutokset mm. vieraskielisen maahannousun perusteella, jonka seurauksena talonpoikien vastustus on ollut todellista., ja se on nähtävissä myös nimitutkimuksessa.
Historian Liukko - talosta tarkemmin Vesilahdella artikkelin A. osa  LIUKKO- HISTORIA, lyhyt 13s. 


7.                   Vakiintuneen maanviljelyn alkuvaiheessa ja ajanlaskun vaihteessa sekä yleisemmin n.  300 - 1000 luvulla, vallattiin taloille vielä laajoja metsäsarkoja kaskenpolttoa ja metsästystä varten, kaukanakin ko. taloista. Nämä uudetkin alueet muualla saivat ko. Liukko - siirrännäisnimen. Esim. Vesilahden Liukko – talossa on varmasti asunut Liukko - ja Luikko - nimisiä henkilöitä todennäköisesti jo vakiintuneen maanviljelyn aikoihin, koska paikannimistö mm. Liukonvuori ja Liukko - talonnimet ovat siirrännäisiä jo aikaisemmalta Varsinais- Suomen alueelta.  Nämä Vesilahden kiinteän asutuksen talot ovat ilmeisesti olleet olemassa jo rautakaudella alkaen 300 - luvulta (Vahtola 1996:30) ja esim. Liukko talon Järvenrannan jakokunnan silloiset metsälohkot olivat kaskialueita (jo lohkojako aikana). Näitä kutsuttiin myöhemmin metsäsaroiksi. Liukko taloon kuului mm. laaja Puontilan lohko / sarka, joka oli n. 20 km pitkä ja satoja metrejä leveä (PS. sarkajako myöhemmin Ruotsinvallan aikana).  Tämä Liukko taloon kuulunut Puontilan metsäsarka ja muut laajat eräsijat ovat kirjattuna 1540 maakirjoihin (Seppo Suvanto) ja 1500 – luvun käräjäoikeuksien pöytäkirjoihin. Myös siirtyminen muualle Hämeessä on mahdollista, koska vanhoja samannimisiä talojen ja paikannimiä löytyy mm. Kangasala- Sääksmäki- Asikkala- Janakkala- Renko- Somero- Tammela alueilta (siirtymän suuntaa on vaikea määrittää).


8.                   Metsien valtausten jälkeen muinaissuomalaiset talot aloittivat eräsijojen valtaukset (800 - 1300 – luvuilla), aikaisempi nimi siirtyi usein mukana - siirrynnäisnimet.
Eräsijat vallattiin aluksi kannattavan turkismetsästyksen vuoksi ja yleensä ne kohdistuivat asumattomille alueille taloista muutaman päivän matkan päähän (n. 30 - 40 penikulmaa eli 150 - 200 km). Vesilahtelaisten – ja  Pirkkalalaisten eräsijat olivat Ylä- Satakunnan käräjäoikeuksien mukaan oli jo olemassa 1500 - luvun kirjausten perusteella. Mutta nämä eräsijat saattoivat olla olemassa aikaisemminkin ainakin jo 800 - 1300- luvulla.
Vesilahden Liukko talolla oli ainakin Ruovedellä (Virroilla) ja mahdollisesti mm. Merikaarrossa, Perhossa ja Keuruulla sekä todennäköisesti Rautalammin suurpitäjässä suuret eräsijat. Näiden asuttajat olivat aluksi ko. talojen henkilöitä ja mm. näin Liukko - nimi siirtyi vallatuille eräsijoille. Sen jälkeen Liukko – nimi on siirtynyt Päijänteen pohjoispuolitse Savoon ja Karjalaan 1300- 1500-luvuilla, mutta pääasiassa keski - ja uudenajan vaihteessa. Sellaisia ovat mm. Liukkola - nimiset talot ja Liukkonen - tai Liukkoinen - sukunimillä, Liukko - nimen lisäksi. Tällöin puhutaan siirrännäisnimestä, joka voi edetessään ajassa ja toiselle paikkakunnalle muuttua, kuten savolainen Liukko + nen on ilmestynyt n. 1500 - luvulla.


Paikannimitutkimuksen osana tunnetaan siirrynnäisnimien ja ”rinnakkaisten” nimien tutkimus, joka on paikannimistön asutushistoriallinen tutkimusmetodi, joiden perusteella voidaan tutkia paikannimistön ikää ja nimistön siirtymistä. Paikannimistössä on nähtävissä joillakin alueilla samannimisiä (siirynnäisiä paikannimiä) talojennimiä, jotka toistuvat usein uudelleen toisella paikkakunnalla.
Tällöin tarkastellaan mm. paikannimien yhtäläisyyksiä, verrataan etymologialtaan samanikäisiä asutusnimistön rinnakkaisia nimiä ja selvitetään niiden yhteiset siirtymäsuunnat (tulosuunnat), joissa voidaan havaita tai arvioida ko. nimien ikää ko. alueella ja samalla samannimisten nimiparien siirtymistä asutushistoriallisesti paikasta toiseen ns. siirrännäisnimet.

Tähän siirtymiseen on ollut jokin asutushistoriallinen syy:

Liukko - nimipesyeen nimet esiintyvät rinnakkain / vierekkäin useiden muiden vastaavan pakanallisen ajan paikannimien
kanssa eri paikkakunnilla. Tässä esitellään useita eri kielitieteilijöiden muinaisgermaanisiksi nimiksi luokittelemia nimiä rinnakkain.
Näistä vanhimpia näyttäisivät olevan  Liuko-Liukko- Luiko- Liukki – nimien kanssa yhdessä esiintyvät nimet erityisesti Lemu- Lemo- Lemola- Klemola paikannimien kanssa ja ovat todennäköisimmin hyvin vanhaa perua juuri Lounais – Suomen /Hämeen alueilla mm. Turun ympäristössä (karttalupa 317/MML/08/ Seppo Liukko), Vesilahdella, Suomusjärvellä, Salo- Somerolla, Tammelassa, Rengossa, Lammilla, Janakkalassa ja Kangasala- Pälkäneellä (useimmilla em. alueilla Liukko - Lemola- Klemola- talot ovat vierekkäisiä taloja – ovat myös yleensä samaa jakokuntaa - sukua. Ks. kielitieteen määritelmät; molempien etymologia saattaa olla samaa perua muinaisgermaanista liuti- Liuco-Leuco- Leuc- Leute- alkuperää).

Nämä Lounais- Suomeen Balttiasta siirtyneet nimet ovat mahdollisesti jo ensimmäisten n. 2500- 2000 eaa. Suomeen tulleiden vasarakirves- germaanikielisten (pääasiassa olivat Balttian vanhoja suomensukuisia puhumansa kielen ainakin osittain vaihtaneita väestöjä) maanviljelijöiden aikaista joukkoa ja joiden ”kielellinen” lähtökohta on ollut Veikselin alueelta, ja siten Suomeen tulosuunta on Balttian kautta. Tulosuunta ja ko. kielenvaihto on perusteltu erikseen, mutta tähän probleemaan tuo lisänäyttöä, että esim. germaani- vasarakirveskulttuurien tulosuunnassa Liettuassa on Liukon - nimisiä paikannimiä ja myös Laukon nimellä (nimet ovat etymologialtaan germaanisia nimiä).

Nimipari Liukon - Laukon on siirtynyt sanoina myös maanviljelystermien ohessa vanhempaan Kalevalaiseen loitsurunouteen.  Nimet jopa kuulostavat Kalevalaisilta nimiltä ”Liukko- Laukko”, kuten myös Ahti ja Suomela, jotka myös esiintyvät Suomessa paikanniminä, talojen- ja nykyisin myös sukunimenä.


Tällaisia germaanisia tai esigermaanisia muinaissuomalaisia tai muinaissuomalaisiksi muuttuneita nimiä eli pakanallisia kalevalaisia nimiä ja nimipareja esiintyy rinnakkain monin paikoin siirrynnäisinä Suomessa:

                 

a) Liukko ja Laukko nimipari esiintyy usealla alueella mm. Vesilahdella, Somerolla, Tammelassa- Kuivajärvi, Rusko- Mynämäki, Harjavalta - Köyliö alueilla jne. sekä Kalevalaisissa Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa jne. (Seppo Liukko 2007 /SKS/ SKVR/ paikannimikartat), ks. Liukko - Laukko nimiparina ja myös paikannimistöä Baltti- germaaninen kaskiviljelijöiden tulosuunta, koska nimiä Liuko- Lauko on varsinkin Liettuassa, mm Trakain - Jonavan välisellä alueella, jossa nimet myös yhdessä....selvitys kesken..2008.

b) Suomela ja Liukko (Tanni ja Liukko; Suomela ja Liukko Vahtola), talojen nimet Vesilahti, Kangasala- Pälkäne, Köyliö, Tyrvää, Masku, Pirkkala, Suomusjärvi, ja Somero, Tammela jne...(muinaisgermaanisia nimiä)

c) Hintsa ja Liukko sekä Lemola/Klemola Vesilahti, Suomusjärvi, Janakkala jne.(muinaisgermaanisia nimiä)

d) Hyvikkälä ja Liukko (Hyvikkälä germ. alkuperää; Mikkonen 1984:10 s.4-6), esiintyy Hyvikkälä ja Liukola Janakkalassa sekä Hykkilä ja Liukonsuo Tammelassa- Kuivajärvi (muinaisgermaanisia nimiä),

e) Hiisi ja Liukko, Myrskylä, Masku  sekä  mm. Vesilahti, Suomusjärvi (mm. Hiisi, myös Calevanpoikia kaskiviljelijöitä; Agricola 1551). Muinaisgermaanisia nimiä.

f) Mutila- Mustiala- Muttila- Mustiainen ja Liukko, mm. Myrskylä, Tammela, Janakkala, Vesilahti.

g) Ahti, Ahtila, Ahtiala sekä Liukko (Liuko -Luikki) - nimet yhdessä kylien-nimiä /talojen nimiä ja paikannimiä;  mm. Turun ympäristö- Mynämäki, Köyliö- Kokemäki, Suomusjärvi ja Kangasala- Pälkäne- Vesilahti, germaanisia nimiä, joiden alkuperä on Lounais- Suomen alue, kuten Liuko- Liukko- Lemu- Lemola nimilläkin. (ks. Agricola 1551; Ahti - nimi on myös niitä kaskenpolttaja Calevanpoikia eli hämäläisten kalevalaisia epäjumalia).

h) Liukko ja Lemu (Lemo)- Lemola- Klemola nimet ovat yhdessä vierekkäin esimerkkinä Lemu- nimestä mm. Naantali- Rusko, Lemun - kunta  ja Liukolan - kylä, Kaarina -Turku Lemun /Lemon kylä /Ylilemun kartano ja Liukko -  metsä/pelto, Suomusjärvi Lemun – kylä ja Liukon – talo, jonka vieritse kulkee Lemuntie sekä vierekkäiset Somero - Kuusjoki paikannimet Lemulaistenmäki ja Luikki- talot ovat saman mäen ympärillä sekä Kimalan Liukonkulma ja ja  Liukon - pelto ovat lähellä
Lisäksi on Lounais- Suomen paikkakuntia, joissa on silmiinpistävän usein vierekkäin Lemola- Klemola taloja tai ko. paikannimiä Liuko- Liukko talojen kanssa, em. lisäksi mm. Janakkala, Lammi, Renko, Vesilahti jne.

Ilmeisesti molemmat nimet liuti- leuc- Liuco- Luiko- Luikki ja leuc – leuco - Lemo - Lemu-  ovat  muinaisgermaanisia nimiä 2500 eaa. ajalta alkaen Suomeen, ja liittyvät selkeästi kaskenpolttoon (lemo- lemu) ja kaskiviljelyyn (liuko).

Lisäksi vahoja germaanisia- /arjalaisia- nimiä muinaissuomalaisiksi nimiksi muuttuneina ovat;


i)                Liukko ja Lalli yhdessä samanaikaista historiaa, mm. Köyliö ympäristö useita, Somero -Kuusjoki, Rusko- Naantali, Vesilahti – Tampere alue, Aura, yleensä Lalli vain Lounais- Suomi (Molemmat ovat vanhoja suomalaisten talonpoikaistalojen nimiä).

ii)              Tanni ja Liukko /Luikko yhdessä, Vesilahti, Suomusjärvi jne. ovat myös germaanisia nimiä.

 

iii)            Liukko /Luikki ja esim. Petkel nimet Kuusjoki, Kuusjoenperä, Lemulaistenmäki  ja  Somero, Kimala – Kultela. Kuusjoella ovat Luikki ja arjalaisperäinen Petkeli – talonnimet vierekkäin. Sanakirjassa, Kaisa Häkkinen Mistä sanat tulevat1997:241, mainitaan, että tunnettuja arjalaisperäisiä lainasanoja on mm. petkel, joka on  itämerensuomen välityksellä siirtynyt Balttiasta - Suomen alueelle.

 

iv)             Liukko ja Lihmo tarkastelu (mm. Vesilahti vanha vesistönimi, josta Järvenranta)
Tämä muinaisgermaanisten nimien lähes samanaikainen siirrännäisyys paikkakunnalta (alueelta) toiselle osoittaisi
, että näiden alueiden vanhin asutus olisi vastaavan ajan vasarakirveskulttuurien asuttamaa aluetta (n. 2500 – 500 eaa. aikana) ja paikannimistö (talojen nimistö) olisi myös vanhaa germaanista pohjaa.

Ainakin nämä nimet yhdessä osoittavat Lounais- Suomen rannikon ja sen ympäristön olevan vanhinta asutusnimistöä eli siirrynnäisiä  nimiä, jotka ovat siirtyneet usein yhdessä todennäköisimmin vasarakirveskulttuurien mukana niiden tulosuunnasta Balttiasta Suomeen.

Nämä nykyisinkin Suomessa käytössä olevat nimet ovat kielitieteen kriteerien perusteella osoitettu olevan vanhaa arjalais- (muinais-) germaanista lainasanastoa, joka edelleen ilmenee paikannimistönä Suomen vanhimmalla maanviljelyalueella. Nämä nimet ovat olleet olemassa ennen Ruotsinvallan aikoja Suomessa.

 

 

10.                 Väestöliikkeiden mukana siirtyneet ja muuttuneet nimet -> Liuco – Liuko- nimien muuttuminen eri murrealueilla Suomessa.
Usein nimen taustalla voi olla samakantainen tai saman nimipesyeen toinen henkilönimi (Liukko > Luikko jne.), joka elää ja muuttuu siirtyessään myöhemmin toiseen aikaan ja uudelle alueelle /paikkakunnalle. Näin on muuttunut alkuperäinen Liuco - ensin lännessä Liuko ja Luiko- muotoon, rannikolta – sydänhämeeseen mennessä Liukko ja Luikko nimiksi sekä Savossa myöhemmin 1500- luvulla Liukko ja Liukkola ja uusi nimi Savo – Karjalaan Liukkonen, jossa Liukko kantasanana.

11.               Kalevalaisen ajan nimistöä ja sen kitkentää Ruotsinvallan aikana:

Liuko - Liukko – (Luik,  Luiko, Luikko)  nimien syntyajat osuvat samalle ajalle kuin em. tutkijoiden mukaan Suomessa ja Viro - Balttiassa on ollut Kalevalainen aika.  Turun - Rauman - Salon ympäristön Kalevanpojat ovat raivanneet niittuja ja kaataneet metsiä kaskiviljelyä varten, kuten mm. Mikael Agricola on 1551 muistiin merkinnyt ja sitä kaskiviljelyä nimenomaan tarkoittaen: "Calevanpoiat Niittut ia mwdh löit".
Kaskiviljelyalueiden Liukko - nimi kytkeytyy samalla myös kalevalaiseen aikaan ja maanviljelyn historiaan Suomessa. Agricolan muistiinpano on samalla historiallista tietoa todellisista hämäläisten Kalevalaisista uskomuksista, mutta myös vanhaa (perimä) tietoa suomalaisten kaskiviljelyajoista, mahdollisesti jo siltä ajalta kumpuavaa tietoa, jolloin Suomen alueelle saapui vasarakirveskulttuurien joukkoja Kalevalaisen kulttuurin aikana.

Joka tapauksessa on etymologisesti todettu, että suomalaiseen Kalevalan runouteen on otettu mm. germaanisperäisiä maataloussanoja ja – nimiä kuten Ahti ja Liukko - sanat /nimet sen osoittavat.
Kalevalaiseen runouteen vasarakirvesgermaanien sanat ovat lisätty vasta 2500 eaa. ajan jälkeen, ilmeisesti prof. Kuusen ja Anttosen mainitsemaan Kalevalamittaisen runouden aikoihin eli n. 1000 eaa. jälkeen.
Näitä muinaissuomalaisia nimiä (mukana oli myös germ. -peräisiä nimiä) on mainittu ja jumaliksi muutettu Agricolan Davidin – psalttari 1551 teoksessa. Kalevalainen kansanusko kilpaili kristinuskon kanssa talonpoikien sieluista ja siksi tällaista omaperäistä suomalaisten kansanuskoa on ”pelätty” ja se piispan piti julkisesti kieltää.
Agricolan kirjoitus on silloin ollut luterilaisuuden uuden ajan sääntöjen mukaista ja se on tässäkin lausumassa huomattava. Varsinkin kun tiedämme, että luterilainen uskonto oli otettu Kustaa Vaasa kuninkaan vallanpitovälineisiin ja tarkoituksena myös kuninkaan vallan kasvattaminen.
Kustaa Vaasa nujersi katollisen uskonnon ja Vaasan suvun seuraavat kuninkaat Kalevalaisen kansanuskon Suomesta  (ja suomalaismetsistä Ruotsissa) lähes kokonaan (ks. tarkemmin; Noitavainot Suomessa ja Puhdasoppisuuden aika, kirj. Seppo Liukko, kotisivun valikoista)

Ks. lisää -> Seppo Liukko kotisivuilta;   http://www.elisanet.fi/liukkohistoria/

 

 

Olisiko germaanisperäinen Liukko – nimi esiristillinen ja muinaissuomalainen nimi?

Voisiko sellaista määritellä?


Tämän tutkimuksen perusteella on mahdollista, että Liuti  – joukkoa/kansaa ilmaisevasta sanasta olisi tullut kaskiviljely- alueiden Liuko- Liukko – paikannimi. Paikannimi on niin vanhaa, että se on muotoutunut suomalaiseen muotoon jo ennen seuraavien maahan muuttajien aikoja, ainakin ennen ruotsalaisten tuloa Suomeen. Siksi nämä Liuti- Liukko- väki siirtyi rautakauden aikana Lounais- Suomesta sisämaahan ja levinneet sisämaahan suurten vesistöjen rantamaita seuraillen. Viljan siitepölytutkimusten perusteella on todettu suomalaisten siirtyneen jo rautakaudella vakinaiseen, paikka-sidonnaiseen maanviljelyyn 500 eaa. - 500 jKr.

Nämä maanviljelijät olivat vasarakirvesajan vanhoja ensin kantagermaanista väestöä ja myöhemmin sulautuessaan ympäröivään väestöön ”hämäläisiä”. Nämä olivat silloin jo niitä hämäläisiä kaskiviljelyn talonpoikia, jotka keräsivät keskuudestaan mm. pakanallista koukkuveroa ja tekivät ”puolustushyökkäyksiä” Birkaan ja Novgorodin hallintoalueille 900- 1000 luvulla, ja olivat lähdössä Viroon auttamaan läheisiä suomensukuisia asukkaita (Viron historia).


Hämäläisillä talonpojilla on ollut vanha pakanallinen hallintonsa ja päällikkönsä (Ks. Hämäläisten pakanalliset verot, Seppo Liukko kotisivuilta).

Nämä vanhat liuti - Liuko- ihmiset olivat sulautuneet vasarakirveskulttuurien saapumisen jälkeen n. 1000- 2000 vuoden aikana täydellisesti suomalaisiin. Pronssi - rautakaudella näiden kaskiviljelijöiden germaanisperäisyyttä ei kukaan voinut tietää. Nykyisin tieteiden kehittyessä lainasana tunnistetaan, ja sen alkuperä ja ikä on mahdollista etymologisin perustein määrittää.

Voidaan siis voidaan sanoa, että ko. talonpoikaisyhteiskunnan ihmiset olivat ruotsalais - kristillisen vaikutuksen alkaessa jo ns. muinaissuomalaista väestöä, joka olivat muodostuneet Suomen alueelle n. 8700 eaa. tulleista alkuperäisistä suomensukuisista Kundan - kulttuurien väestöjen ja vasarakirvesgermaanien yhteen sulautumisesta Suomessa. Vaikka näiden mm. Liukko - nimien alkuperä on germaaninen, on Liukko - nimi edellä mainitulla tavalla varmuudella muinaissuomalainen nimi ja ollut olemassa esikristillisellä ajalla.

Germaanisperäisen Liukko – nimen lisäksi mm. germaanisperäistä Ahti - nimeä on käytetty jo Kalevala aikana, ja siksi ko. nimet mielletään muinaissuomalaisiksi Kalevalaisiksi nimiksi. Liukko - nimi ja kaskiviljely ovat ilmeisesti tulleet Suomen alueelle silloin, kun täällä on ollut jo jonkinlainen esi- Kalevalainen kulttuuri,  joka n. 1000 eaa. muodostui ns. Kalevalamittaiseksi loitsurunoudeksi (ajoitus Professorit Anttonen ja Kuusi).

Germaanisperäiset Liukko - ja Laukko nimipari on tallennettu Kalevalaisiin loitsuihin Ilomatsissa ja Inkerissä, jonne loitsurunojen laulajien suvut olivat siirtyneet Länsi- Suomen- Savon kautta, 1600- luvun vaihteen sotien ja mm. puhdasoppisuuden vuoksi.


Suomeen n. 1200 - luvulla ”muuttanen” ruotsalaisnimistön alta eli sitä aikaisemmilta ajoilta, voisi löytyä muitakin alkuperältään germaanisia – muinaissuomalaisia nimiä, mikäli paikannimistö ja talojen nimistö olisi yhtä laajaa kuin Liukko - nimen kohdalla. Suomessa on varmuudella olemassa muitakin pakanallisen ajan talonpoikaisnimiä, mikäli asiaa tutkittaisiin yhtä laaja- alaisesti kuin mitä tässä on esitetty Liukko - nimen historiaa ja etymologiaa käsittelevässä tutkimusyhteenvedossa.

Vasarakirvesajan germaanispohjaisia ja sen aikaisia muinaissuomalaisiksi muuttuneita nimiä ovat ilmeisesti Liukko- Luikko - nimen lisäksi mm. Laukko, Suomela, Ahti, Ania, Hinza, Hukari, Kirmu, Kesola, Lemola/ Klemola, Tanni, Tapola, jne. joiden etymologia selvitykset viittaisivat myös kaskiviljelyn alkuaikoihin (ks. Gunthal 1997:35- 69 mm. Suomi- Suomela nimestä).
Tässä keskitytään vain liud - liuti- liuta- Leute- Liukko - nimen etymologiaan ja nimen muuttumiseen Suomessa. Alla tarkennettu liuti - Liukko –  nimen etymologiaa koskeva tarkempi selvitys.

Vanhojen pakanallisten henkilönimien säilyminen pronssi- rautakaudelta historialliselle ajalle on pikemminkin sattumaa. Monet aikaisemmin käytössä olleista pakanallisista nimistä ovat hävinneet. Ongelmana on lähinnä ruotsalaisajan vaikutus suomalaisiin henkilönimiin. 1200- luvun jälkeen tapahtuneet suuret muutokset nimistöperusteissa, nimien ruotsalaistaminen, kristillinen vaikutus, puhdasoppisuuden aika jne... 

Muinaissuomalainen nimi on säilynyt pronssi- rautakaudelta historiaan vain, jos se siirtyy väestön perimätietona eteenpäin, kuten esim. Kalevala- /SKVR-  tallenteet. Tai sitten perimätieto on ollut jatkuvaa - katkeamatonta tietoa talon - tai paikannimestä kyseisen alueen väestöllä, niin silloin ko. nimi on saattanut säilyä nykypäiviin saakka.

Lainaan tässä Jenni Sahramaan artikkelista kyseistä problemaa käsittelevää kohtaa:

"Muinaiset henkilönimet: Suomalaisten nimeämisperinteessä tapahtui kristinuskon myötä jyrkkä käänne: vanhat henkilönimet korvattiin lähes kokonaisuudessaan raamatullisilla ja muilla kristillisillä nimillä.

Vaikka erityisesti syrjäseuduilla vanha nimeämisperinne säilyi vielä useita satoja vuosia, viimeistään uskonpuhdistuksen ja uuden ajan myötä se hävitettiin lähes täydellisesti. Niinpä tietomme siitä, millaisia etunimiä Suomessa käytettiin ennen kristinuskoa, perustuvat lähinnä säilyneisiin asiakirjamerkintöihin, joita on käytettävissä lähinnä 1500-luvulta eteenpäin (lähes kaikki vanhemmat suomalaiset asiakirjat ovat tuhoutuneet), sekä paikan- ja sukunimissä säilyneisiin nimiin
" (Sahramaa 2002)..

 

Liukko - Luikko- nimet ovat poikkeus em. Sahramaan lausumaan. Liukko - nimi on säilynyt ns. kristillisen ja ruotsalaisen nimistöpaineen.
Liukko - nimen etymologian- ja paikannimistötutkimuksen avulla, nämä nimet voidaan tunnistaa esikristillisiksi nimiksi ja lisäksi ajoittaa kaskiviljelyn leviämiseen Suomen vanhimmille maanviljelyalueille Lounais - Suomeen.



***************************

Liuta – Liuti - Leute (Liuco- Liuko- Liukko) sanojen etymologiaa:


ETYMOLOGIA:
Suomen Liuta
sana on alkuperältään liuti  (Leute) -  joukkoa tai laumaa merkitsevä germaaninen sana vasarakirveskulttuurien ajalta n. 2500- 2000 eaa.

1)                  – liuta-  on vanha germaaninen lainasana, jolle

rekonstruoitua alkumuotoa *leudi-z edustaa mm. nykysaksan Leute `ihmiset, väki´  (Häkkinen 2004:619).


2)                  - liuta sanan merkitys on; `joukko, lauma`, mas. liud `kansa`, liudi, mys. liuti, kys. liute, ns. Leute ìhmiset, väki`(Kulonen 1995:85).

Muinaisgermaani; mas. muinaisalasaksa, mys. muinaisyläsaksa, kys. kantayläsaksa, ns. nykysaksa, The base is *(h1)leudH- > Gmc. *liud-, *liud-i- > OE le:od (f.), OS liud, OHG (Old High German)  liut (m.), pl. liuti > Modern German Leute. 



Liuti- Leute-  (liuta) ryhmien germaanispohjaiset henkilönimet mm. Leuthard- / Luickhard- / Liudicko/ Liuco- olivat pohjana kaskiviljelyalueille syntyneille suomalaismuotoisille henkilönimille; kuten esim. Liuko- Liukko - Luikko - Luikki - Luikku -, jotka yhdistettynä yleensä kaskialueelle sopiviin maastonimiin muodostivat tietyn paikannimen. Liukko - henkilönimen genetiivimuoto Liuko- ja yhdysosan appellatiivimerkityksen -mäki -pelto jne. paikkaa ilmaiseva loppuosa, ilmaisevat yhdessä ko. Liukon - viljelyalueiden nimiä.

Nämä viljelynimet ovat levinneet erityisen laajalti Lounais- Suomen paikannimistöksi ja sen jälkeen muille alueille siirrynnäisinä - niminä, mahdollisesti jo Kiukaisten kulttuurin ja/tai pronssikauden aikana ja syvemmälle sisämaahan jo rautakaudella. Nämä nimet ovat olleet henkilönimistä syntyneitä katkeamattoman muistitiedon perusteella nykyisin kartoissa olevia paikannimiä, asutusnimiä ja viljelyalueiden nimiä:
Liukko - nimet voivat olla peräisin mahdollisesti myös pronssi- rautakaudelta (SL ks. Liukko - nimen etymologia ja -ikää selvittävät muut metodit, kotisivuilta).

Liuti (Leute)- Liukko nimien kehitys ja Liukko - nimen käyttö paikanniminä kuvaa erikoisen hyvin Suomen esihistoriaa, maahanmuuttoa (migraatiota), elinkeino- ja asutushistoriaa, talonpoikaiselämää sekä kielenmuutosta yleensä ja mm. Kalevalan - loitsurunouden käyttöä perimätietona (SKVR). (Huom. Esihistoriallisten paikannimistöjen tutkimus tuottaisi osaltaan myös asiallista historiatietoa suomensukuisten Kalevala – ajasta).



Eräs mahdollinen kielitieteellinen tarkastelu vertailemalla, Liud-, Liuti-  (Leute)- Liuco- Liuko- Liukko ketjun äänneasun muutosta. Sanat liuti -> liuta- Leute tarkoittavat ihmistä, väkeä, joukkoa tai liutaa ihmisiä, joiden henkilönimenä Liuko- Liukko on aluksi merkitykseltään tarkoittanut kaskiviljelyn aloittanutta joukkoa.

Liuti (liud) – sana on Suomessa ja muilla vanhoilla suomensukuisten kielialueilla (mm. Liettua), muuttunut äänteellisesti muinaissuomalaiseksi nimeksi Liuko. Selvitys; tässä mukana asialainauksia prof. Jorma Koivulehdon artikkelista/ teoriasta 1981; Paikka ja joukko sanojen tulo suomenkieleen.

Tässä Liukko - nimen historiaa ja etymologiaa artikkelissa olisi mielenkiintoista verrata muinaisgermaanin liuta -> suomen sanojen liukko ja toisaalta jovkko -> joukko sanojen etymologiaa.

Alla olevat lainaukset ovat Prof. Jorma Koivulehdon artikkelista (Virittäjä-lehti), Paikan ja joukon tulo kieleen (1981:195), jossa on selvitetty mm. joukko sanan fonotaktista ikää sekä äänteellistä ja semanttista muutosta ja merkitystä.
Olisiko näiden kahden sanan (liukko ja joukko) kesken jotakin mahdollista vertailuun, koska:


a) joukko ja liukko sanojen originaalien merkitys on lähes sama; joukko sekä liuti-  liuta ( liukko) tarkoittavat ihmisjoukkoa, väkeä.
Näiden sanojen merkitysten etymologiset iätkin ovat lähes samaa luokkaa (b).

b) semanttisesti joukko (ja liukko) – sana kuuluisi germaaniseksi lainasanaksi, sillä useimmat `ihmisjoukkoa` merkitsevät sanat ovat samanikäisiä (n. 2000- 2500 eaa.) muinaisgermaanisia lainoja (synonyymejä), kuten kansa, liuta, lauma / miesjoukko.


Joukko sanassa (kuten liukko sanassa /SL)  dioftongia seuraa geminaatta –kk-, varhaiskantasuomen rekonstruktiotasossa sanan asu olisi jovkko, joka viittaisi sen olevan n. 2000- 2500- vuotta vanha.

Vastaavasti germaanisperäiselle liuta (liuti- liuko /SL) sanalle, rekonstruoitu alkumuoto on Häkkisen mukaan *leudi-z

Seuraavassa  joukko - sanan etymologinen äänteellinen selvitys ja sanan ikä tarkastelu:

Germaanista -kj- ja esigermaanin -tj- yhtymää vastaa suomen puolella –kk-…. Varhaiskantasuomessa ei ilmeisesti aluksi ollut  -kj- tai –tj- (-ti-) yhtymää, joten lähin vastine oli –kk—liudentunutta  k:tahan ei foneemisysteemissä ollut. Näin selitettynä vksm. varhaiskantasuomen –kk- voidaan tulkita yhtä hyvin jo germaanista äänteensiirrosta edeltäneen –gj-  yhtymän vastineeksi, germaaninen äänteensiirros ei siis ole terminus post quem (aika jonka jälkeen on tapahtunut). Loppu –o on vastaamassa germ. vartaloiden –a: ta (<indoeur. –o-).

Yksi selvä terminus ante quem saadaan (aika, jota ennen se on tapahtunut). Laina on vanhempi kuin kantaskandinaavissa tapahtunut sananalkuinen j:n  kato. Voidaankin todeta, että o:nsa puolesta joukko sopisi ilmeisesti tällaiseksi esiarjalaiseksi lainaksi. Kaikki asiaan vaikuttavat näkökohdat huomioiden päädymme siihen ratkaisuun, että joukko sana lainautui pronssikaudella, germaaniselta kielialueelta varhaiskantasuomeen.

Edellä olevat kursiivilla merkityt tekstit ovat lainauksia, Koivulehto1981:195.


Ilmeisesti liuti-, liud - sanoilla on muinaisgermaania vanhempi indoeurooppalainen (arjalainen) tai mahdollisesti jääkauden jälkeisten suomensukuisten kielen liud- liuti merkitystä kuvaava juuri, joka olisi uudelleen käyttöönotettu Euroopassa germaanien ensimmäisessä migraatiossa Balttiaan ja Suomeen. (SL).

Edellä lainatun tekstin perusteella hypoteesina voisi ajatella, että Liukko - nimi olisi peräisin merkitykseltään jovkko sanaa vastaavasta muinaisgermaanin - liuti – sanasta, joka myös merkitsee väkeä, joukkoa, liutaa (ihmisiä). Liuti – (liud - leute) - sanan kohdalla olisi saattanut tapahtua myös em. tyyppinen äänteellinen ja semanttinen muutos, kuin mitä Jorma Koivulehto esittää joukko- sanan kohdalla?


On siten myös mahdollista, että Liukko sana olisi muuttunut suomenkielisillä alueilla Liuto - Liuti - Liuta- sanasta, esimerkiksi niin, että ensin olisi ollut -tj- (tässä -ti-) lausuttuna – kk- ja vastaavasti liudentuneena - k:ksi (Liuka) ja myöhemmin – kk- muotoon Liukka ja olisiko sitten em. perustein -a- voinut muuttua o:ksi, jolloin olisi muodostunut tässä artikkelissa mainitut Liuko- ja Liukko - nimipesyeen muodot?

Joka tapauksessa nykyisessä Liukko - sanassa on myös geminaatan edessä ui - diftongi, joka voisi olla muuttunut muinaisgermaanisesta Liuti- Liud- (*leudi-z )- Leute à liuta originaalista Suomessa myöhemmin Liuko- Liukko muotoon (liuti – ti-> liudentunut –kk-  ja myöhemmin –kk- , josta Suomessa liuko – liukko ikäjärjestyksessä).


Diftongi suomenkielessä on vasarakirveskulttuurin aikainen lisuke.

Diftogia ei esiinny suomensukuisissa kielissä ollenkaan ennen kuin vasta Itämeren altaan alueella ja nimenomaan vasarakirveskulttuurien vaikutuksen jälkeen.

Koska sellaista iu- tai ui-  diftongia ei ole myöskään ruotsinkielessä on tehtävissä sellainen johtopäätelmä, että ko. diftogi on tullut jo aikaisemminennen, ennen ruotsalais-kristillistä nimistöä Suomeen, eli jo vasaraklirveskulttuurien (esi-) germaanien aikana, joukkoa-ryhmää tarkoittavasta ja diftongin sisätävästä lainasanasta liuti. Liuko- nimistö erottuu alkuperäisestä suomenkielisistä ja myös ruotsalaisperäisestä nimistöstä.

Tämä ilmenee mm. kielitieteen tutkimusten perusteilla, tästä on mm. prof. Kaisa Häkkisen maininta:

Suomensukuisten kielien vanhimpaan kerrokseen kuulumaton diftongi on tullut itämerensuomalaisten kieleen vasta varhaiskantasuomen jälkeen (Häkkinen 1997:249).

Suomessa käyttöön otetut Liuko- Liukko nimet ovat ko. edellä mainitulla diftongilla, joiden alkuperäiset sanat /nimet ovat tulleet ilmeisesti em. määritelmän mukaisesti, vasarakirveskulttuurien muinaisgermaanisten liuti- liuta miesjoukkojen välityksellä ja varhaiskantasuomen aikana (n. 1800 - 2500 eaa. alkaen). Tällöin ko. germaaniset lainasanat muuttivat suomenkieltä varhaiskantasuomesta kantasuomeen. Tämä aika on myös ns. Kalevala aikaa, jolloin uusi kaskiviljely levitti maanviljelytietoutta Suomeen.
Liukko, Kalevala ja kaskiviljely ovat olleet samanaikaista vanhempaa elämää, koska Liuko- Liukko – nimet viittaisivat kaskiviljelyyn ja Liukko - nimen diftongi sekä paikannimistön laaja levikki sekä Liukko - nimestä olevat merkinnät Kalevalaisessa loitsurunoudessa, viittaisivat kaikki vasarakirveskulttuurien jälkeiseen aikaan mahdollisesti jo pronssikaudelle. Kuitenkin niin, että nämä germaaniset nimet, esimerkiksi nimipari Liukon - Laukon ja maataloustermit sekä em. mainittu diftongi ilmestyvät alkuperäiseen
arkaaiseenKalevalaiseen loitsurunouteen myöhempänä lisäyksenä. Kalevalainen kulttuuri on muuttunut elinkeinojen ja asutushistorian mukana.

Kalevalaisen runouden nuoremmat muutokset ovat tulleet vasta Ruotsinvallan, katollisen kirkon vaikutuksesta 1200- luvulta alkaen. Kalevalamittainen loitsurunous muuttui silloin kristilliseen suuntaan ja erityisesti puhdasoppisuuden ajan alussa. Kalevalamittainen loitsurunous loppui kokonaan puhdasoppisuuden noitavainolakien aikana 1600- 1700- luvuilla, jolloin nimenomaan noituus – ja taikuus oli lailla kielletty.



***

 

Muut Liukko, Luikko, Luikki, Luikka, Luikku sanojen vanhat merkitykset ja kaskiviljelyalueiden Liukko – nimet.
(Ganander- Lönnrotin sanakirja 1880, Forsmanin/Koskimiehen ”sanakirja” 1894, Suomen Sanojen Alkuperä, Viron -sanakirja, Liettuan sanakirja jne.).


Muut Liukko, Luikko, Luikki nimien merkitykset ovat aikaisemminkin olleet tämän kirjoittajan tiedossa, esim. laulujoutsen - viron kielessä luik ja Lönnrotin sanakirjassa luikki sekä myös luikko on kirjattu merkitsemään joutsenta (nimenomaan sanakirjamääritelmänä; kansallislintumme, laulujoutsen) tai hanhea, myös valkoinen härkä tai lehmä tai esim. luikku / liuko-   toinen merkitys on ollut Suomessa sama kuin Liettuassa eli luukku.

Luik- ja joutsen merkityksestä: Lounais - Suomessa on Luikki, Luiko- nimiä, onko niiden tausta Liuko- nimestä kuten etymologia on perusteltu. Toisaalta paikannimistökirjallisuudessa mainitaan mm. Varsinais- Suomen alueen joutsen mahdollisuudesta seuraavaa: …, että joutsen on ollut aikaisemmin alueella harvinainen lintu, ja että informantit eivät ole aina olleet varmoja nimen asusta (Atlas Lingarum Fennicarum 2007:121).
Tässä Liukko - nimen historiaa selvityksessä ei tarkemmin käydä läpi ko. joutsen- ja Luikko - nimen välistä yhteyttä. Nämä joutsenta jne. muita em. asioita merkitsevät nimivariaatiot saattavat olla kuitenkin nuorempaa kerrosta tai toista lainasanakerrosta eri aikana, mutta kaskiviljelyn leviämisen yhteydessä levinnyt sana liuti- merkitsisivät samaa kuin alkuperäinen Liuko – sanan merkitys.

Erikoinen tutkimuskohde olisi myös Forsmanin sanakirjan 1894:30-31 maininta mordvan, moksan  ja  erzän suomensukuisten kielissä olevista nimistä likchu  ja l`uksa, joka voisi olla myös vasarakirveskulttuurien ajalta ja tarkoittaa vanhaa viljakasvia tattaria, nimen äänneasussa voisi olla –u- tai -i - liudentumaa ja joista olisi voinut sana Liuko- Liukko muodostua. Myös muita määritelmiä on esiintynyt, kuten kalevalaisissa loitsuissa nimi on tarkoittanut mm. pilli, tuohitorvi tai koira sekä muutoin arvioitu nimen kuuluvan liukua - luistella verbeihin liittyvänä.
Viron kielessä liud - sana tarkoittaa mm. pataa, astiaa (Alkuperäinen suomensukuisten hyvin vanha sana; pata  tarkoittaa vanhempaa suippopohjaista kampakeramiikan ajan astiaa). Liud - pata/astia on maataloustermi vasarakirveskulttuurien tasapohjaista astiaa tarkoittava, joka on siirtynyt viron kieleen liud - muodossa.

Jopa luikkuttelua tms. liukuumista on tarjottu Liukko - nimen merkitykseksi ja pohjaksi, mutta niissä loistaa paikannimistön todellisesta laajuudesta tietämätön sanaselitys, kuten kuuluisassa Forsmanin sanakirjassa 1894:5 sanotaan neroniekka Voltairen sanomaksi seuraavaa: ”etymologia on tiede, jossa vokaalit eivät merkitse mitään ja konsonantit sangen vähän”. Tämä oli nimitutkimuksen alkuaikojen ongelmia.

Näitä merkityksiä tässä Liukko - nimen esihistoriaa tutkimuksessa, ei tämän tarkemmin käsitellä.

Liukko – nimen useita eri variaatioita ja nimikerrosten ikään liittyviä määrittelyjä selvitetään laajemmin allekirjoittaneen Liukko - nimen historiaa osassa B.



Sukunimen muutokset (suomalaisten sukujen sukunimiä vaihdettiin, ensin 1600- luvulta alkaen ruotsinkielisiksi ja sitten 1900- luvulla takaisin suomenkielisiksi):

Liukko – nimen tutkimuksessa on tullut myös esiin ruotsinkielinen nimi Stenbäck (myös Stenboc..), että nimellä olisi ollut joskus Liukko – nimen kanssa jotenkin tekemisissä. Tällainen ajatus saattaa johtua vanhasta suomalaisten henkilöiden/ - sukujen ruotsinkielisen nimen vaihtamisesta takaisin, ehkä 1600- luvulla valitusta nimestä takaisin suomalaiseksi nimeksi.


Tällaisen julkisen suosituksen oli tehnyt Kotikielen Seura (Kansanvalistusseura) maisteri E.A. Tunkelon (ent. Ekman) esityksessä 19.4.1902, jossa menettelytapaohjeena:


1) miten muukalaisen (vieraskielisen) nimi vaihdetaan suomalaiseksi ” Omista entinen sukusi – tai kotisi nimi; niin on tehnyt esim. se kansalainen, joka on muuttanut nimensä Stenbäckistä Liukuksi (Liukku), tai

2) Sellaisen nimen puutteessa suomenna vieraskielinen nimesi kokonaan tai osaksi; esimerkkinä Koskinen (ent. Forsman ) ja 

3)
Milloin suomennoskaan ei käy päinsä, silloin vasta viimeisenä hätäkeinona valitse nimi. Silloin ei saa halveksia kotimaisia nimityyppejä, eikä silloin saa välttää - nen päätteisiä nimiä.


Tällainen esitys on ilmestynyt suomalaisten luettavaksi Uudessa Suomettaressa 3.4.1904.  Varsinainen suuri nimenmuutto tapahtui Suomessa jo 1860- luvulta alkaen. Ja tämän jälkeen (1906 mm. Arvi Kemiläinen Suomalainen Suomi) se jatkui ns. kieliriidan seurauksena edelleen 1930 – luvulle saakka.

Liukku – nimen valinta on ollut esimerkkinä, miten valittaisiin suomenkielinen sukunimi aikaisemman Stenbäck- nimen tilalle. Tunkelon mainitsema Liukku -paikannimi on ollut ko. suvun asuinpaikka jo kauan ilmeisesti ennen ruotsinvallan aikoja Suomessa. Tämä nimi on paikannimikartoissa esiintyvä Etelä- Pohjanmaalla oleva Laihian Liukku - kantatalo ja sitä vanhempi on ko. paikannimi. Paikannimi juontuisi vakiintuneen maanviljelyn talonpoikaistalon (Luik - Liuko) Luikki, Liukko – eräsijan perusteella (1200- 1500- luvulla, ehkä ennenkin).

 

Stenbäckien pappisuku oli lähtöisin talonpikaissuvusta Laihian Liukku - nimisestä kantatalosta (vieressä Liukkula), jolloin Henrik Liukku nimisen talonisisännän pojasta Josefista (1682-1737) koulutettiin pappi ja nimi muutettiin aikakauden vaatimusten mukaiseksi ruotsalaiseksi nimeksi – Stenbäckiksi. Nimi otettiin Kyröjokeen laskevan Laihianjoen Liukun talon kohdalla olevan kiven perusteella. Hänen poikansa mm. Vöyrin ja Alavuden kirkkoherran Karl Fredrik Stenbäckin ja hänen puolisonsa Emilia Ottilia Cristina von Essenin 12- lapsisen perheen jälkeläiset ovat olleet suomalaisuusaatteen kannattajia. Heidän vanhin poikansa Karl Emil Stenbäck (1834-1919) oli myös mm. lääninrovasti, kirkkoherra ja asessori. Hänen nuorempi veljensä Kondrad (1847-1918)  muutti nimensä Stenbäckistä Kivekäs- muotoon jo vuonna 1876. Pojista nuorin Josef Stenbäck (1854- 1929) oli mm. kirkkoarkkitehti, hänen lapsiaan oli myös vuorineuvos Lauri Kivekäs, ja on siis alkujaan Laihian Liukkuja. Vöyrin kirkkoherran Karl  Fredrikin S:n toinen pappispoika jälkimmäisestä avioliitosta syntynyt Johan Mikael Stenbäck (1809- 1861), joka oli Iin sittemmin Paavolan kappalainen. Hänen lapsistaan jotkut suomensivat sukunimensä suvun alkuperäisen Lahialaisen kantatalon mukaan Liukku - nimeksi


Liukko - nimi on suojattu 1934.



Liuko - nimipesyeen kaskiviljelyaluetta merkitsevä nimeämisperuste näyttäisi vanhimmalta.
Kaskiviljelyalueiden suuri levikki ja nimistön ikä olisi siten merkittävin syy tutkia Liukko – nimen alkuperää Suomessa.


Tässä allekirjoittaneen tutkimustyössä Liukko – nimen historiasta ja kaskiviljelyalueiden tarkastelusta on laadittu nimitutkimus, joka perustuu pääasiassa etymologiseen ja paikannimitutkimukseen. Tutkimus on rajattu käsittämään pääasiassa vanhimman maanviljelyalueen lounaisen rannikkoalueen ja siellä vanhimman paikannimistön- ja asutushistoriallisen muutoksen merkitystä nykyiseen nimistöön. Koska tutkimusaineistoa on löytynyt myös Suomeen muuttaneen väestöryhmien tulosuunnasta, on tutkimus laajentunut käsittämään myös Balttian ja lähinnä sieltä Liettuan alueen Liuko- nimistöön liittyvää paikannimistöä.


Liuko- Liukko - paikannimien osuminen Lounais-Suomen alueelle ja siten vanhimmille kaskiviljely- maanviljelyalueille osoittaisivat kaskiviljelyn ja Liukko - paikannimien yhteenkuuluvuuden, sillä muutoin on vaikea perustella Liukko - paikannimien nykyisin syrjäisiä sijainteja ja levikin laajuutta. Nimistön leviämisen on täytynyt tapahtua esikristillisenä aikana, ennen Ruotsinvallan aikaa, koska sen jälkeen Varsinais-Suomen alueella ei tällainen muinaissuomalainen nimi, kuin Liukko – ei olisi voinut enää muodostua paikannimiksi niin laajalti ruotsinvallan alueella. Vanhimmalla kaskiviljelyalueella nykypäiviin saakka säilynyt paikannimistötieto ja Liukko - nimen etymologia hypoteesit sekä Liuko- Liukko - nimen hämmästyttävän suuren paikannimistölevikin löytäminen, ovat olleet merkittävin ja uusin tieto Liukko - nimen historiaa tutkittaessa. Siksi pääpaino tässä informaatiossa perustuu nimenomaan kaskiviljelylähtöisiin Liuko - paikannimiin Suomessa. Liukko - nimi liittyy varmimmin juuri alkuvaiheen kaskiviljelyyn mm. asutushistorian- ja kielitieteen valossa, todennäköisesti jo 2500 eaa. alkaen.


Liuko- Liukko on ilmeisesti ns. siirrännäisnimi Veiksel - Balttia - Viro suunnalta.
Liuti (Liud) – joukon siirtyminen - ja Liuco- Liuko paikannimistön siirtyminen Balttian kautta Suomeen ja muotoutuminen Suomessa.


Ovatko nämä Liuko- Liukko - nimietymologian perusteella olevat nimet germaanikielisten Liud- Liuti- Liuko- Luko- siirrynnäisnimiä Suomeen ja siis peräisin kaskiviljelyn välittäneiden väestöjen siirtymä- ja/tai germaanikielisten lähtöalueilta Veiksel- Balttia- Viro alueilla. Edellä olevassa suomensukuisten väestöjen asutushistoriassa on selvitetty (kohta 1), kuinka kampakeramiikan aikana Preussin - Veikselin alue oli vielä suomensukuisten ja - kielisten (aestii) väestöjen aluetta, ennen kuin tämän alueen metsästäjät vaihtoivat puhumansa kielen germaani- baltti kieliin elinkeinon vaihduttua maanviljelyyn.


Sitten nämä samat väestöt, nyt germaanikielisinä levittivät maanviljelyä ja siihen liittyvää indoeurooppalaista kieltä erityisesti germaani - baltti- kielen kaskiviljelyn ja karjahoidon lainasanastoa pohjoiseen mm. Viroon ja Suomeen n. 2500 eaa. alkaen.
On siis mahdollista, että näillä siirtymäalueilla on samantapaista nimistöä, ko. väestöjen henkilönnimistöön perustuvaa nimistöä, joita löytyy edelleen Suomen paikannimistöstä.

Liukko nimi on säilynyt lähes samanlaisena tai ainakin tunnistettavissa olevana, siis lähes muuttumattomana siitä alkaen, kun suomalaiset ovat ko. nimen käyttöönottaneet Liuco - Liuko- Liukko- Liukkola jne. nimillä.
Liukko- paikannimistön levikki (Liukko - appellatiivisena yhdyssanana) on hyvin laajaa Suomessa. Toisaalta Liukko - nimi erottuu muista suomalaisperäisistä paikannimistä selkeästi Suomessa ja sen perusteella nimen alkuperää voitaisiin etsiä myös kaskiviljelyn vanhimmilta alueilta, eli mistä kaskiviljely olisi Suomeen tullut. Siksi Liukko - nimen esihistoriaa olisi mahdollista selvittää laajemminkin mm. Itämeren alueelta, mikäli alkuperäistä Liud - Liuti – nimistöä löytyisi nykyisin tai alkuperäisestä germaanisesta Liud - nimistöstä muokkaantuneita nimiä löytyisi Balttiasta.

Mahdollisesti ko. nimiä tulisi esiin Balttian historian kirjoista tai vastaavan sanan etymologisista tutkimuksista Liettuassa.

"Nimet ja niiden etymologia valaisevat osaltaan Itämeren ja Suomenlahden seudun esihistoriaa, eri etnisten ryhmien muodostumista sekä kontakteja muihin kansoihin.... Etymologisessa selvittelyssä on otettava huomioon mm. kielten ja murteiden erilliskehitys, kielikontaktien ikä, etymologian ja arkeologian asettamat yleiset ehdot sekä tieto itämerensuomalaisten asutushistoriasta" (Grunthal 1997:34).

Karttatietojen perusteella on selvitetty, että Liettuasta löytyy Liud -  paikannimien lisäksi myös Liuko- ja Lauko – paikannimistöä. Germaanisperäisten Liud - Liuko - ja Lauko - nimistön paikannimitiedot viittaisivat hyvin vahaan nimistöön Liettuassa. Tämä havainto vahvistaisi vasarakirveskulttuurien aikaisen maanviljelyn ja germaanikielisen väestön siirtymistä Suomeen nimenomaan Balttian alueiden kautta. Siksi on jopa hyvin todennäköistä, että ko. nimet olisivat siirtyneet Balttiasta n. 2500 eaa. alkaen kaskiviljelyjoukon mukana pohjoiseen.

Nykyiset Liettuan Liuko- Liud- Luko - paikannimet näyttäisivät todistavan nimien siirtyneen (siirrynnäisnimet) germaanien toimesta Balttian alueelta Suomeen, mahdollisesti jo Kampakeramiikan lopulla tai pronssi - rautakaudella ja ne vahvistaisivat allekirjoittaneen johtopäätelmiä Liukko - nimen iästä ja paikannimistön liittymisestä pääasiassa varhaiseen kaskiviljelyyn.




*****************************************************************************

 

 

3. Muinaissuomalaisen Liukko - nimen ja paikannimistön historiaa:

 

 

Liukko nimen germ. pohja, Liukko - paikannimistön laajuus, Liuco - Liuko- Liukko - nimen ikäselvitys- ja ns. historian Liukko – talo ja historiatutkimus:



Uuden elinkeinon – kaskiviljelyn - Suomeen tuoneiden henkilönimet ovat jääneet perimätietona paikannimiksi (Ks. paikannimistö kartat). Nämä kaskenpolttajat ovat olleet aikansa merkittävän uudenlaisen muutoksen tekijöitä. Näitä on muiden suomalaisten taholta kummasteltu ja ihmetelty, siksi kaskipeltojen – niittyjen ja metsien raivaajien nimet ovat jääneet muuttoalueidensa paikannimistöön. Paikannimistö on pääasiassa syntynyt Kiukaisten kulttuurin jälkeen pronssi - rautakaudella ja mahdollisesti myöhemminkin, kun samoja paikannimiä löytyy muuttuneena nimi - siirrännäisinä rannikolta sisämaahan siirryttäessä.

Lainaus Museoviraston määritelmästä vasarakirves- eli nuorakeraaminen kulttuurin sijaintialueista Suomessa:

"Nuorakeraamisen väestön asuinpaikat poikkeavat sijainniltaan kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikoista. Ne ovat sijainneet vesistöjen tuntumassa sijaitsevien rantaniittyjen yläpuolella, kun taas kivikauden lopun Kiukaisten kulttuurin asuinpaikat sijaitsevat ranta-alueilla kampakeraamisen kulttuurin tavoin. Nuorakeraamiset (vasarakirves) asuinpaikat ovatkin todennäköisesti valittu erityisesti laitumien ja rehunsaannin kannalta. Kulttuurille tyypillisiä löytöjä on usein entisiltä mesoliittisilta tai varhaiskampakeraamisilta hylätyiltä asuinpaikoilta, jotka maan kohotessa ovat jääneet kauemmaksi vedenrajasta" ks. Arkeologiset kulttuurit Suomessa, Museovirasto.


Mahdollisesti onkin kyseessä asutushistorian jatkuminen samoilla paikoilla. Aikaisemman kivikauden /kampakeramiikan alkuperäinen suomensukuinen väestö on vaihtanut ainakin osittain elinkeinonsa uuteen maanviljelyyn. Tai tämän alkuperäisen väestön  / ”sukujen” tyttäret ovat perustaneet perheen ko. tulleiden vasarakirves - germaani miesten kanssa. Tällöin varmasti on jääty samoille asumapaikoille pysyvämmin ja paikannimeksi on syntynyt uuden elinkeinon kaskiviljelijöiden nimien perusteella.

Tässä tapauksessa liuti – pohjalta on nimetty viljelyalueiden nimiä, jotka ovat pääsääntöisesti yllä olevan Museoviraston määritelmän mukaisesti ”kauempana vesistöjen vesirajasta”. Esimerkkinä mm. Suomusjärven, Someron Kimalan ja Jakkulan sekä Rengon ja Janakkalan Liukon – sekä mm. Köyliön, Ruskon Liukolan kylien, talojen ja -peltojen sijainnit ovat selvästi vanhojen laajempien vesistöjen vesirajojen yläpuolella.


Liukko nimen etymologia ja vasarakirveskulttuurien (baltti- germaanien) kaskiviljelyn leviäminen Suomeen (tutkijoiden lausumia):

Vasarakirvesväestön määritelmä;

Väestöt olivat pääosin vaaleaihoisten suomensukuisten metsästäjien genetiikkaa ja kieleltään indoeurooppalaisia: "Vasarakirveskulttuureiksi kutsutaan neoliittisia kulttuureja, jotka levisivät laajalle alueelle Pohjois-, Keski- ja Itä-Euroopassa 3000- ja 2000 - luvuilla eaa. Nämä olivat ns. indoeurooppalaisia sotakirveskulttuureja, jotka levisivät vanhempien kansainvaellusten avulla ja levittivät maanviljelykulttuurin tietoa ja sanastoa.. Suomessa nuorakeraaminen kulttuuri, jota täällä kutsutaan myös vasarakirveskulttuuriksi, vallitsi noin vuosina 3200 - 2600 eaa. Nuorakeraamiset kulttuurit levisivät tämän jakson loppupuolella ja sen jälkeenkin Etelä-Ruotsiin, Tanskaan, Baltiaan ja Venäjälle, myös Suomeen n. 2000 – 1600 eaa aikana".

Kaskiviljelyajan maahan muuttajien germaanien joukkoa tai ihmistä kuvaavasta nimestä (liuti - Leute), ovat nimietymologian perusteella muodostuneet Lounais- Suomen paikannimien pohjana olevat Liuco- henkilönimet (esim. Liuko > Liukola tai Luiko > Luikola jne.).

Liukko - Luikko paikannimiä on hämmästyttävän paljon, paikoissa joissa kaskiraivausalueet ovat em. vesistöalueiden tuntumassa, mutta rantaniittyjä korkeammalla ja laajalla - alueella Lounais - Suomessa, joka on tunnetusti vasarakirves- /nuorakeraamisen kulttuurin maanviljelygermaanien ensimmäisiä, varhaisimpia asuinsijoja (Seppo Liukko: Liukko - nimen levinneisyyden laajuus Lounais- Suomessa ja paikannimistökartat 2007- Maanmittauslaitos).

”Suomalaisten esi-isillä on ollut kosketuksia germaaneihin jo alkaen toiselta esikristilliseltä vuosituhannelta. Kulttuurivaikutteita saatiin paljon, mm. maanviljelyn suomalaiset ovat ilmeisesti oppineet germaaneilta. Keskinäisten yhteyksien on täytynyt olla hyvin tiiviitä. Kaksikielisiä yksilöitä paljon, seka-avioliittoja yms. sillä germaaniset kielet ovat vaikuttaneet syvällisesti, jopa muuttaen äännejärjestelmää. Yhteydet ovat jatkuneet vuosisatoina ajanlaskun kahta puolta: germaaneja on asunut Suomen rannikoilla (Pirjo Mikkonen 1984:10).

Nykytiedon perusteella tiedetään, että maanviljelyä on aloitettu suomessa jo vasarakirveskulttuurien 2500 eaa. ajoista alkaen. Siksi nämä germaanien lainasanat ja nimet mm. kaski, vainio, äiti, liuti (Liuko) kuten toisaalta myös kaikki kansaa, joukkoa, väkeä, ihmistä kuvaavat synonyymiset (samaa tarkoittavat sanat) sanat jne. ovat ajoitettu 2500 - 2000 eaa. aikaan ja tuloon Suomeen (joukkoa kuvaavat sanat ja niiden synonyymit ovat samanikäisiä / Koivulehto 1981:195). Nämä ajat ja tapahtumat liittyvät juuri nuorakeraamisen / vasarakirvesväestöjen / muinaisgermaanikielisten (liuti) miesjoukkojen ja kaskiviljelyn samanaikaiseen leviämiseen Balttiasta – Suomeen (SL).


Nämä nuorakeramiikan /vasarakirveskulttuurin muuttajat toivat tullessaan germaanikielen ja balttikielen lainasanoja, ja uuteen kulttuuriin kuuluvia maanviljely- ja karjanhoitotermejä mm. kaski ja ohra sekä vuohi ja härkäja myös henkilönimiin liittyviä nimisanoja. Sanat edellyttävät kaskeamista ja karjanhoitoa.  (Jouko Vahtola Suomen historia 2004:14-15).



Liukko – nimen ”erottuminen” muusta Suomen paikannimistöstä iu-diftongin perusteella
(Tämä on Liukko- nimitutkimuksen kannalta yksi tärkeimmistä syistä, miksi ko. nimeä on mahdollista tutkia nimeä ja nimen ikää, niin kauas vasarakirveskulttuurien / muinaissuomalaisten aikaan saakka).

Paikannimistön laajuus osoittaa nimen erityisen vanhaa ikää.

Ikämääritys mm. rinnakkaisten nimiparien ja siirrynnäisnimien avulla.
(Kaskiviljelyalueiden liuko- nimet ja liuko - nimen kanssa erityisen usein esiintyvät siirrynnäisnimet mm. Lemu (Lemula- Lemola) sekä Kalevalaiset nimet Laukko ja Ahti).


Liukko - nimi on hyvin laajalle levinnyt "erikoinen" ja selkeästi erottuva nimi Suomessa, joten sen tutkiminen etymologiseesti ja asutushistoriallisesti on mahdollista. Nimen historiantutkimus tarkoittaa nimen etymologian - ja paikannimen tutkimusta ja Liukko - nimen levikin- laajuuden tutkimusta, sillä levikin laajuuteen täytyy olla jokin syy. Tässä selvitetään Liukko paikannimen syntyyn liittyviä seikkoja, nimen etymologiaa, pyritään selvittämään nimeämisperuste (semanttinen selvitys).

Toisaalta selvitetään myös leviämisen todennäköisiä syitä ja syitä miksi ko. nimeä väestön kontakteissa jatkuvasti tarvittu. Miksi nimi on siirtynyt perimätietona eteenpäin nykyaikaan saakka. Perimätiedon edellytyksenä on asutushistorian katkeamaton jatkuvuus.
Suuri levikki paikanniminä kuvaa myös nimen vanhaa ikää, ja varmistaa em. nimen säilymistä (vaikka joillakin alueilla on varmasti ko. Liuko - nimi myös hävinnyt). Myös Liuko- Liukola - nimisten siirrynäisten ilmestyminen toisen - seuraavan ”paikkakunnan” alueelle tapahtuu jonkin muutoksen tai olosuhteen muutoksen tai elinkeinovaatimuksen vuoksi (ainakin aluksi kaskiviljely on ollut paikasta toiseen muuttamista).

Miksi Liuko- Liukola - nimet olisivat Suomen vanhimpia nimiä?
Miksi jokin Liuko- Liukko - nimi saattaisi olla vanhempaa nimistöä, kuin mitä Suomesta on aikaisemmin löydetty tai sellainen nimi, jota pystytään tutkimusmenetelmin seuraamaan, jopa pronssi- rautakaudelle saakka. Liukko - nimet ovat aikaisemman perustelun vuoksi, ns. ”varmuudella määriteltyä” pakanallisen ajan nimistöä, joka on ollut käytössä jo ennen ruotsalaisten maihinnousua Suomeen n. 1200- luvulla ja ennen ns. kristillistä aikaa.

Tässä selvitetään Liukko - nimen etymologiaa tarkemmin eri näkökannoista lähtien, ja se tarkoittaa Liukko – sanan / nimen alkuperän tutkimusta, joka näyttäisi olevan kielitieteen ja asutushistorian perusteella mahdollisesti jopa Kiukaisten kulttuurin tai varhaisen metallikauden aikaista nimistöä ja alkuperä etymologialtaan kaskiviljelyn maahantuoneiden muinaisgermaaninen Leute-, Liud- tai Liuti - ihmisten Liuco - henkilönimi. Liukko - nimen etymologiassa selvitetään nimen alkuperäinen lähtöpaikka ja -ikä, miten se on paikannettavissa tiettyyn aikakauteen useiden eri metodien perusteella.
Liuko- nimi olisi germaanimuuttajien toimesta tullut Suomeen alkeellisen maanviljelyn yhteydessä. Nämä kaskiviljelijät ovat ensiksi "asettuneet" Lounais- Suomen rannikon jokien suistoihin (Suomen vanhin kaskiviljely alue) ja ovat myöhemmin nousseet jokia - vesistöjä pitkin ylös sisämaahan.

Liukko nimi on jäänyt paikoilleen vaikka kaskeamisen vuoksi on siirrytty seuraavalle alueelle tai osa ”Liukoista” olisi siirtynyt seuraavalle kaskiviljely paikalle. Kaskiviljelyalueita saatettiin aluksi kutsua yksistään liukoiksi, kaskiviljelyalueen raivaajien liuti (Leute)- Liuco- Liuko- henkilönimen perusteella.

Ympäristön alkuperäiset väestöt ovat antaneet ko.  kaskiviljelyalueen paikoille, kyseisen kaskiviljelijäjoukon perusteella,  Liukon - genetiivipohjaisen nimen, jossa ilmenee ko. paikan maastoappellatiivinen merkitys (alkuperäinen kaskiviljelyalueen liuko- merkitys hämärtynyt satojen- tuhansien vuosien aikana ja sitten tarvittiin genetiivi appellatiivinen merkitys osoittamaan kaskiviljelypaikkaa, kuten Liukonmäki,  Liukonpelto ja toisaalta myös em. Lemulaistenmäki jne.).

Liuko- nimen leviämiselle alueelta toiselle täytyy olla jokin syy?
Siirrännäisnimien esiintyminen rannikolta sisämaahan päin
n. 20- 30 km välein (ks. paikannimistökartta alla), tarkoittaisi Liuko- kaskiviljelyjoukon/-henkilöiden siirtyneen harjoittamaan kaskiviljelyä uudelle alueelle n. 4-8 vuoden välein, koska kaskeaminen oli maan köyhtymisen vuoksi ns. liikkuvaa maanviljelyä. Aikaisempi kaskipelto oli hylättävä maan köyhtymisen vuoksi ja etsittävä uusi kaskeamiseen soveltuva paikka.
Liukko - talojennimet ja paikannimet ovat levinneet mm. liikkuvan kaskiviljelyn jälkeen rautakauden loppupuolella myös vakiintuneen maanviljelytalojen laajentuessa eräsijoille ja ko. eräsijojen asuttamisen aikoina.


****




Lounais- Suomen vanhimpien kaskiviljelyalueiden paikannimistössä ovat nimiparina usein Liuko- ja – Lemu nimet vierekkäin ja Liukko ja Laukko sekä Liukko ja Ahti talojen /kylien nimet vierekkäin ko. alueillaan
(tarkemmin siirrynnäisnimet ja samannimisten /-ikäisten nimien vertailu, kohdassa 2).

Monella alueella Lounais- Suomessa on nimipari Liuko- ja Lemu- yhdessä, jolloin lemu – nimi olisi samaa ikäluokkaa kuin liuko- nimen etymologia esittää. Lemun kylä- kunta joka sijaitsee Naantalin Lukkionlahden (ja -mäki)  ja Ruskon Liukon – kylän lähettyvillä, Suomusjärven Liukontalo on Lemuntien varressa, Kaarinassa on Lemun kartano ja Liukonpelto /-metsä sekä Someron useiden Liukko - paikannimistöjen lähellä Kuusjoenperällä on Luikki- talo ja Lemulaistenmäki.
Lemu viittaisi kaskenpolton erityiseen ominaisuuteen lemuun. Lemu nimi tulisi muinaisgegmaanista /-indoeuroopplaiselta taholta, koska se ilmenee myöhemmin latinankielisenä versiona (lainaus): ”Lemun – kylän nimi saattaisi tulla latinankielisestä nimestä Leuco, joka tarkoittaa valkoista”. Liukko nimen nuorempi kerros liuti sanasta näyttää olevan Leute - Leuc -> Liuco, joka alkuperältään merkinnyt liutaa-  joukoa-  kansaa myös valkoista (eläintä), joten etymologialtaan samantyyppiset, ko. kaskiviljelyajan sanat olisivat todennäköisesti myös samanikäisiä.

Nimiparit ja nimenomaan tässä
Kalevalaiset nimet Liukko ja Laukko sekä Liukko ja Ahti- nimet ovat usein asutushistorian siirrynnäisniminä samoilla vanhoilla hämäläisalueilla esim. Länsi- Suomi ja nykyinen Häme.

Liukko (Liukola /Liukala)  ja Ahti (Ahtiala) ovat rinnakkain siirrynnäisnimiä seuraavilla alueilla:
Naantali- Rusko- Lemu, Vesilahti- Lempäälä- Pälkäne ympäristö ja Suomusjärvi - Halikko- Kuusjoki, Hattula- Renko sekä Kokemäki- Köyliö

Liukko ja Laukko ovat karttatietojen mukaan erittäin usein siirrännäisniminä samoilla alueilla mm. Vesilahti, Somero jne (tarkemmin toisaalla) ja lisäksi Liettussa



Paikannimistön tallennus Suomessa ja Liukko – paikannimen muita tutkimusmetodeja

Paikannimistön keruun historiaa:

Paikannimiä on Suomessa kerätty varsinaisesti 1960 -luvulta alkaen ja keruuohjelman tarkoituksena oli järjestelmällinen kaikkien paikannimien tallennus Suomessa. Tämä on ollut Suomen paikannimi- ja yleensä nimitutkimuksen ja historian tutkimuksenkin kannalta todella merkittävä toimenpide, jota nyt jatkaa Kotimaisten Kielten Tutkimuskeskus (KOTUS). Nämä tiedot on siirretty maanmittauslaitoksen karttapalvelun tietojärjestelmiin. Nyt paikannimistön syntyä, perusteita ja mm. jonkin nimen etymologista pohjaa ja ko. nimen leviämistä voidaan verrata väestöliikkeisiin, kielen- ja elinkeinossa mahdollisesti tapahtuneisiin muutoksiin jne. Nimen yksityiskohtainen tutkiminen on nyt huomattavasti tehokkaampaa (ks. esim. Liukko- nimen levinneisyys Suomessa, karttalupa 317/MML/08 Seppo Liukko).


Liuco- Liukko - paikannimet ovat siirtyneet aikojen muuttuessa alueelta toiselle ja muokkaantuneet hieman, paikallisasutuksen ottaessa nimet käyttöönsä, samalla kun ko. Leute -
liud- liuti-  väestö/ ryhmä/ joukko on sulautunut (geneettisesti ja kielellisesti - samalla varhaiskantasuomi muuttunut lainasanojen vuoksi kantasuomeksi) viimeistään rautakaudella hämäläisiin eli sen aikaisiin suomalaisiin, jotka ovat lännestä alkaen siirtyneet pääasiassa kaski- maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi (metsästys ja kalastus edelleen ohessa). Tätä väestöä voidaan nimittää muinaissuomalaisiksi talonpojiksi.


Paikannimistökartttojen ja tämän tutkimuksen perusteella on määritelty Liuko- Liukko- nimen muuttuminen Suomessa seuraavasti:

Lounais- Suomessa liuti > Liuco (Liukhardt)  > Liuko > Liukola n. 2500 eaa. 500 eaa. kaskiviljelyalueen niminä ja henkilöniminä ja kylännimenä sekä talojenniminä

1.     Hämeessä Liukko muotoon n. 500 eaa- 500 jaa. paikannimenä, talonnimenä ja sukunimenä ja myös eräsijoilla 500 jaa. – 1300 jaa.

2.     Savossa ja Karjalassa Liukko- Liukkola n. 1300- 1500 jaa. paikanniminä, kylien niminä, talojenniminä ja sukuniminä ja myöhemmin myös Liukkonen sukunimenä n. 1500 jaa. jälkeen

Muinaispitäjien Liuko- Liukola – nimistö (Kalevalainen nimistö):

Liukko - nimistön Liukko - mäet ja - metsät ovat sijainniltaan usein kivikautisten ja rautakautisten löytöpaikkojen lähellä ja sijaintipaikkojen perusteella olisi mahdollista kytkeä "linnavuori- kulttipaikkoja" Liukko - nimeen, tämä näyttää jopa hyvin todennäköiseltä.

Sillä usealla alueella mm. Turun - Kaarinassa Kuusiston salmen rannalla oleva Luikko - metsä / Yli- Lemun kartano – viereinen Kuusistonlinna alue on ”annettu” Turun piispalle (?),
Ruskon /Liukolan kylä, Köyliön Liukola ja Lalloila - Lallin kotitila /Köyliön kartano (annettu/ otettu 1156 jälkeen Turun piispalle), Kaarina tai esim. Liuksialan kuninkaankartano, jonka alueet on otettu talonpojilta säterikartanoksi jne. joiden alue tai niiden lähistöllä on edelleen tai on ainakin ollut Liuko- Liukola, Liukko tai Liuksiala - niminen vanha ”kalevalainen” talo, metsä tai muu ”pyhä” paikka, joka olisi ollut pakanallinen / Kalevalainen uhripaikka tai kulttipaikka, joista osa olisi otettu katollisen kirkon tai kuninkaan käyttöön (ks. v.1229 FMU 77 ja REA 6).

Monet Liuko- Luiko- Liukko – paikannimet sijaitsevat esihistoriallisten arkeologisten löytöpaikkojen päällä tai vieressä.

Tällaisia ovat Liukko – Liukola talojen alueet Vesilahden Liukko - talon löytöjen lisäksi esim. Janakkalan Hyvikkälässä Liukolan- talon lähistössä, Kernaala ja Hakoinen,  Ruskon Liukolan kylässä ja Köyliön Liukolan talonpikaistalon alueilla sijaitsevat rautakautiset (tuhatvuotiset) löytöpaikat. Myös Rengon Liukko- metsäalueen, Kangasalan Liuksialan - ja sen viereinen Pälkäneen Luikala, ovat vanhoja kivikautisia / rautakautisia löytöpaikkoja (Luikalan lintu/Kalevala Koru).

Lisäksi Liuko - Liukonmäet sijaitsevat usein esihistoriallisten palvonta paikkojen Hiisi - kallioiden tai mäkien vieressä tai läheisyydessä, esimerkkinä Myrskylän Luikonmäki ja – sen luola nimeltä Vähähelvetti sekä läheinen nimensä mukainen `kaski-`pelto - alue Luikonpalonpelto ja vieressä Hiisikallio.

Hiisi- nimen yhteydet liittyvät myös esikristillisiin - kalevalaisiin kansanuskon menoihin ja kulttipaikkoihin, jotka ovat ajoitettavissa pronssi – rautakaudelle (mol. sanat Liukko ja Hiisi ovat etymologialtaan samanikäisiä germaanisia lainasanoja). Hiisi- nimen etymologiaa koskevissa tutkimuksin viitataan, jossa sen merkitys olisi esim. peikko, jättiläinen tai näiden asuinpaikka, luola tai muutoin pyhä paikka, horna, tai kalevalainen pyhä metsä, myös germ. johdannaiseen nimeen on viitattu, mutta hiisi voi olla alkuperäinen varhaiskantasuomenkielen/ kalevalainen vanha suomensukuisten nimi ja sillä olisi kalevalainen hiisi -  merkitys*.


PS. Vanha Kalevalainen kulttuuri oli jo olemassa, kun 2500 -1500 eaa. vasarakirveskulttuurien pieni joukko tai ko. joukkojen ryhmiä (korkeintaan /yhteensä 1000 ihmistä) saapui kaskiviljelemään lounaista rannikkoa. Silloin Suomen alueelle syntyi uusi elinkeino, ja silloin Suomessa oli todennäköisesti ehkä 1000 - 2000 vuotta kaksi toisistaan poikkeavaa kulttuuria, kaskimaanviljely – metsästys ja toisaalta vanha luonnonelinkeinoon liittyvä vanha hämäläisväestö metsästys-kalastus /lappalaiset (tämän on huomannut mm. Tacitus v.98 ja anglosaksinen 600- luvun ajoista kertova kronikka Widsith, jotka toteavat myös kaksi erilaista suomalaista väestöä).  Varhaiskantasuomen- kieleen tuli uusia maanviljely- kaskiviljelyn sanalainoja germaaneilta, ja kieli muuttui lainasanoilla, myös Kalevalainen kulttuuri muuttui vastaavasti - uudet sanat ja nimet.


Lisäksi tässä työssä osoitetaan mm. nykyisten paikannimistökarttojen perusteella (ks. linkit, karttapaikan käyttölupa nro: 317/MML/08, Seppo Liukko), missä ko. Liukko - paikannimet sijaitsevat. Lounais- Suomen Liuko- Luiko - paikannimisillä alueilla oleville, nykyisille asukkaille/omistajille on tehty kysely mm. mitä näiden Liukko - alueiden nykyiset asukkaat tietävät ko. Liukko- nimestä tai sen historiasta omalta kohdaltaan. Vaikka näitä kansankielessä muistitietona säilyneitä Liukon - paikannimiä Lounais- Suomessa on paljon, niin niitä omistaa/asuttaa lähes poikkeuksetta nykyaikana muut kuin Liukko - nimiset ihmiset (poikkeus on ollut Vesilahden Liukko -teksti alla). Tämä "vieras" omistus on jatkunut jopa yli 500- vuotta tai kauemmin mutta, siitä ei kyselyssä mukana olleilla ole varmaa tietoa (jotkut haastatelluista ovat ajatelleet luiko - liuko- nimen perusteeksi myös vanhaa kaskiviljely aikaa). Kuitenkin kansankielisessä muodossaan ko. Liuko- Luiko- paikannimet ovat säilyneet perimätietoon perustuvassa nimimuodossaan Lounais- Suomessa satoja vuosia, ellei jopa 2000- 3000 vuotta (ks. tarkemmin muut artikkelit ja Liukko - nimen historiaa A ja B-osat, valikko Seppo Liukko kotisivuilla).

Loppuyhteenvedossa analysoidaan myös miksi Liukko - ja Laukko talojen nimet tai paikannimet esiintyvät nimipareina Kalevalaisissa loitsuissa, ja miten Liukko - nimi liittyy pakanalliseen Kalevalaiseen kansanuskoon pronssi-rautakauden aikana ja keskiajalla sekä puhdasoppisuuden aikana (Kalevalainen perimätieto on jopa n. 3000 vuotta vanhaa).




Vesilahden ns. Historian Liukko, talon ikä ja historiaa, eräsijat jne.

Lopuksi on historiakirjojen perusteella osoitettavissa todellinen historian Liukko, Ylä-Satakunnan Vesilahdelta, joka on mm. vakiintuneen maanviljelyn ja ko. talon eräsijavaltausten laajuuden vuoksi ollut olemassa ennen ruotsinvallan aikaa, mahdollisesti 300- 500 luvulla.  Näiden olemassaolosta tiedetään mm. Suomen historiatietojen perustella, että ko. alueilla on ollut Liuko, Liukola - Liukko - nimisiä taloja ja niissä asustaneen ainakin historiallisen tietoaineiston aikana mm.

Vesilahdella on ollut Liukko – Luikko nimisiä taloja ja henkilöitä, virallisten maakirjojen mukaan ainakin jo 1505 -1540 alkaen, vielä 1900-luvun alkuun. Liukko - nimi kytkeytyy jo 1100- luvulla Köyliön historiaan ja myös Vesilahdella 1400- luvulla talonpoikien kapinointiin vieraskielistä Ruotsinvaltaa vastaan. Suomen alueella on todettu olleen laajempaakin talonpoikaisliikehdintää ”Ruotsinvallan edustajia” / uusia verottajia vastaan. Vuonna 1438 tapahtuivat talonpoikien hyökkäykset Porkkalan / Tavast - suvun kartanoon (Lammilla) ja samanaikaisesti Viikin kartanoon Vesilahti /Nokialla sekä idässä Karjalan Filippuksen kapina.
Vesilahden Liukkoja koskettaa erityisesti tämä ns. talonpoikien Davidin kapina (suurtalonpoika David Heikkilä johtajanaan) kohdistui Viikin kartanoon ja mahdollisesti Porkkalan kartanon asiat. Talonpoikaiskapinan 1438 seurauksena oikeusistuinten päätösten mukaan, talonpoikien oli allekirjoitettava erityinen Ruotsinvallan alistumiskirja, allekirjoittajana mm. Vesilahden Järvenrannan Liukkoja.


PS. Vesilahdella ”järjestettiin” mm. Laukko ja Viikki säteritaloksi (Mauno Ladonlukon säädöksien jälkeen aatelis- sotilassäädyn taloksi) ja muut (talot /talonpojat mm. Liukko) jäivät talonpoikaistaloiksi. Pakanallisen ajan suomalaisilla talonpojilla oli omat verotus- ja puolustusjärjestelmänsä, jo ennen ruotsinvaltaa. Davidin kapina tapahtui 1438, oliko se talonpoikien senaikaista laajempaakin vastustusta vieraan vallan edustajia vastaan tai / ja samalla näitä ruotsinvallan edustajiksi muuttuneita vanhoja suomalaisia - ”hämäläisiä taloja” vastaan ? Laukko on muodostettu alueen vanhoista talonpoikaistaloista, Laukko - kantatalon lisäksi siihen liitettiin useita taloja, mm. Liukolan - alue Tottijärvellä muutettiin Laukon torpaksi.

Vesilahden naapuripitäjän Kangasalan Liuksialan talonpoikaistalo otettu Kuninkaan kartanoksi 1600- luvulla, talonpojat olivat menettäneet talonsa ja perintöoikeutensa (vastustuksesta huolimatta). Alkuperäinen Liuksialasta on jäänyt vain nimi säterikartanon nimeksi, mutta nimi on myöhemmin otettu sukunimeksi. Janakkalan Hyvikkälän säterikartanon perustamiseen otettiin talonpoikaistalot mm. Liukola ja Klemola.

Vanhimpia Suomen historiaan kirjattuja tapahtumia on Köyliön Lalli / Piispa Henrikin tapaus 1156, jossa Lalli puolusti taloaan/tai talonpoikaista itsenäisyyttään. Olivatko tapahtumat talonpoikien yleisempääkin puolustusta? Joka tapauksessa Lalloila ja Liukola talonpoikaisalueet ”otettiin” ensin Turun piispan haltuun ja myöhemmin kuninkaan vallan kasvun aikana Kustaa Vaasan käyttöön Köyliön Säterikartanon päätilaksi (ns. Vanhakartano) ja toinen torpaksi? Köyliön historian maininta; Lallin aikana Köyliössä oli olemassa seuraavat talonpojat, ja mainitaan siellä olleen 1100- luvulla mm. Liukko – niminen talonpoikaiskantatalo jne….

Rautakaudelta, esim. Liukko – nimen osalta, voidaan historiaa selvittää ns. epäsuoran tiedon valossa, koska mm. Turun Tuomiokirkon mustakirja (FMU /REA) ja vastaavia asiakirjoja on olemassa, vaikka suuri osa asiakirjoista tuhoutui Turun palossa. Lisäksi käräjäoikeuksien pöytäkirjoista löytyy tietoja talojen ja talonpoikien elämästä jo ennen varsinaisia 1540- maakirjoja. On jopa jollakin tarkkuudella selvitettävissä pakanallisen talonpoikaisajan rautakautiset lohkojako systeemit ja talonpoikien omat koukkuverot. Löytyy mm. Liukko – talon / Järvenrannan (Jerffueranda) jakokunnan omistaman erikoisen Puontilansaran historiaa Vesilahdella, jonka alueella sijaitsee mm. paikannimi Liukonvuori (lähellä sijaitseee myös paikannimi; Liuksialanvuori).



Vesilahden Liukko talo:


Varsinaisen historian Liukko - talon vaiheita mm. rautakautista historiaa voidaan selvittää vakiintuneen maanviljelyn kautta ja keskiaikaisten talonpoikaistapahtumien sekä erilaisten asiakirjojen perusteella. Vesilahden Liukko - talo mainitaan Suomen ensimmäisissä maakirjoissa ja vanhoissa käräjäoikeuksien pöytäkirjoissa talon tapahtumia sekä mm. eräsijojen alueista. Sydän – Hämeen hämäläisillä oli eräsija- alueilta jo 500- 1200- luvulla, mahdollisesti myös Hämeen eteläpuolella, jolloin Liukko – Liuko – Liukola -  nimet olisivat siirtyneet / levinneet Somero, Someroniemi, Suomusjärvi, Hollola, Renko, Janakkala, Myrskylä (Luiko)  jne. alueille ja myös Päijänteen itäpuolella Mikkeliin saakka (Salo 2000:89, kartta Viljo Niitemaa 1955). Näiltä alueilta löytyy myös nykyisin Liukko - nimisiä paikannimiä.

Ja myöhemmin Liukko - talon väkeä tai sen nimistä väkeä on siirtynyt näiltä vakiintuneen maanviljelyn alueilta pohjoiseen eräsijoilleen. Ehkä jo turkiskaudella n. 800- luvulta alkaen. Esimerkkinä Keuruun Liukko alue, jossa nykyisin ovat 3 suurta talonpoikaistaloa; Liukko, Iso - Liukko, Häkki- Liukko  ja toisaalta eräsija- aluetta oli myös Pohjanmaan Kyröjoki /Merikaarto ja Perho, jossa ovat Liuko – Liukko paikannimet säilyneet nykyaikaan saakka.

Eräsijakauden lopulla mm. Vesilahden Järffuenrandan Liukko - talon eräsijat sijaitsivat mm. Ruovedellä / Visuvesi alueella, joka on nykyinen Visuveden keskusta. Vesilahden Liukko (Järvenranta) isäntien / poikien nimet ”kauppakirjoissa ja käräjäoikeuden pöytäkirjoissa”. Kantatilojen uudet omistajat on mainittu 1500 -1600- luvun käräjäoikeuksien vahvistuskäsittelyissä. Järvenrannan Lasse on historiakirjojen perusteella Liukkoja, kuten Klemola (ja Tanska) sekä myöhemmin Jutila (kaikki jaettua Järvenrannan Liukkoa). Mahdollisesti myös Suomela on Liukkojen kanssa samaa sukua, koska näillä on ollut yhteinen erittäin vanha yhteinen jakokunta eli satoja metrejä leveä ja n. 15-20 km pitkä Puontilan sarka Järvenrannasta Urjalan rajalle saakka ainakin jo varhemmalta keskiajalta alkaen.

Vesilahden Liukko - talon Visuveden tiedossa olevat eräsijat: Ylistalo ja Alistalo eli Visuvesi nimisen kantatilan omistajaksi tuli Iärffuenrandan Lasse Erkinpoika eli historiakirjojen mukaan Järvenrannan Lasse oli siis Liukko - talon Lauri, joka omisti aluksi yhdessä tätä Levinniemeä, (usein myös kärjäoik. pöytäkirjoissa mainitaan nimet Leijunniemi tai Lemminniemi jne.)  Mikko Pourun kanssa 1552.
Järvenrannan Laurin poika Heikki
Laurinpoika (Liukko) asui Visuvesi- nimisellä kantatilalla 1588- 1589, ja edelleen Heikin poika Tuomas Heikinpoika (Liukko) oli Ylis- ja Alistalon kantatilojen isäntä 1610 vahvistetun käräjäoikeuden pöytäkirjan mukaan. Visuveden kylän maat sijaitsivat Visuvesi järven etelärannalla, joista Pouru oli lännessä.
Visuvesi tilat mainitaan käräjäoikeuksien pöytäkirjoissa aluksi nimeltään Lemminniemi ja sen ympäristö alueet (omistus aluksi yhdessä Vesilahden Pourun kanssa), myöhemmin Visuvesi on nimeltään Alistalo ja Ylistalo kuului Järvenrannan Lasselle.
Yleensäkin Visuvesi ja sen ympäristö eräsijat olivat kokonaisuudessaan Vesilahtelaisten Laukko, Liukko, Pouru, Kärki jne. talojen hallussa (Prof. Seppo Suvanto Vesilahti 1346 - 1996:58-66).

Liukko- nimi eräsijojen kautta Savo- Karjalaan, jossa käyttöön myös Liukkola ja Liukkonen.

Pohjoisempana Hauhuulla Järvenrannan Liukkojen omistukseen tuli, silloin myös em. Visuveden omistajien haltuun Morrinniemi ja ehkä Morrinsaari (Morri nimi on ilmeisen vanhaa perua). Näille alueille ei syntynyt Liukko - paikannimeä, koska alueet ”ostettiin” aikaisemmilta omistajilta 1500- 1600 – luvun vaihteessa. Liukko - nimisiksi ko. paikkoja ei kutsuttu, koska alueilla oli jo ostettaessa omat vakiintuneet nimensä. (ks. Visuvesi omistus Vesilahden - Lempäälän KäO:n ptk:t). Tarkempi Vesilahden Liukko - talon sukuselvitys ja laajempi eräsijaselvitys on kokonaisuudessaan Liukko - historiaa B-osassa (kyselyt ko. tarkennuksista Seppo Liukko).

Sitten edelleen n. 1400 - 1600 aikana Liukko - nimi laajenee Savo - Karjalaan. Savolaisten muuttoa takaisin Hämeen pohjoisosiin ja pohjanmaalle tapahtui jo 1500 - luvulla, jolloin esimerkiksi Liukko - nimisten kohdalla, kun muuttaja savolaiset uudelleen asuttivat autioitunutta tai ”vapaata” muinaista Liukko - paikannimen aluetta, niin nämä ottivat ko. nimen omaksi sukunimekseen (mm. Keuruu, Perho ja Merikaarto). Liukon talosta kerrotaan myös vanhassa Topeliuksen Maamme –kirjassa, jossa karhunkaataja Kitunen metsästää karhuja Keuruun Liukko - talon laajoilla metsäalueilla. Merikaarron Liukon- veljeksistä kerrotaan 1500-luvun puolivälissä, ja myös mm. Napuen taisteluista 1700-luvun alussa ja silloin tapahtuneista traagisista tapahtumista (ks. Seppo Liukko kotisivut Liukko- historiaa A- osa lopussa).

On mahdollista, että eteläinen lounaissuomalainen Liukko – paikannimistö, joka on syntynyt huomattavasti ennen rautakauden aikoja, siis kaskiviljelyn alkuaikoina, olisi siirtynyt eräsijoilta Savo- Karjalaan jo eräkaudella. Mahdollista on myös, että Itä- Suomen alueelle on levinnyt kaskiviljely, vielä 1700- 1800- luvulla, aikaansai suuren määrän Liukko - nimistöä paikannimiksi. Tämä nuorempi Liukko - nimistö vaatii erikseen tarkemman tutkimuksen, joka selvinnee Savon- Liukkojen - sukututkimuksen seurauksena. Liukko - paikannimet ovat todennäköisesti syntyneet Savossakin, joko Liukko - nimisten ihmisten välityksellä tai aikaisemmin nimetyille Liukko - paikannimialueille on muuttanut asumaan vakinaista väestöä, joka olisi ottanut nimekseen ko. Liukko - nimen.?
Tällaisia nimiä ovat mm. Keuruun nykyiset Liukko asukkaat ja todennäköisesti Perhon Liukko- nimet.
Kustaa Vaasan veropolitiikan vuoksi eräsijat asutettiin 1540- luvun jälkeen, esimerkiksi Merikaarto. Merikaarto Vähä- Kyrössä oli mahdollisesti Hämeen /Vesilahden Liukkojen asuttamaa aluetta jo n. 1560- luvulla. Sen jälkeen asutetut vanhastaan Liukko – nimellä olleet ja Liukko- paikannimisset alueet on asutettu todennäköisesti Savolaisekspansion aikana ja myös myöhemmän savolaiskiilan aikana. Kyseiset asukkaat ovat ottaneet ko. paikannimen mukaan sukunimekseen Liukko, Luikko - nimipesyeen nimen jo 1600- 1800 – luvulta alkaen.

Savolaisekspansio
Keskiajan päättyessä 1500-luvun loppupuolella alkoi suuri savolaisten ekspansio ja savolaisten asuinalueiden laajentuminen ”koko Suomen alueelle”. Nämä olivat kaskenpolttajia, jotka tarvitsivat laajan maa-alueen kaskiviljelyään varten, siksi heille kelpasi Kustaa Vaasan veromääräykset suurienkin erämaa-alueiden asuttamisesta. Alueita oli Kainuusta – Keski- Suomeen ja Pohjanmaalle sekä myös Ruotsiin ja Norjaan ns. Vermlantiin ja sen ympäristöön.

Savolaiskiila
Savolaiskiilaksi sanotaan Keski- Suomesta Pohjanlahteen ulottuvaa savolaismurteiden kiilaa, jonka savolaiset kaskenpolttajat asuttivat 1600- luvulla (Savolaiskiilan aikaisista Liukko – nimistä mainittakoon esim. Etelä- Pohjanmaan ja Perhon Liukko ja Liukku - nimet).


Suomalaisten migraatiot Suomen rajojen ulkopuolelle 1500 - 1600- luvulla;
Ensin em. savolaiskiilan 1500 – luvun loppupuolen aikana Ruotsiin (”metsäsuomalaiset”), josta suuri osa myöhemmin Amerikkaan

Sitten 1600- luvun alussa siirtyi hämäläisiä ja savolaisia, ensin Savo – Karjalaan, sitten Inkeriin ja Balttiaan (Viroon).


Suurimmat ”suomalaisten” muuttoaallot pois nykyiseltä Suomen alueelta

Muutto Karjalaan ja Inkeriin 1600- luvun vaihteessa (Liukko – nimien siirtyminen Karjalaan ja Inkeriin).

Muutot ovat tapahtuneet Ruotsin sotien jälkeisen maa-alue laajennusten mm. 1597 / 1617 Täyssinän- / Stolbovan rauhansopimusten jälkeen ja vaaditun uuden uskonnon seurauksena. Novgorodin vaikutuksesta alueen ihmiset ovat olleet vanhastaan ortodoksiuskonnollisia. Kustaa Vaasan ja poikien ottaessa luterilaisen uskonnon vallankäytön välikappaleekseen, oli kaikkien alamaisten muutettava uskoaan luterilaiseksi. Kuten tiedetään, ei ole yksinkertainen asia muuttaa väestön arvostamaa vanhaa uskontoa (vrt. Suomessa Kalevalainen kansanusko piti kitkeä kokonaan pois, että suomalaisista saataisiin kunnon alamaisia).

Karjalassa ja Inkerissä tapahtui ”karkuunmuutto”. Ensin ortodoksi karjalaiset (vanhastaan, jo n. vuodesta 980 alkaen Novgorodin alla olleet suomalaiset) ns. alkuperäiset karjalaiset ja inkeriläiset siirtyivät Karjalan ja Inkerin alueilta uutta luterilaista, voimakeinoin puhdasoppisuuden nimissä levitettyä uskontoa ”karkuun”. Ns. Novgorodin suomalaiset väestöt siirtyivät em. alueilta Moskovan yläpuolella n. 100 km olevan Tverin – alueelle, joka oli jo muinaisista ajoista alkaen ollut myös suomensukuisten aluetta (mm. Volgan suomalaiset / Rostovin kaupunki).

Tämän seurauksena Karjala ja Inkeri olivat tyhjentyneet (n. 90%). Siksi Hämeestä ja Savosta suostuteltiin mm. verohelpotuksin väkeä siirtymään Raja- Karjalaan ja Inkeriin, tyhjiksi jääneiden talojen asuttajiksi. Tällöin myös Liukko - nimi siirtyi sukunimenä näille alueille. Väkeä (myös Liukko- nimisiä) on siirtynyt myös Kalevalaisen kulttuurin kitkennän ja puhdasoppisuuden vainojen vuoksi itään, kun Kalevalaista kansanuskoa kitkettiin Varsinais- Suomesta ja sen lähiympäristöstä noitavainolakien avulla 1600 -luvulla. Kalevalaisen kansanuskon ns. tietäjäsukuja siirtyi Raja- Karjalaan, koska täällä kalevalaisen kansanukson harjoittaminen oli vielä mahdollista. Länsi- Suomessa se oli kiellettyä ja sitä voitiin siellä tehokkaammin valvoa (ks. noitavainotuomiot).

Liukko nimi löytyy myös Kalevalan loitsurunoudesta
, jotka Europaeus ja Porkka ovat muistiin kirjanneet. Liukko ja Laukko esiintyvät nimiparina myös Ilomantsista ja Inkeristä löydetyissä Kalevalaisissa Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (SKVR). Liukko - sana tai nimi mainitaan myös vuoden 1642 Raamatussa.


Suomalaisten muuttoa Suomalaismetsiin Ruotsissa ja Norjassa (Liukko nimen siirtyminen Ruotsiin ja Norjaan)

Ruotsin kuninkaat harjoittivat myös hajoita ja hallitse politiikkaa.

Savolaisten sukujen muutto tapahtui myös savolaisekspansion vuoksi, Savon aluetta oli jo liikaa käytetty kaskivilelyyn, maa köyhtyi, eikä maanviljelyyn sopivia riittävän suuria metsäalueita enää tahtonut löytyä. Kaskeaminen kiellettiinkin kokonaan, mutta sen vaikutus toteutui hitaasti ainakin 1700-luvun lopulle. Savolaisia siis levisi Ruotsiin, Pohjanmaalle, takaisin Hämeeseen ja jo aikaisemmin Stolbovan rauhan alueelle Karjalaan ja Inkeriin.

Suomalaisten olot olivat heikommat ja rajatummat kuin ruotsalaisten olot sekä Suomessa, että Ruotsin ko. suomalaismetsissä, jossa esiintyi suoranaista sortoa suomenkieltä puhuvia kohtaan (ks. myös ko. asiasta annettu laki / säädös). Näistä olosuhteista suomalaisia kuvaava määritelmä on ”alempi-rotuiset”, joka oli ruotsalainen käsitys ja se koski niin Suomen suomalaisia, kuin Ruotsin suomalaisia jo 1500 -1600 luvulla. Suomalaisten ”alentamisen periaate”, joka jatkui ainakin 1900-luvun alkuun saakka.

P
rofessori Aira Kemiläinen mainitsee asiasta seuraavaa:
"Riikinruotsalaiset nationalistit ja heidän suomenruotsalaiset eli itäruotsalaiset hengenheimolaisensa leimasivat suomalaiset alemmaksi roduksi, joka oli kykenemätön luomaan omaa kulttuuri- tai ylipäätään järjestäytynyttä yhteiskuntaa". (Kemiläinen; Suomalaiset, outo Pohjolan kansa, Suomen Historiallinen Seura 1993.)
PS. Tiedoksi em. tekstiin ruotsinkielisten ”ylemmyydestä ja rodusta”; Suomesssa olevista ruotsinkielisistä eli suomenruotsalaisista onkin todellisuudessa n. 80- 90 % suomalaista alkuperää. Esimerkiksi Suomen historian isäksi mainittu H.G. Porthan oli suomalainen (nimi otettu 1600-luvulla), hän oli karjalaisen kauppiaan Purtasen pojanpoika.

Suomalaisia lähetettiin (pakotettiin) Savosta Ruotsiin ”suomalaismetsiä” kaskiviljelemään, maatilojen luomiseksi Ruotsin syrjäseuduille.

Savolaisia määrättiin tai ohjattiin verotuskeinoin muuttamaan mm. Ruotsiin, jonne syntyivät kuuluisat suomalaismetsät ja suomalaisten talonpoikaistalot Norjan rajan lähettyvilleja Norjaankin (Värmlanti- Taalainmaa- Oslo*).  
Ruotsissa suomalaismetsien väestön veroedut olivat vain hetken voimassa ja sitten suomalaisten kohtelu koveni. Suomalaisia suorastaan vihattiin Ruotsissa 1600- luvulla ja siitä oli säädetty lakeja, joissa määrättiin ne suomalaisten talot poltettaviksi, jotka eivät osanneet ruotsia. Laadittiin sellaisia myös kalevalaista kansanuskoa rajoittavia puhdasoppisuuden lakeja, jotka suorastaan aiheuttivat suomalaisten joukkopaon Ruotsista Amerikkaan.

C.A. Gottlund kirja Dagbok över mina vandringar på Wermlands och Solörs finnskogar 1821 mainitsee
Liukko - nimisten henkilöiden asuneen Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä:

Ortsregister:
Liukoisen= Liuktorpet
Liukola
1) Norra Lekvattnet
2) Smedtorp
Liuktorpet (Liukoisen)
Liukoinen torp, finngård under Skotterud, Norge*, s. 285

Matts Larsson Liukoinen on tullut Suomesta Värmlantiin joskus 1600 - luvun alussa, ja saanut luvan rakentaa kotitalonsa Norra Lekvattnettin kylään 19.6.1935, hänen perheensä ilmeisesti oli kylän ensimmäisiä asukkaita, myöhemmin nimi ptronyymin perusteella Ruotsissa Larsson- nimeksi.
Tämä suomalainen talo tunnetaan joko
Liukkola- nimellä tai nimellä Likkosen torppa.
Nykyisin sitä kutsutaan nimellä 
Lukotorpet, joka sijaitsee aivan Norra Lekvattnetin keskustassa järvenrannassa, Karlstadissa, Torsbyn kunnassa, Värmladin läänissä.
Selma Lagerlöf kirjoittaa tämän suomalaiskylän Lekvattnetin olevan Värmlannin pikkuinen nukkekoti (Värmland`s little dollhouse or lilla dockskåp).



Amerikkaan siirtolaisiksi muutettiin jo Ruotsinvallan aikana 1600 -1700- lukujen aikana (Liukko- nimi  Yhdysvaltoihin).

Ruotsin suomalaismetsistä suuri osa alkuperäisistä suomalaisista muutti edelleen Amerikkaan.
Muutto suuntautui Delaware – joen suistoon Pennsylvanian, Delawaren ja New Jerseyn osavaltioiden alueelle, sinne tehtiin ns. Ruotsalainen siirtokunta vuonna 1638. Amerikkaan muuttaneista ”ruotsalaisista” oli n. 80 – 90 % alkuperältään suomalaisia*, joko suomalaismetsistä tai myöhemmin myös Suomesta muuttaneita (*erään laivan matkustajaluetteloa koskeva asiakirja).

Siirtolaisuus Ruotsiin ja sieltä Yhdysvaltoihin oli suurinta Savosta Rautalammin (Nykyinen Keski-Suomi) sekä Juvan suurpitäjien alueilta.  Ruotsin suomalaismetsiin mm. Värmlantiin muuttivat muiden mukana muuan Martti Marttinen (ks. pojanpoika myöhemmin John Morton, Amerikan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja oli alun perin Rautalammin juvalainen / suomalainen).

Ruotsin alueen suomalaisten oli lähdettävä ”em. painostuksen” seurauksena. Lähdettiin myös etsimään uutta maailmaa ja uusia mahdollisuuksia. Jotkut onnistuivat. Suomalaisen Jussi Marttisen pojanpojan poika John Morton (sheriffi-rauhantuomari jne.) saavutti poliittista vaikutusvaltaa Yhdysvalloissa (Pennsylvaniassa, samalta alueelta oli valittu myös Benjamin Franklin) ja valittiin Pensylvanian yhteisön sheriffiksi vuonna 1774.
Hänet valittiin tulevan Amerikan Yhdysvaltojen (USA:n) itsenäisyysjulistuksen äänestystoimikunnan jäseneksi. John Morton oli äänestyksen 31. äänivaltainen edustaja vuonna 1776, jonka ääni lopulta ratkaisi, että itsenäisyysjulistus myöhemmin allekirjoitettiin.

Amerikkaan 1600 – 1700 – luvulla muuttaneissa on ollut myös Liukko- nimisiä, koska vanhojen amerikansuomalaisten nimilistojen joukosta löytyy myös Liukko - nimisiä henkilöitä.



**************************************************************

4. Liukko - nimen etymologiaa ja ikää koskevat tarkemmat selvitykset ja – nimen Kalevalainen kytkentä sekä Kalevalaisen nimen ikä- määritykset.

Liukko nimi on mahdollisesti jopa 3000 - 4000 vuotta vanhaa nimistöä.


Liukko - nimen / sanan etymologia Suomessa:


Liukko – Liuko - Liuco - Liuckhardt henkilönimet pohjautuvat selkeästi germaanisperäiseen Leute (loite) tai Leuc - nimeen (prof. Jouko Vahtola), joka tarkoittaa nykysaksan ihmistä - väkeä tai sitten Liukko - nimi peräytyisi mahdollisesti huomattavasti vanhemman (joka olisi todennäköisempää) muinaisyläsaksan tai muinaisgermaanin (mon.) liuti – sanaan, joka tarkoittaa kansaa, (liuta) liutaa ihmisiä ja – joukkoa (prof. Eero Kiviniemi info), joten Liukko - nimi juontuisi alkuperäisestä liuti – sanasta, ja olisi siten äänteellisesti muuttunut Suomessa joukkoa - ihmisiä – kansaa tarkoittavista nimistä.


Suomen Sanaston Alkuperä kirjasta 1992 seuraava lainaus: Vanhimpia germaania lainasanoja ovat mm. joukko, kansa sekä ennen varhaiskantasuomen kieltä olisivat Suomeen saapuneet liuti – maanviljelöijöiden (mies-) joukkoa (merkitys myös; kansa), joiden esigermaaniset lainasanat ovat äänteellisesti niin arkaaisia, että ne ovat todennäköisesti peräisin kantaindoeurooppalaisesta murteesta…Mahdollisesti näiden lainasanojen lainanantajakieli voidaan yhdistää ns. vasarakirveskulttuuriin, joka levisi itämeren seudulle n. 2000 eKr. (nykytiedon perusteella vasarakirveskulttuuri on saapunut Suomen alueelle viimeistään 2500 eaa. alkaen).


Suomen Sanojen alkuperä -95 sanakirjassa liuta- liudan kohdassa mainitaan myös edellä esitetty joukkoa, liutaa tarkoittavien sanojen nykymuoto; nykysaksan ja mys.  Leute "ihmiset, väki" (Suomen Sanojen alkuperä 1995:85). Liuco - Liukko nimet olisivat pohjaltaan em. väestöryhmien joukkoa tarkoittavista henkilönimistä syntyneitä ja kyseisen Suomessa käyttöönotettu mahdollisesti kaskiviljelyn alkuaikoina


PS. Luik - sanan etymologia tulee esiin myös mm. Liege (jota myös nimellä  Luik - kutsutaan) - kaupungin ja maakunnan nimen (Belgia) esittelyssä, sillä Luik – Liege- sanan perustana on myös muinaisgermaanin / latinan leudi  (nykysaksan Leute) ihmisiä /joukkoa tarkoittava sana. Vertaa aikaisemmat (yllä ja kohdissa 2-3) Liukko- sanan etymologia perustelut mm. liud - liuti- liuko- liuta sekä Leute-  Leuc- ryhmän henkilönimet.



Milloin ja miksi Liukko nimi olisi tullut suomalaisten käyttöön:


Germaanisperäisten nuorakeramiikan (eli vasarakirveskulttuurien) ja näiden Liuti - ihmisten /väestön/ joukon saapuminen (migraatio) jo ennen pronssikauden alkua, toivat tullessaan maanviljelyn ja karjanhoidon Suomeen 2500 - 2000 eKr. alkaen.
Tämä Leute -> Liuco - niminen uusi väki on tuonut Kokemäen - ja Paimion- sekä Salonjoen laaksoihin alkeellisen maanviljelyn eli kaskiviljelyn ja karjanhoidon.


Suomalaisten kieleen tuli em:n liittyvää uutta sanastoa mahdollisesti jo varhaiskantasuomen aikoihin 2500- 1500 eaa. , vasarakirveskulttuurien aikana (Häkkinen, Nykysuomen Etymologinen Sanakirja 2004, esim. kaskiviljelyn tärkeät sanat; kaski ja tuhka).

Nämä muuttajat ovat olleet ns. germaanikieltä puhuvia, mutta alkuperältään n. 70 % :sti vanhaa suomensukuista väestöjä Veikselin - Balttian alueilta. Nämä ovat myöhemmin, satojen vuosien kuluessa sulautuneet (assimiloituneet) alkuperäiseen hämäläis- suomalaiseen väestöön. Näiden muuttajien kieli siis palautui takaisin suomalaiskieliin. Muuttajien vähyydestä (ehkä 1000) johtuen Suomessa ei maanviljelykieli aiheuttanut kielenvaihtoa alkuperäisille varhaiskantasuomea, eikä kantasuomea puhuville hämäläisille.

Liuti /Leute  - nimipesyeen henkilönimistä (mm.  Liuco) ovat suomalaisten käyttöön muuttuneita ja näistä suomenkielisen muodon saaneita nimiä ovat mm. Liukko – Liuko - Liukola - Liukkola,  Liukka- Liuka- Liukala, Liukku - Liuku – Liukula, Luikka - Luika – Luikala - Luikkala, Luikko – Luiko -  Luikola - Luikkola, Luikki –Luiki – Luikkila  ja mahdollisesti myös Liuksia (Liuksiala) (Vahtola, Vesilahti 1346- 1996:42-43). Edellä perusmuodot mustattuna ja niiden variaatiot jäljempänä. Liukko - nimi on näistä eniten käytetty sukunimenä ja nimen levinneisyys Suomessa paikannimenä on ko. nimistä laajin, siksi tässä tutkimuksessa puhutaan Liukko – nimipesyeestä.


Nimipariesiintymissä on huomattavissa, että Lihmo- Lihto- nimi esiintyy myös usein Liukko – nimen kanssa vanhimpien alueiden nimistössä, nimiparina mm. seuraavissa muinaispitäjissä Vesilahti, Kaarina, Suomusjärvi, Masku - Rusko- Nousiainen. Olisiko Lihto- nimi, jotenkin Liukko- Liuko – sanan johdannainen tai sitten em. vanha lainasanaperustainen rinnakkainen siirrynnäisnimi Lounais- Suomessa?  Tämän Lihmo - nimen tarkempi analyysi ei kuulu tähän tutkimukseen.

Suomessa mm. Liukko, Luikko, Luikku, Luikki ja Luikka näyttävät pääasiassa olevan samaa pohjaa, mutta "ruotsinkielinen kirjuri" on mahdollisesti "kuullut nimen" virheellisesti ja kirjoittanut kuulemansa nimen eri tavoilla (iu- tai ui- diftongi tuottaa ongelmia myös suomalaisille mm. allekirjoittaneelle ajoittain). Alkuperäisestä lainanimestä on muodostunut ilmeisesti useita Liukko - nimipesyeen nimeä.
 
Tähän viittaa myös nimistöntutkijana vanha Forsman (1894:72):

Tavallisesti on, että vieraskieliselle nimelle syntyy kaksi tai useampia suomalaisia muotoja vastineeksi tälle vieraskieliselle nimelle.
Kuten Liukko – nimipesyeen nimet osaltaan em. väitteen todeksi osoittaisivat (SL).



Kaskipalo- viljelyalueet – Liuko-  Liukko nimillä Suomessa


Tämä yllämainitulla tavalla Suomessa muodostunut muinaissuomalainen Liukko - nimipesye, joka on todennäköisesti ollut käytössä jo kaskenpolton aikana. Kun alkuperäisten kaskipeltojen raivaajien klaanin (suvun) nimenä on ilmeisesti ollut  (liuti- liuta) ->  Liuco - Liuko- tai Luiko, on kaskipaloalueen paikannimeksi syntynyt esim. Liukonpelto, joka sitten on säilynyt kautta sukupolvien samannimisenä. Nyt nämä kaskiviljelyyn sopivat mäet ovat usein jo metsittyneet, mutta nimet esim. Liukko - metsä tai Liukonvuori tai -mäki ovat säilyneet nykyaikaan saakka.

Tämän perusteella olisi ainakin hypoteettisesti määriteltävissä, että erittäin laajalle levinnyt Liukko - paikannimistö pohjautuu ilmeisesti kaskiviljelyn maahantuoneiden germaanien nimistöön Lounais-Suomen alueella.

Kaskiviljelyalueiden paikannimet ovat olleet ilmeisesti Liuti - Leute – Liukko - henkilönimien mukaan nimettyjä, jolloin alkuosa on myös tarkoittanut kaskiviljelijä sukua tai kaskiviljely joukkoa tai kaskiviljely aluetta, sekä liitteenä ko. alueen maastoappellatiivi. Liuko- Liukko - nimipesyeen nimistö sijaitsee nykyisissä karttapaikka tietojenkin mukaan vanhojen suurten vesireittien - Kokemäenjoki ja Paimionjoki- varrella.

Yhteenvetona on em. tutkimuksen perusteella todettavissa: Nämä vanhimmat paikannimet lounaisen Suomen alueilla ovat olleet ilmeisesti kaskiviljelyalueiden raivanneiden ihmisten henkilönimistä /tai - joukkoa kuvaavasta nimestä johtuvia (Liuco / Liuckhardt tai suoraan muinaisgermaanin liuti- liud- sanoista) ja myöhemmin kuitenkin vielä esihistoriallisena aikana pronssi- rautakaudella suomalaisnimiksi muuttuneita ja jatkuvana muistitietona säilynyttä paikannimistöä nykypäiviin saakka.



Mikael Agricolan 1551 historian tiedot - ja mm. Kalevalaiseen perimätietoon perustuvat maininnat muinaissuomalaisista kaskenkaatajista (Davidin psalttari ja SKVR):



Vanhojen Kalevalaan liittyvien tietojen perusteella Calevanpojat ovat olleet kaskiviljelyyn perehtyneitä. Tähän viittaa myöhemmin kirjatut historialliset asiatiedot, kuten Mikael Agricolan kirjallisesti muistiinmerkitsemät tiedot hämäläisten 12 jumalasta. Siinä on luetteloitu mm. Hiisi, Ilmarinen, Soini, Väinämöinen.

Nämä olisivat olleet näitä Calevanpoikia, joita Agricola kuvaa Davidin Psalttari teoksessaan v. 1551 seuraavasti:

”Calevanpoiat /niittut ia mwdb löit”, toisin sanoen ”kalevanpojat raivasivat niittyjä ja kaatoivat metsiä”.


Kalevanpojat olivat ilmeisesti ensimmäisiä suomalais- / germaanisia kaskenpolttajia, metsien kaatajia ja peltojen raivaajia Suomessa, siis jo Kalevala aikana pronssi- rautakaudella (Kalevala, SKVR- tallenteissa mainitaan mm. Liukko ja Laukko- nimet).

Lounais-Suomessa - Kokemäenjoen varsien alueilla tiedetään olevan paljon Kalevanpoikien nimistöä. Tämä olisi mahdollisesti ollut Balttian suomensukuisten tai sellaisten suomensukuisten Leute - leuc- liud - väestöjen tai niiden henkilönimistön mukaista Liuco- Liuckhard- germaanien muuttoa alueelle, jotka ovat taitaneet itämerensuomen kieltä, tunteneet Kalevalaista loitsukulttuuria ja huomattavan määrän germaanikielen sanastoa, erityisesti kaskiviljelyn ja karjanhoidon sanastoa (Ks. artikkeli Kalevala ja Liukko, kirj. Seppo Liukko 28.2.2008).

Muinaishistorialliseen kaskiviljelyyn ja Kalevalan olemassaoloon viittaa myös aglosaksinen muinaisruno- kronikka 600 – luvulta, nimeltään Widsith, Tolley- Pekonen 2004:11. Lisäksi siv. 14-16, sekä s.36, Widsith – muinaisruno mainitsee suomalaisten ”hallisijaksi” Caelikin.
Caelik tarkoittaa tässä molempien suomalaisten, niin viljely -  kuin metsästyskulttuurien hämäläisten yhteistä -  Kalevalaista kansanuskontoa Suomen  (ja Itämeren) alueella.

Toisaalta Caelic tarkoittaa väestönosana nimenomaan kaskiviljelijä finnejä eli vakiintuneen maanviljelyn hämäläisiä (joita oli jo n. 500 eaa. Lounais- Suomen rannikolla), Widsth - kronikan toisessa kohdassa mainitaan sisäsuomen skridefinnit eli metsästäjähämäläiset (= eteläsaamelaiset - lappalaiset). Molemmat ryhmät ovat suomalaisten esi-isiä (myös vasarakirveskulttuurien germaanien vaimot olivat näitä samoja alkuperäisten ”suomalaisten” – metsästäjähämäläisten alkuperää).
Suomalaiset elivät vielä rautakauden lopulla kahdessa eri kulttuurivaiheessa. Lounaisrannikon – Hämeen vakiintuneen maanviljely- kaskiviljelijät (”kalevanpojat”) ja erikseen metsästys- kalastus elinkeinojen sisämaan hämäläiset, joita on nimitetty Suomen historiassa monilla eri nimillä em. skridefinnit, lappalaiset ja myös saamelaiset (Huom. tässä saamelaiset eivät olleet pohjoissaamelaisia poronhoitaja/metsästäjiä).



Liukon - Luikon - nimiset paikannimet vanhinta nimistöä Suomessa

Vanhat suomensukuisten nimet ovat tietenkin vanhempia, kuin nämä henkilönimiin perustuvat lainasanat/ lainanimet, mutta tässä tarkoitetaan nimiä, joiden etymologian tutkiminen on lainasanasta johtuen mahdollista, eli nimen ikä voidaan ajoittaa.

Liuko- Liukko - ihmiset ovat olleet uuden maanviljelykulttuurin tuojia metsästäjäkulttuurin alueille. Liukko - paikannimistössä näkyy hyvin varhainen esiintymisalue (Lounais- Suomi) siten, että nimet liittyvät seudun asuttamisen tiettyyn vaiheeseen, ja nimellä on asutus- ja kulttuurihistoriallinen taustansa (vastaava esim. Hiisi -nimestä, Kiviniemi 1978:85). Liukko - nimet kuuluvat kaskiviljelyajan 2000 eaa. - 500 jKr. nimistöön ja siten myös kalevalaiseen aikaan Suomessa, kuten esimerkkinä mainittu germaanisperäinen Hiisi - nimikin.
Liukko - nimi on todennäköisimmin em. ihmistä tai kansaa tarkoittavien muinaisgermaanien väestöjen väestö- /henkilönimestä johtuva nimi Lounais- Suomen rannikolta mahdollisesti jo 2000- 2500 eaa. alkaen.


PS. Aikaisempi todellinen sanojen alkuperä voi näissäkin liud-  liuti – sanoissa olla jääkauden jälkeisen suomensukuisten kielien pohjaa, joka olisi siirtynyt indoeurooppalaisiin (siten myöhemmin tullut osaksi germaanikieliä) kieliin sumerin suomensukuisen kielen välityksellä nimenomaan Indoeuroopassa (Persia-, Mesopotania-, Anatolia alueilla), jo ennen ko.  maanviljely ryhmien lähtemistä Eurooppaan (tämä linja on kesken ja mahdollisesti ko. asiantuntijoiden lausumia kuullaan lähiaikoina).



Liukko - nimen siirtyminen sisämaahan ja leviäminen Hämeestä etelään - pohjoiseen ja itään.


Liukko - nimen siirtyminen olisi tapahtunut n. 1500 - 500 eaa. rannikolta sisämaahan ja myöhemmin keskiajalla Savo- Karjalaan on pääteltävissä ja "nähtävissä" mm. paikannimistö- karttojen avulla. Tässä kohdin voidaan sanoa tapahtuneen ns. uuden innovaation leviäminen ja erityisen laajalti tietyn kaskiviljelykulttuurin levittäjien nimen perusteella. Nimistö on levinnyt asutuksen mukana, mutta kaskiviljelyn merkityksestä johtuen se on ollut huomiota herättävää erilaista toimintaa ja tämä on ollut yksi tärkeimmistä syistä Liuko- Liukko - nimen laajaan leviämiseen Suomessa kaskiviljelyn leviämisen aikana. Liuko - nimet erottuvat paikannimistöstä "erilaisuutensa" germ. nimistö perusteensa vuoksi, nimi ei ole luontonimi eikä nuorempi ns. kristillinen tai ruotsalaisajan nimi. Liukko nimellä on muinaissuomalainen asutushistoriallinen taustansa.

Suomessa Liuko- Liukko - Luikko - Liukka - Luikki - Luikka – jne. nimet ovat jääneet todennäköisesti pronssikaudella kaskiviljely- ja karjanhoitoalueiden paikannimistöksi ja vakiintuneen maanviljelyn alussa n. 500- luvulla talojennimiksi sekä myöhemmin n. 1400- 1500- luvulta alkaen ko. ja talonväen sukunimiksi ja 1600- 1800- luvuilla ko. Liukko - paikannimistön alueelle muuttaneet ihmiset /suvut ovat ottaneet Liukko - nimen sukunimekseen (esim. Keuruu ja Merikaarron Liuko- Liukko asukkaat). 
Liukko nimi on suojattu 1934.

Kaskiviljelyn ja maanviljelyn leviämisen alkuajat ovat arkeologisesti ja kasvitieteellisesti tiedossa (viljan siitepölyanalyysit, ajoitus viljelylle 2000- 2500 eaa. alkaen Suomessa).
Kaskiviljelyn ja erämaiden valtausten ja niiden asuttamisen aikana käytettiin usein aikaisemmin käytössä olleita nimiä eli siirrynnäisnimiä, uusien alueiden paikantamisen nimeämisperusteena.

Liukko nimeä on käytetty aluksi kaskiviljelyalueiden niminä lännessä ja sitten eräsija valtauksien aikana, vakiintuneen maanviljelyn aikana n. 0- 800 - luvulla ja vielä erämaa alueiden laajentuessa Satakunta - Hämeestä pohjoiseen 800- 1400 ja sieltä sen jälkeen itään pääasiassa Rautalammin suurpitäjän (Srk. perustettu 1561)  kautta Kuopioon  eli silloin Tavisalmen seurakunnan alueille (Tavisalmen srk. perustettu jo 1549) Savo - Karjalaan.

Liukko - nimisten henkilöiden siirtymisaika Savoon on hieman avoinna, mutta tämän hetken tietojen - talonhaltijaluettelot ja kirkonkirjat osoittaisivat, että mahdollisesti Olof Liukko olisi Vesilahdelta tai hänen poikansa olisi n. 1634 siirtynyt Savoon. Myös Liukko nimi on ollut vahvasti mukana ko. nimen siirtymisen myöhäisempänäkin aikana, kuten Liukko - nimen historiaa eri artikkeleissa on jo aikaisemmin osoitettu (ks. esim. Liukko nimen historian tutkimusmetodit ).



Historiallis - kielitieteellinen määrittely kaskiviljelyajan ajoituksesta ja germaanisten lainasanojen saapumisajasta Suomeen
Liuti- Liuco - Liukko- nimet mahdollisesti jo nuorakeraamisena aikana tai pronssikaudella.


Liuco – Liuko- Liukko - nimi on ollut länsirannikolle tullessaan ollut selkeästi germaaninen henkilönimi, joka perustuu muinaisgermaanien ihmistä ja väkeä tarkoittavaan Leute (loite) - nimeen (Vahtola 1996:42-43).

Vanhin germaaninen henkilönimistö saattaa periaatteessa olla jo pronssikautista kuten vanhimmat germaaniset lainasanatkin. Asutus kiinteytyi maatalousasutukseksi jo tuolloin, joten asutusnimienkin synty rannikolla oli mahdollista, samoin henkilönimien pääsy niiden osiksi” (Vahtola 1996:52-53).

Tutkimukseni Liukko - nimen historiaan liittyvistä monista eri perusteista osoittaisivat Liukko nimen olevan muinaissuomalaisten/hämäläisten käyttöönottama vanha muinaisgermaaninen nimi, joka on muodostunut Liuti - Leute- ihmisistä ja niiden kaskenpolttoon ja - viljelyyn erikoistuneista Liuco - henkilönimisestä ryhmästä.

Liuko- Liukko olisi siis suomalais- hämäläinen muoto muinaisgermaanien vasarakirveskulttuurin aikaisesta Liuti -nimistöstä, joka tarkoittaa kansaa, liutaa - joukkoa ihmisiä ja väkeä.

Muualta muuttaneet ja kaskeamista harjoittaneet ihmiset olivat muista ”poikkeavaa” joukkoa - väkeä ja siksi heidän oma nimityksensä alueistaan ja nämä henkilönimet ovat jääneet mm. paikannimistöön ja kansan muistiin nykyaikaan saakka (Tarkemmin Häkkinen 1996).

Suomessa kaskiviljelyajan uusi superstraatti / lainasanasto viittaa myös kaskiviljelyyn. Sen leviämisen ajasta on mm. prof. Häkkinen maininnut germaani- lainasanojen siirtymän ajankohdaksi mahdollisesti vasarakirveskulttuurien kaskeamisen alkuajat (sanat / ajoitus) esim. sanat; kansa, kaski, tuhka, vainio, joukko jne. olisivat ajalta 2000 eaa. (Häkkinen, Nykysuomen Etymologinen Sanakirja, 2004):

"kaski; tarkoittaa viljelemistä varten kaadettua metsää ja poltettua metsää, on vanhakantainen indoeurooppalainen lainasana, joka perustuu palamista merkitsevään verbijuureensa ja kytkeytyy maanviljelyn leviämiseen indoeurooppalaiselta kielialueelta (germaani) suomensukuisten alueille" (Huom. kaskiviljelyyn liittyvä sana, ikä noin 4500 vuotta).

Liukko - Luikko nimet olisivat em. kielitieteen vertailutietojen perusteilla n. 2000 – 2500 eaa. ajoilta, koska vasarakirvesajan / kaskiviljelyajan germaanisperäiset maanviljelyyn ja kaskiviljelyyn liittyvät lainasanat voidaan ajoittaa liuti – (Liuko-) nimien kanssa samanikäisiksi. Liukko – nimistö olisi siten vanhoja muinaishistoriallisia nimiä ainakin Suomessa. Ne ovat vanhimpia tiedossa olevia muinaissuomalaisia nimiä, joita käytetään edelleen talonnimenä, paikannimenä ja sukunimenä vuonna 2007.



Liukko - Luikko - nimi Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (SKVR)

Miksi Liukko ja Laukko esiintyvät Kalevalaisissa loitsuissa nimiparina ja myös Liukko- Laukko nimiparin esiintyminen yhdessä monilla eri alueilla Suomessa ja Liettuassa?

Paikannimien yleisyys ilmaisee sen nimen vanhaa perua eli ikää
(mahdollisesti vanhaa lainasanaa).

Levinneisyyteen ja ikään verraten Laukko – nimeä ei voine selittää nuoremman ajan kristillisen Laurentius - nimen hypokorismiksi.  (Jouko Vahtola et.al., Vesilahti 1346 – kirja, 1996:42).

Sama johtopäätelmä on tehtävissä mm. Liukko nimen kohdalla, jonka vanhaa esigermaanista pohjaa on pidettävä todennäköisenä.

Usein kalevalaisten loitsujen nimiparina esiintyy Liukko – Laukko (Europaeus, Porkka). Myös paikannimistössä Liukko - Laukko esiintyy usealla paikkakunnalla vierekkäin esimerkkinä Suomessa mm. Vesilahti ja Somero sekä Suomusjärven ympäristössä.
Suomessa Vesilahdella molemmat talot Liukko ja Laukko ovat olleet suuria talonpoikaistaloja
, joista Laukko liittyi Ruotsinvallan leiriin rälssitilaksi / säterikartanoksi 1200- 1300- luvulla (ilmeisesti 1279 Mauno Ladonlukon julistuksen jälkeen, jossa ratsupalvelua vastaan sai verovapauden (ks. Jussi Katajala sivut: http://www.katajala.net/keskiaika/elama/aatelisarvot.html#ralssi) ja Vesilahden Liukko - talosta tuli 1600- luvulla ratsutila- rustholli, jolla oli osuudet Puontilan sarkaan ja moniin eräsijoihin mm. Visuvedellä ja Hannoinlahdella (Suvanto, netti; www.narc.fi/suvanto; Ylä-Satakunnan kihlakunta Vesilahti tiedot 1439 alkaen Järvenranta Liukko).

Lisäksi Suomeen mahdollisesti jo 2500- 1000 eaa. tulleiden muinaisgermaanisten Leute (liud – liuti)-  Liuko-  kaskiviljelyväestön siirtymä alueilla Balttiassa, mm. nykyisen Liettuan Jonavan ja Trakain - kaupungissa, on Liukon- ja Laukon - nimisiä paikannimiä genetiivi muodossaan, maasto- appellatiivilla lisättynä.

Etymologiasanakirjoista olisi löydettävissä vanha maanviljelyyn ja karjaan liittyvä yhteys sanoille liukko ja laukko, jotka nimet siis Kalevalaisissa loitsuissa yleensä yhdessä mainitaan.

Suomen Sanojen alkuperä kirjasssa (toim. U-M. Kulonen 1995:99) mainitaan, että ko. liukko nimipesyeen luiko, luikki, luikka, tarkoittaisivat Lounais- Suomen alueella valkoista (yleensä valkoista eläintä) härkää tai lehmää ja s. 54, että myös LounSm. laukko (laukas/laukis myös liettuan kielellä) tarkoittaisi laukkipää (valko-otsaista) hevosta tai härkää (leuc – leuco ; valkoinen lat.).
Myös Forsman 1894:213 toteaa, että Lounais- Suomessa yleisesti härän-/lehmänniminä on semmoisia kuin Luikas vrt. luikka.

On ilmeistä, että kaskiviljelyajalla esiintyvä nimipari Liukko ja Laukko ovat voineet tarkoittaa myös härkää ja hevosta. Ainakin vanhoissa kaskiviljelyajan Kalevalaisissa loitsuissa nimipari esiintyy yhdessä esim. liukon – laukon tai luikon – laukon (ks. Porkka ja Europaeus).
Molemmat härkä ja hevonen ovat olleet elintärkeitä ihmisille maanviljelyn alkuaikoina ja nimenomaan ovat olleet kaskiviljelijöiden toimeentulon kannalta merkittäviä asioita, jotka olisivat saaneet nimensä kalevalaiseen kerrontaan ja mahdollisesti paikannimistöön jo Lounais- Suomen alueella.
Liukko – nimi on
kaskiviljelyajan nimen lisäksi myös vanha Kalevalainen nimi, molemmat kulttuurit ovat samalta ajalta ja samanikäisiksi ajoitettuja asioita, liuti- Liuko- Liukko – sanan / nimien kanssa.

Liukon- talosta Vesilahdelta ovat lähtöisin kalevalamittaiset perimätiedot Laukon laulusta, jotka Elias Lönnrot julkaisi Kantelettaressa 1840.  Siinä on tallennettu Liukon - naapuritalon Elinan surmaruno, joka myös Laukon lauluna Vesilahdella tunnetaan, se on paikkakuntalaisten mielestä todellinen ”historiallinen tapahtuma” , jotka olisi peräisin 1400- luvulta (1476). Siitä tulipalosta on myös historiallista asiakirjanäyttöä. Tarina tai tosi kertoo Suomelan Elinasta Vesilahden Järvenrannan Liukko - talon naapuritalon tytöstä, jonka Laukon herra Klaus Kurki haki vaimokseen. Tragediassa Klaus polttaa talonsa, Elinan ja lapsensa.
Hämeessä erityisesti Vesilahden Liukon - talossa säilytettiin kiellettyä kalevalamittaista "Laukon - laulua" vaikean 
puhdasoppisuudenkin ajan yli eli lähes 400 vuotta, josta mm. Elias Lönnrot ja J.F. Granlund sen 1830- luvulla talteen keräsivät.

PS. Liukon - ja Suomelan talojen väet saattoivat olla 1300- 1400- luvulta sukua toisilleen - ks. teksti Kirsti Arajärvi Vesilahden Historia (ovat samaa jakokuntaa). Joka tapauksessa
Laukon tapahtumat ovat olleet yhteydessä myös Liukon- taloon Vesilahdella.

Liukko - nimeen liittyy monella muullakin tavalla Kalevalainen kytkentä.
Liukko nimi voitaisiin myös Kalevalaisperäisenä nimenä ajoittaa 2000 – 3000 vuotta vanhaksi nimeksi, koska
kalevalamittainen runous on ajoitettu n. 1000 -1500 eaa. aikana Itämeren altaan ympärillä yleisesti käytössä olleeksi (varhais-) kantasuomalaiseksi ”kieli - /esitysmuodoksi” (Anttonen - Kuusi).

Vesilahden Liukko- sukuun liittyy myös Kalevalamittaisen loitsurunouden säilytystaustoja:
(
mm. useat SKS:n arkistoon tallennetut tiedot).


Kalevalaisen kulttuurin tallentamiseen liittyvät Liisa Priiari (Järvenrannan Liukkoja äidin puolelta /Jutilan talosta) ja rovasti Frans Kärki (Frans Kärki on Liukko äidin äidin puolelta –> Priiari äidin puolelta -> Kärki), Lihmon kraatari Lindberg / Granlund (oli alkuperältään Liukko, sukunimi myöh. ruotsalaistettu) ja seppä Lundberg (alkuperältään Liukko) ovat Liukko – sukua Vesilahdelta, ks. tarkemmin Seppo Liukon selvitys ja muutamia F. Kärjen keräämiä tietoja alla /Kalevalaista perimätietoa kohdassa.

 
Rovasti (kappalainen) Frans Kärki keräsi Vesilahtelaista ja - ympäristön kansantieteellistä aineistoa n. 60 – vuoden ajan, pääasiassa Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS:n) arkistoon (nyt Lönnrotiassa). Lisäksi mainittakoon, että Frans Kärki oli monipuolisen säveltäjän Toivo Kärjen isä:

KALEVALAINEN VESILAHDEN LIUKKO:

Miten on perusteltavissa Liukko nimen kalevalainen kytkentä.
Liukko – Luikko - nimeen ja -sukuun liittyy Kalevala kolmella eri tavalla.

Liukko nimi on vanha kalevalaisen kaskiviljelyajan nimi, Liukko mainitaan kalevalaisissa loitsuissa (Europaeus ja Porkka). Liukko - nimi on myös muinaissuomalainen Kalevalaisen loitsurunouden  nimi, joka mainitaan esimerkiksi nimiparissa Liukon - Laukon (Europaeus ja Porkka 1800-luku). Loitsurunot on kerätty Ilomantsista ja Inkeristä, jonne hämäläisiä ja savolaisia sukuja siirtyi 1500/1600 luvun vaihteen sotien jälkeen asuttamaan alkuperäisten ortodoksi karjalaisten ja inkeriläisten autioiksi jättämiä taloja. Suomalaisia ns. Kalevalaisia tietäjäsukuja siirtyi Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueelta pakoon Ruotsinvallan rankkoja säädöksiä ja ruotsalaistamisajan seurauksia mm. Nuijasodan syytteiden ja  Puhdasoppisuuden noitavainojen vuoksi (FT Pöllä). Nämä muuttajat veivät mennessään vanhaa hämäläisten Kalevalaista  kulttuuria, jota sitten kerättiin karjalaisten laulumailta 1800- luvulla.

Toisaalta J.F. Granlund ja Elias Lönnrot keräsivät 1830 - luvulla mm. Kantelettaressa tallennetun, 1400- luvun tapahtumista kertovan "Laukon laulun" eli Elinan surmarunon kalevalamittaiset ainekset Hämeestä, pääosin Vesilahden Liukko- talosta ja ko. rusthollin /ratsutilan väeltä 1800-luvun alussa. Tätä Kalevalamittaista aineistoa kertoneet perimätietonaan mm. seppä Lumperi (Liukko), raatari Lindgren (Liukko), Liisa Priiari (os. Yli- Sisto /Liukko - Jutila) ja myöhemmin Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoihin vanhaa aineistoa kerännyt kappalainen Frans Kärki olivat  Priiari- Liukko- sukua. 

Vesilahden Liukko on ollut osallisena ja säilyttämässä kalevalanmittaista Elinan surmarunoa /kanteletar 1800- 1900-luvun kerääjille, mm. Elias Lönnrot, Granlund ja Frans Kärki, SKVR ja Kanteletar 1840.

Vesilahden
Olavi Luikko on tuomittu 1649 laamannikäräjillä kuolemaan kalevalaisena noitamiehenä.
Noituuden todistamiseen riitti tässä tapauksessa kahden puhdasoppisuudesta innostuneen kirkonmiehen sana. Syyttömyyttään Olavi Luikko ei voinut todistaa, olihan hän ilmeisesti todellakin käyttänyt kalevalaisia loitsinta menoja, koska hänellä oli ollut kiellettyjä parannuskeinoja ja oli ilmeisesti vedonnut kalevalaisiin jumaliin. Hän oli siis senaikaisen Ruotsinlain mukaan tietäjä eli noitamies ja ansaisi rangaistuksen.
Kuolemantuomio mestaamalla
täytäntöönpantiin Turun Hovioikeuden lainvoimaisella päätöksellä 9.1.1650 Vesilahdella (Tuomiosta on kuitti). Aikaisemmin mm. kaksi Vesilahtelaista oli tuomittu myös kuolemaan, mutta tuomio eli mestaus oli toteutettu Turun torilla. Nyt tuomio haluttiin näyttää paikkakuntalaisille. Alistamalla ja nöyryyttämällä Olavi Liukkoa suvun ja koko kylän edessä julkisesti haluttiin tuhota kalevalainen perinne ja koko suomalainen yhteiskunta. Tässä tapauksessa elettiin Nuijasodan jälkeistä ”levotonta” ns. ruotsalaistamisen aikaa, jonka aikana suomalainen talonpoikaisväestön oma kulttuuri haluttiin puhdasoppisuuden nimellä kokonaan kitkeä pois (Jouko Vahtola 2002:56).


Noitavainot Suomessa (Perusteita ja syitä miksi Puhdasoppisuuden aikana noitavainolakeja käytettiin):

Tässä muutama tärkeä Ruotsin valtion laki ja säädös, jotka koskivat suoraan suomalaisten Kalevalaista kansanuskoa, ja joiden perusteella Suomessa tuomittiin ihmisiä noidiksi tai jonka vuoksi ihmisiä tai ns. tietäjäsukuja siirtyi Raja- Karjalaan ja Inkeriin. On myös todellisia tapauksia jossa kuolemanrangaistus annettiin ko. noitavainolakien perusteella rikoksesta, joka oli ns. mahdoton rikos, jota ei voinut todistaa, mutta syytetty ei myöskään voinut puolustautua.

Vuonna 1528 Vesteråsin valtiopäivien jälkeen päätettiin, että noituus ja taikuus määrätään kuolemanrangaistuksen alaiseksi. Kaikki taikuus ja loitsut selitettiin Jumalan tahdon vastaiseksi ja vahingolliseksi.

Vuonna 1575 Juhana III määräsi, että noitia ja epäjumalan palvojia tulee rangaista ensin ruoskimalla ja tämän jälkeen "tulee menetellä lain ja oikeuden mukaan", mikä käytännössä tarkoitti kuolemantuomiota (se oli kierotoilmaisu).

Hämäläisten ”epäjumalia olivat Calevanpojat, Väinämöinen, Ilmarinen, Rongoteus jne.

Örebron säädöksen mukaan pappien käsketään saattaa esivallan rangaistaviksi ne, jotka harjoittavat noituutta.

Vuosina 1627- 52 puhdasoppisuutta edusti Turun piispa Iisak Rothovius, joka oli ankaran kurin ja järjestyksen kannattaja.

Vuonna 1649 Pietari Brahe ottaa Turun akatemiassa konsistorissa esille taikuuden, joka "tässä maassa on suuresti vallalla" (samana vuonna Olavi Luikko tuomitaan kuolemaan Kalevalaisena noitana).

Noitavainolakeja oli laadittu tarkoituksella, että suomalaisten kalevalainen kansanusko ja noituus - ja taikuus on poistettava, koska noituus ja taikuus olivat nimenomaan Kalevalaista kansankulttuuria vielä 1600-luvun alkupuolella Suomessa (shamaanien loitsuperinne). Suomalainen omaleimainen kansankulttuuri oli vieraskielisen valtion ongelma, sen vaikutusta pelättiin. On vaikea pitää kurissa väestöä, jolla on omat uskomuksensa.

Tässä nousee esiin ns. kuninkaan vallan kasvu.  Kuninkaat Kustaa Vaasasta alkaen otti vallan kirkolta ja määräsivät papit valvomaan suomalaisia niin Ruotsin suomalaismetsissä kuin Suomessa, jos joku harrastaa noituutta ja myöhemmin 1600-luvulla taikuutta, on pappien toimesta tuotava esivallan eteen tuomiolle. Tämä sanotaan selvästi mm. Örebron säädöksessä seuraavasti: "Örebron säädöksen mukaan pappien käsketään saattaa esivallan rangaistaviksi ne, jotka harjoittavat noituutta".
Kuningas oli määrännyt kirkonmiehet tähän tehtävään. Sen vaikutus näkyy 1600-luvulla puhdasoppisuuden ajalla.
Lakien noudattamista Kalevalaisen kansanuskon kitkentään ja tuomioiden ankaruutta osoittaa mm. se, että näissä kirjoituksissa mainittu Vesilahtelainen talonpoika Olavi Luikko mestataan edellä mainittujen Pietari Brahen ja Iisak Rothoviuksen koventuneen linjan jälkeen välittömästi vuonna 1649 Vesilahdella.

Tuomio täytäntöönpannaan nimenomaan juuri puhdasoppisuuden ajan noitavainolakien ja säännösten perusteella, mukana olivat papit, oman paikkakunnan puhdasoppisuuden voimahahmot kirkkoherrat* Wallennius ja *Stenius, noituuden todistamisen kohteena olivat nimenomaan Kalevalaista kansanuskoa ”välittäneet” talonpojat Vesilahdella ja Pirkkalassa.

Vuosina 1643- 1650 talonpoikia tuomittiin noitavainolakien perusteella kuolemaan juuri *Vesilahdella ja Pirkkalassa sekä lähiympäristössä vähintään kymmenen talonpoikaa, tuomiot pantiin täytäntöön mestaamalla; Pirkanmaan Sanomat 16.11.06 /Nenonen.

Kalevalaista noituutta ja taikuutta oli Suomessa vielä ainakin 1600- luvun puolivälissä, koska Järvenranta- Kaltsilan talonpoika Olavi Luikko oli mestattu puhdasoppisuuden aikana, varoitukseksi muille, Kalevalaisena noitana vuonna 1649 Vesilahdella (Marko Nenonen).  Asiasta on olemassa Turun veromestari Herra Balltzar Wernlen kuitti pyövelille 13.1.1650, mutta muut oikeudenkäyntiasiakirjat ovat kadonneet tai todennäköisimmin tarkoituksella hukattu. 

 

Olavi Luikon tuomion peruste on Kalevalainen noituus, eli tuomiossa on todettu nimenomaan että noitamies Olavi Luikko tuomitaan kuolemaan vuonna 1649.
(Ks. asiasta on kuitti ks. Liukko- nimen historiaa A-osa lopussa / SL - kotisivuilta ja myös; Kalevala - ja Liukko - historiaa)
.

Kalevalaista perimätietoa/ taitoa 1800- luvulla:
                     
Noituuden käyttämistä mm. parannuskeinona tapahtui vielä 1800-luvulla
, mutta silloin se ei enää ollutkaan lainvastaista. Se oli haluttua ja hyväksyttyä suomalaiskansallista perimätietoa ja taitoa.

Liukon talosta ovat lähtöisin monet kalevalaisten loistujen taitajat, kraatari Linberg (ent. Liukko), seppä Lundberg (ent. Liukko) ja Elias Lönrotille laulanut
Liisa Priiari, joka olivat kotoisin Järvenrannan Liukolta /Jutilasta.

(PS. 1774 Liukko jaettiin, Liukon tytär ja vävy Jutila saivat puolet Liukon talosta, kantatilan nimeksi tuli nyt Jutila. Ks. Vesilahden Liukko- suku, isäntäluettelot ja käräjäoikeuksien pöytäkirjat).

Seuraavassa yksi esimerkki Liukko- talon kalevalaisesta tietäjästä ja asukkaiden noituudesta. Tämän perimätiedon on tallentanut Liukko- Priiari – sukuun kuulunut kappallainen
Frans Kärki, jonka tallennus on TK:127 ja nro 2690 SKS:n arkistossa:

Hintasalan seppä Taavetti Lundbergilla (kasvattipoika Liukko) oli erityisiä parannus keinoja ja parantavasta veitsi, joka hän oli saanut Järvenrannan Liukolta kotoisin olevalta kasvatusisältään seppä Lumperilta (Lundberg, ent. Liukko).

Veitsi oli vanha ja kulunut, jolla oli hevosia nyljetty ja käärmeitä tapettu. Kaikenlaiset iho-vammat, ruvet, ruupat sekä mielenjärkytykset ja monet muut taudit parantuivat, kun veitsellä siveltiin kipukohtaa, sylkäistyään veitseen sanottiin – usko vaan, niin vaivasi parantuu.

Liukkoon ja Laukkoon liittyy myös seuraava tarina (Kärki SKS 2690, 1947).
Muistelmia Laukosta
(kuva teksti SKS:n arkistosta vieressä). Auroora Rangnellin 82v muistelmat äidistään Eeva Kaisa Lundbergista (os. Bergvist) oli 15v. otettu Laukon omistajan professori ja rva Eva Törngrenin kasvattilapseksi (n. 7 vuodeksi).

”Mutta kun Hintsalan reipas ja terävä seppä Seppä Taavetti
Lundberg (Liukko), jonka isä oli Järvenrannan Liukolta ja äiti Hintsalan Kinnarilta tuli Laukkoon sepäksi, niin hän voitti Eeva Kaisan rakkauden ja he menivät naimisiin. Hän kaiketi osasi Laukon laulunkin /Elinan surmarunon vaikka ei ollut sitä lukenutkaan”.

Elias Lönnrot oli samaan aikaan Laukon Törngrenin kasvattipojan kotiopettajana 4 vuotta, sinä aikana hän keräsi Kantelettareen kalevalanmittaisia runoja, joista yksi on juuri Vesilahdelta kerätty
Elinan surmaruno (Laukon laulu).
Tämän runon säilymiseen Liukon suvulla on ollut merkittävä osuus.

Aikaisemmin mainittujen loitsulaulujen taitajista monet ovat olleeet kotoisin Liukolta. Liukolla taidettiin kalevalaiset menot vielä 1800-luvulla ja säilytettiin Elinan surmarunoa lähes 400 vuotta.
Elinan surmaruno on Laukon kartanon
Klaus Kurjen ja Suomelan Elinan tarina vuodelta 1477 tai 1478, molemmat kuolleet ko. vuonna.  Suomela on Liukon naapuritalo. Suomelan Elinan äiti on mahdollisesti ollut Liukkoja tai sukua jo aikaisemmin. Vesilahden Historiassa mainitaan, että Järvenrannan asukkaat ja yhteisen Puontilansaran omistajat, myös Suomelat todennäköisesti alkujaan Järvenrannan Liukkoja tai Vesilahden Liukon sukua.


Kalevalaisen kulttuurin ja Kalevalaisten tietäjäsukujen siirtyminen Savo- Karjalaan


Mahdollisesti Länsi-Suomesta Karjalaan siirtyneiden joukosta löytyy ns. tietäjäsukuja, ”jotka eivät ole halunneet vaihtaa uskontoaan luterilaiseen puhdasoppisuuden aikana”. Samalla Länsi- Suomen Kalevalaisen kansanrunouden ja loitsujen perinne siirtyi ”turvaan” ja jäi tämän vuoksi ”säilöön” mm. Vienan – Karjalaan.  Näitä kansan muistitietoon perustuvaa aineistoa kerättiin vasta 1830-luvulta alkaen ja siitä aineistosta kasattiin yli 100.000:n runon kansallinen arkisto Suomen kansan vanhoja runoja (SKVR).

Historiallisesti merkittävää väestön siirtymää tapahtui suomalaisten kapinoiden (Nuijasota 1595-96*), kansanuskon kitkemisen- ja Ruotsin suurvaltasotien vuoksi (Täyssinän rauha 1595 ja Stolbovan rauha 1617*) sekä luterilaisen uskonnon tiukennuksen seurauksena (ruotsin noitavainolait/ puhdasoppisuuden aika*).

Entisen Länsi-Suomen alueen suomalaiset tietäjäsuvut muuttivat Savo- Karjalaan, kun Novgorodin alaisuuteen kuuluneet ortodoksit karjalaiset -inkeriläiset olivat muuttaneet pois ko. alueiltaan ns.  Tveriin Karjalaan (Moskovan lähellä/Virtaranta; 60.000 karjalaista*).
Nämä väistyivät edemmäs omaan rauhaansa uuden uskonnon ulottumattomiin (FT Pöllä väitöskirja ja Aarre Läntinen et.al. Muinaisrunot ja Todellisuus, Historian aitta XX, 1987:140).

Entisen Hämeen asukkaiden eli savolaisen väestön siirtymistä Karjalaan tapahtui 1617 jälkeen. Karjalaan siirtynyt väestö oli ennen Savoon siirtymistä peräisin laajasti ajatellen Hämeestä 1300- 1500-luvun loppuun mennessä, jolloin Stolbovan 1617 rauhan vaikutuksesta savolaisia muutti verohelpotetuille Karjalan maille.
On ilmeisen selvää myös tämän Liukko - nimeen perustuvan nimitutkimuksen perusteella, että Karjalasta ja Inkeristä kerätyt muistitiedot (SKVR) olivat kalevalamittaisen runouden avulla kalevalaisen kulttuurin ajoilta pronssi- rautakaudelta ja nimenomaan Lounais-Suomen alueelta.
Länsi- Lounais-Suomen alueella esiintyvien paikan - ja sukunimien välillä on olemassa yhteys Suomen kansan vanhojen runojen kanssa, SKVR (Muinaisrunot ja todellisuus, Jouko Vahtola 1987:31-51).

Stolbovan rauhan jälkeen 1617 Inkeri ja Karjala alkoivat voimakkaasti suomalaistua, kun alkuperäisiä ”karjalaisia pakeni Venäjälle Ruotsin verotusta ja uskonnollista painostusta pakoon” (Heikki Kirkinen, Kalevalaisen perinteen juuret 1988: 106).


*Suomalaisten nimen vaihto ruotsalaiseksi nimeksi oli ”välttämätöntä” jo 1600- luvulta alkaen:

PS: Suurvaltana Ruotsi yritti myös ruotsalaistuttaa Suomea 1600- luvulla, suomalaiselle vieraasta nimestä tuli tärkeä mahdollisuus menestyä samaistumalla ruotsin vallanpitäjiin. Aateli, papisto, virkamiehet, kauppiaat, käsityöläiset ja sotilaat käyttivät tai oli ”pakko” käyttää ammattikuntansa mukaista ruotsalaista nimeä (Sirkku Paikkala).  Esim; Karjalaisen kauppiaan Purtasen pojanpoika oli professorina Turun Akatemiassa, Henrik Gabriel Porthan, joka oli ”ruotsalaisesta” nimestään huolimatta supisuomalainen, jota myös Suomen Historian isäksi mainitaan.

Lainaus (suomalaisten nimien häpeäminen vai määräykset?):
Suomalaisten sukunimistä, kirjoittanut 1860, Aug. Ahlqvist:

”Siitä ei ole kovan kauan, kuin nähtiin julkisissa lehdissämme ilmoitus kolmelta suomalaiselta oppi-pojalta Oulussa, jossa
he laillisessa järestyksessä kuuluuttivat muuttaneensa suomalaiset nimensä ruotsalaisiksi, jotka he myös silloin ilmoittivat. Muutamia kuukausia myöhemmin nähtiin toinen saman-lainen ilmoitus kolmelta toiselta nuorelta mieheltä (ne olivat kisälliä), jotka samoin muuttivat nimensä ruotsalaisiksi.
Tämmöinen peri-juurensa peittäminen on entisiin aikoin kyllä ollut tavallinen Suomessa, ja muissakin maissa tapahtui ennen useasti, että opin tielle joutunut nuorukainen muutti eli tavallisesti käänti oma-kielisen nimensä joko latinaiseksi eli kreikkalaiseksi, jonka jokainen näitä kieliä lukenut vielä nytkin havaitsee niistä monista, meidänkin maassa löytyvistä nimistä, joilla on loppuna joko latinainen pääte -us eli kreikkalainen sana -ander. Vaan tämä on jo kauan sitten hävinnyt muissa kansoissa, ja meilläkin nähdään yli-opistomme oppilais-luetteloon vuosi vuodelta enenevän suomalaisia nimiä, todistus siitä, että opin tielle lähteneet Suomalaiset elikkä oikeammin ne, joiden vallassa nämä lapsuudessansa ovat olleet, eivät enää häpeä suomalaista.

Näin tapahtui myös Vesilahden Liukon rusthollin talossa. Talon väki oli ammatillisesti monipuolista, talonväki toimi myös erilaisia ammatteja harjoittaen. Tällöin käsityöläisten nimi oli vaihdettava ruotsalaiseksi sukunimeksi. Myös talon väkeen kuuluvienkin Liukko- nimet muutettiin esim. kraatari Matti Liukosta tuli Matti Lindberg tai sepästä tuli Lundberg (ks. edellä).

********************************************************************

Paikallishistoriaa ja kyselytutkimus 2007 – 2008

5. Historian Liukko- talot ja - kartanot sekä Liukko - nimisten alueiden omistajien ja – kartanoiden historiaa.


Luikko - talojen vakinaista maanviljelyä, eräsijoja ja talojen/ asukkaiden tapahtumia keskiajalta - uudelle ajalle;
Paikallishistoriakirjojen Liukko – nimen sekä talojen ja henkilöiden keskiaikaista historiatietoa
Liukko - paikannimisten alueiden ”omistajien” kyselytutkimus
(Seppo Liukko 2007 ja 2008).

Jako

1.    Liukko- nimipesyeen paikannimistö ja talot Suomessa

2.     Liukon Courtyard eli Liukon kartano Liettuassa

  1. Liukko- nimipesyeen paikannimistö ja talot Suomessa


    Paikannimistökarttojen perusteella on nähtävissä, että Liuko- talon ja paikannimi näyttää muuttuvan Lounais- Suomen rannikolta sisämaahan päin mentäessä Liuko- Luiko - Liukola muodosta Liukko - Liukkola kaksoisgeminaatta muodossa äännekirjatuksi nimeksi. Tämä ääntämisen muutosilmiö olisi tapahtunut ehkä jo kaskiviljelyn aikana, mutta se on mahdollista myös Savo – Karjalaan siirtymisen seurauksena. Läntisimmät nimet ovat muotoa Liuko- Liukonpelto – Liukola (tai Luiko- Luikola jne.) ja läntisin kaksoisgeminaatta Liukko – paikannimiä ovat Vesilahti, Renko, Keuruu ja sen jälkeen -kk- yleistyy edelleen Savo- Karjalassa, jossa on myös paljon Liukko - Liukkola – muodon talojen- ja muita paikannimiä.

    Vanhimmalla kaskiviljelyalueella Lounais- Suomessa olisi siten havaittavissa äännemuutos liuti - Liuco - Liuko muodossaan ja kaksoisgeminaatta (Liukko - Liukkola) yleistyy vasta Hämeessä ja sitten edelleen Savo- Karjala alueella (sisämaan metsästäjä - hämäläisten murrealueen vaikutusta).

    Liukko - nimipesyeen paikannimistön perusteella on koottu historiatietoja ja niiden perusteella on koottu yhteenveto Liukko - nimen iästä Suomen historiatietojen perusteella, myös paikallishistorian teoksista. Liukko – nimi esiintyy usein ensimmäisissä ko. alueen paikallishistorian tiedoissa, silloin on nähtävissä, että Liukko - nimen täytyy olla ollut olemassa ennen mm. maakirjoja, koska mm. eri pitäjien paikallishistoria kirjoissa ja muissa keskiaikaisissa asiakirjoissa on Liukko – nimeen tai taloihin liittyviä tietoja sekä kirjoittajien arvioita rautakautisista tapahtumista. Liukko - nimi on vanhempaa kuin ruotsinvallan aikaista nimistöä.

Liukko – nimen ikä vanhana muinaissuomalaisena nimenä näkyy myös mielestäni näistä paikallishistoria selvityksistä ja -koonneista sekä kyselytutkimuksen tuloksista.

Vanhojen Liukko, Luikko, Liukola jne. paikannimisten alueiden nykyisten omistajien tiedot vanhoista Liukko- nimistä (mukana myös Historian Liukko – Liukola - Liuksiala - talot):


Liuko - Liukko – paikannimistön mukaisten alueiden nykyisille asukkaille /omistajille on osoitettu kyselytutkimus. Tarkoituksena on ollut selvittää, miksi nimi säilynyt perimätietona mahdollisesti pronssi- rautakaudelta nykyaikaan saakka? Kyselyn perusteella (alla) on tehty analyysejä miksi Liukon - Luikon - nimiset paikannimet - talot, mäet, metsät, ovat säilyneet perimätietona ja vanhana nimenä edelleen nykyistenkin omistajien aikana.

Koska Liukko - nimet ovat säilyneet vieraskielisen omistajaluokan aikana ja nykypäiviin saakka, nimien täytyy olla vanhempia kuin ruotsalaiset ja kristillisperäiset nimet. Kun Liukko - nimi ei ole kristillis - ruotsalainen nimi, sellaisen nimen on tarvinnut olla olemassa ennen ko. aikaa. Sillä ruotsalaisella ajalla
ei suomalaistyyppisiä Liukko -  nimisiä paikannimiä enää voisi syntyä, mm. esimerkkinä oleville ruotsinkielisten aatelisten omistamille kartanoalueille.

Eikä sellaisissa tapauksissa olisi enää ollutkaan mitään nimeämisperustetta tai syytä nimetä esim. kartanoiden viljelyalueita Liukko – paikannimistön nimellä. Aikaisempi nimi on edelleen täyttänyt paikannimelle asetetut vaatimukset sen informaatioarvosta ympäristön asukkaille, paikkaa ei ole enää uudelleen nimetty ainakaan näissä tapauksissa, kun Liuko- nimet kartassa ovat nykyisin edelleen olemassa.
Suomessa on  kuitenkin alueita (ainakin kaupungit), jossa myös nimiä on vaihdettu ruotsinkielisiksi. Alkuperäiset suomalaiset nimet ovat usein jopa kokonaan unohtuneet.

Liukko- nimi on pääasiassa säilynyt ja sen vuoksi kysymys kuuluu nykyisten ko. paikannimisten alueiden omistajille, miksi heidän mielestään Liukko- nimet ovat näillä paikoilla. Ja mistä sellainen nimi voisi olla peräisin ko. paikalla ja miksi Liukko - nimet ovat säilyneet paikanniminä, vaikka ko. Liukon - nimisiä ihmisiä ei ole asunut näillä ko. paikannimi alueilla ainakaan 500- 1000 vuoteen?

Alla olevista vastauksista selviää, että missään muissa kuin edellä mainituilla historian Liukko – paikannimistön mukaisissa taloissa, ei ole mitään tietoa Liukko - nimisistä henkilöistä tai miksi heidän taloaan tai viljelyaluettaan /metsää on aina kutsuttu ja kutsutaan edelleen Liukko - nimellä. Liukko – nimi on siis ollut kaikissa tapauksissa ennen kuin ko. talojen/alueiden nykyiset omistajasuvut ovat tulleet ko. paikannimistön omistajiksi. Johtopäätöksenä on tehtävissä, että Liukko - paikannimistön syntyminen on tapahtunut kauan sitten. Jotkut ovat arvioineet, että Liukko - väki olisi voinut olla kaskiviljely joukkoa, koska nykyisillä omistamillaan metsissä on huomattavan paljon hiiltä suurilla alueilla (vrt. mm. Tammela Liukon - paikannimistö). Yleensä syy miksi jotakin paikkaa kutsutaan Liukon - nimellä on ollut nykyisten omistajien kannalta hämärän peitossa.


Edellä mainittujen vanhimpien historian Liukko – talojen lisäksi tietoja on koottu seuraavista alla olevista Lounais- Suomen / Etelä- Pohjanmaa alueella olevien Liukko – paikannimisten nykyisten omistajien kyselyhaastattelut sekä muut historia tiedot täydennetty paikallishistoriatiedoista. Suomessa olevien talojen, kartanoiden ja eräsijojen selvityksen lisäksi mukana myös yksi kartano Liettuasta, Liukon - kylästä.


Kyselytutkimuksen kohteet 1-24:

1.                        Liukon – talo, Vesilahti (rautakaudelta oleva talonpoikaistalo, rustholli /ratsutila)
2.                        Liukola, Köyliö
3.                        Liuksialan kartano, Kangasala
4.                        Liukontalo, Suomusjärvi (Rustholli)
5.                        Luikon- talo, Luikonpalonpelto, Luikonmäki 93 m, Myrskylä
6.                        Liukolan kylä, Rusko Turun- Masku - Nousiainen, rautakautisia löytöpaikkoja
7.                        Liukolan – talo Janakkala, josta Hakoisten kartano /Hällilä, myöhemmin mm. Augmentti ja 1930 itsenäinen
8.                        Liukonsuo ja – lammi, Tammela, Kuivajärvi
9.                        Liukolan – talo, Somerolla, josta Kartano, myöhemmin Lahden kartanon torppa (ja häätö)
10.                      Liukonpelto, Somero Kimalan Kartanon peltoalue (Liukonpelto on paikannimenä vanhempi kuin Kartano)
11.                      Liukonpelto, Someroniemi
12.                      Liukonoja; Somero Kultela
13.                      Luikki – talo, Kuusjoki Kuusjoenperä (1400- luvulta, lähellä Someron rajaa, rustholli 1600- luvulla)
14.                      Liukko - metsä, Renko Hämeen Härkätien varrella (Rengon pitäjä on ilmeisesti vanha kuin Nousiainen, joka mainitaan asiakirjoissa vuonna 1232)
15.                      Luikola / Liukola - metsäalue, Kaarina – Ylilemun Kartano
16.                      Liukalan kylä, Pälkäne
17.                      Liukkolan säterikartano (van der Pahlen), Liukkolan –kylä (Otava), Mikkeli

Vesilahden Liukko – eräsijat:
18.                      Liukko- talonpoikaistalot, Keuruu, Liukonlahti, Liukonluoto, Liukonlampi, Liukonkorpi jne.. (Talot; Liukko,  Iso-Liukko,   Häkki –Liukko)
19.                      Liukko, Mänttä, Vilppula, Jämsänkoski (Liukkonen, Liukkomäki, Liukkosuo)
20.                      Liuko, Merikaarto
21.                      Liukko – talot, Perho
22.                      Liukko- eräsija, nimeltään Visuvesi (Ylistalo ja Alistalo), Ruovesi, Visuvesi
23.                      Liukko – eräsijat, nimeltään Morri ja Niemi, Ruovesi, Hauhuu


Liettuan, Liukon courtyard:
24.                        Likonys - kylä,
Liukon - kartanon alueet, Sirvintos - joen molemminpuolin (Kossakowskyn perhe)



Talojen – ja kartanoiden paikallishistoriaa ja kyselytutkimus 2007-2008:


Vuosien 2007- 2008 aikana on kerätty Liukko - talojen / paikannimien historia - aineistoa omistajilta tai historiakirjoista.

Liukko- nimisten talojen paikallishistoriaa Suomessa.

Alla olevien talojen, maa-alueiden, kartanoiden, torppien elämää tai historiaa on kuvattu paikallishistoriaan ja kyselytutkimukseen perustuen. Liukko taloissa tai Liukon / Luikon /Liuksialan tai Liukon courtyard - kartanoissa asuneet ihmiset eivät ole ns. Liukko - sukuun kuuluvia. Liukko - nimi on yleensä syntynyt jo maanviljelyn alueelle tulon aikana.  Silloin kaskiviljelyn aloittaneiden henkilöiden toimesta alue on raivattu ja paikannimeksi on jäänyt ko. raivaajien omakielinen ihmistä tai joukkoa merkitsevä/ kuvaava nimi. Myöhemmin ko. alueet ovat autioituneet tai otettu omistajiltaan kartanoiden lahjoitus – läänitysmaiksi kuninkaan tai kirkon valitsemille edustajilleen tai aatelisille. Liukon – nimi on myös näissä esimerkkitapauksissa säilynyt nykyaikaan saakka, vaikka alueilla asuvat tai alueen omistajat eivät enää ole olleetkaan Liukko - nimisiä ihmisiä.

Myöhemmät ko. Liukko - paikannimisillä alueilla asuvat ihmiset eivät yleensä ole Liukko - nimisiä henkilöitä tai Liukon- sukuisia henkilöitä. Ainoa poikkeus täällä hetkellä tiedossa olevien maakirjojen, käräjäoikeuksien pöytäkirjojen ja henki- kirkonkirjojen perusteella on
Vesilahden Liukko – talonpoikaistalo. Tämä ns. Historian Liukko – talo on se josta, Liukko - nimistä väkeä on ilmeisesti lähtenyt Savoon ja muille eräsijoille n. 1500- 1600- luvun vaihteessa. Vesilahden Liukko oli myöhemmin mm. ratsutila /rusholli. Liukko – paikannimistön usein laajat peltoalueet ovat usein otettu kartanoaikojen alussa ko. kartanoiden maa -alueisiin.

Suomessa Liukko - nimipesyeen suurimmat talot ovat Vesilahden Liukko - talon lisäksi mm. Janakkalan Liukola, Kangasalan Liuksiala ja Suomusjärven Likontalo sekä Kuusjoen Luikki olivat rustholleja (joista Liuksiala oli säterikartano). Näiden suurimpien talojen lisäksi löytyy Liettuan alueella suuria kartanoita mm. Liukonys - kylän Liukon courtyard - hovikartano.
Vaikka kartanoiden historiaan Liukko – nimi liittyy varsinaisesti vain maa-alueen tai kartanon nimessä, kuuluvat nämä historiakirjoitukset mielestäni Liukko - nimen historiatutkimukseen. Liukko - talojen /kartanoiden historiat kuuluvat ko. omistajien historiaan, mutta sellainen valaisee omalla mielenkiintoisella tavallaan, Liukko – nimen historian lisäksi myös 1500- 1900 – luvun asutushistoriaa, tapahtumia ja aatelisten (kruunun) sekä talonpoikien keskinäisiä välejä. Historiankirjoituksissa tullee esiin aatelisten kohtuuton, usein varsin häikäilemätön, vallankäyttö talonpoikaisväestöä kohtaan (talonpoikien perintöoikeudet omiin maa-alueisiin oli kyseenalaisia 1200- luvulla ja usein senkin jälkeen 1800-luvulle saakka).

Liukko – nimi tulee näidenkin historian tapahtumien valossa vanhana nimenä esiin ja vahvistaa osaltaan sitä käsitystä mikä tämän tutkimuksen eri vaiheissa on tullut selvitetyksi, että Liukko – nimi on hyvin vanha pakanallisen ajan (Kalevalaisen ajan) esihistoriallinen nimi. Talonpoikainen - ja kaskiviljelyalueiden alkuperäinen Liuko - nimi on vanhempaa nimistöä kuin ko. kartanoiden omistajien aatelinen nimistö. Liuko - nimiset paikat ovat olleet olemassa historialliselle ajalle tulleessa, ennen peltojen uusia omistajia. Näiden Liukko - paikannimisten alueiden kartanohistoria on nuorempaa ja ns. tunnettua historiankirjoitusta. Joka tapauksessa Liukko – nimi kuuluu vanhimpaan maanviljelyn historiaan ja siten myös samalla vasarakirves – nuorakeramiikanaikaisen maanviljelyn sekä indoeurooppalaisten kielien leviämiseen suomensukuisten ja - kielisten väestöjen alueelle Balttian kautta Suomeen n. 3000 vuotta ennen ajanlaskua alkaen.

2. Liettuan Liuko- paikannimistöön liittyvien omistajien historiaa tarkemmin kohta 2 -> (linkki).


Liettuassa on Puola – Liettua suurvalta - ajalta Liukon - kylien ja kartanoalueiden omistajana ollut 1676 - 1914,
mahtavaan Puolalaiseen Potocki - Kossakowsky sukuun kuulunut, kreivi Kossakovski (Slepowron, the coat of arms of  Korvin – Kossakowski, Lipiniak, Puola).

Liettuassa talonpojat olivat jo 1700- luvulla maaorjia ja näiden maat oli otettu aatelisten haltuun (maaorjuus vahvistettiin lopullisesti 1671 Ruotsinvallan aikana). Liettuassa aatelisten maa- alueet olivat todella suuria, Suomen mittakaavaan verrattuna, jopa kokonaisen pitäjän suuruisia kartanoja.
Tällaisia maa- alueita oli myös Jonavan kaupungin ympäristössä, joiden omistajaksi tuli / kutsuttiin 1600 – luulla puolalaista aatelia, mm. Kossakowsky - sukua. Historiakirjoissa mainitaan kreivitär (the countess) Maria Kossakowskan asuneen 1740 - luvulla Liukon courtyard nimisessä hovikartanossaan, nykyisessä Likonys:n kylässä. Kartanon maat olivat ja ovat vieläkin molemminpuolin Sirvintos – joen rantoja:

Liukon couryard  Sirvintos- joenrannan mukulakivitie ja muistomerkki / Seppo Liukko 7/2008, kuva tästä myöh.:

Netti linkki, Sirvintos/Liukonys; the village Liukoniai, the
Kosakovskis family owner of  Liukon courtyard or Liukoniu manor, lainaus tässä:

Liukonys 

On both sides of Širvinta river there is a village Liukoniai. From the second part of 18th century till the beginning of 20th century it belonged to Kosakovskis family. In 1917 the manor was sold to Lumbis, and during land reforms in interwar period it was parcelled out. The most part of the manor had not remained.
From 1924 there was a school in the manor that was surrounded by a park and was located on Sirvinta River bank. There are some legends and its material proves.
Near Sirvinta River there is an exotic and unusual 3-meter high monument, which is called “the Grave of Turk.” People say that the owner of Liukoniu manor had an illegal servant who was Russian-Turkish war captive. Tsar’s gendarmes got to know about him and came to arrest him, but killed him when he was running across a field. The landlord had buried his servant and made this monument.
It’s a rare and rather exotic monument.
On the way to Gelvonai there is a cross and two stones beside it. People say there was a place of lithuanian heathen rituals

Liukon manorin aikaisemmista asukkaista voitaisiin mainita vuoden 1794 Venäjän vastaiseen kapinaan osallistuneet Liettuan viimeinen ”Great Hetman of Lithunia” eli sotavoimien ylipäällikkö Syzmon Kossakowky, joka oli naimisissa Puolan mahtisukuun kuuluvan Teresa Potockin kanssa. Kapinan jälkeen puolalaissukuisia aatelisia rangaistiin kuolemantuomiolla ja mm. kenraali Suzmon Kossakowsy hirtettiin Vilnassa ja myös samanaikaisesti hänen veljensä Jonavan - Vilnan piispa Josef Kaziemieriz Kossakovski.
Asiasta tarkemmin alla olevassa Liukon courtyard – paikannimitutkimuksen ja paikallishistorian yhteenveto. Liettuassa on myös muita Liuko- Luko ja Liud - nimisiä kyliä, sekä myös Lauko – paikannimiä, joiden lähempi tutkiminen käynnistyy 2009.

Joka tapauksessa Liettuan Liuko- nimistön esihistoria viittaa kaskiviljely paikannimistöön ja nimi Liuko on etymologialtaan samaa perua kuin Suomessa. Tutkimuksessa mainittu liuti- joukkoa kuvaava vasarakirveskulttuurin germaanisperäinen sana olisi muuttunut myös, Balttian kivikauden kampakeramiikan ajalla olleiden suomesukuisten ja - kielisten alueella, samalla tavalla kuin Suomessa aluksi Liuko- nimeksi.

Alla olevien talojen, maa-alueiden, kartanoiden, torppien elämää tai - historiaa on kuvattu paikallishistoriaan ja kyselytutkimukseen perustuen Suomessa:


1.               Liukko - talo, Vesilahti
(Rustholli /Ratsastalo)

Vesilahden Liukko (Historian Liukko2, rautakautinen - keskiaikainen talonpoikaistalo, rustholli / ratsastalo)


Vesilahden historian Liukko - talonpoikaistalo, eräsijoineen on ollut mahdollisesti vakinaisen maanviljelyn ajoista alkaen rautakaudelta ja viimeistään 500 - 800 - luvulta alkaen. Vanhimmalla maatalousalueella Lounais- Suomessa ainoastaan Vesilahdella tiedetään uudelta - ajalta nykyaikaan olleen Liukko – Luikko - nimisten talojen asukkaita vielä 1900-luvulla, joiden Liukko - niminen alkuperä viittaisi mahdollisesti jopa rautakauteen (Vesilahden historia ja rautakautisen asutuksen arkeologiset löydöt).

Vesilahden Liukko – talon kohdalla voidaan puhua ns. historian Liukko – talon nimellä, koska siitä on historiallista tietoa jo keskiajan lopulla. Historian merkintöjenkin perusteella Liukko - ja Luikko - talot Vesilahdella ovat vähintään 600- vuotta vanhoja.

Vesilahdella on ollut vakiintunutta maanviljelyä mahdollisesti jo rautakaudella n. 500 jKr.. Lisäksi löytyy keskiaikaisia historiatietoja metsien-peltojen sarkajakoa edeltävästä ajalta sekä kirjallista tietoa keskiajalta talonpoikaistapahtumista 1400- 1500- luvuilta, joihin Liukko - talon väkeä on osallistunut; Davidin kapina Wiikin kartanoon Vesilahti /Nokialla 1438 (REA 476), Porkkalan kartanon (Tawastien – suvun) kapina Lammilla, Filippuksen kapina Karjalassa kaikki 1438 sekä Nuijasota 1595- 96 jne.  Liukot olivat Davidin kapinassa mukana ja allekirjoittivat osaltaan Ruotsinvallan alistumisasiakirjan Piispa Tawastin järjestämässä oikeudenkäynnissä. Vesilahden Liukko - talo oli keskiajan lopulla sangen suuri eräsijojen omistaja ja myöhemmin ratsutila- ruustholli.

Liukko - talo on keskiajan talonpoikaistalo Vesilahdella, jonka historia ulottuu kauas jopa rautakaudelle, mahdollisesti 1500 :n  vuoden taakse. Kylän nimi on ollut Liukko tai Liukola, joka on muuttunut vesistönimeksi Järvenranta. Suomessa vesistön rannalla olevan vanhimman kylän nimi on yleensä muuttunut vesistönimeksi. Tässä se tuntuu todennäköiseltä, kun 1540 maakirjoissa todetaan että on syntynyt Järvenrannan kylä, jossa on taloja joiden isänniksi ilmoitetaan Laurinpoikia. Esimerkiksi Järvenrannan Tanska on ilmeisesti jaettua Liukkoa, jonne olisi tullut vävyksi tanskalainen 1300- 1400 – luvulla ja talon nimeksi Tanska, toinen talo on Liukko ja myös 1540 mainitaan että neljäs talo on liitetty (takaisin ) Liukkoon.

Vanhinta tietoa saattaisi löytyä vanha suomalaisen lain mukaisesta lohkojaosta, jonka tiedetään muuttuneen ruotsinvallan aikana sarkajaoksi. Lohkojaon ja sarkajaon ”omistajien” perusteet olisivat säilyneet samana jo ehkä 800- 1300 luvulta sarajaon käyttöönottoon saakka. Lohko / sarkajakojen omistajat olivat aluksi samaa sukukuntaa, joilla esim. Vesilahdella Liukot kuuluivat ns. Puontilan jakokuntaan. Siihen kuuluivat Järvenrannan Liukkojen ja Suomelan talot. Suomelan talonnimi saattaisi juontua hyvin kaukaa, joidenkin tutkijoiden mukaaan jo vasarakirveskulttuuurien ajoilta. Vastaavasti Suomela - nimen perusteella olisi jaetun Liukon talon toinen puoli nimetty Tanska nimellä.

Vesilahden Liukko on ns. historian Liukko, jonka tapahtumista tiedetään suoraan historiasta n. 500 - 600:n vuoden ajalta ja muiden epäsuorien esihistoriatietojen ja eräsijatietojen perusteella Vesilahden Liukko olisi ollut olemassa jopa 1500 vuotta.

Ks. Seppo Liukon 2007 keräämä yhteenveto Vesilahden Järvenrannan Liukko- talon /suvun tiedot ja Liukko- suvun tietojen liittyminen muihin Vesilahtelaisiin sukuihin:


1. Vesilahden Liukko – talon / suvun historiatietoja, talonhaltijaluetteloista 1500- luvun alusta alkaen:

Liukko - sukuhaarat Hämeestä - Pohjanmaalle ja Savo- Karjalaan:

Nykyisten Liukko - nimiset suvut ovat ilmeisesti pääosin saaneet sukunimensä edellä esitetyin perustein nimettyjen vanhojen Liukko - paikannimien perusteella. Poikkeuksena Vesilahden Liukko -suku ja siitä todennäköisesti jatkuva Savo- Karjalan Liukko -suku, joka nyttemmin on levinnyt laajalti Suomessa.  Historiatietojen perusteella mahdollisesti näistä vanhimmista taloista ainoastaan Vesilahden Liukko - talo voisi olla ns. alkuperäisten asukkaiden eli Liukko - nimen perusteella nimetty talo. Vanhan rautakautinen/keskiaikaisen talonpoikaistalon Vesilahden Liukko - talon väen voisi olettaa olevan, tämän Liukko - nimen historiaa tutkimustulosten perusteella, jo rautakaudelta alkaen ja nimenomaan Liuko- Liukko - nimistä väkeä.

On myös todennäköistä, että (suuri?) osa Liukko - nimisistä väkeä olisi lähtöisin Vesilahden vanhasta Liukko - talosta, sillä Kustaa Vaasa määräsi eräsijat mm. sen laajat eräsijat asutettaviksi (eli verolle) 1540 – luvulla, jolloin Liukon taloissa on asustanut jopa yli 90 asukasta, pääosin isäntäväen isoisiä - äitejä, edellä mainittujen veljiä, siskoja ja lapsia sekä serkkuja ja muita sukulaisia, siirtyi asuttamaan ensin eräsijoja ja sitten laajemmalti mm. Savoon. Ruoveden laajojen eräsijojen alueilta olisi Liukko - nimen siirtymistä tapahtunut Rautalammin ja Juvan suurpitäjän kautta Savo- Karjalaan. Mahdollisesti muuttoa on tapahtunut myös suoraan Vesilahden suuresta Liukko - talosta (alla).
Miten Savon Liukko – liittyy Vesilahden laajaan Liukko - sukuun on jonkin verran avoin kysymys?

Liukko - sukunimisiä tiedetään ilmestyneen Savoon ainakin jo 1630 - luvulla. Mahdollista on myös, että muuttoa Vesilahden suunnasta olisi tapahtunut jo 1500- luvulla. Tämän hetken tietojen valossa ns. Savon Liukko - sukuselvityksen aikaisin aikaraja on nyt 1630- luvulla. Vesilahden isäntäluettelossa on "sattumalta" lähes samanaikaisia ja samannimisiä patronyymejä.  Vesilahdella Olavi Erkinpoika (Olof  Eriksson) Liukko on tullut vanhimpana poikana talon isännäksi 1635 ja toisaalla Erkki Erkinpoika (Eric Ericss Liukko) niminen Liukko ilmestyy Savon nimirekisteriin  1634 (Kuopiossa / Tavisalmessa), isännäksi tulleen nuorempi veli on ilmeisesti tiennyt vanhan menettelytavan ja siirtynyt Savoon.

Savoon oli jäänyt vapaita taloja sen vuoksi, että sieltä oli lähtenyt alkuperäistä väkeä karkuun Ruotsin sotien seurausta ja "luterilaistamista"  mm. Karjalaan ja Inkeriin ortodoksikarjalaisten autioiksi jättämiin taloihin. Nämä suomensukuiset karjalaiset ja inkeriläiset ortodoksit muuttivat lähelle Moskovaa, Tverin alueelle.

Tässä on ilmeisesti allekirjoittaneen
Liukko - nimen esihistorian tutkimuksen ja toisaalla Timo Liukon sukututkimuksessaan keräämän pääasiassa Savon Liukko - sukutaulujen yhtymäkohta Hämeen vanhaan Liukko - sukuun. 
Muinaisen Vesilahden Liukkojen ja nykyisen Savon Liukkojen - sukuyhteys alkaa ilmeisesti 1630- luvulta (Tällä hetkellä vanhimman saatavissa olevan historiatiedon / sukutiedon mukaan). 

Tämä Vesilahdelta Savoon siirtyminen on mahdollista, kuten allekirjoittanut Seppo Liukko on Liukko - nimen historiaa yhteenvedossa ja Leppävirran 2005 sekä Heinäveden 2007 sukukokouksien esitelmissään arvioinut: Vesilahden Liukko - suku on todennäköinen Suomen nykyisten Liukko - sukujen alkujuuri, mahdollisesti jo rautakaudelta eli n. 500- 800 - luvuilta alkaen. 

*
Liukko - nimipesyeen sukunimellä olevia henkilöitä on Suomessa n. 800 / 2008 ja lisäksi Liukkonen - sukunimeä noin 2200.

Vesilahden Liukko rustholli on välittänyt vanhaa kalevalaista perinnetietoa 1800 – luvulle:

J.F. Granlund ja Elias Lönnrot sekä Gottlund keräsivät 1830 - luvulla mm. Kantelettaressa tallennetun, keskiajan Vesilahden tapahtumista kertovan "Laukon laulun" eli Elinan surmarunon kalevalamittaiset ainekset Hämeestä, pääosin Vesilahden Liukko - talosta ja ko. rusthollin /ratsutilan väeltä 1800-luvun alussa. Tätä Kalevalamittaista aineistoa on säilytetty nimenomaan Liukko - talossa ainakin  n. 1400- luvulta alkaen, todennäköisesti jo rautakaudelta alkaen.

Tätä mm. Kalevalaista perimätietoa ovat kertoneet 1800- luvulla ym. keräilijöille mm. Liukon - talon seppä vanhempi
Lumperi (Lundberg - oli alkuperältään Liukkoja), sekä Lihmon kraatari, erikoisvelmu ja oli vanhan Liukon Tuomas Heikinpojan pojan eli Liukon seuraavan isännän Matti Tuomaanpojan poika. Matti Tuomaanpojalla oli kuusi lasta, joista viidentenä syntyi vuonna 1775 Matti Matinpoika Liukko, josta tuli kraatari ja Liukon rusthollitaloissa "vapaaherrana" elänyt ja "joutilasmatiksi" sanottu, armoitettu juttujen kertoja Matti Lindgren - Liukko  (s. 1775).  Nimi oli käsityöläisenä ruotsalaistettu, mutta oli alunperin nimeltään Matti Matinpoika Lindgren eli Liukko - sukua (alla lyhyt Liukko - sukuselvitys, joka liittyy Kalevalaisen perimätiedon säilyttäjiin mm. Matti Liukko - Lidgreniin ja Liisa Priiariin, ks. tarkemmin Liukko- nimen historiaa tutkimus).

Ensimmäisissä maakirjoissa ja isäntäluetteloissa on mainittu Liukon - talon vanhimmat tiedossa olevat isännät (Koonti Seppo Liukko, lainauksia isäntäluettelot, maakirjat sekä kirjasta Suku lähtöisin Järvenrannasta, Marja - Liisa Lehtovuori 2002).
Vesilahden Liukon väki on asunut Järvenrannassa historia- arviointien perusteella jo rautakaudelta, mahdollisesti 500- 800- luvulta alkaen. Vanhin maakirjoihin merkitty isäntä on Matti (Liukko), joka oli isäntänä vuoteen - 1565, sen jälkeen Lauri Matinpoika, Lauri Laurinpoika ja Olavi Erkinpoika.  Liukkojen vanhimmat patronyymit ovat Matti, Lauri, Heikki, Olavi ja Erkki sen jälkeen Tuomas ja mm. Adam. Nämä nimet toistuvat näissä vanhan Liukon - sukutauluissa 1800- luvulle saakka.
Vanha Liukko – rustholli jaettiin Tuomas Heikinpojan (1703 -1776) lasten nimiin vuonna 1774. Vanhin lapsista Anna Tuomaantytär (s.1730) sai miehensä  (Liukon vävy) Yrjö (Jöran)  Matinpoika  Jutilan kanssa toisen puolen talosta, josta tuli kantatila. Heidän poikansa meni naimisiin 1809 Liisa Yli- Siston  (myöh. Priiari) äidin kanssa. Toinen puoli vanhasta Liukon ratsutilasta jäi Matti Tuomaanpojalle (1739- 1787) ja oli sitten "uuden" Liukko rusthollin isäntänä 1774- 1782. Heidän poikansa Adam meni naimisiin 1808 Erkkilän tyttären Margareta Caisan kanssa, jonka äiti oli Yli- Sistoja (alla). 

Myös Vesilahden kuuluisimman runolaulajan Hintsalan
Liisa Priiarin (1794- 1868) tausta liittyy Vesilahden Liukkoon. 
Liukon- talossa oli säilytetty n. 400- vuotta vanhaa kalevalamittaista Elinan Surmarunon perinnettä. Sen taitajiin kuului em.
  Matti Liukko - Lindgren,  jonka "opissa" Liukon rusthollissa  ollut Liisa Priiari sai pääasiassa kalevalaiset laulutietonsa. Myös Elinan surmarunon  sisältötiedot hän sai Matti Lindgren - Liukolta vuosien 1809 - 1815 aikana, asuessaan  Järvenrannassa Liukko suvun taloissa. Liisa Yli- Sisto asui nimenomaan Liukon Annan ja Yrjö Martinpoika Jutilan pojan ja Erkkilän Kaisa Jutilan talosta..
Liisa  Priiari oli  alunperin Vakkalan Liisa Yli- Sisto, jonka äiti oli Maria Stålsten (1763- 1823), joka sai tyttären Yli- Siston Matti Mikonpojan kanssa, mutta meni 1809 lopulla  naimisiin Liukon sukuun äidinpuolelta kuuluvan Jutilan isännän kanssa. Toisaalta Liisaa 4 - vuotta vanhempi serkkunsa Margareta Caisa Liukko (s. 1790, os. Erkkilä / äiti Yli- Sistoja) oli naimisissa Liukon - rusthollitalon isännän Adamin kanssa 1808 alkaen. Edellä mainittujen, äitinsä ja serkkunsa, vuoksi Liisa  (Yli- Sisto / Priiari) asui kuusi vuotta Järvenrannan Liukon rusthollin "Kalevala perinteen" taloissa, joihin myös Jutila jaettuna Liukkona vanhastaan kuului. 

Liukko - sukua on -, tai Liukko- sukuun on ollut kytkentä monilla Vesilahtelaisilla suvuilla avioliittojen kautta kuten;
Jutila, Erkkilä, Lemola /Klemola, Yli- Kostiala, Kippari, Hoppu, Kinnari, Villamo, Järvenrannan Heikkilä, Ala – Pöysäri, Yli- Sisto  (Priiari) ja Outinen. Liukko- sukuun ovat mahdollisesti kuuluneet jo ennen vuoden 1540- isäntäluetteloita, vanhimmat naapurit, kuten Luikko, Suomela ja Tanska, jotka ovat olleet joko Liukon kantataloon kuuluvia tai ovat olleet mm. samaan jakokuntaan kuuluvia 1300- 1400- luvuilla (ks. linkki; Vesilahden Liukko - suku / kirj. /koonnut Seppo Liukko). 


Tunnetuimmista Kalevalaisista runonkertojista mm. Kostialan Kipparin suvulla on ollut vanhaa kosketusta Liukko - sukuun. 

Liisa Yli - Sistosta tuli Hintsalan Priiarin emäntä 1815 eli Liisa Priiari
Myöhemmin
Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoihin vanhaa kansanperinne- aineistoa n. 60 - vuotta kerännyt rovasti (kappalainen) Frans Kärki, oli myös Hintsalan Priiarin sukua äidin puolelta ja siten välittämässä myös Liukko suvun  perimätietoa suomalaisten SKS:n kansallisarkistoihin. Elinan surmaruno tallennettiin Elias Lönnrotin ja JF. Granlundin toimesta sekä perimätietoa välittivät osaltaan Matti Liukko- Lindgrenin kertomalla ja Liisa Priiarin laulamalla, joiden ansiosta ko. aineisto kirjoitettiin Kalevala kansalliseepoksen sisarteoksen Kantelettaren sivuille vuonna 1840.  
Voisi väittää, että pääosa Vesilahden vanhasta Kalevalaisesta kerronnasta on peräisin nimenomaan Järvenrannan Liukko - taloista (Ks. tarkemmin väitteen perustelut  Vesilahden Liukko- suku / Vesilahden Kalevalainen perinne, 1500- luvulta alkaen, yhteenveto Seppo Liukko). 

Kalevalaista noituutta ja taikuutta
oli Suomessa vielä ainakin 1600- luvulle asti, sillä Järvenranta- Kaltsilan talonpoika Olavi Luikko oli mestattu puhdasoppisuuden aikana, varoitukseksi muille, Kalevalaisena noitana vuonna 1650 Vesilahdella (Marko Nenonen).  Asiasta on Turun veromestari Herra Balltzar Wernlen kuitti pyövelille 13.1.1650.

PS. Vuosina 1643-1650 talonpoikia tuomittiin kuolemaan Vesilahdella ja Pirkkalassa /- lähiympäristössä yli kymmenen, tuomiot  pantiin toimeen mestaamalla; Pirkanmaan Sanomat 16.11.06 /Nenonen.  

2. Lisäksi otteita Vesilahden Historiasta 1950 ja Vesilahti 1346 - 1996 – kirjasta:

2.               Liukolan - talo, Köyliö (myös Luikki – talo)

Köyliön Liukola (kautinen - keskiaikainen talonpoikaistalo, ollut olemassa ennen Ruotsinvallan aikaa)
Köyliön Liukola sijaitsee Köyliönjärven pohjoispuolella.

Köyliön Liukolan - lähialueelta on löydetty myös yksipuisia muinaisruuhia mm. Liukolan - suolta.

Ruuhilööytö on tehty Liukola nimisen talonpoikaistalon suoalueelta, kun sieltä on kuljetettu (1900-luvulla) maanparannus aineeksi sopivaa suopohjaa kartanon pelloille. Silloin on löydetty täysin ehjä yksipuinen vanha koverrettu haapio eli puuvene. Vene on siirretty Lallin - / Lalloilan kartanon nykyisen, Köyliön Vanhakartanon pitkäaikaisen omistajasuvun Cedercreuzien museoon Harjavaltaan (Rauman museo). Liukolan vene saattaisi olla jopa pronssi- rautakautista tai ainakin n. 1000- 2000 – vuotta vanhaa rautakautista alkuperää.

Liukolan – alueen mailla on myös ns. tuhatvuotinen Tuhkanummen – kalmisto, joka on rautakauden ajoilta (KM 3574 ja KM 4572, sekä kuva SL). Tälllä nykyisellä mäntynimmella on aikoinaan harjoitettu kaskenpolttoa, koska alueelta on löydetty paljon tuhkaa ja hiiltä. Hiekkapitoinen mäkialue on ollut erityisen sopiva kaskiviljelyyn ja sen vuoksi todennäköisesti vielä nykyisinkin nimenomaan tältä alueelta löytyy kaskiviljelyalueiden raivanneiden liuti- Liukko – ihmisten nimistöä (Liukola ja Luikki).

Köyliön Historiassa on mainittu, että Köyliössä on ollut Liukko - niminen talonpoika jo Lallin aikana 1100-luvulla.

Piispa Henrikin surmaamisen jälkeen koko talonpoikaistalo Lalloila ”otettiin” kokonaisuudessaan 1158 jälkeen kirkon haltuun ja Nousiaisten- / Turun piispalle, ja sitten myöhemmin kruunulle säterikartano käyttöön. Se oli laajimmillaan 12.000 hehtaarin kartano.
Siihen oli liitetty paljon peltonsa raivanneiden talonpoikien taloja ja maa-alueita, kuten em. Köyliön Liukola, joka oli sitten myöhemmin Vanhakartanon torppa.
 Liukolan alue on autioitunut myöhemmin ja liitetty Cedercreuzien säterikartanoon.

Cdercreuz omisti kokonan Kirkkosaaren alueet, joita kutsuttiin Köyliön Vanhakartano nimellä, se on alkuperältään vanha Lalloila eli entinen Lallin suuri talonpoikaistalo 1100- luvulta.

Köyliön historia, lainauksia Lalli / Liukko - nimistä:

Kepolan- kartanon alueilla on ollut myös Köyliön Luikki- niminen talo.

3.               Liuksialan kartano, Kangasala

Liuksialan Kuninkaankartano, Kangasala

(Historian Liuksiala, kuninkaankartano, säteri –  ja Kaarina Maununtyttären kartano. Liuksia- nimipohjan vuoksi nimi saattaa kuulua myös Liukko - nimipesyeen nimistöön, Jouko Vahtola 1998:34)

4.               Liukon - talo Suomusjärvi. Lemulan - kylä (Rustholli)

5.               Luikon - talo Myrskylä

Myrskylän kirkkoa vastapäätä Kirkkojärven itä-etelä rannalla on erityisen korkea kalliomäki, nimeltään Luikonmäki. Luikontietä kulkien pääsee Luikon - taloon, jossa on asustanut lähes 200 – vuotta Pietilän suku. Talon nimi on kuitenkin aina ollut ympäristön ihmisten tiedossa ja jostain syystä sitä nimitetään edelleen Luikon – taloksi, vaikka talonnimeä ei ole enää edes kartoissa. Luikonmäki on merkitty paikannimikarttoihin. Tämän yli 60 – metriä Kirkkojärvenpinnasta ylös nousevan korkean kallion rinteessä on n. 10 metrin korkeudessa luola, jonka nimi on Vähähelvetti. Talon lähellä on myös vanhaa kaskiviljelyaikaa kuvaava pelto, nimeltään Luikonpalonpelto. Luikonmäen vieressä on lähes samankorkuinen Hiidenkallio niminen mäki. Koska nimietymologioiden perusteilla Liukko- ja Hiisi- sanojen alkuperä viittaisi vasarakirveskulttuurin aikaiseen nimistöön, ovat ko. Liukon- mäkien /talon/ pellon – ovat nimet samanaikaisia siirrännäisnimiä, todennäköisesti Salo – Uskela - Somero tai Tammela – Janakkala - Kokemäenjoki suunnalta pronssi- rautakaudelta. Luikonmäkeä voisi pitää hyvin vanhana pakanallisen ajan kalevalaisena pyhänä paikkana, korkeine kallioineen, luolineen ja Hiisi - nimeen viitaten.

 

6.               Liukolan kylä, Rusko Turun lähellä /Lemu - Masku- Askainen- Nousiainen, rautakautisia löytöpaikkoja

7.               Liukolan – talo Janakkala, Hyvikkälä josta Hakoisten kartano /Hällilä, myöhemmin mm. Augmentti ja 1930 itsenäinen

Janakkalan Liukola (Historian Liukko 3, talonpoikaistalo 1400- luvulta, rälssi, ratsutila, augmentti ja uudelleen talonpoikaistalo)


Janakkalan Hyvikkälässä sijaitseva talonpoikaistalo Liukola on ollut olemassa myös historiatietojen perusteella ennen 1540 maakirjoja (tietoja 1400 – luvulta).
Liukola - mainitaan useaan otteeseen Janakkalan Historia - kirjassa (Kerkkonen 1976:156). Renko oli 1200-luvulla Janakkalan emäpitäjä. Liukolan talon vieressä oleva Hakoistenlinna on ilmeisesti hämäläisten talonpoikien rakentama muinaislinna ehkä jo 800-luvun jälkeen, jota on ilmeisesti käytetty myös ruotsalaisten aikana, koska varustuksia on rakennettu keskiaikaisilla tiilimuurauksilla. Sitä on sanottu nimellä ”vanha Hämeenlinna”.
Koska Liukko on vanha talonpoikaissuku alueella, on todennäköistä, että Liukola oli alkuperäisten rautakautisten Liukkojen omistama talo. Talonpoikaistalo on ollut ennen aatelisten laajentaessa alueitaan Hakoinen - Hyvikkälä –
Liukola maa-alueille (Liukola oli yksi niistä taloista, joiden maille Hakoisten kartano on perustettu).

Liukko - nimihän on muinaissuomalainen nimi ja sen täytyy olla syntynyt alueelle ennen kartanoaikoja, koska suomalaisen nimen perusteella ei varmaankaan enää ruotsalaisaikana kartanoille nimetty mitään uusia talojen / peltojen nimiä suomalaisten talonpoikien nimen mukaisesti. Ensimmäiset aateliset olivat kirkon tai kuninkaan tukijoita ja kuningas tarvitsi uskollista asejoukkoa, siksi aateliset olivat pääasiassa ruotsinkielisiä tai muita vieraskielisiä tai muun maalaista aatelistoa/ sotilaita.

Aatelisten / kuninkaan toimesta talojen anastus/ kaappaus alkuperäisiltä talonpojilta oli yleistä ja väitettiin, että ko. talonpojat olisi karkotettu omilta perintömailtaan.  Näistä asioista on mainittu mm. Jaakko Teitin valitusluettelossa aatelisia vastaan vuodelta 1555 (mm. s.161, 197,198 ja 209), siinä on mainittu ne tilat, jotka aatelisto oli kaapannut itselleen, ennen Vesteråsin resessiä (perintösopimus). Tässä luettelossa mainitaan myös Hyvikkälän Liukola, joka olisi ollut näitä tiloja. Erik Spåre onnistui lisäämään maitaan mm. Liukolan talolla. Talokauppa oli kiistanalainen. Liukolan isännän Matti Juhonpojan tytär Marietta Martintytär (Liukola) oli myynyt Liukolan 3 kyynäränalan talon (tankojako?)Erik Spårelle kahdellakymmenellä (Tanskan) markalla, jonka Mariettan veljenpoika Bertel (Liukola) ilmoittaa omakseen. Tätä kauppa ei kuitenkaan peruttu.  Joka tapauksessa Erik Spårella oli tämän jälkeen maata yhteensä 15 kyynerää (tämä tarkoitti erityisen suurta pinta-alaa) (Kerkonen 1931.184,185,186).

Hakoisten  kartanon  vieressä olevan Hyvikkälän Hällilän säterikartano on sanottu muodostetun Hyvikkälän kylän Hällilän, Liukolan ja Jurvan taloista ja Klemolan rälssitilasta 1411 alkaen (Kerkkonen 1931:182). Hällilän talon ensimmäinen omistaja lienee, joku talonpoika nimeltään Maunu, ennen vuotta 1411 (Kerkkonen 1931:183).

Liukolan talo on ollut olemassa huomattavasti ennen em. aatelisten läänityksiä ja säterikartano aikoja. Liukola on mainittu yhtenä muinaissuomalaisten talojen – nimistä Janakkalan alueella vanhimpien läänitysten yhteydessä. Liukola nimiset talonpojat ovat vaikuttaneet läänitysten jälkeenkin 1539- 1607 ja mahdollisesti 1639 saakka, sen jälkeen Liukola - nimisistä isännistä ei ole enää mainintaa (SL). Liukola on kuitenkin säilyttänyt nimensä talon nimenä. Talojen omistajat ja isännät vaihtuivat, mutta Liukolan talon nimi pysyi Hyvikkälän kylässä.

Hakoisten ”rälssi” läänityksen vanhin haltija oli Diekn – suku 1411- 1431 ja ja oli ensimmäinen aatelissukuinen omistaja.  Dieckn toimi myös Hämeenlinnan voutina. Dieckn puoliso Elin Niilontyttären (Tawast) tytär luovutti 1469 säterin Naantalin luostarille (Piispat /Tawastit olivat Lammin Porkkalan kartanon omistajia).

Ram – suku 1550 – 1615.  Jaakko Teitin valitusluettelossa s. 236 mainitaan, että Maunu Torsteninpoika olisi ottanut tiloja haltuunsa ja antanut ne lampuodeilleen (Kerkkonen 1931:153). Rammien elinikäisiin läänityksiin mainitaan kuuluneen seuraavat talonpoikaistalot mm. Hyvikkälä, Hällilä,
Liukola ja Klemola, mutta Torsten Ram kuoli lapsettomana ja oli sitä ennen testamentannut Hakoisten talonsa Juhana III:lle 1582 (Kerkkonen 1976:48-49).

Liukola oli perintötalo 1539 – 1607. Se muuttui kruunutilaksi 1607 oltuaan sitä ennen ilmeisesti suurien verojen vuoksi autiotilana. Sotien aiheuttamat verojen lisäykset ja jatkuvat uudet verot aiheuttivat veronmaksukyvyn alenemista, lisäksi katovuodet, karjasairaudet johtivat taloja rappiolle. Kun autiotalojen määrä kasvoi voimakkaasti, tiloja jopa määrättiin oikeudessa autioiksi vaikka ne eivät olleet todellisuudessa autioina, oli ollut pakko myöntää vapautuskirjeitä veroista (Janakkalan Historia 1976:122).

Liukolan isäntiä olivat 1539 - 1543 Pekka Yrjönpoika Liukola, 1544 – 1599 Lauri Olavinpoika Liukola ja Yrjö Pekanpoika Liukola 1561 – 1571 sekä Matti Juhonpoika Liukola 1572- 1600 ja Juho Niilonpoika Liukola 1603. Sen jälkeen Janakkalan Historiassa mainitaan, että isäntinä olivat Juho Matinpoika 1604 – 1633 ja Juho Ristonpoika 1634 – 1639. Toisaalla mainitaan tilan autioituneen 1607, aina ei kuitenkaan ollut kyse autioitumisesta vaan verotuksellisesta merkinnästä, että tila oli vapautettu veroista ko. vuosina.

On mahdollista että Liukola – talon / sukunimen olivat em. talon isännät ottaneet paikannimen mukaan tai talo palautettiin Teitin valituskirjelmän jälkeen hetkellisesti alkuperäisille Liukoille? Kuitenkin tämäkin Liukola - nimi sukunimenä näyttää sammuneen jo viimeistään 1639 jälkeen, koska seuraavat Liukola - talon omistajat / isännät eivät enää olleet Liukola - suvun väkeä?


Ratsupalvelus 1600- luvulla. Perintötalot joutuivat vaikeuksiin 1500-luvun lopulla, kun kruunun verot nousivat kaksinkertaisiksi. Jos talo ei voinut maksaa kruununverojaan kolmeen vuoteen, se joutui kruununtilaksi. Taloa viljelevä talonpoikaissuku viljeli taloaan edelleen kruunun talona. Kruunu läänitti talon tavallisesti jollekin aatelismiehelle, joka keräsi verot (Kerkkonen 1976). Oli olemassa kahdenlaisia rustholleja, oli talonpoikaisrustholleja sekä aatelisia säterirustholleja, jotka suorittivat ratsupalvelun jossain lippukunnassa.

Liukola oli Judita Ebba von Stilchenin rälssinä 1667- 1682 ja ratsutilana 1654 – 1666. Kapteeni Jean Meurman omisti Liukolan 1746 ja Anders Johan Meurman viljeli tilaa 1759 -1770 (Janakkalan Historia 1976:136)

Hällilä ja Liukola olivat vierekkäisiä alunperin talonpoikaistaloja ja myöhemmin Liukola oli mm. aukmentti - tila.
Hällilä oli myös autiotilana 1616- 1620. Se oli rälssitalona jo 1610 Krl Boijella. Ja rälssitilana se oli uudelleen 1648 - 1680 asti (Judita von Stilchen ja myöhemmin Lillebrunnilla), jolloin Liukola muuttui rustholliksi.

Liukola otettiin osaksi Hällilän rälssitilaa 1655 alkaen. ja 1680 Liukolasta tuli ruustholli Hällilän aukmenttitila ja 1782 Liukola liitettiin Hällilään. 1785 Liukolan aukmenttitila kuului Meurman - suvun omistukseen (Hällilän kartanon ohella), ja sitä hoiti silloin lampuoti Juho Eeerikinpoika Kernaalasta 1785. Mutta jo 1797 eversti Nils Cedergren osti mm. Liukolan aukmenttitilan.

Janakkalan Liukola itsenäistyi uudelleen 1930-luvulla (1933 omistajasuku on Mäenpää).

8.               Liukkosuo ja - lammi, Tammela Kuivajärvi (Kokemäenjoen vesistöön kuulunut)

Liukko - nimet Tammelan Hykkilässä, Kuivajärven pohjois- itä puolella ovat ilmeisesti alkuperäistä Kokemäenjoen vesistön latva - alueiden asutusta. Loimijoki Pyhäjärvi ja Kuivajärvi ovat vanhoja vesireittejä, joiden varsilla on vanhinta asutusta. Liukko- nimistöä on varsin paljon Kokemäenjoen varrella, mutta myös Renko – Janakkala - Somero Suomusjärvi alueilla. Tammelan Liukko- nimistö on todennäköisesti siirtynyt hyvin aikaisessa vaiheessa Renkoon - Janakkalaan ja mahdollisesti myös Somerolle. Kuivajärven siitepöly analyysit osoittavat että kaskiviljely- maanviljelystä on harjoitettu alueella jo yli 2000 vuotta. Nykyinen Liukko- paikannimi alueiden omistaja on Forssa – Yhtiöt.  Naapuri maa - alueiden omistaja Heikki Sipilä on maininnut, että Hykkilän - kylän metsäalueilta on löydetty paljon hiiltä, minkä ikäistä se on, siitä ei ole tietoa. Jos se olisi vanhaa kaskiviljelyajan hiiltä olisi sellaisen hiilen ikä mitattavissa radiohiilimittauksella. Kun asutus olisi täältä levinnyt, kuten paikannimistön leviäminen osoittaa Renko- Janakkalaan, olisi selkeästi nähtävissä siirrynnäiset nimet, Janakkalan Hyvikkälän Liukola, ja Tammelan Hykkilän Liukonlammi ja – suo (Hyvinkää, Hykkilä, Hyvikkälä ovat hyvä –  perustaisia nimiä ja ovat siten etymologialtaan germaanisia nimiä (Mikkonen: ).

9 - 12. Liukon – nimet Somero - Someroniemellä (neljä paikannimeä eri alueilla, Liukolan talo /Lahden kylässä, Liukonoja Kultelan kylässä ja Liukonpelto Kimala / ja toinen Someroniemen Jakkulan kylässä):

Nykyisen Someron alueella on vanhoja Liukon - nimellä olevia paikannimiä jostakin syystä erityisen paljon. Somero on yksi Suomen laajimmista maatalouspitäjistä. Somero sijaitsee länsi- eteläpuolella Tammelan vesistöaluetta, joka voidaan lukea Kokemäenjoen vesistöön (Loimijoki Pyhäjärvi/ Kuivajärvi) ja on mahdollista, että asutushistoria olisi peräisin Kokemäenjoen vanhalta maanviljelykulttuurin alueilta.  Tammelan ja Rengon /Janakkalan Liuko- Liukko- Liukola - nimiset paikat ovat lähellä ja toisaalta siitepölytutkimuksen perusteella Kuivajärven alueella on ollut maanviljelystä (kaskiviljely) vanhemmalla rautakaudella ja ns. vakinaisen maanviljelyn – karjatalouden alueita ajanlaskun vaihteesta alkaen (siitepölytutkimuksia Kuivajärveltä ja lisäksi vieressä on uhrikuppikallio- löytöjä (Letku) ja rautakautisia löytöpaikkoja; Alanen 2005:11). Asutus olisi eräsijojen vuoksi voinut levitä Tammelasta Somerolle tai sitten Somero ja Someroniemi sekä Suomusjärvi olisivat samanaikaisia asutusalueita, mahdollisesti jopa pronssi- rautakaudelta ja asutus olisi siirtynyt täältä Tammela, Renko – Janakkalaan, mutta sitä tulosuuntaa on varmuudella vaikea määrittää.

9.               Liukolan - talo Somero Lahden kylä, maa-alueista kartano ja talosta torppa (ja häätö)

Vuoden 1539 maakirjojen mukaan Someron Lahden kylässä vanhan Härkätien varressa oli kuusi taloa, josta paikannimistö toht. Timo Alasen mukaan yksi näistä oli Liukola – niminen talonpoikaistalo (Alanen 1986 / P. Toukkari nettisivut). 1630 – luvulla kylän viisi taloa yhdistettiin herraskartanoksi ja säterikartanoksi. Liukola - nimiset omistajat olivat väistyneet ja viimeistään 1769 Liukola oli muuttunut kartanon torpaksi, ollen sitä ennen ilmeisesti augmentti tila kartanolle.  Åvikin lasitehtaan tirehtööri Jacob de Pont osti kartanon 1754. Vuonna 1792 Kartanon lunasti muilta perillisiltä Mårten Reinhold de Pont, jonka aikana suoritettiin isojako.
1795- 96 majuri de Pontilla oli vireillä pitkäaikainen oikeusjuttu torpparinsa Tuomas Yrjönpojan kanssa, joka oli 12 vuotta asuttanut Liukolan torppaa ja raivannut ko. Liukolan alueet uudelleen viljeltävään kuntoon ja pystyttänyt rakennukset, tämä häädettiin ”häikäilemättömästi” torpastaan, ilmeisesti väärin perustein. Riitajutun yhteydessä tehty katselmus toteaa, että mäntyhirsinen asuintupa oli 10 kyynerää pitkä ja leveä sekä 5 kyynerää korkea, leivinuuni rautapelteineen ja muine varusteineen, ovi rautasaranoilla, kaksi ikkunaa ja kaikki hyvässä kunnossa (1 kyynerä = 59,38 cm.). Sen jälkeen Liukola - niminen torppaa mainitaan vielä 1870- luvulla, mutta ei mainita enää historiankirjoissa vuonna 1920 - 22, kun Lahden kartanon maat palstoitettiin (lainaukset Someron Joulu, Alanen1986 /lyhennykset Seppo Liukko).
Tässäkin tapauksessa on selvää, että Liukola  - niminen talo on ollut olemassa ennen 1539 maakirjoja, ja siten ilmeisesti ollut ensimmäisiä kiinteän maanviljelyksen taloja Someron alueella. Mahdollista olisi, että nämä olisivat olleet sitä vanhaa kaskiviljely- joukkoa (liuti - Liuko-) eli ”Liukkoja”, joiden perusteella järven vastakkaisella puolella olevalle Kimalan - kartanon laajalle pelto – alueelle on joskus aikaisemmin annettu viljelyalueen, Liukonpellon nimi, näiden Liuko- nimisten ”kaskenraivaajien” perusteella.

10.             Liukonpelto, Somero, Kimalan kartano, peltoalue

Lahden kartanoa vastapäätä järven toisella puolella on Kimalan säterikartano, joka oli mm. Pitkäjärven (Långsjö) kartanon omistaneen skottilaisen Ramsay - suvun kartanoita 1614 - 1752. Kimalan kartanon rakennus on nykyisen Someron vanhin rakennus, jota on kunnostanut sen nykyinen omistaja P. Toukkari. Tässä Kilmalan kartanoa ja Liukonpeltoa koskevasta tekstiä on lainattu ko. Kimalan kartanon nettisivuilta: http://ptoukkar.pp.fi/.
Kimalan kartanoa aikaisemmin on alueella ollut olemassa laaja peltoalue nimeltään Liukonpelto. Liukonpelto on ilmeisesti ollut joskus aikaisemmin hämäläinen talonpoikaistalo, jonka alue on ollut autiona kartanon perustamisen aikoina ja nämä maa-alueet on otettu osaksi perustettavaa kartanoa. Liukko - nimi on säilynyt peltoalueen nimenä. Liukko - nimisistä henkilöistä alueella ei ole mitään tietoa. Milloin sen nimisiä ihmisiä on peltoa ollut raivaamassa, on sen selvittämiseksi suoritettava vertailuja muiden Liukko – nimisten paikannimien kanssa (siirrännäiset nimet; Rannikolta Salo - Suomusjärvi / Kokemäenjoen vesistöalue - Tammela). Joka tapauksessa Liuko- nimiset paikat ovat viljelyalueen nimiä ja nimi olisi peräisin muinaisgermaanista liuti - kaskiviljelijä joukkoa merkitsevästä nimestä, josta on muotoutunut Suomessa äännemuutoksien kautta Liuko – Liukko - nimet. Koska tällainen muinaissuomalainen paikannimi on täytynyt olla ennen Ruotsinvallan aikaa, silloin päädytään peltojen muodostumiseen kaskiviljelyn avulla. ”Liukonlakja” on myös ollut sopiva kaskenkaatoon ja sopivalla etäisyydellä Paimionjoen vesistöstä. Liukko - nimen käyttöönotto olisi täälläkin mahdollista jo pronssi- rautakaudella, ja ennen vakinaista maanviljelyä. Alue on ollut yksi kaskiviljelyn alueista, josta on siirrytty kaskipeltojen ehtyessä eteenpäin. Ko. viljelyalueelle on kuitenkin ilmeisesti palattu uudelleen 30- 40 vuoden kuluttua, koska nimi on säilynyt ns. jatkuvana perimätietona sukupolvelta toiselle. Liukko - nimi on säilynyt yli Ruotsinvallan ajan ja säterikartanon erään peltoalueen nimenä yli 400- vuotta.

11.             Liukonpelto Someroniemi, Jakkula

Someroniemellä n. 30 km Suomusjärven, Tammelan ja Someron Liukko – nimisistä alueista sijaitsee Jakkulan kylässä järven rannalla Liukko - niminen pelto ja Liukonkallio.  Hyvin vanhaa kaskiviljelyaluetta osoittaisivat suuret kivikasat pellon vieressä  ja Arimajärveen johtavan joen varrella. Vieressä on myös kallioluola nimeltään Lempoon kellari, jonka edessä on pirunpelto kiviröykkiöt. Nimet viittaavat vanhaan pakana- aikaiseen kulttipaikkaan, joka muuallakin on Liukko- nimisten paikannimien lähellä tai vieressä. Hiisi- Lempo ovat synonyymejä samaa kalevalaista hiisi – merkitystä tarkoittavia sanoja. Nykyisin tilojen nimet ovat Liukko 1 ja Liukko 2, mistä nimet juontuvat. Nykyisillä pitkään alueen omistajina olleilla  ei ole mitään historiallisesti varmaa tietoa miksi, Liukko - on ko. alueiden nimenä ollut aina. Ilmeisesti Liukko – nimi on hyvin vanha nimi.

12.             Liukonoja, Somero Kultela

13.             Luikki – talo, Kuusjoki Kuusjoenperä 
(1400 - luvulta, ollut mm. rusholli, lähellä Someron Liukonpelto ja muita Liukko- paikannimi alueita, Someroniemi, Suomusjärvi jne.)

Kuusjoen Luikki – talo (Luikki - talo Kuusjoenperä, Salon ja Someron välisellä alueella, ollut myös rustholli).
Luikki kuuluu myös prof. Jouko Vahtolan etymologiassa Liukko- nimipesyeen nimiin.

Kaskiviljelyyn viittaavien, nimenomaan kivikirveitä ja kivitalttoja koskevia löytöjä ovat löydökset Kuusjoenperän Luikki - talon sekä sen viereisen Lemulaisten talon (so.vanhan Perttelin Lemmon talon takamaa) ja  Lemulaisten mäeltä jatkuvaa Alhonkulman alueilta, nämä ovat ajoitettu tri. Ville Luhon  tutkimusten perusteella  n. 2500- 2000 eaa. olevaan vasarakirveskulttuurien aikaan. Edellä mainittuja kivikauden aseita ja - työkaluja säilytetään nykyisin Kansallismuseossa (nro 6378:1) ja mm. Hämeen Museossa Tampereella (nro 1238:44-45), asiasta tarkemmin Kuusjoen Historia (Aulis Oja 1961:16-21). Kuusjoenperän Luikki – talon lähialueelta on löydetty myös yksipuisia muinaisruuhia . Nummenjärvestä, Niekanniemestä.

14.             Liukko - metsä ja - peltoalue, Renko, Vanhan Hämeen Härkätien varrella (ollut Kokemäenjoen vesistöä)

Kaskiviljelyyn viittaavien, nimenomaan kivikirveitä ja kivitalttoja koskevia löytöjä ovat löydökset Rengon alueen Liukko - pelto- metsäalueelta.

Rengon pitäjä on ilmeisesti yhtä vanha kuin Nousiainen, joka mainitaan asiakirjoissa vuonna 1232.
Tämä Liukko – metsä ja – peltoalue sijaitsee Vanhan Hämeen Härkätien varrella, sieltä on tehty kivikautisia ja rautakautisia löytöjä. Nykyinen omistaja on Eskolan – suku on ollut alueen omistajia yli 100 – vuotta.
Talon vanhaisäntä on löytänyt Liukon - peltoalueelta kivikautisen kivikirveen ja muita hiottuja kiviä, joka viittaisi vasarakirveskulttuuriin ja silloin nimenomaan germaanisperäiseen liuti- kaskiviljely joukkoon. Näiden kaskiraivaajien perusteella on syntynyt paikannimi, ja otettu lounais- rannikolta leviämisen jälkeen, 2500 -> 500 eaa. aikana. Kivikirves on toimitettu paikallisen kansakoulunopettajan toimesta ilmeisesti Hämeen museoon tai Kansallismuseon kokoelmiin (ei löydy /SL).

15.             Liukola - /Luikola – metsäalue /pelto, Kaarina, Lemu, Ylilemun kartano
sekä Liukko ja Lemu – nimien samankaltainen etymologia ja paikannimien rinnakkaiset sijainnit Suomessa
(vrt. lähes vastaavasti kuin Liukko ja Laukko – nimet nimiparina Suomessa ja Liettuasa)

Kaarinassa Kuusiston salmen ranta- alueella oleva Luikolan – metsä- peltoalue on ollut paikannimenä Lemun kylässä jo ennen 1200 – lukua. Luikola - nimiset alueet sijaitsevat edelleen nykyisen Lemon alueen eli Lemun (Ylilemun) kartanon mailla (Ks. alueen sijainti Turun Piispanristin vieressä, kansalaisen karttapaikka).

Lemun – kylän nimi saattaisi tulla latinankielisestä nimestä
Leuco, joka tarkoittaa valkoista (S. Ristimella).Liukko – nimi olisi johdannainen mm. Leuc- nimen henkilönimistä (Vahtola).

Johtopäätelmä Liukon ja Lemu- nimien usein toistuva ja vanha rinnakkainen yhteys paikannimissä useilla eri alueilla:

Vrt. em. Leuco – Lemu ja toisaalta Leuc- Leute - Liuco – henkilönimiä, jotka ovat muinaisgermaanista liuti- liuta pohjaa, niin nimet Liuco ja Leuco voisivat mahdollisesti olla samaa vasarakirveskulttuurien germaanista pohjaa (joka olisi sen jälkeistä myöhempää latinankielistä sanastoa). Nimien samanmuotoisuus (ja – merkitys, ovat lähes synonyyminä) ja esiintyminen yhdessä Lounais- Suomen alueella voisi olla samanaikaista leviämistä Suomeen, jo vasarakirves- pronssikaudella.
Myös Luiko, Luikki, Liuko - nimen on etymologiamerkityksessä (edellä) kerrottu merkitsevän valkoista (yleensä valkoista eläintä, SL). 

On myös mielenkiintoista ja paikannimistötutkimuksen kannalta merkittävää, että Liuko- ja Lemu – nimisiä paikkoja esiintyy rinnakkain monella eri alueella.

1) Liukola - metsä/peltoalue on Lemun kylässä Kaarinan nykyisessä kaupungissa (Turun Piispanristin vieressä) on Ylilemun kartanoalueella ko. nimet yhdessä.
2) Seuraavaksi mm. Suomusjärvellä Liukon- talo on Lemulan kylässä,
lisäksi tämän Liukon – talon pihan poikki kulkeva tie on vanhalta nimeltään Lemuntie.
3) Kolmas kohde on Naantalin ja sen merenranta ympäristö,
jossa on useita Liukula –  ja Luikkio - nimisiä paikannimiä ja myös nykyinen Lemun- kunta ja sen vieressä on Liukolan – kylä, nykyisin Ruskon pitäjässä (yhdistyy 2009 Rusko –Vahto - Lemun kunta on entisen muinaispitäjän Nousiaisten merenrantaosa (Yhdistyy 2009 Lemu - Askainen ja Masku) ja
4) Neljäs kohde on Kuusjoenperällä olevan Luikki – talon Lemulaistenmäki, joka on siis samaa aluetta (Luikki- kuuluu Liukko- nimipesyeeseen (Vahtola 1997), lähellä on myös Someron monet Liukon - nimiset paikannimet).

PS. Nimet Liuko- Lemu, voivat olla molemmat samanikäistä vanhaa kaskiviljelijöiden germaanispohjaista nimistöä, koska esiintyvät Lounais- Suomen rannikkoalueella usein yhdessä ja eri siirtyneet yhdessä seuraaville paikkakunnille siirrännäisinä niminä?? SL).

                     

Lemun asutuksesta on mainintoja jo 1200 – luvulta (mahdollisesti juuri Luikola?).

Lautamies Matti omisti Lemun kylän 1410.  Lemun talo oli varakas talonpoikaistalo katollisena aikana jo 1400- luvulla. Katollisen kirkon aikana varakkaat talonpojat ”lahjoittivat” omaisuuttaan kirkolle.  1400- luvun lopulla Ylilemun kaksi taloa oli siirtynyt pappi Hinzechinus:n omistukseen, joista toisen hän lahjoitti Turun tuomiokirkon Yrjänän alttarille. Kustaa Vaasan toimeenpaneman kirkkoreduktion ja uskonpuhdistuksen päättyessä 1559 kaikki kirkon hallussaan pitämät talot ja maat Kaarinassa pappilaa lukuun ottamatta siirtyivät kruunun omistukseen. Osan maista kuningas lahjoitti yksityisille näiden palveluksista ja uskollisuudesta kruunua kohtaan. Lahjoituksia saivat entiset rälssitalonpojat ja ulkomaiset aateliset.  Maakirjojen mukaan 1540 Lemossa oli kolme kruunulle veronsa maksavaa taloa, Morten Pedersson, Bertil Jönssön ja joku muu kyläläinen, jonka nimeä ei ole kirjattu.
Lemun kylään muodostui kaksi eri tilaa Ylilemu (talonpoikaistalo -> Lemo gård / säteri ja Kreulan ratsutila) ja Alalemu (talonpoikaistalo-> rälssitila). Vuonna 1571 mainitaan, että Ylilemun n. 200 hehtaaria oli jo siirtynyt kokonaan rälssiomistukseen, jolloin Juhana Boose omisti osan Ylilemusta ja muita omistajia olivat Sipi, Reko Ollinpoika ja Lauri Matinpoika.
Ylilemun kartanon omistajia olivat mm. Samuel Wallenius, joka aateloitiin 1678 Wallenstjernaksi. 1764 isojakokartassa on Ylilemussa kaksi suurta taloa, toinen Ylilemun kartano ja toinen Kreulan rustholli eli ratsutila, Kreulan ratsutilaan liitettiin augmentit vanha Ylilemulan talo (Paavola) ja Alalemu (Pekola /Suikki).
Lemunniemellä Sauhuvuorella on pronssikautinen hautakalmisto ja hiidenkiuas.
(Kursiivilla merkityt lyhennetyt asialainaukset ovat kirjasta Opas Ylilemun historiaan Silja Ristimella 2008).

Ylilemun – kartanon omisti 1700- luvun lopulla Frenckell - suku ja samanaikaisesti myös mm. Turussa kirjapainon, joka oli Suomen vanhin yritys v. 2008 asti, kirjapaino oli perustettu 1642 Turun Akatemian kirjapainoksi
Kartanon Liukola – nimiseen metsä - / peltoalueeseen kuuluneita maita luovutettiin Karjalaisille 1940-luvun sodan jälkeen.

Luikola – nimi alueen metsä-peltoalueen nimeksi on varmuudella myös otettu käyttöön jo paljon ennen ko. Ylilemun kartanoiden / rusthollien aikaa. Luikola - nimi olisi siis huomattavasti vanhempaa paikannimistöä, kuin myöhemmät ko. maa- alueille Ruotsin kuninkaiden määräämän aatelisten perustamat kartanot. Tässä lemun – nimi on ehkä yhtä vanhaa kuin Liukko- nimistö vrt. Liuksialan kuninkaan kartano, jossa on alkuperäinen nimi säilynyt myös kartanon nimenä.
Ks. laajemminkin asiasta oheinen tutkimusyhteenveto, jossa on eritelty kaskiviljelyajan Liuko- Liukko – paikannimistön säilyttäneet talot, kartanot ja maa- alueet Lounais- Suomessa ja Liettuassa.

16.             Liukalan kylä, Pälkäne, Löydöt mm. Liukalan lintu, Kalevakoru

17.             Liukkolan säterikartano, Liukkolan kylä (nyk. Otava)

Kartanot ovat nimetty n. 1300- 1700 - luvuilla vanhan pelto/metsäalueen Liukko - Liukon - paikannimen perusteella ja talojen- kartanoiden nimiksi. Nimi on jäänyt kaskiviljelyajan perimätiedoista muistiin ja otettu käyttöön esimerkiksi säterikartanon peltoalueiden tai säterikartanoiden nimissä, esimerkkeinä tästä ovat Mikkelin Liukkolan (von der Pahlen)

Liukkolan- kylän alue Nuijasodassa:

Nuijasota 1595-96 Liukkolan- kylässä

Hämeestä ja Savosta kootut talonpoikaisjoukkojen nuijamiehet kokoontuivat 1596 -97 nimenomaan Liukkolan alueelle (Otava), näihin nuijamiehiin olisi liittynyt myös Liuksialan kartanon omistajan Kaarina Maununtyttären ja puolisonsa, entisen Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n poika Kustaa, mutta tietojen todenperäisyyttä ei voi vahvistaa.

Lue asiaan liittyvänä Liettuan /Puolan kuninkaíden Jagellojen tyttären Katariina Jagellonigan ja miehensä suomensuurruhtinas ja Ruotsin Kuningas Juhana III :n ja heidän poikansa Puolan Kuningas Sigismundin kytkennät Suomen Nuijasotaan ja miten ne liittyvät Liettuan Liukon courtyard- kartanoon sekä toisaalta miksi talonpoikaisnuijamiehet "kapinoivat" ruotsinvallan edustajia - aatelisia - vastaan.

Ks. myös esim. Seppo Liukko artikkeli mm. Nuijasodan tapahtumista ja sen syistä ja

Liukkolan - alueen Nuijasotaan liittyvät tapahtumat, tarkemmin mm. Mikkelin kaupungin historiaa sivuilta

Tälle alueelle perustettiin myöhemmin Liukkolan - säterikartano n. vuonna 1638,  - von der Pahlen /Palen/ Falen < nimi ja suku Liivimaalle 1300- luvulla ja Suomeen 30 -vuotisen sodan seurauksena nimi johtunee Westfalen - nimestä. Von der Pahlen (Palen, Falen) – suku on saksan-balttilaista perua, se on saanut merkinnät ritarihuoneen matrikkeleihin Liivinmaalla Riiga nro 45, Tallinna (Reval) nro 40, Tukholma 18.10.1679, eli juuri Liukkolan - säterikartanon aikana Suomessa.

Liukkolan- säterikartano:

Mikkelin paikallishistoriaa kuvaavassa kirjoituksessa mainitaan (Porthan 1791), että mm. valtakunnandrotsi kreivi Pietari Brahen omisti osan maista kirkon eteläpuolella ja loput olivat vuoden 1610 - jälkeen Magnus von der Pahlenin ja hänen poikiensa everstiluutnantti, maaneuvos Gustaf Palen  ja majuri Rickhard Magnus von der Pahlenin omistamia säterikartanoita eli von der Pahlenin hovitilat (kuten niitä kutsuttiin), olivat Liuhola (= Liukkola) ja Rantakylä

Verotus oli suomalaisille talonpojille erityisen raskasta Ruotsin jatkuvien sotien vuoksi. Veroja oli nostettu niin, että monet talot joutuivat kruunun omistukseen ja talonpojat menettivät näin raivaamansa talot ja pellot Kuninkaan omaisuudeksi maksamattomia veroja vastaan.

Sirkka Muinonen kertoo Savon 7 verotuksesta ja historiasta, mm. Liukkolan säterikartanosta. Artikkelin osa liittyy Liukkolan kartanoon seuraavasti:

”Kuningas eli valtio saattoi lahjoittaa tietyn alueen veronkanto-oikeuden valitsemalleen saajalle toistaiseksi, määräajaksi tai elinajaksi läänityksenä. Suuri läänitys Mikkelin pitäjässä kuului von der Pahlenille.  Alun perin tämä koko Vuolingon (mm. Liukkolan kylän, nyk. Otavan alue) neljänneskunnan käsittävä läänitys oli kuulunut venäjänkieliselle tulkille Fredrik Tatzille, joka oli saanut sen Kaarle IX:ltä 3.8.1606. Tatzin kuoltua sama alue lahjoitettiin Magnus von der Pahlenille, baltinsakasalaiselle ylimykselle, joka oli ollut vuodesta 1610 Ruotsin palveluksessa. Hän sai lahjoituksesnsaKusta II Aadolfilta 5.10.1615 sotaleirissä Inkerissä Pihkovanedustalla tunnustuksesta ”erinomaisesta miehuullisuudesta”. ---

”Magnus von der Pahlenin kuoltua läänitys jakaantui hänen pojilleen everstiluutnantti, maaneuvos Gustaf von der Pahlenille, jonka säterinä oli Liukkolan kartano

majuri Richardt von der Pahlenille, jonka säteri oli Rantakylän kartano. Liukkolan- säterin läänityksiin kuuluivat 64 tilaa ja mm. Vanhamäki 6-16 ja Viljakkala 1-4. Rantakylään kuuluivat 46 – tilaa ja Kakriala 1 ja Vanhamäki 1-4. Pietari Brahelle kuului Vanhamäki 5, em. säterien välistä (PS: Säteri on aatelisen verovapaa asuinkartano (verona vain ratsupalvelu), ko. tilojen talonpojat maksoivat veronsa säterikartanoon)”.

Liukkolan säterikartanosta kertoo "Suomen Historian isäksi" sanotun professori Henrik Gabriel Porthanìn  Mikkelin seurakuntaa koskeva kirjoitus Aurora-seuran sanomalehdessä Åbo Tidningar`ssa 11.4.1791. Tämän tekstin H.G. Porthan oli kirjoittanut jo vuonna 1779 (Suomennos 1985 Kyösti Väänänen):

Mikkelin paikallishistoriaa kuvaavassa kirjoituksessa mainitaan, että mm. valtakunnandrotsi kreivi Pietari Brahe omisti osan maista kirkon eteläpuolella ja loput olivat Magnus von der Pahlenin perheen omistamia säterikartano alueita, (kuten niitä kutsuttiin>) von der Pahlenin hovitiloiksi (Courtyard) toinen oli Liuhola (= Liukkola) ja toinen Rantakylä.

(ks. mm. Mikkelin kaupungin artikkeli, tästä paikannimet;  Liukkola = Liuhola).

Liukkolan (Liuhola) ja Rantakylän kartanot olivat isoreduktioon 1690 -1694 saakka Pahlenien säterikartanoita ja sen jälkeen Savon rykmentin virkataloja v. 1779.

Aikaisemmin ko. Liukkola - Rantakylä olivat ns. kaksoissätereinä kuuluneet vuosina n. 1557- 1606 Sairalan (Sairilan) Kuninkaankartanoon. Tämäkin aateliskartano / kuninkaankartano – säteri oli perustettu paikallisten Visulahden talonpoikien maille väkipakolla (mm. Matti Sairosen) ja Kenkäveron saaren alueiden paikalle määrättiin yksi Savon neljästä kuninkaankartanosta (1557- 1630).

 (ks. Mikkelin kaupungin artikkeli tästä mm. paikannimet;  Liukkola = Liuhola).

Täälläkin on nähtävissä, että Liukkolan kartano (nykyisen Otavan alueella) on alkuaan ollut talonpoikien raivaama ja saanut jossakin vaiheessa nimen kaskipeltojen raivaajien nimen mukaan nimensä -  Liukkola.
Maat olivat joutuneet Kruunun eli Kuninkaan haltuun. Yleinen syy 1500- 1600- luvulla oli liian  korkea verotus. Verotus oli niin kireää, että useat talot ja pellot jouduttiin silloin luovuttamaan Kruunulle verojen vastineeksi. Kuningas lahjoitti näitä ”talonpoikien” peltoja mm. sodissa luotettaviksi osoittautuneille suosikeilleen. Myös Mikkkelin Liukkolan maa- alueille on perustettu kuninkaan läänityksenä eli lahjoituksena säterikartano. Alueet lahjoitettiin jollekin aateliselle, ratsupalvelua vastaan, kartanosta oli tullut säterikartano.

Tässä tapauksessa Ruotsin kuningas antoi läänityksenä maa- alueet van der Pahlenin suvulle.

Myös Sairilan Kuninkaankartano oli perustettu ”väkipakolla” Visulahden talonpoikien (mm. Matti Sairosen maa- alueille, josta on lähtöisin myös säterikartanoalueen nimi) ja Kenkäveron saaren alueille. Kuninkaankartanona se toimi vuodet 1557- 1630.

Van der Pahlenin toisesta sukuhaarasta kaksi veljeksistä kuoli Isovihan - Napuen taisteluissa Vähäkyrössä 1714.

Van der Pahlen suku omisti Viron tunnetuimman kartanon, vuosien 1676 - 1922 aikana,  Palmsen kartanon, joka sijaitsee Vihulan kunnassa Länsi- Virunmaalla.

 

Vesilahden Liukko – eräsijat:

18.             Liukko - talonpoikaistalot, Keuruu, ent. Ruovesi 

Keuruun suuret talonpoikaistalot Liukko, Iso- Liukko ja Häkki- Liukko.

1800- luvun Zaharias Topeliuksen tarinat Maamme kirjassa 2-luvussa s. 162 on vanha kertomus Keuruun Liukko – talon laajoista metsäalueista, Liukonkorvesta, jossa majaili aikoinaan karhuja. Martti Kitunen niminen kuuluisa karhunkaataja matkusti Topeliuksen kirjoittaman tarinan mukaan Keuruulle karhunkaatoon 1700- luvun loppupuolella (lainaus).

Martti Kitusesta rupesi pian maine kertomaan, että hän oli kotiseutunsa paras ampuja ja paras pyssyseppä. Hänen seikkailunsa täyttäisivät kokonaisen kirjan. Kerran hän hiihti metsoja ampumaan
Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja.
Oli maaliskuu kulumassa. Martti otti mukaansa kaksi kumppania, ja eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi takaisin ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen niin tarpeetonta vaivaa. Vähän aikaa sen jälkeen tulivat nämä kolme pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika kontiota vallan mukavasti siinä loikomassa. Heti pidettiin sotaneuvottelua: kukin otti karhun osalleen. Martti ampui ensimmäisen, ja lisäksi seitsemän pentua, kumppanit kaatoivat toiset, ja seuraavana päivänä raastettiin kymmenen kuollutta karhua
Liukon taloon. Nyt ei ukko enää nauranut: hän uskoi nyt lujasti, että Martti Kitunen oli tietäjä

 

19.             Liukko, Hannoinlahti, Järvenrannan kylän eräsijoja 1562 ja 1564 .
Tämä eräsijan omistaja taloksi on merkitty Järvenrannan talo IV, joka on liitetty myöhemmin Liukkoon.
Lähde; Prof. Suvanto Ylä-Satakunnan kihlakunnan tuomiot Vesilahti /Järvenranta Liukko 1552 alkaen

Sijainti selvitys ? Onko tämä 1589 tarkastus maakirjoissa mainittu ”Hanhoi för 3 öris skatt medh 2 behållne mantal och boor på Wesilax Ehremarck aff Järfuerandaby, VA 2401b. 603”, alue Mänttään vieressä olevan Vilppulan alueita (ent. Ruovesi) Tämä ei ole selvinnyt Suvannolle em. selvityksessä). Asiaa selvitetään.

20.             Liuko, Vähä Kyrö, Merikaarto

21.             Liukko, Perho

22.             Liukko – eräsijat, Ruovesi, Visuvesi
(Lähde; Prof. Suvanto Ylä-Satakunnan kihlakunnan tuomiot Vesilahti /Järvenranta Liukko 1552 alkaen).
Eräsijan nimi on Visuvesi 1500 – luvulla, myöhemmin Ylistalo ja Alistalo, suuri alue yhteensä 3 manttaalia

Paikannimi oli jo ennen Liukkoja, ei muuttunut Liukko nimeksi), Lemminniemi, (Ruovesi; Tarjanne- Visuvesi)

23.             Liukko - eräsijat Morri ja Niemi, Ruovesi, Hauhuu. (lähde Lempäälä käräjäoikeuden ptk)
Eräsijan nimi oli Morrinniemi 1500-luvun lopulla, (paikannimi oli olemassa jo ennen Liukko omistusta, paikannimi ei muuttunut Liukko nimeksi), myöhemmin erikseen Morri ja Niemi.

 

***************

24. Liukon Coutrtyard eli Liukon kartano Liettuassa (seuraava)


Liukko- nimen historiaa, Liettua, kirjoitukset/kuvat, writes and photos Seppo Liukko 2008:


Puola – Liettua suurvalta - ajan Liukon - kylien ja omistajien historiaa sekä paikannimistöhistoriaa


Tässä otsikossa selvitetään pääasiassa Liettuan Liukoniai ja Likonys – kylien sekä Liukon – courtyard / kartanon alueiden nimistöä paikannimistötutkimuksen perusteilla, samalla tehdään vertailua Suomen Liukko - nimisten talojen / kartanoiden paikannimistön tutkimukseen ja toisaalta esitellään Liukon – nimipesyeen alueiden /kartanoiden omistajien historiaa.

Tässä historia selvityksessä tarkastellaan erityisesti Liettuassa olevan Liukon Courtyard – kartanon omistajien eli Kossakowski aatelissuvun historiaa. Lisäksi perehdytään joihinkin vanhoihin historian linkkeihin, jotka juontuvat Liettua  - Puola suurvalta – ajoista ja 1500 - luvun Jagello – kuninkaiden suvusta Suomeen mm. Katariina Jagellonican kautta ja toisaalta hänen puolisonsa Juhana Herttuan osuudesta määrätä Kaarina Maununtytär asumaan Liuksialan - kuninkaan  kartanoon. Tässä on myös tarkasteltu lyhyesti historiallisia kytkentöjä mm. Mannerheimin suvun yhteyksistä mm. ensimmäiseen järjestäytyneeseen Suomen itsenäistymisliikkeeseen, Anjalan – liittoon, 1700- luvun lopulla ja myöhempiä  marsalkka Mannerheimin 1900- luvun alun Puola- ajan yhteyksistä Liukon - kartanon omistajiin eli Liettuan – Puolan suuraatelisiin ja samalla myös Liukon courtyard omistajiin Kossakowski – Potocki sukuun.

Vuosien 2007- 2008 aikana on kerätty Liukko - talojen / paikannimien historia - aineistoa omistajilta tai historiakirjoista.

Liukon- nimisten talojen, maa-alueiden, kartanoiden, torppien elämää tai historiaa on kuvattu paikallishistoriaan ja kyselytutkimukseen perustuen. Liukko – nimipesyeen paikannimistö alueilla, taloissa tai Liukon / Luikon /Liukolan / Liuksialan tai Liukon courtyard - kartanoissa asuneet ihmiset eivät ole yleensä ns. Liukko - sukuun kuuluvia (Poikkeus Vesilahden Liukko).
Liukko - nimi on yleensä syntynyt jo maanviljelyn alueelle tulon aikana.  Silloin kaskiviljelyn aloittaneiden henkilöiden toimesta alue on raivattu ja paikannimeksi on jäänyt ko. raivaajien omakielinen ihmistä tai joukkoa merkitsevä/ kuvaava nimi. Myöhemmin ko. alueet ovat autioituneet tai otettu omistajiltaan kartanoiden lahjoitus – läänitysmaiksi kuninkaan tai kirkon valitsemille edustajilleen tai aatelisille. Liukon – nimi on myös näissä esimerkkitapauksissa säilynyt nykyaikaan saakka, vaikka alueilla asuvat tai alueen omistajat eivät enää ole olleetkaan Liukko - nimisiä ihmisiä.

Myöhemmät ko. Liukko - paikannimisillä alueilla asuvat ihmiset eivät yleensä ole Liukko - nimisiä henkilöitä tai Liukon- sukuisia henkilöitä. Ainoa poikkeus täällä hetkellä tiedossa olevien maakirjojen, käräjäoikeuksien pöytäkirjojen ja henki- kirkonkirjojen perusteella on Vesilahden Liukko – talonpoikaistalo. Tämä ns. Historian Liukko – talo on se josta, Liukko - nimistä väkeä on ilmeisesti lähtenyt Savoon ja muille eräsijoille n. 1500- 1600- luvun vaihteessa. Vesilahden Liukko oli myöhemmin mm. ratsutila /rustholli. Liukko – paikannimistön usein laajat peltoalueet ovat usein otettu kartanoaikojen alussa ko. kartanoiden maa -alueisiin.

Suomessa Liukko - nimipesyeen suurimmat talot ovat Vesilahden Liukko - talon lisäksi mm. Janakkalan Liukola, Kangasalan Liuksiala ja Suomusjärven Liukontalo sekä Kuusjoen Luikki olivat rustholleja (joista Liuksiala oli säterikartano). Näiden suurimpien talojen lisäksi löytyy Liettuan alueella todella suuria kartanoita mm. Liukonys - kylän Liukon courtyard – hovikartano, joka oli Puolalaisen suuraateliston kartano.
Vaikka kartanoiden historiaan Liukko – nimi liittyy varsinaisesti vain maa-alueen tai kartanon nimessä, kuuluvat nämä historiakirjoitukset mielestäni Liukko - nimen historiatutkimukseen. Liukko - talojen /kartanoiden historiat kuuluvat ko. omistajien historiaan, mutta sellainen valaisee omalla mielenkiintoisella tavallaan, Liukko – nimen historian lisäksi myös 1400- 1900 – luvun asutushistoriaa, tapahtumia ja mm. aatelisten (kruunun) sekä talonpoikien keskinäisiä välejä. Historiankirjoituksissa tullee esiin aatelisten kohtuuton, usein varsin häikäilemätön, vallankäyttö talonpoikaisväestöä kohtaan (Talonpoikien perintöoikeudet omiin maa-alueisiin olivat kyseenalaisia 1200- luvulla ja usein senkin jälkeen 1800-luvulle saakka Suomessa ja erityisesti Liettuassa).


Liukko – nimi tulee näidenkin historian tapahtumien valossa vanhana nimenä esiin ja vahvistaa osaltaan sitä käsitystä mikä tämän tutkimuksen eri vaiheissa on tullut selvitetyksi, että Liukko – nimi on hyvin vanha pakanallisen ajan (Kalevalaisen ajan) esihistoriallinen nimi. Talonpoikainen - ja kaskiviljelyalueiden alkuperäinen Liuko - nimi on vanhempaa nimistöä kuin ko. kartanoiden omistajien aatelinen nimistö. Liuko - nimiset paikat ovat olleet olemassa historialliselle ajalle tulleessa, ennen näiden peltojen ja metsien uusia omistajia.

Liukon courtyards, Liukonys – kylien nimet ja - niiden etymologiaa

N
äiden Liukko - paikannimisten alueiden kartanohistoria on nuorempaa ja ns. tunnettua historiankirjoitusta.
Joka tapauksessa Liukko – nimi kuuluu etymologialtaan vanhimpaan kerrokseen maanviljelyn historiasta ja siten se liittyy myös samalla vasarakirves – nuorakeramiikanaikaisen maanviljelyn sekä indoeurooppalaisten kielien leviämiseen suomensukuisten ja - kielisten väestöjen alueelle
Balttian kautta Suomeen n. 3000 vuotta ennen ajanlaskua alkaen.


Puola – Liettua suurvalta - ajan Liukon - kylien ja kartanon omistajien historiaa:


Liettuassa on Puola – Liettua suurvalta - ajalta Liukon - kylien ja kartanoalueiden omistajana ollut 1676 - 1914, mahtavaan Puolalaiseen Potocki - Kossakowsky sukuun kuulunut, kreivi Kossakovski (Slepowron, the coat of arms of  Korvin – Kossakowski, Lipiniak, Puola).

Liettuassa talonpojat olivat jo 1600 -1700- luvuilla maaorjia ja näiden maat oli otettu aatelisten haltuun (maaorjuus vahvistettiin lopullisesti 1671 Ruotsinvallan aikana). Liettuassa aatelisten maa- alueet olivat todella suuria Suomen mittakaavaan verrattuna, jopa kokonaisen pitäjän suuruisia kartanoja ja niihin kuului jopa satoja talonpoikien aikaisemmin omistamia taloja. Tällainen Liuko- niminen maa - alue oli myös Jonavan kaupungin ympäristössä, joiden omistajaksi tulivat / kutsuttiin 1600 – luulla puolalaista suuraatelia edustavaa Korvin-  Kossakowsky – sukua edustavaa ”ylimystöä”, jotka nousivat Liettuan suurruhtinaskunnan johtopaikoille.

Historiakirjoissa mainitaan kreivitär
(the countess) Maria Kossakowskan asuneen 1740 - luvulla Liukon courtyard nimisessä hovikartanossaan, nykyisessä Likonys:n kylässä. Kartanon puistot ja maat olivat ja ovat vieläkin molemmin puolin Sirvintos – joen rantoja:

Kuva:
Liukon couryardin rantatien mukulakivitie ja muistomerkki Sirvintos- joen rannalta / Seppo Liukko 7/2008

Netti- linkki;
Sirvintos/Liukonys; the village Liukoniai, the
Kosakovskis family owner of  Liukon courtyard or Liukoniu manor, lainaus tässä:

Liukonys (kylä)

On both sides of Širvinta river there is a village Liukoniai. From the second part of 18th century till the beginning of 20th century it belonged to Kosakovskis family. In 1917 the manor was sold to Lumbis, and during land reforms in interwar period it was parcelled out. The most part of the manor had not remained.
From 1924 there was a school in the Liukoniu manor that was surrounded by a park and was located on Sirvinta River bank.
There are some legends and its material proves.

Liukon manorin aikaisemmista asukkaista voitaisiin mainita vuoden 1794 Venäjän vastaiseen kapinaan osallistuneet Liettuan viimeinen ”Great Hetman of Lithuania” eli sotavoimien ylipäällikkö Syzmon Kossakowky, joka oli naimisissa Puolan mahtisukuun kuuluvan Teresa Potockin kanssa. Kapinan jälkeen puolalaissukuisia aatelisia rangaistiin kuolemantuomiolla ja mm. kenraali Suzmon Kossakowsy hirtettiin Vilnassa ja myös samanaikaisesti hänen veljensä Jonavan - Vilnan piispa Josef Kaziemieriz Kossakovski.
Asiasta tarkemmin alla olevassa Liukon courtyard – paikannimitutkimuksen ja paikallishistorian yhteenveto osassa (alla).

Liettuassa on myös muita Liuko- Luko ja Liud - nimisiä kyliä, sekä myös Lauko – paikannimiä, joiden lähempi tutkiminen käynnistyy 2009.
Joka tapauksessa Liettuan Liuko- nimistön esihistoria viittaa kaskiviljely- paikannimistöön ja nimi Liuko on etymologialtaan samaa perua kuin Suomessa. Tutkimuksessa mainittu liuti* - joukkoa kuvaava vasarakirveskulttuurin germaanisperäinen sana olisi muuttunut myös Balttiassa (Liettuassa), joka on kivikauden kampakeramiikan ajalla ollut suomesukuisten ja - kielisten aluetta. Äänteellinen muutos on tapahtunut samalla tavalla kuin Suomessa, aluksi Liuko - nimeksi.


Liukon - kylien ja -kartanon maa – alueiden nimistön synty sekä ko. alueiden omistajien historiaa


Liukon - kartanon maa- alueiden nimistön esihistoriaa lähtee nimen etymologiasta.
(
liuti* -> leute -> liuko etymologia on sama täällä kuin Suomessa):

Liuko- kartanon maa-alueet ovat (etymologialtaan) nimeltään perua vasarakirveskulttuurien liuti- germaaneilta, kun maanviljelyä levitettiin Veikselin – alueelta pohjoiseen Balttiaan ja myöhemmin mm. Suomeen. Liuko- nimet ovat säilyneet talonpoikien ajoista peltojen ja kylien nimistössä myös Liettuassa. Liettuan historiassa tiedetään aatelisten ottaneen lähes kaiken maan omiin nimiinsä.
Ns. historialliselta ajalta on maatiloja siirretty talonpojilta, ensin saksalaisten ja sitten liettualaisten aatelisten haltuun ja lopulta 1600- luvun lopulla talonpojat joutuivat täydellisesti maaorjuuteen.
Tällöin Liettuaan tuli myös Puolalaisia suuraatelisia, koska ns. määräysvalta oli puolalaisilla
1569 alkaen ja 1794 saakka jatkuneessa Puola- Liettua valtioliitossa. Liettualle on tyypillistä, että nämä aatelisten maa - alueet olivat todella suuria, kylien ja pitäjien kokoisia, johon kuului myös silloisia kaupunkeja, joita mm. puolalaiset aateliset omistivat.

Vielä 1800- luvulla suuraateliset omistivat virallisestikin kaiken maan Liettuassa (Alenius 2000:163).
Talonpoikien raivaamat maa- alueet oli vieraskielisen (puolankieli) aristokratian hallussa, talonpoika oli orjana entisillä omilla maillaan. Paikannimistössä alkuperäiset nimet olivat kuitenkin pääosin säilyneet, vanhimmat nimet ovat pakanallisella ajalta vakiintuneina paikanniminä. Tällaisia nimiä ovat mm.
Liukon-  nimiset pellot ja kylät, joiden alueille muodostettiin laaja Liukon courtyard (Liukon manor)- niminen hovikartano.

Liuko- nimistö säilyi, vaikka Liettuan virkakieli oli puolankieli (vrt. Suomessa ruotsinkieli).

Viljelyalueiden nimistö on kuitenkin säilynyt alkuperäisen talonpoikaisnimistön mukaisena, vaikka Liettuassakin aristokratian kieleksi muodostui 1600- 1700 – luvulla ko. maan asukkaille vieras kieli, Puolan kieli (sama periaate kuin Suomessa, jossa ruotsinkieli oli virkakieli, vaikka 90- 95 % Suomen asukkaista oli suomenkielisiä).
Liettuassa
rahvaan ja maaorjien määrä oli n. 85 % koko kansasta vielä 1700- luvulla. Valtaosa väestöstä puhui vanhaa kampakeramiikan aikaista /itämerensuomen suomalaiskieliä, jossa oli vaikutteita suom. - sumerilaisilta, joka on myöhemmin - germaani- slaavikielien vaikutuksesta muokkaantunut baltin / liettuan kieleksi.
Kuitenkin alkuperäisen Liettuan alueen talonpoikaisväestön perimätietona on säilynyt nykyaikaan saakka mm. (esi-) germaanisperäiset
vanhat liuti* >Liuko- viljelyalueiden nimet , kuten Suomessa.
Nimet muuttuivat satojen ja tuhansien vuosien kuluessa kartanoiden ja kylien nimiksi Liettuassa. Liettuan alueella on tapahtunut useita talonpoikaiskapinoita vieraskielisiä aatelisia vastaan, kuten Suomessakin, mutta silloinen ”aika” ja resurssit muutokseen, ovat olleet talonpoikia vastaan.

Liettuan talonpoikien maaorjuutta vähennettiin hiljalleen 1800 - luvun puolivälistä alkaen. Mutta lopullisesti maaorjuus poistui, kun ns. aatelisten ruumiillinen kuritusoikeus (orjuuden luokkaa) talonpoikaansa kohtaan poistettiin, vasta 1865.

Ants Heim on kirjoittanut aiheesta, jota lainaan seuraavassa (Kartanoiden Viro):


Monet aatelissukujen yhteydet Balttiaan juontuvat 1200- luvulta eli ajalta, jolloin pohjoissaksalaiset ja skandinaaviset ritarisoturit saapuivat valloittamaan virolaisten, latvialaisten ja liiviläisten pakanoiden asuttamia alueita.
He pitivät itseään ristiretkeläisten perillisenä suoraan alenevassa polvessa; ja heidän etuoikeutettu asemansa aikaisemmin alueella maata viljelleisiin talonpoikiin nähden perustui esi-isien ankarasti taistellen hankkimiin valloituksiin. Vasallien eli aateliston taistelu luokkansa etuoikeutuksista ja nousu alueen johtavaksi poliittiseksi voimaksi olivat Balttian keskiaikaisen historian tunnusomaisempia prosesseja.


Ristiretket Euroopan viimeisille pakanamaille Suomi, Viro, Latvia ja Liettua (1100 - 1300-luvulla).

Talonpojat vastustivat kyseistä ristiretkikehitystä voimakkaasti niin Suomessa, kuin Balttiassakin. Katollisen kirkon asemiehet ja uuden nuoren ”kruunun” aatelisto edustivat näissä maissa vierasta uskontoa ja vieraskielistä valtaa.
Aatelisto oli saanut ns. sotilasvallan eli aateluuden vaikutusvaltansa laajentumiseen pyrkiviltä vierasmaalaisilta kuninkailta tai piispat määräyksensä katollisen kirkon Paavilta. Aateliset saivat näiltä talonpoikien maita käyttöönsä lahjoituksina ja läänityksinä. Ne ”otettiin” alkuperäisten peltojen raivanneilta talonpojilta / ”pakanoilta” ilman perusteluja tai ns. vääräuskoisten kulttipaikkojen ”lahjoituksina”.
Talonpoikien vanhat omat kansanuskot olivat nyt pakanallista uskoa, ristiretkeläisten kanalta kielteisessä mielessä, jotka täytyi estää ja kieltää, koska tilalle tuli vallan välikappaleeksi noussut katollinen uskonto.
Aatelisten kartanotalousjärjestelmä kehittyi verovapauksien ja lähes maaorjuuteen verrattavissa olevan työpanosten hyväksi käyttämisen vuoksi merkittäviin saavutuksiin.
Maaorjuus olikin sitten virallista 1600- luvun Balttiassa käytännössä 1800- luvun loppupuolelle saakka.
Suomessa aivan vastaavaa maaorjuutta ei ollut, mutta talonpoikia hallittiin myös kurittamalla jne. ja kuninkaan vallan kasvaessa veroilla sekä tarvittaessa kapinoita kukistettiin aatelisten sotavoimin. Lopuksi puhdasoppisuuden ajan noitavainoilla poistettiin lähes kokonaan talonpoikien vanha Kalevalainen kansanusko Itämerensuomalaisten alueilta.



Liettualaisen suurkartanon Liukon kartanon omistajina, 1600 - luvulta vuoteen 1914, olivat puolalaiset Korwin - Kossakowskin – aatelissuku.


Tässä ko. kartanon omistajien aatelishistoriaa ja samalla myös Balttian-, Liettuan- ja Puolan- (Suomen-) historiaa ja paikallishistoriaa:

Liettua nousi 1200 /1300 – luvulla Euroopan suurimmaksi valtioksi (alue ulottui Itämereltä - Mustaanmereen), mutta sotien pelko johti Liettuan suurvallan hakemaan yhteyttä Puolan kanssa, jo vuonna
1386 oli voimassa ns. personaliunioni ja myöhemmin solmittiin Puolan ja Liettuan valtioliitto 1569 alkaen. Puola oli lähes 10 – kertainen asukasluvultaan ja sen jälkeen valtioliitossa määräsi Puolan kruunu. Aikaisempi saksalais - liettualainen aatelisto sai nyt kilpailijakseen puolalaisen suuraateliston, joka laajensikin kartano- omistustaan ja niiden määrää Liettuassa todella merkittävästi.

Liukon - kartano on ollut monien kuuluisien Korwin – Kossakowski  (myös Potocki – suvun tyttärien)  sukuun liittyvien aatelisten hovikartano oli nimeltään Liukon courtyard, kuten sitä historian kirjoissa nimitetään. Kartano oli kooltaan yli 50.000 hehtaaria, usean suuren pitäjän kokoinen ja siihen kuului mm. Jonavan kaupunki, joka on Kossakowskien 1600- luvulla perustama kaupunki.

Ensimmäinen merkintä Liukon courtyardin omistajista Liettuassa on merkitty Jonavan kaupungin historiaan. Vuonna 1676 puolalainen aatelismies kreivi (the Count) Jonas Kosakovskis (Kossakowski, Puolaksi) perusti Jonavan kaupungin. Kaupungin nimi hänen poikansa Jonasin nimen perusteella. Hänen jälkeensä mainitaan Dominik Korwin- Kossakowski s. 1711- k. 1743.

Vuonna 1750 on historiankirjoissa maininta, että
Kreivi Dominik Kossakowskin vaimo, kreivitär (the countess) Maria Zabielaite – Kosakoviskiene (Kossakowska) s. 1705- k. 1770 asui Liukon courtyard – hovikartanossaan,  Sirvintos - joen rannoilla.
Kun Maria Kossakowska jäi leskeksi nuorimmat lapset olivat 1743 vasta 2-3 vuotiaita, hän asui lastensa kanssa
Liukon -manorissaan vielä 27 vuotta. 
Hän rakennutti
Jonavan kaupunkiin ensimmäisen puisen kirkon ilmeisesti jo ennen miehensä Kreivi Dominik Kossakowskin kuolemaa n. 1740. Tästä n. 53 vuotta myöhemmin hänen poikansa Livonian piispa Juozapas Antanas Kosakovskis eli (puol.) Josef Korvin – Kossakowski, sai valmiiksi samalle paikalle, Jonavan keskustaan St. Jacob kivikirkon, jossa on ollut myös Kossakowskin suvun mauseleumi.

Dominik ja Maria Kossakowskin lapsia olivat ikäjärjestyksessä Michal s. 1733, ja Antoni 1735, Jozef Kaziemierz 1738, Anna 1740 ja Syzmon Marcim 1741, jotka myös asuivat nuoruudessaan Liukon courtyardissa ja opiskelivat Vilnassa ja Varsovassa.

Veljeksistä tunnetuimpia olivat mm. edellä mainittu
Piispa Jozef (Anastas) Korwin - Kossakowski (s.1738- k.1794) oli Livonian (= Riga - ympäristö ja Etelä- Viron Liivinmaa) piispana 1781- 1794. 
Hän toimi Vilnassa ja sai Paavillisia kirjeitä:

Paavi Pius VI, lähetti pergamentteja Kossakowskille, esim. 28.8.1786  LNMMB F101 -118, PIUS PP VI,

Dilecte Fili ac dilekta in Cristo Filia Salutem Il decreto di Papa Pio VI permette ad Adamus (Antanas) Kozakowski e sua moglie Theresia di possedere um altare portatile per celebrare la Santa Messa, se necessaro, durmante un loro viaggio.

Piispa osallistui myös Kosciuszko Uprising - kapinaan Venäjää vastaan, jonka seurauksena hänet hirtettiin Krakovassa 9.5.1794. Hänen sukulaisensa Jan Napumucen Kossakowski tuli Liettuan piispaksi 1798- 1808, Ignacy Massalaskin jälkeen.

Piispan veli Liettuan asevoimien ylipäällikkö
kenraali Syzmon Marcim Kossakowski, Simonas Kosakovskis (liett.) s.1741 - k. 1794, on syntynyt Silaissa (2 km Jonavasta) ja asui Liukon courtyardissa. Hän oli yksi Puola—Liettua valtioliiton johtajia, hän oli myös viimeinen Liettuan asevoimien ylipäälliköistä. Hän oli naimisissa Teresa Potockin kanssa (jonka veli oli marsalkka Stanislav / Felix Potocki).

Liettuan piispa Ignasy Massalski, oli ”junaillut” Liettuan sotavoimien ylipäällikkö kenraali
Syzmon Kossakowskille Valko - Venäjän puolella olevan (silloin Puola- Liettuaa) suuren Lyakhovichin linnoituksen laajoilla kartanoalueilla, jossa nämä suunnittelivat kapinaa (Kosciuszko Uprising) Venäjää vastaan yhdessä vaimonsa veljen kenraali, Puolan sotavoimien ylipäällikkö, marsalkka Stanislaw Potockin kanssa
(S. Potocki käytti tällöin jostain syystä isänsä nimeä Feliks Potocki, joka oli aikanaan ollut myös Puolan sotavoimien ylipäällikkönä ja naimisissa
Prinsessa Krystyna Lubomirskan kanssa).

Kapinaan osallistui Varsovassa myös Syzmonin veli piispa Jozef Kossakowski.
Kapina epäonnistui ja kenraali ylipäällikkö Syzmon Kossakowsky hirtettiin 25.4.1794 Vilnan torilla ja Liettuan piispa Massalski hirtettiin 28.6.1794 Varsovassa Venäjän vastaisen kapinan jälkeen, kuten myös em.
Livonian piispa Josef Kossakowski Krakowassa.

Veljekset, piispa ja kenraali ovat haudattuna Kossakowski - suvun ”oman” kirkon mauseleumiin Jonavassa. Kenraalin Syzmon Kossakowskyn leski Teresa (os. Potocki) asui Lyakhovichissa vielä vuonna 1805. Hänen veljensä oli Puolan sotavoimien ylipäällikkö, marsalkka Stanislaw Szezesny Potocki, tuomittiin kapinan seurauksena myös kuolemaan 1794, mutta ”kaikkein merkittävimpänä puolalaisena johtajana” Stanislaw (Feliks) Potocki armahdettiin Venäjän Keisarinna Katariina II toimesta (Catherine the Great).


PS. Samoihin aikoihin suunniteltiin myös Suomessa irtautumista Ruotsista. Tässä itsenäisyystavoittelussa olivat mukana Anjalan - liiton yhteensä 114 upseeria (eli lähes kaikki sen aikaiset suomalaiset upseerit) joukossa mm. Suomen marsalkka Mannerheimin isoisän isä C. E. Mannerheim, joka oli mukana suunnitelmissa vuonna 1788. Anjalan – liiton upseerien taustahahmoina olivat kreivi (kenraalikuvernööri) Yrjö Maunu Sprengtporten ja Ruotsin läntisen armeijan ylipäällikkö G.M. Armfelt, jotka olivat myös henkilökohtaisesti kirjeenvaihdossa ko. asiasta Keisarinna Katarina Suuren kanssa (Katariina II).

Sprengtporten ja Anjalan – liiton upseerit
halusivat Suomen ”vapauttamista” Ruotsista Venäjän avulla jo 1700- luvulla Suomen autonomia- ja itsenäisyysmiehet; Lähde  1. R.H. Rehbinder muistelmat ja lähde 2. Armfeltin kirjeet J. F. Aminoffille  23.2.1810 sekä Lähde 3. Johan Richard Danielsson- Kalmari Helsingin Yliopiston yleisen historian professori 1880- 1913 sekä kirjallisuus Aleksanterin aika II,1, 1922:5-6.

Kreivitär Maria Kossakowska Liukonys- kylän kartanossaan eli Liukon courtyardissa vuoteen 1770. Sen jälkeen kartanossa asui ilmeisesti veljeksistä toiseksi vanhin eli Antoni ja sitten mm. hänen poikansa mm. Napoleonin adjutanttina toiminut Josef Antoni Kossakowski.

Michalin poika Jozef Dominik Kossakowski  (1771 - 1840), oli kenraalina Napoleonin ja Ranskan the Grand Armee aikana ja oli Moskovan commendanttina Napoleonin vallatessa Moskovan 1812. Hän omisti isänsä Michalin jälkeen palatsikartanon a manor palace in Vepriai, joka sijaitsee vain n. 15 km Liukon courtyard – kartanosta eli hänen nuoruudenaikaisesta kodistaan. Hän asui siellä vuodesta 1808 kuolemaansa asti 1840, yhdessä vaimonsa Ludwika Zofia Potockan kanssa (jonka isä oli Puolan armeijakunnan marsalkka Stanislav Szczeny Potocki, joka tunnetaan myös nimellä Felix Potocki  s. 1753 - k. 1805).

Myöhemmin historiassa vuonna 1833 mainitaan, että the Count Josef Dominik Korwin- Kossakowskin ja the Countess Luisa Potockan tytär Pelagia meni naimisiin Scotlantilaisen aatelisen Alexsander Bower St. Clair:n kanssa, jonka isoisänisä oli Alexander Bower, the Laird of Kilcaldrum –viz,  Kilcaldrum- House, Dundee road, Inverarity, Angus, Scotland.  Dominik Kossakowskin tytär Pelagia Kossakowska- Bower St. Clair peri Vepriain kartanon isältään 1840, joka sijaitsi lähellä Liukon manoria.

Antonin poika Josef (Antoni) Korwin - Kossakowski / (liett) Juozapas Anastas Kosakovskis (1772- 1842), hän oli myös sotilas ja keisari Napoleon I (Bonabartte) henkilökohtainen adjutantti (aide-de-camp- of emperor Napoleon), ja oli myös komentajana Moskovan hyökkäyksessä 1812.
Hän omisti
Liukon – kartanon isänsä Antonin jälkeen 1798. Josef Antoni on asunut kuolemaansa asti tässä suvun kauan omistamassa Liukon – kartanossa Likonysin - kylässä, joka on nykyisin Sirvintosin aluetta (ennen Jonavaa) ja myös hänet on haudattu suvun rakentaman St. Jacobus - kirkon mauseleumiin Jonavassa.

Hänen toimestaan
Liukon courtyardsin Sirvintos - joen rannalle on rakennettu Turkkilaisen hautamuistomerkki ja erikoisen historian omaavan kadonneet, kivettyneet muistomerkki (tässä Liukoniai sekä Liukonys alueiden esittelyt):

There was plase of Lithunian healthen rituals... castle mound in the part of Liukoniai village (picture 2) 


Sirvintos/ Liukonys kylän netissä olevien esittelykuvien teksti 2 – alla, on kyseinen Liukon courtyard /- kartanon muistomerkki, joka sijaitsee kartanon alueilla Sirvintos- joen vastarannalla, mutta nettikuvan 2 veistos on virheellinen, tark. Seppo Liukko 15.6.2008.

Near Sirvinta River there is an exotic and unusual 3-meter high monument, which is called “the Grave of Turk.” People say that the owner of Liukoniu manor had an illegal servant who was Russian-Turkish war captive. Tsar’s gendarmes got to know about him and came to arrest him, but killed him when he was running across a field. The landlord had buried his servant and made this monument. It’s a rare and rather exotic monument.


Liukon - kartanon omistajat kreivilliset Kossakowskit olivat kotoisin Puolasta Lipiniakin courtyard alueelta sekä Lublinin kaupungista, joka kuuluu Puolan itäisimpään Masovian alueeseen ja jossa sovittiin Liettua- Puolan valtioliitosta 1569. Valtioliiton jälkeen 1569 puolalaiset aateliset ottivat (saivat) suuria talonpoikien alueita haltuunsa Liettuassa.
Tämän jälkeen myös mm. osa Kossakowskin aatelisperhettä lähti Liettuaan. Valtioliitto päättyi em. kapinaan 1794, jossa mm. kaksi Kossakowskien veljestä hirtettiin.

Aateliset Potoci - suvun jäsenet toimivat Puolan johtotehtävissä ja olivat kotoisin Krakovasta Puolan vanhasta pääkaupungista (He omistavat nykyisinkin kuuluisat  puolalaiset Votka - tehtaat  /
Potocki Wodka
,  luxury Polish vodka distilled from rye. Authentic, it draws on a family tradition dating back to 1816).

Kossakovskien aatelissuku liittyy Puolan Potocki – mahtisukuun, joka olivat molemmat johtamassa Puolan ja Liettuan valtioliittoa ja suvussa on mm. useita Puolan asevoimien ylipäällikköjä.

Kossakowskit ovat aatelisnimeltään Korvin – Kossakowski of Slepowrom Coat of Arms.

Jonavan kaupungin perustajan, kreivi Jonas Kossakowskin suku on asunut, mahdollisesti jo 1600- luvulta Liukon – kylässä ja Liukon – Courtyard – aateliskartanossa historiatietojen perusteella vuoteen 1917 saakka. Jonas Kossakowskin lisäksi historiamainintoja löytyy suvun esivanhemmista tieoja, jotka varmuudella ovat asuneet tässä kartanossa, josta on historiakirjoissa käytetty myös nimeä Liukoniau - manor .

Tässä aateliskartanossa
Liukonys - kylässä ovat asuneet 1700- luvun alusta alkaen ainakin Kreivi Dominik Korwin - Kossakowski. ja kreivitär Marianna (Maria) os. Zabiello h. Topor, ja
heidän lapsensa 1733- 1842 ovat asuneet Liukonmanor- kartanossa:

M
icahal Kossakowski (s.1733- k. 1798) kuvernööri ja valtioliiton senaattori, jonka poika on Jozef Dominik (1771-1840)
Antoni Kossakowski (s. 1735- k. 1798) kuvernööri ja senaattori, jonka poika on Jozef Antoni (1772-1842)
Jozef Kazimierz Kossakowski (s.1738- k.1794) piispa 1781- 1794 asti, member of Targowica Conferderation (Puola- Liettua valtioliitto)
Anna Korwin – Kossakowsk
a  (s. 1740- ?)
Szymon Marcim Kossakowski (1741 – 1794) Liettuan asevoimien päällikkö, yksi johtavista Puola- Liettua liiton johtajista oli naimisissa Puolan asevoimien ylipäällikön, marsalkka Stanislav (Feliks) Potokin sisaren Teresan kanssa (member of Targowica Conferderation),
Seuraava sukupolvi:
Jozef Dominik Kossakowski (1771-1840) eversti, member of Targowica Conferderation, hänen vaimonsa oli Feliks /Stanislav Potocin tytär Ludwika, asuivat Vepriain palatsissa.
Jozef Antoni Kossakowski (1772- 1842), kenraali ja Napoleonin ensimmäinen adjutantti, asunut ja kuollut Liukon - courtyard:ssa 1842.


Vuoden 1917 jälkeen Liukon courtyard oli myyty Lumbis - suvulle. Kossakowskit muuttivat Puolaan ja sieltä Neuvostovallan aikana Amerikan Yhdysvaltoihin, jossa sukua on edelleen tai sitten Liettua- Puolaan jääneistä monet muuttivat nimensä tarkoituksella tunnistamattomaan muotoon.
Liukon- kartano on kokonaan hävitetty Venäjän ja Neuvostoliiton aikana, mutta kartanon vanha suuri puisto on vielä nähtävissä molemmilla puolilla Sirvintos - joen Liettualaisittain suhteellisen jyrkkiä rantoja, varsinkin kun nykyinen uusi joen ylittävä silta ja tie on rakennettu vanhan kartanopuiston läpi Liukonys - kylästä Gelvoniaihin, ja sieltä edelleen Vepriaihin tai Sirvintosiin.



Tässä muutamia Suomen ja Liettuan (Puolan) historian yhteensattumia Liukon - nimipesyeen kartanoiden tai omistajien kautta, aikaväliltä 1548 - 1917:

Tähän yhteenvetoon kytkeytyy historiaa keskiajan 1500- luvun suomalaisesta kartanoajasta ja Kustaa Vaasan poikien hallintotaisteluista Suomessa sekä suomalaisten talonpoikien aatelisvastustuksen huipentumasta Nuijasodasta vuodenvaihteesta 1596-97 alkaen. Tässä mainitaan tarkoituksella myös USA:n itsenäisyysjulistusten 1776 ja Sprengtportenin itsenäisyysjulistuksen 1778 merkitys Suomen autonomian jälkeiseen itsenäisyyteen ja toisaalta Spregtportenin ja Armfeltin tuki Anjalan- liiton itsenäisyysmiehille, joiden mukana oli myös marsalkka Mannerheimin isoisän isä. Taustalla oli Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen- ja myös Ranskan vallankumouksen vaikutukset mm. Suomeen - ja toisaalta mm. Liettua- Puolan itsenäisyysajatteluun ja ko. aatelisten kannalta (jotka toteutuivat aivan päinvastaisilla tavoilla).
Näihin vanhoihin kytkentöihin liittyvät tavallaan myös myöhemmät 1900- luvun alun Suomen marsalkka Mannerheimin yhteydet Puolan (Liettua) vanhoihin aatelissukuihin.
Yhteisenä nimittäjänä on tässä ajateltu olevan
Liukko - nimisten alueiden omistajien historiaa sekä näiden tapahtumien kautta asioita, jotka kertovat jotakin Suomen historiasta 1500- luvulta alkaen.


Suomen /Puola- Liettuan historian yhteensattumia 1500 – luvulta alkaen, jotka liittyvät tämän Liukko - nimen historiaa paikannimitutkimuksen kahteen kohteeseen nimittäin Liukon - kartanoon Liettuasa ja toisaalta Liuksialan kartanoon Suomessa.

1500 – lukuun kuuluvat Suomen herttuakunnan valtataistelut, Nuijasota ja henkilöistä mm.  Juhana Hertttua, Katariina Jagellonica ja Kaarina Maununtytär sekä Puola – Liettua personalunioni. Nämä liittävät yhteen Liettuan Jagiello -  suvun vaiheiden kanssa, koska Juhana Herttuan vaimon isä oli Puolan kuningas ja Liettuan suurruhtinas Sigismund Jagiello

Jogailat (Jagiello – Vytautas-  Gedimias- Kestutis)
olivat Liettuan suurvallan aikainen kuningassuku 1386 alkaen, jotka olivat nykyisin Valko- Venäjän puolella olevan Lyakhovichin - linnan omistajina 1400- luvulta alkaen, kuten oli  myöhemmin 1700- luvulla myös Liukon kartanossa syntynyt Liettuan armeijan viimeinen ylipäällikkö Syzmon Marcim Kossakowski.

Lyakovichin - linnoitus oli Liettuan kuningassuvun Jogaila / Jagello- suvun hallintopaikka 1400- luvulta alkaen (nyk. Valko- Venäjän alueella).  Liettualainen Sigismund Augustus eli Sigismund I oli personaaliunionin Puola -Liettuan kuningas 1548 ja edelleen Puolan - Liettuan valtioliiton kuninkaaksi hänet merkittiin vuonna 1569, Lublinin- sopimuksesta alkaen. 
Sigismundit ovat Liettuan suurruhtinaan Vitautaksen veljen Jogailan – sukuun kuuluvia hallitsijoita.
PS. Sigismund I esimmäinen vaimo oli Caterine Sforza ja toinen vaimo oli 1543 alkaen Barbara Radziwill  

Kuningas Sigismund I (Jogaila/ puol. Jagello) ja tämän italialaiseen kuningassukuun kuuluneen Bona Sforzan tytär oli Suomessa asunut Carherine Jagiellonka / suom. Katariina Jagellonica (s. 1526- 1583). Katariina oli Duke John of Finlandin vaimo vuodesta 1562 alkaen ja Queen of Sweden 1569- 83 ja Duchess of Finland 62- 83. Ruotsi- Suomessa riehui valtataistelu ensin Suomen herttuakunnan vallanpitäjän Juhana Herttuan ja Kustaa Vaasan vanhimman pojan kuningas Erik XIV välillä ja sen jälkeen Juhanan ja Kaarle veljesten kesken.
Ruotsin kuningas
Erik XIV ilmeisesti lopulta myrkytettiin Juhanan toimesta 1577. Erik – kuninkaan leskivaimo Kaarina Maununtytär määrättiin Juhana Herttuan toimesta asumaan Liuksialan kuninkaan kartanoon.

Juhana Herttuan ja Katariina Jagellonigan pojasta tuli Puolan kuningas Sigismund II.
Juhana ja Klaus Fleming kannattivat katollista Sigismundia Ruotsin kuninkaaksi, ja oli jatkuvasti valtataistelussa nuorimman veljensä ja luterilaisen Kaarle Herttuan kanssa.
Juhana Herttua oli silloin kuningas ja ”Suomen suurruhtinas” kuolemaansa asti 1592 ja sen jälkeen hänen toimiaan Suomessa jatkoi marski Klaus Fleming, joka Nuijasodassa 1596 - 97 nujersi muiden suomalaisten aatelisten tuella verisesti suomalaiset talonpojat. Klaus Fleming myrkytettiin 1597 suomalaisten toimesta.
Kaarle Herttua kosti Juhana Herttuan / Klaus Flemingin sotatoimista Suomessa suomalaisia aatelisia myös erittäin verisesti mm. Marttilan taistelussa 1597 ja 1599.
Ruotsalaisten Kustaa Vaasan veljesten Juhanan ja Kaarlen aikaansaama tuho Suomessa 1596- 1599 oli todella merkittävää suomalaiselle yhteiskunnalle ja sen suomalaiselle kehitykselle. Ensin murskattiin suomalaisten talonpoikien vastustus Nuijasodassa ja sen jälkeen suomalaiset aateliset nujerrettiin lähes täydellisesti. Tämän jälkeen alkoikin aika Suomen ruotsalaistamiseksi ja suomalaisten kansallisen identiteetin lopulliseksi puhdistamiseksi (mm.  Puhdasoppisuuden ajan erikoisilla keinoilla.  Nämä toimet nostivat kuitenkin jo seuraavalla vuosisadalla suomalaisten itsenäisyysajattelua, kuten suomalaisen papiston /oppineiden sekä Anjalan- liiton toimet jo 1700- luvulla osaltaan osoittavat. ks.  alla).
Kaarle Herttuasta tuli myöhemmin v. 1604 virallisesti Ruotsin Kuningas
Kaarle IX .

Lyakhovichin linnan omistajista

Sigismundit (Jagellot) olivat pitkään Puola- Liettuan kuninkaina Sigismund I alkaen ja myös seuraavat Liettuan/ Puolan hallitsijat ja armeijan ylipäälliköistä  asuivat Lyakovichin linnassa; Vytautas (Jogaila sukua, Jogailan veli Liettuan suurruhtinas), Ladislav, Gostautas, Radziwill, Sigmund Augustus (Jogaila/ Jagello sukua) asui 1551 alkaen, olivat Puolan kuninkaita myöhemminkin Sigmund nimellä  (Jagello) 1548 alkaen siis personaliunionin aikana siis, jo ennen valtioliittoa sekä myöhemmät Chodkiewicz mm.1604, Shapiela, Kazimieriz, Massalski, kenraali ylipäällikkö S. Kossakowski 1792-1794, Teresa Potoci- Kossakowski 1794-1805.

Kaikki edellä mainitut suvut olivat asuneet Lyakhovichin kaupungin, linnan ja ko. kartanon omistajina on ollut myös edellä mainittu alkuperältään liettualainen Puolan kuningas Sigismund I, jonka tytär Catherine Katariina Jagellonica oli Suomen ”suurruhtinaan” Juhana Herttuan vaimo (jotka asuivat mm. Turun – linnassa1562).

Lyakhovichin kaupunki sijaitsi silloisessa Liettuan pääkaupungista Vilnasta n. 120 km etelään, nykyisen Valko- Venäjän alueella. (PS. Puola- Liettua valtioliitto kesti lopulta 1794 saakka).

Kosciuszko uprising kapinasta 1794 ja samalla Lyakhovichin linnan (government) historiaa lyhyesti 1492 alkaen;
Alue kuulunut Liettuaan 1400 – luvun lopulta alkaen ja myöhemmin linnan omistajana oli 1792- 1805 aikana Liukon courtyardssa syntynyt kenraali Syzmon Kossakowski sekä hänen vaimonsa Teresa (os. Potoki).
Liettuan ja Puolan valtioliitto päättyi 1795, Puolan ns. kolmanteen jakoon ja 1794 kansannousuun, jonka Katariina II voitti. Kansannousua suunniteltiin 1790- luvun alussa nimenomaan Lyakhovichin linnassa, mukana olivat Puolan asevoimien päällikkö marsalkka S. Potoki, Liettuan asevoimien päällikkö S. Kossakowski, hänen veljensä Livonian piispa J. Kossakowski sekä Vilnan piispa Massalski, sekä taustavaikuttajana ”USA:n” itsenäisyyssodassakin kuuluisaksi noussut puolalainen Tadeuz Kosciuszko, joka oli sotinut Yhdysvaltain itsenäisyystaisteluissa vuosien 1776- 79 aikana.

Mainittakoon vielä, että Lyakhovichin linnan omistajana oli 1700- 1800- luvun vaihteessa Liettuan asevoimien ylipäällikkö kenraali Syzmon Kossakowski ja hänen sukunsa. Hän oli asunut aikaisemmin asunut Liettuan Liukonys kylän Liukon courtyard- kartanossa (ks. edellä). Kenraali hirtettiin 1794 ko. kansannousun jälkeen Vilnassa.  Liettua siirrettiin Venäjän hallintaan.


Historian tapahtumia Mannerheim – suvusta.
Tapahtumat liittyvät
Liettuan Liukon manoriin ja Suomen itsenäisyyteen 1700 – luvulla sekä ja Mannerheimin Puolan aikaan 1900- luvulla:


Liukon courtyard - kartanon aatelisilla on mielenkiintoinen sivujuonne ja kytkentä 1900- luvulla Puolassa suomalaiseen suurmieheen Mannerheimiin, se löytyy Puolan – Liettuan aatelisten kautta.

Mannerheimin sukua voidaan hyvällä syyllä sanoa edistykselliseksi, koska hänen isoisän isä Carl Erik Mannerheim (1759- 1837) kuului Anjalan – liittoon (1788), jonka tavoitteena oli lopettaa Ruotsinvallan vaikutus Suomessa. Anjalan liiton korkea -arvoisina taustahenkilöinä olivat kreivi Kustaa Mauri Armfelt ja Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittaja kenraali Yrjö Maunu Sprengtporten, jota voidaan kutsua Suomen ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi itsenäisyyden alun toimeenpanijoista ja suomalaisen oman sotilaskoulutuksen perustajana. Molemmat kenraalit olivat Suomen kenraalikuvernööreinä autonomian alkuaikoina.
1700- luvun suomalaisen upseeriston (em.) ja  suomalaisen papiston sekä -oppineiden (mm. Juslenius ja  Porthan) toiminnan merkityksen Suomen itsenäisyyden aikaansaamiseksi Suomen marsalkka
Carl Gustav Mannerheim hyvin tiesi, myös sukutaustansa (Anjalan - liiton yhteyksien) vuoksi.

Puolan ajalla Suomen marsalkka
Carl Gustav Mannerheim toimi Venäjän ulaanirykmentin kenraalina. Puolalaiset (liettualaiset) oli 1700- luvun lopun ja 1800- luvun aikaisissa kansannousuissa Venäjää vastaan kukistettu verisesti. Mannerheim tuli siitä huolimatta hyvin toimeen puolalaisten kanssa, koska Mannerheimin suku oli saksalaista (hollantilaista) alkuperää Suomessa ja lisäksi aatelista kreivillistä korkeaa sukua, hänet hyväksyttiin puolalaisen aristokratian seuraan. Hänen ystäviinsä luetaan mm. Kossakowski – Potocki sukuun kuuluvia 1900 – luvun henkilöitä, jotka liittyvät myös Carl Gustav Mannerheimin vuonna 1909 alkaneeseen 8- vuotiseen kenraaliaikaan Puolassa. Hänen tiedetään tunteneen mm. vaikutusvaltaiset, vanhaan sotilassukuun kuuluneet Potockit ja myös ruhtinas Zdzislav Lubomirskin ja tämän vaimon Marie Lubomirskan.  Radziwill-, Lubomirski-, Potocki- ja Kosskowski – aatelissuvut olivat sekoittuneet 1600 -1800 – luvuilla keskenään. Tuskin enää 1900- luvulla kukaan enää muisteli Kossakowskien ja Potokien omistamia Liukon coyryard- tai Lyakhovichin kartanoita, mutta Mannerheimin ja ruhtinatar Lubomirska olivat erityisen hyviä ystäviä ja olivat pitkään mm. kirjeenvaihdossa.




Liuko – nimien etymologian ja kartanoiden omistajien historiatietojen perusteella olen tehnyt seuraavia johtopäätelmiä Liuko- nimen iästä Liettuassa ja Suomessa.



Muinaissuomalainen Liuko- Liukko – nimikerros Lounais- Suomessa (vanha Häme)


Liukko - nimi näyttää olevan hyvin vanhaa perua Lounais- Suomen alueella. Edellä olevat Historian Liukko – talot ja kaikki muutkin tutkitut Liukko - nimiset talonpoikaistalot ja /tai niiden maa-alueet ja paikannimistössä esiintyvät (vielä jäljellä olevat) Liukko – nimet ovat kaikki vanhempaa muinaissuomalaista nimikerrosta. Liukko – nimet ovat olleet olemassa ennen kartanoiden perustamista, todennäköisesti jo vakiintuneen maanviljelyn alkuajoista alkaen tai sitten nämä nimet ovat peräisin näiden paikkasidonnaisten talonpoikaistalojen eräsijavalatausalueita.


Tämän tutkimuksen selvityksissä on todettu, että Liukko – nimet ovat kaikissa Ruotsinvallan aatelisille perustettujen kartanoiden tapauksissa
olleet olemassa ennen kartanoiden muodostamisen aikoja.


Liukon- nimisten maa- alueiden (pakko) luovuttaminen kruunulle tai kirkolle.


Vanhojen Liukko - talojen tietoja löytyy Suomen vanhimmista maakirjoista 1539 -1540, jossa ne ovat usein vielä omina itsenäisinä kantataloinaan. Kustaa Vaasa ja hänen poikansa lahjoittivat näitä maita aatelisille ja säterikartanoiden perustamiseksi talonpoikien vastustuksesta huolimatta (Ks. kirjallisuus ko. asiasta; Nuijasota, Ylikangas ja Suomalainen kapina, Kimmo Katajala).

Talonpoikien maat on otettu tai pakko- ”lahjoitettu” kirkolle tai kuninkaalle jo Lallin Lalloilasta 1158 (Nousiaisten / Turun piispalle) alkaen, joka tapauksessa kartanoiden suuret maa-alueet on muodostettu Ruotsinvallan aikana vanhoista usein sangen suurista hämäläisistä talonpoikaistaloista (Varsinais- Suomi- Satakunta olivat n. 1000 – luvulle saakka Hämettä).

Liukko on usein ollut yksi niistä talonpoikaistaloista, joiden maille kartano on jostain syystä perustettu.  Syynä on usein ollut kirkon tai kruunun tahto ”ottaa” ko. maat haltuunsa niskuroivilta talonpojilta kuten esim. Lallin maat Köyliössä tai sitten
Kalevalaisen kulttiperinteen talonpoikien talot ja maa- alueet. Tällaisiin kartanoiden maa- alueiden muodostamisiin liittyy myös yhtenä talonpoikaistaloista Luikki/ Liukolan - talot mm. Köyliössä ja Janakkalassa sekä Liuksiala – Kangasalalla jne.


Lalloilan ja muiden Köyliön vanhojen talonpikien maista oli muodostettu Turun piispan hallintaa n.16.000 hehtaarin kartano, joista on muodostettu myöhemmin Köyliön Vanhakartano ja Kepolan kartano. Näitä tapauksia ovat myös esimerkit
Kangasalan Kuninkaan kartano Liuksiala, jonka alkuperäiset talonpojat joutuivat luovuttamaan kuninkaan käyttöön ja Kaarinan Ylilemun kartano Kuusiston salmen rannalla, jossa on ollut Liukola - niminen talo/pelto/metsä, mutta jäljellä on enää nimellä mainittu metsäalue ja suusanallisessa tiedossa Liukolanpelto.



Liukko- paikannimistön ja tilat säterikartanoiden maa- alueiksi, torpiksi tai augmenteiksi


Tottijärvellä on Liukola - niminen talo, joka on kuulunut Vesilahden Laukon säterikartanoon, Someron Kimalan säterikartanon alueella on Liukonpelto niminen laaja – peltoalue (somerolaisittain Liukonlakja), joka on säilyttänyt nimensä kartanoaikana ja kartanoajan jälkeenkin nykyaikaan saakka. Vastapäätä Kimalan kartanoa, järven vastapuolisella eli Paimionjoen pohjoisrannalla on Somerolla Lahden kartanon alue, jonka alkuperäisiin taloihin kuuluu Liukolan talo, joka on liitetty Lahden kartanon alueisiin. Liukola on jäänyt todennäköisesti ensin augmentiksi ja myöhemmin torpaksi.  Janakkalassa Liukolan – talo on ollut yksi niistä taloista, joista alun alkaen Hakoisten kartanon muodostettiin ja vaihtui myöhemmin Hällilän kartanon taloksi/ tilaksi, mutta on myöhemmin (1933) itsenäistynyt.


Liukon – kylien ja peltojen alueelle Liukon courtyard - niminen suuraateliston hovikartano Liettuassa 1600- luvulla


Esimerkkitapauksia on muitakin, mutta tuotakoon esiin edellä mainittu Liettuassa oleva Liukon – kartano. Sen on Liettuan Liukon - nimiselle alueelle perustanut 1600 – luvulla puolalainen Kreivillinen Kossakovskien aatelissuku (lähtöisin Lipiniakista Puolasta). Sirvintos – joen rantojen erityisen suuret maa- alueet sisältävä Liukon courtyard – hovikartano sijaitsee Liukon (Liukonys) – kylässä lähellä Jonavan kaupunkia (n. 30 km), mutta kuuluu nykyisin Sirvintosin piiriin.  Liukon nimet eivät ole muuttuneet 1200- 1800- lukujen vierasmaalaisten (saksalaisten tai puolalaisten aatelisten) kartanoaikojen vaikutuksesta, vaan Liukon - nimet ovat myös täällä edelleen vanhempaa pakanallisen ajan maa-alueiden alkuperäistä paikannimistöä.

Suomen Liukon – nimen etymologinen vastine maanviljelyn leviämisen tulouunnasta.

Liettuan kylien nimet (Liukoniai ja Likonys) ja kartanoalueen maa-alueen nimi ovat huomattavasti vanhempaa nimistöä, kuin varsinainen kartano (Liukon courtyard / Liukon manor), Liukon - nimi on samaa alkuperää (etymologia), kuin Suomessa olevat Liuko- nimet.
Silloin on mahdollista, että nimistö juontuu vasarakirveskulttuurin tuomasta kaskimaanviljelystä ja nimenomaan maaviljelytiedon levittäjien, germaanien (mies-)
joukkoa tarkoittavasta sanasta liuti*,  liud > (tai Leute) –> Liuko.
Liettuassa on myös paljon Liud - nimisiä kylän – ja paikannimiä.


Liukko- paikannimistön ikä


Kylän nimi ja kartanoalueen nimi ovat huomattavasti vanhempaa nimistöä, kuin varsinainen kartano, nimi on todennäköisesti samaa alkuperää (etymologia), kuin Suomessa olevat Liuko- nimet. Silloin on mahdollista, että nimistö lähtee vasarakirveskulttuurin tuomasta kaskimaanviljelystä ja maaviljelytiedon levittäjien germaanien (mies) joukkoa tarkoittavasta sanasta liuti- liud –> Liuko. Liettuassa on myös paljon Liud - nimisiä kylän – ja paikannimiä. Liukko- nimen alkuperäinen liuti- muoto saattaa olla esigermaanista ja iältään varmaankin jopa 5000- vuotta. Suomessa Liuko- nimistö on vanhimmillaan vasarakirveskulttuurien ajoista alkavaa n. 4500 vuotta vanhaa tai sitten pronssi- rautakautista n. 2000- 2500 vuotta vanhaa nimistöä, molemmissa tapauksissa Liuko- nimistö oli olemassa ennen ruotsalais- kristillistä nimivaikutusta Suomessa ja siksi Liuko- nimistöä voidaan kutsua muinaissuomalaiseksi nimistöksi (Liukko- nimipesyeen kaikki nimet).


Suurimmat Liukko- nimiset talonpoikaistalot Suomessa ovat olleet rustholleja/ ratsastiloja 1600- 1700- luvulla.


Vesilahden Liukko ja Suomusjärven Liuko sekä Myrskylä Luikola ovat sellaisia taloja, jotka ovat säilyneet itsenäisinä suurina taloina tai rustholleina (ratsutila) nykyaikaan saakka. Näistä taloista on maininnat jo 1539- 40 maakirjoissa, joissa talonnimenä on Liukko (Luikko) tai Liuko (Luiko), myöhemmin näistä suurimmat olivat rustholleja.  Myrskylän Luikola on ollut itsenäinen talo, mutta lähes 200 – vuotta talon nykyinen omistaja suku on ollut nimeltään Pietilä, mutta taloa ja läheistä mäkeä ja peltoa sanotaan edelleen yleisesti Luikontaloksi, Luikonmäeksi ja Liukonpalonpelloksi. Viimeksi mainitun perusteella Niemelät ovat ajatelleet Luikon - nimille myös vanhaa kaskiviljelyperustetta.

Vanhimmat tiedot Liukko- nimisen talon suvusta ovat Vesilahdelta 1500- luvun alusta – 1900 – luvulle


Vesilahden Liukko lienee maakirjojen 1540 - ajoista alkaen se talo, jossa on viimeksi ollut niitä, jonka maakirjatiedoissa mainitaan isännän (suku) nimenä olleen Liukko. Liukko – ja Luikko - nimisiä talonpoikia on Vesilahdella maakirjoissa mainittu olleen jo 1505 alkaen, mutta erilaisten historia tietojen mukaan koko Järvenrannan väki on vanhaa Liukko ja Suomelaa, jotka ovat ilmeisesti sukulaisia keskenään. Nämä Järvenrannan jakokunnan isännät mainitaan jo 1438 Davidin kapinan alistumisasiakirjan allekirjoittajina (ei enää koskaan mitään ruotsinvaltaa vastaan…).


Vanhimmat Liukko – talojen tiedot ovat Vesilahti, Köyliö, Suomusjärvi, Jankkala, 1400- luvulta, mutta asutusta jo rautakaudella.


Suomusjärvellä taloa piti jo vanhimpien maakirjojen aikana 1540 alkaen Vendelin – suku, joka omistaa edelleen ko. talon ja tilan. Talo on ollut myös rusholli. Kukaan Vendelinin suvusta tai suvun perimätietokaan ei tiedä, keitä nämä heidän talollensa aikoinaan nimensä antaneet Liukot olisivat olleet.
Liuko – nimi on ollut ko. Liuko - talolla jo ensimmäisissä asiakirjamerkinnöissä, maakirjoissa 1540 ja silloin se tarkoittaa, että talo on ollut olemassa todennäköisesti jo paljon aikaisemmin. Yleensä silloin puhutaan vanhan talonpoikaistalon kyseessä ollessa, noin kaskiviljely pronssi- rautakautisesta tai turkisaikaisesta (500- 1200 – luvusta) asutushistoriasta. Joka tapauksessa Vendelinit sanovat, että taloa sanotaan edelleen Liuko - taloksi, vaikka Liukko - nimisiä ihmisiä ei ainakaan 500 - vuoteen ole asunut ko. mailla.

Liuko- Liukko – nimistö ja niiden alueet ovat olleet olemassa jo ennen ruotsalaisten aikoja Suomessa, siihen viittaavat mm. tiedot Köyliön ja Vesilahden historiakirjoista, joissa pidetään mahdollisena talonpoikaistalojen, johon Liukko ilmiselvästi kuuluu, olleen jo vakiintunen maanviljelyn aikana olemassa Kokemäenjoen varsilla, ainakin 500- 800 – luvulta alkaen. Harvinaisen usein Liukko - paikannimet ovat vanhojen pronssi- rautakautisten löydösten alueella tai lähistöllä, joka viittaisi jopa 2500- 500 eaa. aikaiseen nimistöön ko. alueella. Pronssi- rautakauden löytöpaikkoja mm. Liukola / Rusko, Köyliö, Liuksiala- Luikala /Kangasala/Pälkäne, Liukko /Vesilahti, Renko, Janakkala alueilla jne...

Liukko- nimen todennäköisesti vanhin nimikerros on tarkoittanut kaskiviljelyaluetta /kaskiviljelyn raivaaja joukkoa (liuti*> liuta)

Liukko – nimi näyttäisi olevan näidenkin tietojen valossa ns. esikristillistä nimistöä. Nämäkään paikallishistoria- tai kyselytutkimuksen tiedot eivät poissulje sitä mahdollisuutta, etteikö Liukko - nimi voisi olla myös näiden tietojen perusteella kaskiviljelyajan viljelyalueiden /karjatalouden maa- alueiden vanha nimi.


Vanhin Liukko- nimi Suomessa lienee Ruskon Liukolan- kylä.


Liukolan kylä sijaitsee Nousiaisten muinaispitäjän vieressä, josta vanhimmat maininnat ovat historiakirjoissa 1200- luvun alusta ja liityisi myös Piispa Henrikin kirkkoon ja myös Köyliön Lalliin. Kylän nimi saattaisi olla jo ns. Kalevalaisen ajan ensimmäisiä vasarakirveskulttuurien saapuumisalueita, josa olisi raivattu ko. liuti >  liuta joukon toimesta kasviljelyalueita.
Nykyisin Liukolan – kylässä ei ole yhtään Liukko- nimistä taloa, joten kylän nykyiset talonpoikaistalot ovat olleet näiden Liukkojen jälkeläisiä. Esimerkiksi Liukolan kylän keskellä oleva nykyinen Mattilan talo voisi olla nykyisistä sukunimistä patronyymi- pohjalta lähtöisin oleva Liukon – väen sukunimi. Sillä vielä 1500 – luvun maakirjoissa useiden Liukko- talojen isäntä oli nimeltään Matti (esimerkiksi vanhin Vesilahden isännistä oli nimeltään Mats Laurinpoika).
Liukolan – kylässsä on myös vanhoja rautakautisia kiviraunioita.




**********************************************************^****

6. Vanhojen kaskiviljelyalueiden paikannimiä Lounais – Suomessa.
KARTTA: Muinaissuomalaisen Liukko - paikannimien levikki ja -määrä.


Karttakuva: lupa Seppo Liukko, 317/MML/08. ( -> Lounaisen Suomen Liukko – nimipesyeen paikannimistö kartta). Karttakuvateksti:


Suomen vanhimman kaskiviljelyalueen Liukko- Luikko paikannimiä Lounais- Suomen alueella. Liukko - paikannimien syntyajat ovat todennäköisesti noin vasarakirveskulttuurien germaanien saapuminen aikoina, Kiukaisten kulttuurin- tai pronssi- rautakauden aikoina.

Historiallisesti on merkittävää se, että on Liukon - nimiset paikat sijaitsevat Suomen vanhimmilla kaskiviljelyalueilla, suurten lounais- suomalaisten vesistöjen varsilla. On huomattava, että silloin vesistöt olivat huomattavasti laajempia kuin nyt, sillä merivedet olivat n. 20- 25 m nykyistä "korkeammalla" ja sisämaassakin vesistöt olivat n. 5-6 metriä korkeammalla. Tarkennettuna, maaperä oli alunperin 1-3 km:n paksuisten jäämassojen lommolle painama ja pronssikaudelta maa on noussut n. 20- 25 metriä.



Lounais- Suomen alueella Suomen vanhimmalla maanviljelyalueella olevat Liuko- Liukko- paikannimet kartta, Liukko - nimipesyeen paikannimien ja -sukunimien levikki sekä kronologinen siirtymä muualle Suomeen:


Alkuperäinen Liuko- Liukko – nimi on otettu käyttöön edellä mainittujen nimeämisperusteiden mukaisena ja on ollut paikannimenä käytössä satoja ellei tuhansia vuosia. Se on jäänyt asukkaiden ja – sen ympäristön vakituiseen käyttöön. Nimi ole vaihtunut, vaikka nimen syntymisen jälkeen juuri näille lounaissuomalaiselle alueille on tullut 1200- 1800 - lukujen aikana voimakas ruotsinkielinen ja kristillinen nimivaikutus. Liukko - nimi on kuitenkin säilynyt myös historiallisesti tunnetuilla kartanoalueilla, vaikka maa- alueiden omistajat ovat olleet suomenkielisellä alueella vieraskielistä väestöä.  Liukko - pellot ja muut nimen mukaiset paikannimet ovat kuitenkin säilyneet nykyaikaan saakka.


Liukko – Luikko - Luikki - Luikka – Liukku - Liuksia - nimen historiaan liittyvä paikannimistö osoittaa aikaisempien perustelujen mukaisesti, että vanhat kaskiviljelyn aloitusalueet Lounais- Suomessa ovat syntyneet ja otettu käyttöön Kiukaisten kulttuurin – aikana tai viimeistään pronssi – rautakaudella (siis mahdollisesti jo 2500 eaa. - 500 eaa. aikana).


Liukko - nimen leviäminen rannikolta muualle sisä- Suomeen seuraavan kronologisen järjestyksen mukaisesti:


1) Lounais - Suomesta sisämaahan 500 eaa. - 500 jaa. (nyk. Häme) ja
2) vakiintuneen maanviljelyn valtausalueet (kaskiviljely /metsästys-kalastus /turkisalueita) 500 -  800 etelään  Tammela- Somero- Janakkala- Myrskylä ja sitten
3) 800 - 1400 eräsijat Ruoveden muinaispitäjään (Virrat- Keuruu) - Pohjanmaalle Kyrö (mm. Merikaarto- Perho) ja
4) eräsijoilta edelleen  1400- 1500- luvulla, Rautalammin suurpitäjän kautta Liukko - nimen leviäminen Savo- Karjalaan.



Liukko - talojen eräsijat, ja laajeneminen Pohjanmaalle ja Savo- Karjalaan
(Nimen leviäminen eräsijoille ja sieltä pohjoiseen ja itään)


Historian Liukko - talon tiedot ovat yli 500 vuotta vanhoja. Vanhoissa maakirjoissa ja käräjäoikeuksien pöytäkirjoissa on maininnat Liukko - talon laajoista eräsijoista. Vesilahden Järvenrannan Liukko - talon eräsijat sijaitsivat Ruovedellä, Virroilla ja mahdollisesti Keuruulla sekä Kyröjoen Merikaarrossa. Liukko - nimi on levinnyt Savoon ja Karjalaan Rautalammin suurpitäjän välityksellä 1560-luvulla ja myös myöhemmin päinvastoin, kun Kustaa Vaasa määräsi 1542 kaikki eräsijat asutettavaksi ja tarkemman verotuksen piiriin.

Savon Liukkonen nimi on nuorempaa, kuin Liukko. Liukkonen nimi juontuu ilmeisesti 1500- luvun uusien sukunimien käyttöönottoon, jolloin vanhoihin sukunimiin lisättiin - nen pääte. Liukkonen nimen kantasana on kuitenkin muinaissuomalainen Liukko - nimi. Nimien kantajien sukulaisuudesta ei voi olla varma, koska nimi on kantasanan osalta mahdollisesti vain "lainattu" savolaisekspansion aikoina.

Liukko – Luikko - pohjaista paikannimistöä on Suomessa yli 300, kuten Liukko - Luikko talot, Liukko- metsä, Liukon - Luikontalo, Liukopelto, Liukonoja, Liukonvuori, - mäki, Liukonsuo, Liukonlammi jne.

(Ks.kotisivulta: KARTTA: Koko Suomen  Liuko –Liukola - Liukko – Liukkola – nimipesyeen paikannimiä ; lupa Seppo Liukko, 317/MML/08).

Liukko - nimipesyeen paikannimiä on Suomessa hämmästyttävän paljon, yli 300. Verrattuna paikannimistön määrää esimerkiksi Liukko – sukunimellä olevien henkilöiden määrään, joita on nykyisin n. 600 ja muita Liukko - nimipesyeen kuuluvia Luikko - Liukku jne. nimisiä on Suomessa n. 200.






**************************************************************

7. Liukko nimen historian muut selvitykset ja artikkelin yhteenveto.


Mielenkiintoinen kysymys kuuluu, onko muinaissuomalainen Liukko - nimi Suomen vanhimpia tiedossa olevia pakanallisista henkilönimistä juontuvia paikannimiä ja - sukunimiä?  Ovatko Liuko- nimet peräisin vasarakirveskulttuurin maanviljely - kaskiviljely kulttuurin lähtöalueen vasarakirves- germaanien nimistöä Veiksel- joen ympäristöstä, jolloin vastaavaa paikannimistöä pitäisi löytyä siirtymäalueilta Viro- Balttiasta- Suopmeen.


Liettuan ja Viron alueella löytyy Liuko- Lauko – paikannimistöä.


Ovatko Liuko- Liukon- paikannimet peräisin Kampakeramiikan ajan lopulta eli vasarakirveskulttuurien leviämisen ajalta tai pronssi- rautakauden aikaista nimistöä. Ja onko todella tapahtunut muuttoa (migraatiota) Veikselin - Balttian alueilta Suomeen. Jos on, niin tästä pitäisi näkyä vastaavanlaista Liuko- nimistöä ko. siirtymisreitillä. Ongelma Balttiassa, varsinkin Liettuassa (Puolassa) on samanlainen kuin yleensä keski- länsi- Euroopan alueilla, joissa näin vanhaa tietoa on vaikea erottaa monien kulttuurikerroksien alta. Alueella on ollut paljon sotia ja - hallitsijoita, paljon väestöjen liikehdintää ja siksi mm. useita kieliä eri aikakausilla, jotka sekoittavat tulkintaa. Siksi on ehkä mahdotonta löytää 2000- 4000 vuotta vanhaa tietoa Liuko- Luko- nimistä, joka määrittelisi paikannimen iän Liettuassa (alla).

Liettua on ollut juuri niitä raja- alueita, jossa vanhalle suomensukuisten kampakeramiikan alueelle levisi vasarakirveskulttuurin maanviljely ja sen jälkeen tapahtui suomensukuisten väestöjen kielenvaihtuminen indoeurooppalaisiin kieliin (Harry Moora), ensiksi germaaniin (vain viljelyväestö puhui omissa ryhmissään muinaisgermaania assimiloitumiseen saakka, kuten Suomessa) ja sitten huomattavasti myöhemmin tapahtui näiden suomensukuisten alueilla (Liettua- Latvia) kielenvaihto (slaavi-) balttiin.

Tämän vuoksi Liettuan ja Latvian nykyiset väestöt ovat kielellisesti lähempänä slaavia, jossa baltinkielen vanhin kerros lienee suomea ja sumeria, mutta nykyiset baltit ovat geneettisesti lähellä metsästäjä suomalaisten perimää olevia germaanikielisiä väestöjä, koska tälle alkuperäiselle suomensukuiselle väestölle tapahtui ensin lainasanat germaanista ja sitten vasta kielenvaihto baltin kieleen

PS. Balttiassa kieli vaihtui, paitsi Virossa ja Suomessa. Virossa ja Suomessa ko. alkuperäinen jatkuvuusteorian mukainen kieli ei vaihtunut, ainoastaan germaani lainasanoja vasarakirveskulttuurin aikana ja sitten myöhemmin tietenkin vasarakirves aikaa nuoremman baltti -yhteyksien aikana tuli balttilainoja- ja hansakaupan sekä myöhemmän ruotsalais- ajan aikana tuli nuorempaa germaanilainaa lisää.


Suomensukuisten kielien olemassaolo kampakeramiikan laajoilla alueilla ja mm. nykyisen Liettuan alueilla on todettu mm. Museoviraston sivuilla. Uutta tietoa jatkuvuusteorian mukaisista asutusliikkeistä on tullut viimeisimpien arkeologisten kaivausten yhteydessä 2000- 2008. Arkeologit toht. Takala Suomen vanhimmilta asutusalueilta (Lahti /Orimattila) ja nyt 2008 Tarton yliopiston prof. Kriiska ja suomalainen tutkija Jussila ovat tehneet arkeologisia löytöjä Joutsenosta. Näistä selviää hyvin pitkälle suomalaisten alkuperä. Löytöjen perusteella olisi nähtävissä jatkuvuusteorian mukainen kehitys Suomessa ja suomensukuisten laajoilla - alueilla. Suomeen olisi tullut nykyisten suomalaisten esi-isiä ja äitejä nimenomaan suomensukuisten ja -kielisten alueilta, heti jääkauden jälkeen, kun se oli Suomen alueella mahdollista n. 8900 eaa. alkaen.

Väestöä on tullut Kundan – kulttuurin suomensukuisten alueelta etelästä mm. Lahden Ristolan ja Orimattilan kivikautisten löytöjen perusteella. Nyt 2008 tutkijoiden, Kriiska/Jussilan löytöjen perusteella Joutsasta on löydetty piikiviesineitä; työkaluja ja - iskoksia. Piikiveä ei Suomessa tunnetusti ole, joten se on tuontitavaraa kivikauden samantyyppisistä kulttuureista, joihin on ollut yhteyksiä. Näiden piiesineiden- työkalujen ja piikiviaineksen lähtöalueiden on tutkimuksissa todettu olleen Etelä - Viro ja Balttia sekä nykyisen Valko-Venäjän alueet. Löydökset ovat samanlaisia myös em. alueilla tehdyissä löydöissä.

Tämä todistaisi, että kivikaudella ihmiset ovat kuuluneet samaan ryhmään, kuin Suomea asuttaneet ihmiset.
Arkeologinen jatkuvuusteoria on ilmeisen pitävä, koska Svidry - Kundan kulttuureista 10- 11.000 vuotta sitten suomensukuisten aluilta on todettu väestöjen saapuneen Suomeen. Nyt siis olisi todettu, että kivikauden väestö olisi samaa pohjaa Suomen alueella ja piikivi- ja meripihka alueilla. Se todistaisi suomensukuisten kampakeramiikan laajan alueen olemassa olon. Balttiasta on ollut yhteyksiä Suomeen jo kivikauden - ja kampakeramiikan aikana.

Kampakeramiikan ajan ja sen alueen väestönä ja kielenä pidetään suomensukuisten kieliä (mm. Museovirasto). Kampakeramiikan kaivauksissa on löydetty myös em. piilöydön lisäksi meripihkaa, joka on ollut peräisin Balttiasta.  Balttian väestö on ollut suomensukuista ja suomenkielistä väestöä ainakin vielä vasarakirveskulttuurien aikana. Jolloin indoeurooppalaisten muinaisgermaanien tiedetään olleen jo Veiksel- joen alueilla.

PS. Tämä indoeurooppalaisten ja suomensukuisten kielirajan (n. 2500 eaa.) ”tietämättömyys” on vaikeuttanut mahdollisesti aikaisempaa Liettuan (ja Suomen) alueen nimistön etymologian tutkimusta, mikäli lähtökohtana on ollut se vanha virheellinen tieto, että virolaiset ja suomalaiset olisivat tulleet alueilleen vasta noin ajanlaskun vaihteessa. Tämä päätelmä on ollut virheellinen, lähes 1980- luvulle saakka. Mutta, miksi väestöliikkeet tulisi tietää myös nimistötutkimuksessa?

Virheelliset johtopäätelmät: Mikäli tiedon tai teorian pohjana on virheellinen asutusteoria ja vajavainen tieto arkeologiasta ei silloin myöskään kieliteoria ole oikein (tai siinä on ongelmia) ja samoin nimistön tutkimuksen kohdalla, jos nojaudutaan virheellisiin alueen väestöliikkeisiin. Jos lähtökohta on virheellinen myös, nimitutkimuksen lopputulos on virheellinen. On selvitettävä ko. alueiden vasarakirveskulttuurien- pronssi- rautakauden väestöryhmien henkilönimiä, lainasanaoja ja etymologiaa sekä asutushistoriaa ja myös arkeologisia perusteita, mikäli sellaista tietoa on mahdollista löytää (ks. yllä arkeologia).

Jatkuvuusteoria on vahvistanut arkeologian, genetiikan- ja väestöliikkeiden tutkimuksen tarkentuessa vuosien 1980- 2000 aikana.

Väestöliikkeiden, arkeologian ja geneettisten tietojen valossa Virossa ja Suomessa (ja koko Balttiassa, ks. em. Museovirasto kampakeramiikan aika) on ollut suomensukuinen väestö 10- 12.000 vuotta, joka olisi peräisin Ukrainan refugin jälkeisistä Kostenkinin- ja Svidryn -_Hampurin – suurriistan metsästäjien kulttuureista. Tämä jääkauden jälkeinen - ja vielä kampakeramiikan aikainen suomensukuinen ja - kielinen väestö oli ollut olemassa jo kauan ennen, kuin indoeurooppalais- kieliset, vasarakirves – nuorakeraamiset, maanviljely- karjatalousväestöt tulivat Mustanmeren ja Alppien välistä pohjoiseen, Itämeren rannoille.

Kielenvaihtaneet suomensukuiset väestöt puhuivat uutta indoeurooppan kantakielestä suomalaiskielisten ääntämisen virheiden vuoksi muuttunutta maanviljelykieltä muinaisgermaania, nykyisten Puolan- Saksan alueella n. 3000 eaa.. Germaanien laaja ryhmittymä viljeli maata Veiksel- joen alueella, josta se levisi ensiksi Liettuaan. Muinaisgermaanien liuti - miesjoukkoja on ollut useita, jotka ovat levittäneet maanviljelyä ja siihen kuuluvaa muinaisgermaanista kieltä ja ainakin aluksi ammattisanastoa eli maanviljelyyn liittyvää lainasanastoa (substraattia) pohjoiseen mm. Liettuan kautta - Suomeen. Muinaisgermaaniset vasarakirvesväestöt ovat sulautuneet alkuperäisten suomensukuisten kanssa, kuten tämän artikkelin osassa 1) tarkemmin asutusliikkeistä ja väestöjen alkuperästä on esitetty.

Liettuan ja Viron Liuk - Liukon - sekä  Luko-  nimiset paikannimet voivat antaa lisävalaisusta em. väestöliikkeiden tutkimukselle. Vasarakirveskulttuurien siirtymä - alueen germaanisten nimien perusteella pitäisi olla mahdollista selvittää mm. Liuko- paikannimien ikä esim. Liettuassa ja Virossa. Samalla sellainen muualta kuin Suomesta saatu Liuko- nimeen liittyvä tieto vahvistaa tutkittavan Liukko - nimen historiaa / ajoitusta / ikää Suomessa. Liettuan alueen Liuko- nimistö on johdettavissa perustellusti – kielitieteen tutkimusperustein muinaisgermaanien liuti, - joukkoa merkitsevästä sanasta. Lisävalaistusta antaa mm. Liettuan historia ja peltojen raivaukset kaskeamalla sekä maan ”ensimmäinen” ja vanhin pääkaupunki The Pajauta Walley / Kernave alueen historia (tänne on linkki; http://www.kernave.org/expo_en.htm ), jonka sijainti on lähellä edellä mainittua Liukonys - kylää, kuten myös Trakain ja Vilnan kaupungit (= vanhaa aluetta).

Muinaisgermaanien vasarakirveskulttuurien tiedetään levinneen Liettuaan n. 2500 - 2800 eaa. aikana, ja siksi hypoteesi liuti- nimistön ”tarttumisesta” Balttian alueelle lienee perusteltavissa samalla tavalla kuin Suomessa (maanviljely-kaskiviljely). Lisäksi tiedetään, että mm. nykyinen Liettuan alue on ollut vanhaa suomenkielistä aluetta, sanan muutos liuti - sanasta – Liuko- nimeksi on mahdollista kielitieteen sanojen muutoksen sääntöjen perusteilla ja myös etymologisaltaan. Siksi jo nyt löydetyt tiedot Liettuan Liuko- kylistä ja maa- alueiden nimistä vahvistavat allekirjoittaneen Liuko- Liukko - nimen alkuperästä ja ajoituksesta olevia tutkimustietoja Suomessa ja kaskiviljelijöiden tulosuunnasta Suomeen. Eli Liuko – nimet olisivat myös Liettuassa maan vanhinta nimikerrosta ja olisivat siten germaanisperäistä nimistöä esihistorialliselta vasarakirveskulttuurin ajalta n. 2500 - 2800 eaa..


Liettuassa on Liuko- nimeen perustuvia Liuko- Liud- Luko nimisiä kylien- ja kartanoiden nimiä.
Liukon - nimisiä paikannimiä (kyliä) on Jonavan kaupungin läheisyydessä ainakin kolme, mm. kylien- ja tilojen- paikanniminä; Liukon courtyard, Liukonys, Liukoniai / Liukoniu / Liukonai ja Virossa mm. Liukyla (SL).


Liukonys, Liukoniai  jne. kylien ja muiden Liuko- Luko - Liud-  tai Luik - paikannimien alkuosan liuti- Leuc- Leute - etymologia on tietenkin sama kuin Suomessa. Liukon – kylien ja maa-alueiden nimet juontuvat vasarakirveskulttuurien aikaan Balttiassa.
Liettuan Liukon - kylän ja kartanon maa - alueen nimet ovat myös täällä vanhempia, kuin varsinainen kartano, sillä kartanon nimi tulee alkuperäisestä ja hyvin vanhasta kylän- tai paikannimestä (esim. Liukoniai).
Yleensäkin Liettuan Liukon – Liud - (Luko-)  kylien ja niiden kartanoiden maa- alueiden nimet ovat tietenkin vanhempia, kuin edellä mainittu Liettualaisen  Liukon – kartanon (= Liukon courtyard /-manor) tunnettu historia. Liukon - kartano nimenä on vain muodostunut ko. Liuko- paikannimisen alueen päälle myöhemmin ja sen myöhempi historia tunnetaan paremmin (Esim. Kossakowskien aatelisuvun vaiheet ko. kartanossa). Mutta alueen vanha pelto on edelleen Liukon – nimellä. Liettuassa on vastaava tilanne kuin Suomessa  esim. Kimalan – kartanon Liukonpelto-  ja Liuksialan – kartanon nimessä.
Pellot ovat olleet olemassa jo ennen ko. alueelle perustettua säterikartanoa (Ks. http://ptoukkar.pp.fi/, sieltä valikko Kimalan historiaa / Holmströmin maanvuokrasopimus Liukonpellosta vuodelta 1892. Kirjoitus on artikkelin lopussa, josta linkki Liukko – nimen  / suvun esihistoriaa tekstiin, kirj. Seppo Liukko 2007).

Kartanoiden alueella olevien peltojen / maa - alueiden paikannimien on todettu olevan useita satoja, mahdollisesti tuhansia vuosia vanhempia, kuin itse kartano. Kartanot ovat yleensä koottu useiden talonpoikaistalojen alueista (mm. Liukola Janakkala jne.). Myös Liettuassa ko. Liuko- nimiset kartanoiden peltoalueet ja Liuko - Liud – paikannimiset  (esim. Liukonys) kylät ovat mahdollisesti syntyneet Liettuan kaskiviljelyn alkuaikoina.

Tällainen vanhan Liuko- paikannimen omaava alue Suomessa on mm. Liukolan - kylä Ruskon – pitäjässä. Aluksi ko. alueella on ollut Liuko- tai Liukko - niminen talo, joka on ollut alueen vanhin asumusryhmä tai alueen suurin talo (ks. myös Järvenranta Vesilahti), jonka ympärille on kerääntynyt useita taloja, ehkä samaan sukuun kuuluvia perheitä niin, että koko aluetta on alettu nimittää Liukolan – kyläksi. Tämä kylännimi on säilynyt nykyaikaan saakka, vaikka nykyisin ko. Liukolan – kylässä ei enää ole Liuko - Liukko- nimisiä taloja tai – sukuja. Liukolan – lylässsä (vrt. Liukalan – kylä Pälkäneellä) on mahdollista, että ko. Liukon - talojen väkeen kuuluvat pojat ovat patronyymi- tyyppisesti edelleen joidenkin nykyisten Liukolan - kylän sukutalojen omistajia.


Kysymys kuuluu, milloin ja miten ko. alueen Liuko- nimet ovat alueelle siirtyneet tai syntyneet.
Miksi nämä paikannimien muodot myös Liettuassa ovat Liukon - Luko- Liud- alkuisia?


Liuko - paikannimistö on Liettuassa mahdollisesti muuttunut suomensukuisten alueella germaanisesta joukkoa /kansaa kuvaavasta nimestä liuti – liud, mahdollisesti jo kaskiviljelyn aikana vasarakirveskulttuurien paikalle tulon jälkeen (Liettua on vanhaa kampakeramiikan suomensukuisten aluetta, jonne nuora-/ vasarakirveskulttuurien eli germaanikielinen maanviljelys saapui ensiksi kaskiviljelynä n. 2500 - 2800 eaa. alkaen).

Liettuassa näyttäisi tapahtuneen germaanikielisen maanviljelykulttuurin leviäminen alueelle nuorakeraamisena aikana (H. Moora), kuten on hieman myöhemmin tapahtunut myös Suomessa. Näyttäisi siltä, että myös Liettuan silloiselle maantieteelliselle alueelle olisi levinnyt Liuti- (Leute) joukkoa/ ihmisiä, jotka ovat alkuperältään suomensukuisia muinaisgermaanikielisiä kaskiviljelijöitä Veiksel - joen ympäristön maanviljelysalueilta. Liud- Liuko- ( myös Luko tai Lauko) kylien ja kartanoalueiden nimet olisivat peräisin näiltä todennäköisesti jo nuorakeramiikan - / vasarakirveskulttuurien ajoilta ja ovat säilyneet katkeamattomana perimätietona ko. alueen paikannimenä mahdollisesti jopa 4500 vuotta.

Onko Leute - Liud- väestön Liuco - Liuckhard henkilönimistö mahdollista myös Liettuassa, kun myös (varhaiskanta-) suomenkielisellä alueella Suomessa kaskiviljelyalueiden niminä olisi aluksi ollut Liuko - Liukko - henkilönimet?

Liettuan alueella sellaisia Liuko- nimen etymologiaan tarvittavia vertailevia lisätietoja voi olla vaikea erottaa todella monien päällekkäisten kulttuurikerrosten alta. On kuitenkin arkeologisesti ja kielitieteenkin perusteella varmaa, että (baltti-) germaaniset lainasanat ja pieni joukko väestöä on siirtynyt Veikselin - Balttian alueelta Suomeen jo 2500 eaa. alkaen. Siksi Leute, Leuc, Liud väestöjen henkilönimet Liuco -> Liuko, Liud- kylien nimet Liettuassa voivat olla em. nuorakeramiikan ajan (tai pronssikautista tai rautakautista) germaanikielisten nimien vanhinta /muinaista kerrosta ja Luko - hieman nuorempaa ns. balttikerrosta, koska  i - olisi jo liudentunut ääntämisestä ja myöhemmin kirjoitusasusta pois- ks. selvitys alla.

Leute- Liud- Liuti- väestöjen henkilönimen Liuco- Liuko- nimiset maanviljelijät ovat todennäköisesti olleet myös Liettuan alueen ensimmäisiä kaskiviljely- peltojen raivaajia, koska mm. kylien niminä on säilynyt, alueen monikerroksisesta kulttuurista huolimatta, nimenomaisesti Liuko- Liud- ja Luko- nimisinä paikanniminä.

Suomessakin tunnettu nimipari Liuko- ja Lauko - nimet esiintyvät kylien nimissä myös Liettuassa.

Lauko merkitsee nykyliettuan kielellä pellon (genetiivi), peltoa merkitsevästä sanasta Laukas. Liuko on nykyliettuan genetiivi luukku sanasta, eli luukun. Liettuan kielessä pelto kirjoitetaan laukas, ja luukku sana kirjoitetaan liukas (tämän sanan jotkut sananselittäjät tulkitsevat virheellisesti, liuko- nimen tarkoittavan liukasta???). Liettuan sanan liukas genetiivi liuko ei merkitse samaa kuin suomenkielen sana liukas (mot.).  Nimien alkuperäinen merkitys on muuttunut, Suomessa Liukko ja laukko ei enää varsinaisesti merkitse mitään, vaikka mm. Liuko- Liukko on tarkoittanut merkitykseltään kaskiviljelyaluetta, ja myöhempinä nimikerroksina mm. jousenta jne. . Liuko- Lauko – kylien- ja paikannimiä on varsinkin Trakai- Jonava – Vilna kolmion alueella.


Lisäksi mielenkiintoinen katsantokulma löytyy Liuko- Liukko- Luikko- nimien Kalevalaisesta kytkennästä
(ks. myös Perimätiedon merkitys- kirj. Seppo Liukko).

 - Esimerkiksi Suomen Kansan Vanhoissa loitsuissa esiintyy Liukko – nimi (SKVR) - SKS:n tallenteiden kautta (mm. Europaeus ja Porkka, Kärki) ja Vesilahden nimisukulaisten kantatalojen Liukko - Luikko nimen sekä myös Laukko- nimen kautta. Vanhimpia kirjallisia lähteitä kaskenpolttajista on Mikael Agricolan vanhojen perimätietojen perusteella muistiinmerkitsemä asiatieto Calevanpojista.

- Agricolan tiedot viittaisivat Kalevala- ajan kaskiviljelyn tapahtumiin: ”Calevanpoiat /niittut ia mwdb löit”, jossa kaskiviljelijät/”kalevanpojat raivasivat niittyjä ja kaatoivat metsiä” pronssi- rautakaudella.

- Kalevalassa ja paikanniminä Liukko - Laukko nimipari esiintyy usein yhdessä (erikoista, että ko. nimet esiintyvät yhdessä samoilla alueilla myös Liettuassa, genetiivi muodossaan ks. edellä liuko - genetiivi  liukon ja lauko- pellon). Myös Liettuassa liukon - laukon paikannimet esiintyvät usein yhdessä, joka viittaisi vanhaan kaskiviljelyyn ja peltojen muodostumiseen (myös kaskiviljelyajan härkiin ja hevosiin), jonka perusteella hypoteesina voisi esittää, että Liud - Liuti- Liuko olisivat kaskiviljelyn aloittanutta väestöä. Lauko - merkitsee peltoa Liettuan nykykielessä.

- Erityisesti Vesilahden Liukko - talossa säilytettiin kalevalamittaista muistitietoa Elinan surmarunosta n. 400 vuotta (1840 Kanteletar- Lönnrot ja J.F. Granlund sekä Frans Kärki).

- Kalevalaiseen kansanuskoon liittyy myös erityistapahtumana puhdasoppisuuden ajan vuodelta 1649, kun  Olavi Luikko mestattiin silloisten noitavainolakien perustella kalevalaisena noitamiehenä / shamaanina (asiasta on hovioikeuden kuitti Liukko- nimen historiaa A-osan lopussa, vuodelta 1650 - linkki alla, ks. myös artikkeli Noitavainot Suomessa ja Puhdasoppisuuden aika, kirj. Seppo Liukko).


Liukko -nimi on todennäköisesti em. selvitysten ja tutkimusten perusteella ainakin 2000 vuotta vanhaa.
(Liukko- nimen syntyaikaa on mahdoton määritellä, koska nimi on henkilönimenä Suomeen tullut ja olisi muinaisbaltti- germaaninen nimi- johdannainen Suomessa)


Liukko - nimen alkuperä juontuu tämän tutkimuksen mukaan todennäköisesti varhaiskantagermaanin liuti- tai muinaisyläsaksan leute- nimistä. Äännemuutoksien perusteella on myös mahdollista, että Liuti - Leute muutos on todella tapahtunut Liettuassa, Virossa ja Suomessa samantyyppisen muutosprosessin kautta Liud - Luko- Liuko- (Liukko) - paikannimiksi ja talojen nimiksi. Semanttisen tarkastelun perusteella Liuko- nimi olisi aluksi tarkoittanut samaa kuin muinaisgermaanin Liuti- Liud- tarkoittaa eli  liutaa – joukkoa ihmisiä.  On mahdollista, että Liuko- Liukko - nimipesyeen nimet ovat tarkoittaneet Suomessa muinaisgermaanien kaskiviljelijä joukkoa, joiden nimen mukaan on ko. kaskiviljelypaikat nimetty Liuko - Liukko- nimillä.

Liuko- Liukko- nimet ovat etymologiansa mukaisesti muinaisgermaanista perua. Suomessa Liukko ja Laukko nimet esiintyvät paikannimistössä, talojenniminä yhdessä usealla eri alueella ja myös mm. Liuko- ja Lauko- Liettuassa. Baltti- germaanien siirtymäalueilta löytyi Liuko- Luko- Liud- Luiko- paikannimistöä. On ilmeisen varmaa, että nimistön Suomeen tuoneiden Liud/ Liuti – Leute-  väestöjen siirtymä- ja lähtöalueet olisivat Veiksel – Balttia ja siten myös mahdollisesti ne olisivat vasarakirveskulttuurien väestöjä, joiden maanviljely kulttuuri levisi pohjoiseen. On siis todennäköistä, että muinaisgermaanikielisen väestön alkuperäinen liuti - nimi (liuti - joukko - liuta) on Liukko nimen vanhin lähtökohta ja peruste.


Liuko – Liukola (Liukko) - paikannimet ovat tämän tutkimuksen perusteella syntyneet tai otettu käyttöön Suomessa viimeistään Kiukaisten kulttuurin tai pronssikauden alussa, kuten äänteellinen ketju  liuti* -> Liuko - Liukko osoittaisi. Toisena vaihtoehtona olisi pronssi- rautakautinen nimilainaus muinaisyläsaksan Leute – Leuc merkityksen (ihminen - joukko- ryhmä) henkilönimistä muodostuneet nimet Liuco - Liuckhardt.


Liukko - nimi on ilmeisesti Suomen vanhimpia paikannimiä, talonnimiä ja sukunimiä.  Kaskiviljelyn aloittajina olisi tämän tutkimuksen ja Liukko - varhaisemman nimietymologian perusteella olleet Liuti - ihmisten joukko, jonka perusteella Liukko - nimen syntyhistoria lähtisi vasarakirveskulttuurin n. 4000- 45000 vuotta sitten. Myöhempi nimietymologia muunnos Leute – Liuco - Liukko - osoittaisi paikannimistön syntyneen pronssi- rautakaudella n. ajanlaskun vaihteessa.

Liukko - nimipesyeen nimet ovat Suomessa muuntuneet liuti - kaskiviljelijöiden nimestä. Liukko - ja monet muutkin germaanisperäiset nimet ja maatalouteen liittyvät lainasanat on otettu käyttöön Suomessa vasarakirveskulttuurin saapumisen aikana. Nimet saapuivat jo kaskiviljelyn alkuaikoina Veiksel- joen alueelta Suomeen Balttian kautta.

Jos nimenomaan tämä germaaniperäisen Liuti -> (mys.) Leute - ihmisten henkilönimi Liuco - on tullut maahan vasta rautakaudella eli maanviljelyn vakiintuessa ajanlaskun vaihteessa tai sen jälkeen, silloin Liukko - nimi olisi lähes 2000 vuotta vanhaa paikannimistöä.

Molemmilla perusteilla Liukko - nimi olisi Suomen vanhimpia henkilönimen pohjalta selvitettävissä olevista paikannimistä ja sukunimistä. Liukko - nimi on edellä mainittujen tutkimusmetodien perusteella vasarakirveskulttuurien aikainen germaanien lainasana, joka on muuttunut Suomessa muinaissuomalaiseksi nimeksi. Liuko- liud- nimiä on todettu löytyneen vasarakirveskulttuurien tulosuunnasta mm. Liettuasta, joten germaanien kaskiviljely ja liuti- Liuko nimi on ikään kuin todistettu tulleen Balttian kautta Suomeen.

Liukko - nimi on tutkimusseikkojen perusteella varmuudella esikristillistä nimikerrosta Suomessa ja on ollut käytössä jo ennen ruotsalaisten aikaa. Liukko – nimisten talojen ja kartanoiden paikallishistoria sekä Liukko - Laukko nimien maininnat vanhoissa Kalevalan loitsuissa osoittavat myös osaltaan, että Liukko - nimi paikannimenä ja talojen nimenä on ollut olemassa ennen ruotsalaisten aikaa Suomessa (ks. mm. Liukolan – kylä, Köyliön-, Vesilahden- ja mm. Janakkalan paikallishistoriakirjat).

Liukko – nimeä voidaan pitää tämän tutkimuksen perusteella erittäin suurella todennäköisyydellä pakanallisen ajan muinaissuomalaisena nimenä.


Muinaissuomalaisten Liuko- Liukko- nimen ja liuti* - sanan  terminus ante quem


Liuco - Liukko nimelle on vaikea määrittää mitään tarkkaa nimistötutkimuksen terminus ante quem - aikaa ennen nimen syntyaikaa, mutta likimääräinen arvio lienee määriteltävissä elinkeinon - ja kielenmuutosten perusteella (taq - aika jota ennen se on syntynyt).

Otsikossa on mainittu väite olisiko Liukko – nimi Suomessa ns. pakanallisen ajan tai esikristillinen nimi, ennen Ruotsin vallan aikaa. Tutkimuksen mm. etymologia, esihistoria ja asutushistoriaa koskevat osuudet osoittavat, että Liukko - nimiset paikannimet ja talot eivät ole voineet syntyä tai niitä ei olisi voitu ottaa käyttöön ns. ruotsalais- kristillisenä aikana. Mielestäni tässä tutkimuksessani on erityisen paljon seikkoja, jotka tukevat esittämääni väitettä, että Liukko - nimi on todella pakanallisen ajan muinaissuomalainen nimi Suomessa.

Kaikki erilaiset tutkimusmetodit viittaisivat siihen, että Suomessa käytössä oleva sukunimi on todella vanhaa muinaissuomalaista nimistöä, joka on säilynyt nykyaikaan saakka, paikanniminä Suomen paikannimistökarttoihin perimätietona tallennettuna, ja sukuniminä. Väitän edelleen tässä esitettyjen tutkimustuloksieni perusteella, että Liukko – nimipesyeen nimet Suomessa ovat nimenomaan pakanallisen ajan nimistöä eli ovat syntyneet esikristillisenä aikana. Liukko - nimi kuuluu monipuolisesti Suomen- ja suomalaisten talonpoikaiseen esihistoriaan ja mm. vanhaan suomensukuisten Kalevala – aikaan (Ks. artikkeli Seppo Liukko; Kalevalan aika ja sen ikä, tutkijoiden lausumia).


Liukko nimi on otettu Suomessa (Liettuassa) käyttöön liuti - Leute – nimien pohjalta n. 2500 eaa. (2800 eaa.) alkaen.

Milloin nimien alkuperäiset originaalit liuti- ja Leute sanat (ja niiden merkitys) olisivat syntyneet?
Muinaisgermaanien liuti- liud- (myöh. Leute- Leuc) – liutaa – joukkoa merkitsevien sanojen muodostuminen voisi ajoittua kampakeramiikan ajan suomalaiskielisen metsästäjäväestön elinkeinonvaihto maanviljelyyn n. 3000- 3500 eaa. aikana ja sen jälkeinen kielenvaihto (esi)germaanikieleksi Keski- Euroopan pohjoisilla alueilla. Tällainen kielenvaihtumisen ajankohta voisi olla maanviljelyn leviämisen ulottuminen Itämeren etelärannikolle viimeistään 3000 eaa.. Silloin olisi tapahtunut ns. maanviljelyn vakiintumista (ns. indoeurooppalaisen maanviljelyn ja – kielen, siihen asti jatkunut ekspansiivinen leviäminen päättyi ja maanviljelyn vakiintuessa Itämeren eteläalueilla). Ilmojen edelleen kylmetessä oli aloitettava laajemman käsitteen maatalous, joka paransi väestön elinolosuhteita ja sitoi väestön lujemmin paikalleen. Mukaan oli otettava maanviljelyn lisäksi karjanhoito. Tämän Keski- Eurooppalaisen maatalouden vakiintumisen aikana, olisivat mahdollisesti muodostuneet ko. Liuti - Leute - ihmisten Liuco - Liuchardt – henkilönimet.

On tietenkin mahdollista, että sellaista (liuti- tyypin) kansaa ja joukkoa merkitsevää nimistöä on ollut olemassa jo aikaisemman maanviljelykielen ns. kantaindoeurooppalaisen kielimuodon aikana (jo ns. Indoeurooppalaisilla kielialueilla, Anatolia, Perisia/Intia) siis ennen indoeurooppalaisen maanviljelykulttuurin ja - kielen saapumista Eurooppaan Alppien pohjoispuolisille alueille n. 5000 eaa. (Colin Renfrew). Eli ennen suomensukuisten väestöjen kielenvaihtoa Keski- Euroopassa. Koska liuti- (liud) sana on merkitykseltään ja vanhempaa kuin latinalainen sanasto ja vastaavalla merkityksellä, se voi olla indoeurooppalaista tai indoeurooppalaisiin kieliin suomensukuisten kielestä lainautunutta kerrosta, mutta sen pohtiminen ei enää kuulu tähän tutkimukseen. Joka tapauksessa tämä ”myöhempi” Suomen alueelle tullessaan kantaidoeurooppalainen / muinaisgermaaninen sanasto on siirtynyt ja käyttöönotettu Suomessa jo 2500 eaa. alkaen. Liuk- / Luik - nimet ovat mahdollisesti otettu käyttöön jo Euroopan laajalla suomenkielisellä alueella jo ennen. 3000 eaa. alkaen (vastaavia etymologialtaan samanlaisia synonyymi nimiä löytyy läntinen – itäinen - Keski- Eurooppa sekä Balttia – alueilta nykyiinkin).

Suomessa Veiksel- joen ympäristössä käytössä ollut liuti, liuco / leuco – sanasto esiintyy vielä nykyisinkin siirrynnäisniminä ja useina variaatioina Liuko - Liukko - nimipesyeen niminä erityisen laajasti migraation kohdealueelta Lounais- Suomen rannikolta alkaen.


Liukko - nimen esihistoriaa tutkimuksen loppuyhteenveto:

Liukko – nimi on kielitieteilijöiden määritelmän mukaan diftongi muotonsa perusteella, varmasti alkuperältään lainasana (liuti- sanasta  tai Leute – henkilönimistä), joka on muuttunut Liuko- Liukko – nimeksi mm. Suomessa. Liukko - nimen iäksi arvioidaan edellä tutkimusyhteenvedossa mainittujen monien eri tutkimusmetodien perusteella n. 1000 - 4000 vuotta. Muinaissuomalainen Liukko - nimi olisi kaskiviljelyn aikaista alkuperäistä vanhaa talonpoikaisnimistöä, joka on ollut olemassa jo ns. esikristillisenä aikana. Ja siten Liukko nimi olisi Suomen vanhimpia henkilönimistä syntyneitä vasarakirvesgermaanien nimiä, jotka ovat muuttuneet Suomessa suomalaiseen muotoon n. 2500- eaa. – 500 eaa. aikana. Kielitieteen määritelmien perusteella kaskiviljelyajan sanoista mm. kaski, tuhka, vainio, ohra olisivat muinaisgermaanispohjaisia maanviljelytermejä, lisäksi nykyisin käytössä olevista sanoista ja nimistä mm. äiti, kansa, joukko, sekä mm. Ahti ja Liukko, ovat samanaikaista vasarakirveskulttuurien aikaista germaanista pohjaa.
Tai sitten nämä Liukonnimet olisivat vielä vanhemmasta suomensukuisten liuta* - sanasta muodostunutta nimistöä (Simo Parpola 2006), jotka olisi (uudelleen) käyttöönotettu em. 2500 – 500 eaa. aikana Suomessa. Tämä on mahdollista aikaisempien esitysteni perusteella, sillä tämäkin äänteellinen muutos Liuko- nimeksi, olisi tapahtunut em. vasarakirves- nauhakeramiikan kulttuurin Suomeen ”muuttojen” n.2500 eaa. - 1800 eaa. aikana ja sen jälkeen viimeistään rautakaudella.
PS. Peruste*; Asutushistorian perusteella germaanien ovat olleet ns. kaksikielisiä väestöjä Balttiaan ja Suomeen saapuessaan (Moora / Häkkinen), ks. tarkemmmin kielenvaihto suomensukuisten kielestä – germaaniin.

Vasarakirveskulttuurien väestöt ovat ensimmäisiä ”vieraskielisiä” väestöjä ja kaskiviljelijöitä, jotka ovat muuttaneet ”Suomeen” alkuperäisten suomensukuisten alueelle. Vanha suomensukuinen kieli ei vaihtunut germaanikieliksi, koska muuttajia oli vähän ja nämä miesjoukot ottivat ”vaimonsa” alkuperäisistä suomensukuisista naisista, jotka kasvattivat lapsensa äidinkielellään. Samanaikaisesti suomenkieleen tuli paljon uusia lainasanoja, että varhaiskantasuomen kieli muuttui kantasuomeksi ja ko. lainasanat suomalaiseen muotoon. Germaaniset liud - liuti – (liuta) - miesjoukot assimiloituivat satojen vuosien aikana alkuperäiseen suomensukuisten väestöön ja mm. Liuko – Liukko nimistö muuttui muinaissuomalaiseksi nimeksi viimeistään rautakauden alussa.

Liukko - nimi kuuluu Kalevalaiseen nimistöön (Kalevala- aika; Kalevalamittainen loitsurunous on ajoitettu aikaan n. 1000 eaa. alkaen). Liukko – nimi kuuluu Suomen maanviljelyn historiaan ja on nimenomaan syntynyt kaskiviljelyalueiden nimiksi ja otettu käyttöön paikanniminä sekä myös vakiintuneen maanviljelyn aikana mahdollisesti jo n. 500 eaa. alkaen kylien- ja talojen nimiksi sekä rautakauden lopulla alkaen sukunimiksi. Liukko – nimi näyttää muuttuneen liuti (liuta) - Leute - Liuco – nimistä Liuko – Liukola - Liukko – Liukkola - muotoon rannikolta sisämaahan ja Savo – Karjalan siirryttäessä. Liukko - paikannimiä on runsaasti vieläkin Suomen vanhimmilla kaskiviljelyalueilla Lounais- Suomessa. Liuko- nimi on siirtynyt Suomusjärvi – Kokemäenjoki rannikkoalueelta sisämaahan Hämeeseen sekä eräsijavaltausten aikana edelleen laajemmalle mm. Ruovesi – Keuruu alueelta Pohjanmaalle ja myös Savo- Karjalaan.


Liukko - nimi on ollut käytössä Suomen esihistoriallisena aikana jo ennen ruotsalaisen aatelin tai katollisen kirkon ns. kartanoaikoja Suomessa. Talonpoikaisnimi Liuko - Liukko on siis muuttunut muinaissuomalaiseksi nimeksi jo ennen Ruotsinvallan aikaa. Muinaissuomalaisena nimenä Liukko – nimeä ei enää olisi ns. ruotsalais - kristillisenä aikana otettu paikannimiksi, eikä varsinkaan ko. paikallishistoria/kyselytutkimuksen mukaisten Kartanoiden- tai niiden peltojen nimiksi. Liukko nimen on täytynyt olla myös näiden seikkojen vuoksi olemassa, jo pakanallisena aikana Suomessa.


Tutkimuksen aineistoa on löytynyt myös vasarakirveskulttuurien tulosuunnasta Liettuasta ja Virosta. Liud- Liuko – paikannimiä (kyliä ja kartano) löytyy myös mm. Liettuasta. Nuorakeraaminen - eli vasarakirveskulttuurin aikaiset muinaisgermaanikieliset miesjoukot (liuti- liuta) levittivät alkukantaista maanviljelyä, kaskiviljelyä Balttian kautta Suomeen. Siksi Liuko - Liukko - nimi olisi Veikselin alueelta lähtöisin olevien vasarakirveskulttuurin tai pronssikautisen muinaisgermaanikielisten (esigermaani) nimistöä, joka olisi Balttian kautta Lounais- Suomen alueelle siirtynyttä sanastoa. Tämän tutkimuksen aineiston ja analyysien perusteella Liukko - nimistö olisi esihistoriallisena aikana Suomen suomenkielisellä alueella, liuti- liud- liuta - (leute) henkilönimistä muodostunut muinaissuomalainen nimi.
Paikannimen suuri leviäminen ilmaisee myös, että nimi on hyvin vanha pakanallisen ajan nimi mm. Suomessa. Liukko nimen ikä voidaan em. perusteilla määrittää olevan jopa 4500 vuotta vanhaa nimistöä. Liukko - nimipesye on nimistönä varmuudella artikkelin otsikon mukaista esikristillisen ajan nimistöä Suomessa.




© Teksti ja kuvat Seppo Liukko




Ks. Liukko -historiaa myös Seppo Liukko kotisivut:
Liukko - nimen etymologia ja - ikää selvittävät muut metodit,
Liukko- nimen historiaa, A- osa ja B-osa laajempi tutkimus (myöhemmin)





Artikkelin kirjoittaja:
Seppo Liukko

Mikäli artikkelini sisältö on herättänyt kysyttävää tai se on mahdollisesti ollut kiinnostava ja haluat sen vuoksi kysyä jotain asiaan liittyvää tai tekstiin muutosta, niin ota yhteys sähköpostilla: seppo.liukko@liukkohistoria.fi
tai puhelin 0400- 428 722



PALUU -->   Seppo Liukko kotisivuille /etusivu