Liukko – nimihistoria - ja esihistoriatutkimus
kirj. Seppo
Liukko 2005 - 2008
Huom! Tämä kirjoitus on nimenomaan Liukko – nimen historiaan perustuva tutkimus, tämä ei ole sukututkimus.
|
Liukko-
sukuseuran vaakuna (kokovaakuna), ks. suunniteluperusteet ja heraldiikkaselitys
Tämä tutkimus osaltaan kuitenkin
valottaa taustaa Liukko- sukututkimukselle ja sille missä ja milloin virallinen
sukututkimus kohtaa Liukko –
nimitutkimuksen mukaisen muinaissuomalaisen* historiatietojen mukaisen
Vesilahden Liukko - suvun (Vesilahden Liukko- suku on ollut olemassa
huomattavasti ennen 1540- luvun maakirjoja eli jo keskiajalla ja joidenkin
johtopäätelmien perusteella jo pronssi- rautakaudella paikannimenä mm. Rusko-
Masku- Nousiainen alueella Liukola- kylännimi (ks. tutkimusartikkeli ja yhteenvedot tutkimusperusteista Seppo Liukko
kotisivuilta, linkki alla).
Nimitutkimuksen ja sukututkimuksen ns. yhdistettävissä oleva kohtaamisaika ja -paikka ovat tällähetkellä tiedossa olevien asiakirjojen perusteella Savossa 1560- luvulla, jolloin lähtöpaikka olisi Vesilahti Liukko - talo tai Vesilahden Liukko- eräsijat Ruovedellä ja Rautalammilla, tulopaikka Savoon olisi Tavisalmi / Kuopio- Leppävirta- Heinävesi- Varkaus, josta löytyvät historiamerkinnät ja sukutaulut nykyajan Liukko- sukuun saakka.
Koska lähdeaineistoa on vielä käsittelemättä, tutkimus on
keskeneräinen, nyt n. 125 siv.. Kirjoitusta päivitetään jatkuvasti,
viim.11/2008
Viimeisin päivitys Seppo Liukko kotisivulla: tästä linkki etusivulle.
Esihistoriallinen Liukko -
nimi, lyhyt tutkimusyhteenveto:
Tässä
esitellään muinaissuomalaiseen Liukko - nimen historiaan liittyvä
tutkimus, ja kuinka pakanallisen ajan nimi voisi olla säilynyt läpi mm.
kristillis- ruotsalaisen nimistöpaineen ja olisi suomalaisten käytössä
edelleen.
Liukko - nimen iäksi arvioidaan ko. tutkimuksen aineiston ja tutkimusmetodien
perusteella n. 1000 - 4500 vuotta.
Vasarakirveskulttuurin
ja maanviljelyn suomensukuisten alueelle tuoneiden germaanikielinen joukkoa /
ryhmää ja tässä yhteydessä kaskiviljelijäjoukkoa merkitsevä nimi liuti*
> (Leute /Leuc) olisi äänteellisesti muuttunut suomenkielisellä alueella
Liuco > Liuko > Liukko - muotoon (ks. tarkempi
etymologiamääritelmä Liukko- nimen esihistoriatutkimuksesta sekä Liukko
nimisten paikannimien sijainnit Suomessa kartalta).
Tämän
Liukko - nimen esihistoriatutkimuksen kautta tai sen välityksellä olisi
jokaisen suomalaisen mahdollista seurata ikäänkuin "oman suomalaisen
sukunsa" matkaa läpi historian, joka on suhteutettu suomalaisten pitkään
jatkuvuusteorian mukaiseen esihistoriaan, jääkauden maksimista alkaen. Tämä
tutkimus tuo esille sen, miten historian tapahtumat ovat toteutuneet tavallisen
suomalaisen näkökulmasta, se on selkeästi erilainen kuin mitä yleensä
esitetään. Keskiajan ja uudenajan tapahtumia kuvataan yleensä tai ainoastaan
vain "suurten" kuninkaiden, aatelisten tai kirkon - merkkihenkilöiden
nimissä. Liukko - nimen tutkimuksen eri vaiheita seuraten on mahdollista
ymmärtää suomalaisten erittäin mielenkiintoisia historiallisia tapahtumia,
monipuolisemmin ja uudesta näkökulmasta.
Tutkimus
on rakennettu lähtökohtatietojen; laaja-alaisen ja suurimääräisen Liukko -
nimipesyeen paikannimistötietojen- sekä etukäteen tiedossa olleen Liukko -
nimen etymologiamääritelmän perusteilla. Tutkimuksen
tarkennukset, johtopäätelmät ja loppuyhteenvedot perustuvat useisiin erilaisiin
tutkimusmetodeihin sekä monien asiaan liittyvien eri tutkimusalojen
asiantuntijoiden kirjallisiin lähteisiin.
Liukko -
nimen esihistoria artikkelista selviää miten tavallinen talonpoikaisnimi,
Liukko - nimi liittyy suomalaisten esihistoriaan, suomalaisuuteen ja
suomalaisten Kalevala kulttuuriin, mahdollisesti jo vasarakirveskulttuurien
ajoista alkaen.
Aluksi (alla) Liukko - nimen historiaa
tutkimuksen lyhyt yhteenveto ja esittely sekä – Liukko - paikannimien kartta.
Seppo Liukko kotisivulta myös lyhyt
englanninkielinen yhteenveto; HISTORY OF ANCIENT FINNISH NAME LIUKKO
Esihistoriasta ja nimitutkimuksesta laajemmin, useita erilaisia
artikkeleja Seppo Liukko kotisivuilta: mm. Kuinka muinaissuomalainen nimi voi
olla vanha pakanallisen ajan nimi, eli Liukko - nimitutkimuksen perusteita,
Kalevalaisen nimistön ja perimätiedon merkityksestä sekä eurooppalaisten- ja
suomalaisten esihistoriaa, asutushistoriaa, kielenhistoriaa jne.
Kuinka muinaissuomalainen
Liukko - nimi voi olla ns. esikristillinen nimi?
Miten voi olla mahdollista,
että pakanallisen ajan nimi on säilynyt nykyaikaan saakka?
Lyhyt yhteenveto ja esittely:
Tutkimuksen lyhyt
esittely alla on koottu pääosin seuraavista Seppo Liukon kirjoittamista
artikkeleista ja tutkimuksista: Liukko - nimen esihistoriatutkimus (linkki
yllä) ja Liukko- nimen kytkentä kalevalaiseen aikaan
sekä mm. Liukko - nimen historiaa artikkeli 2007 A -osa.
Tutkimusta päivitetään jatkuvasti, viimeinen päiv.12/08, nyt yli
n. 135 sivua.
Liukko - nimen esihistorian tutkimusperusteet, - nimen etymologiaa ja ikämääritys sekä paikallishistoriaa:
Tutkimus on
tehty olemassa olevan Liukko - nimen etymologian** (Vahtola 1996) ja vanhojen Liukko - nimipesyeen* paikannimien laajan
levinneisyyden perusteella, ks. Liukko -
paikannimistökartta, ko.
paikannimiä /siirrynnäisnimiä on määrältään hämmästyttävän paljon
Suomessa, yli 300. (*Liukko-
nimipesyeen nimiä: Liuko – Liukola – Liukko - Liukkola tai Luiko- Luikola-
Luikko – Luikkola tai Luikala – Luikkala ja mm. Luikka, Luikki, Luikku, Liukka
ja esim. Liuksia, Liuksiala jne. (Vahtola 1996:42)
Paikannimistön
määrä ja laajuus kuvaa myös nimen hyvin vanhaa ikää.
Liukko - nimi "erottuu" selkeästi muista esim. luonto- tai kristillis- ruotsalaisperäisistä nimistä. Vaikka nimi ei nykyisellään tarkoita varsinaisesti mitään niin, kuitenkin se on selkeästi tunnistettavissa lainasanaksi, mahdollisesti jopa vasarakirveskulttuurin aikaiseksi muinaisgermaaniseksi lainasanaksi (iu- diftongi on germaanispohjainen mm. Häkkinen 1997 /Koivulehto 1981). Siksi Liukko - nimi näyttäisi olevan niitä harvoja tutkittavissa olevia pakanallisen ajan nimiä Suomessa. Lainasana Liukko -nimi olisi kuitenkin niin vanha, että sitä voidaan sanoa muinaissuomalaiseksi nimeksi, ja koska nimi näyttäisi tutkimuksen perusteella olleen suomalaisten käytössä huomattavasti ennen ns. kristillis - ruotsalaista aikaa.
Mm. tämä selviää Seppo Liukon laajassa Liukko - nimen ikää koskevassa esihistoriatutkimuksessa, joka on samalla myös paikannimistö - ja asutushistoria- sekä kyselytutkimus Liukko - nimipesyeen paikannimistön nykyisille omistajille. Samalla etsitään vastausta kysymykseen, kuinka vanhaa on asutushistoria Liukko - nimellä Suomessa ja Balttiassa tämän tutkimuksen aineistotietojen valossa?
Tässä tutkimuksessa on käytetty useita nimistön - ja paikannimistön tutkimukseen käytettyjä metodeja, tutkimukseen on koottu aikaisempien 2005 - 2007 artikkelien historiatietoja, suomalaisten esihistoriasta ja asutushistoriasta jääkauden maksimin ajoista alkaen.
Tutkimuksen kannustimena edellä olevien lähtökohtatietojen (etymologia/ Liukko- paikannimien suuri määrä) lisäksi on, paikannimistötutkimuksen professori Eero Kiviniemen rohkaiseva maininta vanhojen "pakanallisen ajan" paikannimien olemassaolon mahdollisuudesta:
" Suomessakin eräänlaisena työhypoteesina voitaisiin pitää sitä, että osa paikannimistämme saattaa olla peräisin jo parin kolmen vuosituhannen takaa, ehkäpä kauemminkin" (Kiviniemi 1978:74).
Tutkimuksen eri metodien perusteella Liukko - nimen iäksi arvioidaan, mahdollisesti jopa 1000- 4500 vuotta, sillä Liukko - nimi näyttäisi olleen useiden lähteiden perusteella suomalaisten käytössä jo ns. pakanallisella ajalla, mahdollisesti jo pronssi- rautakaudella.
Liukko - nimi voisi johtua muinaisgermaanin liuti* - sanasta tai Leute - ihmisten henkilönimistä (Liuco- Liuckhardt)
Liukko - nimi saattaa liittyä Suomen ja suomalaiskielisten alueelle (Balttia- Viro- Suomi) siis Balttian kautta tulleeseen ensimmäiseen migraatioon, jolloin on ollut arkeologisen vasarakirvesgermaanien saapumisen aikaa n. 3200 - 2300 eaa. Silloin on muuta kuin varhaiskantasuomen kieltä puhuvaa uutta väestöä saapunut ensimmäisen kerran Suomeen ja alkuperäisten Kundan - kulttuurista tulleiden suomensukuisten alueelle (- ja kielen) ja jatkuvuusteorian mukaiselle alueelle (siis myös Viro ja muu Balttia). Muuttajat ovat voineet olla germaanikielisiä tai ns. kaksikielisiä, jotka varhaiskantasuomea / kantasuomea puhuvina tunsivat ainakin germaanisia maanviljelyyn liittyviä sanoja (mm. huhta,- kaski, tuhka, siemen, ohra, kasvaa, kyrsä, sekä lehmä ja härkä). Tämä vasarakirves- / nuorakeraamisen kulttuurin migraatio on ollut suhteellisen vähäinen (ehkä satoja tai 1000) väestön siirtymä Suomeen (lainaus; Vahtola 2004:14 -15 Suomen Historia). Tämä migraatio toi kuitenkin tullessaan maanviljelyelinkeinon ja esigermaanikielisiä lainasanoja sekä kaskenpolttoon erikoistuneet germaaniset liuti - miesjoukot (liuti* > Leute merkitsee mm.; liutaa ihmisiä /joukkoa).
Muuttajat ovat olleet lähinnä germaaniskielisiä miesjoukkoja, jotka ovat ottaneet vaimonsa silloisista jatkuvuusteorian mukaisista hämäläisistä naisista, jotka taas opettivat lapsilleen suomenkieltä (silloin varhaiskantasuomi). Koska muuttajia oli suhteellisen vähän ja nimenomaan pääasiassa miesjoukkoja, ja em. perustelun mukaisesti ko. vaimojen alkuperäinen kieli siirtyi lapsille ja seuraaville sukupolville Suomessa (ja Virossa), sillä kieli ei vaihtunut, mutta kieli muuttui varhaiskantasuomesta kantasuomeen erityisesti kaski- maanviljelyyn liittyvien germaanispohjaisten lainasanojen (superstraattien) vaikutuksesta.
Liuco > Liuko - Liukola - nimen siirtyminen ja muuttuminen Liukko - Liukkola muotoon rannikolta sisämaahan ja eräsijoille sekä Savo- Karjalaan siirryttäessä:
Muinaissuomalainen Liuco - Liuko -
nimi voisi olla siten kaskiviljelyn aikaista 2500 eaa. alkaen olevaa ja
maanviljelyn historiaan kuuluvan vasarakirveskulttuurin - pronssikauden aikaista
kaskiviljelyalueiden nimistöä eli maanviljelyä levittäneen joukon (liuti-)
talonpoikaisnimistöä, josta
olisi muokkaantunut Liuko - Liukola - nimet, ja jotka olisivat otettu
suomalaisten / hämäläisten viljelyalueiden nimiksi. Paikanniminä Liuko-
Liukola -nimet olisivat olleet käytössä jo esikristillisenä aikana, ehkä jo
pronssikaudella, aluksi Lounais- Suomen rannikkoalueella (ks. Liukko-
paikannimien kartta).
Liuko - Liukola nimi olisi levinnyt Hämeen sisäosiin vanhoja
vesireittejä pitkin rautakaudella (500 eaa. - 500 jaa.) ja silloin Liuko
nimi olisi vakiintuneen maanviljelyn alkuaikoina muuttunut Liukko
muotoon. Tällainen on esimerkiksi vanha Vesilahtelaisen Järvenrannan
talonpoikaistalo Liukko, joka on kirjattu historiaan ensimmäisissä maakirjoissa
vuonna 1539/1540, mutta talo on ollut olemassa muiden historiatietojen ja
erilaisten tutkimuksien perusteella paljon ennen tätä merkintää, mahdollisesti
jo rautakaudelta (Arajärvi 1950, Vahtola 1996).
Vesilahden (Pirkkala) muinaispitäjän Järvenrannan (Liukko) kylän jakokuntaan
kuului jo hämäläisten talonpoikien keskinäisten koukkuverojen- aikaan,
mahdollisesti jo 500- 800 - luvulta alkaen ollut, n. 20 km pitkä ja ko. järven
vastarannasta alkaen, satoja metrejä leveä Puontilansarka, jonka
alueella sijaitsee mäki jakokunnan omistajan paikannimellä nimettynä- Liukonvuori.
Vakiintuneen maanviljelyn - ja turkiskauden aikana 800 (500) - 1300 - luvuilla
Liukko - nimi olisi levinnyt Hämeen talonpoikien eräsijavaltausten
välityksellä (etelään) pohjoiseen Ruovedelle ja Pohjanmaalle, ja sieltä 1300-
1500- lukujen aikana Savo- Karjalaan Liukko nimillä ja myös Liukkola >
Liukkonen paikannimiksi ja sukunimiksi muuttuen.
Liukko - nimi olisi Suomen vanhimpia henkilönimistä syntyneitä nimiä, joka
on säilynyt perimätietona nykyaikaan saakka.
Liukko - nimen etymologiaa:
Liuko >Liukko > Luik - Luikki
- Luikko - nimestä on myös muita merkitysvariantteja mm. joutsen,
silloin merkitys on nimenomaan kansallislintumme laulujoutsen
(Ganander- Lönnrot sanakirja 1880 ja Viron sanakirja), tai muut Kalevala perimätiedon
keräyksissä mainitut loitsumerkitykset tai yleensä valkoinen
eläin (leuc- leuco), mutta ne ovat ilmeisesti nuorempaa nimistökerrosta,
kuin liuti*
> liuta tai Leute (Leuc) >
Liuco > Liuko (Luiko) > Liukola ja näistä johtuva Liukko>
Liukkola - sanan etymologia Suomessa ja Balttiassa, nämä muut
vaihtoehdot ja etymologia määritteet näkyvät myös Liukko - nimen esihistoriaa
tutkimuksessa. Liukon- nimisiä paikannimiä pitäisi tämän hypoteesin
perustella löytyä myös Balttiasta.
Yhteenvetona Liuko - Liukko - nimi olisi etymologialtaan muotoutunut liuti*
- nimen ja merkityksen johdannaisena. Se olisi muuttunut
suomenkielisellä alueella Veikselin alueelta lähtöisin olevien
vasarakirveskulttuurien (= nuorakeramiikka) tai pronssikautinen muinaisgerm.
liuti* > liuta - (miesjoukko) tai leute -
ihmisten Liuco - Liukhardt jne. henkilönimistä esihistoriallisena aikana
hämäläismurteiden alueella äänneasultaan muinaissuomalaiseksi Liuko- nimeksi
(ks. alla, Liukko - nimi mainitaan myös vanhassa Kalevalaisessa
loitsurunoudessa). Liuko - nimeä olisi tarvittu aluksi tietyn kaskiviljelyalueen
nimeämisperusteena. Nimi olisi säilynyt katkeamattomana
perimätietona nykypäivien karttatietokantoihin saakka (mm. Maanmittauslaitoksen
kansalaisen karttapaikka).
Liukko - nimen kanssa yhdessä siirtyneet nimet eli nimiparisiirrynnäiset:
Etymologiamääritelmien mukaan samanikäisiä
germaanisia - ja samalla myös Kalevalaisia siirrynnäisnimiä,
ovat Liukko - nimen kanssa mm. Ahti ja Laukko. Tällainen nimipari Liuko
(< Leuc) nimen kanssa ja myös lähes saman etymologisen
alkujuuren ja merkityksen (muinaisgerm. /lat.) omaavia ovat Leuco* > Lemu > (Lempo)
Lemula > Lemola / Klemola nimet, jotka esiintyvät myös usein yhdessä Liuko -
nimen kanssa ns. siirrynnäisniminä hämmästyttävän usein rinnakkain eri
paikkakunnilla rannikolta Hämeeseen (Lemola /Klemola - Liukkko vierekkäiset
naapuritalot mm. Vesilahdella, Janakkalassa jne.). Sekä Lemu ja Liukko nimien
osalta tällaisia alueita ovat Hämeen vanhat alueet (Lounais- Suomi,
Satakunta) Lemun kylät ja Liukon talot / pellot Kaarinassa
ja Suomusjärvellä ja vierekkäiset Lemun kunta (ent. Nousiainen) ja Liukolan
kylä Ruskon pitäjässä sekä mm. Vesilahden, Someron sekä
Kuusjoen pitäjissä jne. ks. kartta Liukko ja Lemu paikannimistöä Suomessa.
Nimiparit siirtyivät asutuksen levitessä rannikolta sisämaahan,
tällaisia esim. uusien sukupolvien mukana siirtyneitä nimipareja on vanhojen suomalaisen
oikeuden ja koukkuverojen aikaisissa muinaispitäjissä huomattavan
paljon. Näillä alueilla on todettu olleen myös Linnavuorityyppisiä
pakanallisia talonpoikien puolustusalueita sekä Kalevalaisia kultti -
ja uhripaikkoina mm. Hiisivuoret (Moisio) ja Liukomäet sijaitsevat
useilla alueilla rinnakkain (ks. tutkimuksen teksti mm. Myrskylä).
Liukko - nimi on levinnyt hyvin laajalti Suomessa, mutta Liuko-
nimipesyeen nimiä löytyy myös vasarakirves- kulttuurin tulosuunnasta mm.
Balttiasta / Liettuasta, jossa Liuti - liud - nimi
olisi myös alunperin suomensukuisten- ja - kielien alueella muuttunut myös
äänneasultaan n. 2500- 2800 eaa. jälkeen nykyiseen Liuko- (Luko)
muotoonsa.
Liukko - nimisten alueiden paikallishistoriaa:
Liettuassa on Liukon - kyliä ja
-paikannimiä, mm. Liukon courtyard (Liukon manor), joka oli the
Countess (Kreivitär) Maria Kossakowskan perheen omistuksessa ollut puolalaisen
suuraatelin hovikartano Sirvintos- joen rannalla Liukon - kylässä (Liukonys),
lähellä Jonavan kaupunkia.
Liettuassa esiintyy myös Liuko - paikannimen Kalevalainen rinnakkaisnimi Lauko
(liukon- laukon..). Lue tarkemmin Liukko - nimen esihistoriaa tutkimus,
jossa on lisäksi Liukko - nimen perusteella tutkittu ja selvitetty paikallishistoriaa
Liukko - nimisten kylien ja talojen tapahtumista Suomessa rautakaudelta
alkaen. Oleellista näille kaikille Liukon- nimisille alueille on se, että maa-alueiden
nimenä ne ovat olleet olemassa huomattavasti ennen näiden muuttumista ko. aatelis-
tai talonpoikaiskartanoiksi.
Nämä talot ja kartanot ovat vain nimetty n. 1300- 1700 - luvuilla vanhan
pelto/metsäalueen Liukko - Liukon - paikannimen perusteella ja
talojen- kartanoiden nimiksi. Nimi on jäänyt perimätiedoista muistiin
esimerkiksi säterikartanon peltoalueiden niminä, silloin Liukon -
appellatiivinimillä olevat paikannimet ovat säilyttäneet muinaissuomalaisen
nimensä ruotsinkielisistä "uusista" aatelisista omistajatahoista
huolimatta. Tällaisia kartanoaikojen takaa kumpuavia nimiä on esim. Someron
Kimalan - tai Kaarinan Yli- Lemun säterikartanon Liukonpelto /- metsä ja
kartanonimistä esim. Liuksialan säterikartano ja puolankielisen aristokratian
alueella mm. Liukon Courtyard Liettuassa.
Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta näillä Liuko- nimisillä alueilla ei
enää ainakaan 1600- luvun jälkeen ole asunut ns. alkuperäisiä Liukko -
nimisiä sukuja. Mutta joillakin alueilla on taloa pitänyt Liukola - Liukko-
nimisiä omistajia. Tällaisia ovat esim. Janakkalan Liukolan ja Someron Lahden
säterikartanon Liukolan - talot, joissa on asunut ilmeisesti paikannimen mukaan
nimensä ottaneita asukkaita, samoin ilmeisesti myös eräsijoilla, mm. Keuruun
Liukko ja Merikaarron Liuko.
Ainoa poikkeus todetun asutuksen jatkumisesta Liukko - nimellä, jopa
rautakaudelta alkaen olisi mahdollista paikallishistorian (Arajarvi,
Vahtola) mainintojen perusteella todettu olleen Vesilahden ratsutila /
rusthollin Liukko - talo, jonka asukkaat ovat ilmeisesti olleet ns.
alkuperäisiä Liukkoja 1900- luvulle saakka (ks. Historian Liukko Vesilahti ja
Vesilahden Liukko - talon asukkaat 1500- alkaen).
Suomalaisten talonpoikien kapinointi vieraan vallan edustajia vastaan 1100- 1800- luvuilla (mukana on ollut Liukko - nimisiä talonpoikia):
Suomen keskiajan talonpikaiskapinointiin Ruotsinvallan edustajia ja - aatelisia vastaan ovat talonpoikaisväestöön kuuluneet Liukot osallistuneet mahdollisesti jo Lallin - ajoista alkaen (Köyliön Liukola). Vesilahden Järvenrannan kylän Liukko - talosta on osallistuttu vuonna 1438 Nokialla (ent. Pirkkala - Vesilahti) Viikin - kartanoon kohdistuneeseen talonpoika Davidin johtamaan kapinaan, jonka seurauksena Vesilahden muinaispitäjän Liukko - talon isäntä on joutunut allekirjoittamaan "kirkkoruhtinas" piispa Maunu Tavastin laatimaan ”erikoiseen” Ruotsinvallan alistuskirjaan puumerkkinsä ja vakuuttelunsa: "ei enää koskaan ruotsinvallan edustajia vastaan" (Vesilahden Historia 1950). Mutta jälleen Nuijasodassa talonpoikien joukoissa on ollut Liukkoja mukana 1596- 97 Nokian kartanon alueilla olleissa Jaakko Ilkan johtamissa taisteluissa, Ruotsinvallan aatelisia vastaan (Arajärvi 1950: ).
Liukko - sukuhaarat Hämeestä - Pohjanmaalle ja Savo- Karjalaan:
Nykyisten Liukko - nimiset suvut ovat
ilmeisesti pääosin saaneet sukunimensä edellä esitetyin perustein nimettyjen
vanhojen Liukko - paikannimien perusteella. On kuitenkin mahdollista, että
osa Liukko - nimisistä väkeä olisi lähtöisin Vesilahden vanhasta Liukko -
talosta, sillä Kustaa Vaasa määräsi eräsijat mm. sen laajat eräsijat
asutettaviksi (eli verolle) 1540 - luvulla. Ja sen jälkeen olisi Liukko - nimen
siirtymistä tapahtunut em. eräsijoilta Rautalammin suurpitäjän kautta
Savo- Karjalaan. Mahdollisesti muuttoa on tapahtunut myös suoraan Vesilahden
suuresta Liukko - talosta (alla). Vesilahden Liukko - suku on ainakin
isäntäluettelon perusteella tiedossa ainakin jo 1540- luvun maakirjoista, mutta
miten se liittyy Savon Liukko - sukuun on jonkin verran avoin kysymys?
Liukko - sukunimisiä tiedetään ilmestyneen Savoon ainakin jo 1630 -
luvulla. Mahdollista on myös, että muuttoa Vesilahden suunnasta olisi
tapahtunut jo 1500- luvulla. Tämän hetken tietojen valossa ns. Savon Liukko -
sukuselvityksen aikaisin aikaraja on nyt 1630- luvulla. Vesilahden isäntäluettelossa on
"sattumalta" lähes samanaikaisia ja samannimisiä patronyymejä.
Vesilahdella Olof Eriksson Liukko on tullut isännäksi 1635 ja toisaalla
Erik Eriksson niminen Liukko ilmestyy Savon nimirekisteriin 1634
(Kuopiossa / Tavisalmessa), isännäksi tulleen nuorempi veli on ilmeisesti
tiennyt vanhan menettelytavan ja siirtynyt Savoon. Tämä Vesilahdelta Savoon
siirtyminen on mahdollista, kuten allekirjoittanut Seppo Liukko on 2007 Liukko-
nimen historiaa yhteenvedossa ja Leppävirran 2005 sekä Heinäveden 2007
sukukokouksien esitelmissään arvioinut.
Tässä on ilmeisesti allekirjoittaneen Liukko - nimen esihistorian
tutkimuksen ja toisaalla Timo Liukon sukututkimuksessaan keräämän
pääasiassa Savon Liukko - sukutaulujen yhtymäkohta Hämeen vanhaan Liukko
- sukuun. Vesilahden Liukko - suku* on todennäköinen Suomen nykyisten
Liukko - sukujen alkujuuri (siis vanhin kirjoitetun historian
perusteella saatavissa oleva sukutieto). Liukko nimisiä henkilöitä on Suomessa
n.700 / 2008.
Liukko - paikannimistön omistajille tehty kyselytutkimus 2006- 2008, lisäksi ko. alueiden paikallishistoriaa:
Tarkemassa Liukko - nimen esihistoriaa
tutkimuksessa on selvitetty nimen vanhimmat paikannimet; Liukolan kylä
Rusko – Vahto (ent. Nousiainen) ja Luikalan kylä Kangasala /Pälkäne,
joiden alueella on kivi / pronssi- rautakautisia löytöpaikkoja ja löytöjä kuten
mm. Luikalan lintu (Kalevala Koru Oy:n valmistama riipus on
nimeltään Tampereen lintu). Myös vanha runo eskuvaa myös lintua; " Lintu
oli sanansaattaja ihmisten ja jumalten välillä"). Luikalan linnusta on
oma versionsa ns. Luikalan kylä- ryjyssä.
Selvityksessä on mukana myös Liukko - nimipesyeen vanhimmista taloista on historiallista
tietoa 1100 - 1400 luvuilta mm. Vesilahden Liukko, Kuusjoen Luikki,
Suomusjärven Liuko, Janakkalan Liukola, jotka olivat talonpoikaiskartanoita - ratsastaloja
ja rustholleja ja Kangasalan Liuksialan kuninkaankartano oli aateliskartano
- säteri.
Näiden Liukon - kylien ja - talojen lisäksi kyselytutkimus on suunnattu
myös mm. Köyliön Liukolan - ja muidenkin Liukko - nimipesyeen talojen
/alueiden omistajatahoille ja toisaalta myös Vesilahden Liukko - talon ennen
1600- lukua omistamien eräsijojen nykyisille omistajille on tehty vastaava
kyseltytutkimus ja kerätty ko. paikan tietoja paikallishistoriasta (koonti ja
yhteenvedot Seppo Liukko 2006- 2008).
Tutkimuksessa yhteensä 23 eri Liukon - nimipesyeen nimellä olevaa paikkaa
Suomen vanhimmilta kaskiviljelyalueilta eli Lounais- Suomesta, joiden
lisäksi mukaan on otettu vasarakirveskulttuurien tulosuunnasta yksi
esimerkki Liukon- nimisistä paikoista, nimittäin puolalaisen suuraatelin
hovikartano Liukon courtyard Liettuan Liukonys - kylässä.
Kyselytutkimuksenkin perusteella on tullut selväksi, että Liukko nimi on
huomattavasti vanhempaa kuin nykyisten omistajien, jopa 500 vuoden
asutushistoria ja paikannimitieto ko. alueella (esim. Suomusjärven Liuko).
Merkittävää nimitutkimuksen kannalta on se, kaikilla Liukko - paikannimisillä
alueilla (talo tai pelto/metsä) on Liukko- paikannimi ollut olemassa ennen kuin
nykyinen talo tai kartano on saanut nimensä. Nimi on otettu yleensä jo olemassa
olevan talonpoikaistalon, pellon ja metsän alkuperäisen nimen mukaisesti, kuten
esim. Liuksiala tai Liukon Courtyard. Nimi on siis siirtynyt tässä tapauksessa
Liuko- paikannimestä ko. talojen / kartanoiden nimiksi.
Historiatietojen perusteella mahdollisesti näistä vanhimmista taloista
ainoastaan Vesilahden Liukko - talo voisi olla ns. alkuperäisten asukas
Liukkojen - nimen perusteella nimetty talo.
Liukko - nimen kytkentä Kalevala aikaan:
Liukko - nimiset ihmiset ovat niitä Mikael
Agrocolan mainitsemia "kalevalaisia" pakanallisia hämäläisiä, jotka
edelleen mm. vuonna 1551 harjoittivat muinaissuomalaisina
kaskiviljelijöinä hyvin vanhaa Kalevalaista kansanuskoa; ”Calevanpoiat /niittut ia mwdb löit”
eli "Kalevanpojat
/niittyjä viljelivät ja kaatoivat metsiä".
Agricolan kirjoitusten perusteella ainakin vielä 1550- luvulla on
tiedetty vanhoista hämäläisistä kaskiviljelijä Calevanpojista ja samalla
Agricola kertoo, että hämäläisten harjoittamaa Kalevalaista kansanuskoa ja sen
palvontaa on ollut Suomessa vielä 1500- luvulla.
Tällaisia talonpoikien hallussa olleita muinaisia Kalevalaisia uhri- ja
kulttipaikkoja (mm. Hiisi - Liukko) otettiin katollisen kirkon
käyttöön 1100-1200- luvuilla (Turun Tuomiokirkon mustakirja FMU 77 ja REA 4 ja
10), tällainen olisi mm. Liuksialan kartanon alue.
Pakanallinen Kalevala aika on ollut Suomessa ja Itämeren altaan
ympäristössä jo ennen kaskiviljelyn alkuaikoja ja ovat olleet olemassa
samanaikaisesti jo n. 2500- 1000 vuotta ennen ajanlaskun alkua (eaa.). Varsinainen
kalevalamittainen kieli on syntynyt kantasuomen aikoina n. 1000
eaa. Itämeren altaan ympäristössä (Kuusi/Anttonen). Arkaaiseen
Kalevalaiseen ainekseen siirtyi n. 2500 eaa. alkaen maanviljelyyn
liittyviä teemoja ja myöhemmin kalevalamittaiseen loitsurunouteen n.
1000 eaa. alkaen. Tällaisia kaski- maanviljely nimiä ovat myös loitsurunojen liukon
- laukon tai luikon - laukon nimiparit, jotka ovat taltioitu 1800-
luvun alussa. Lopulta kalevalamittaiseen runouteen tuli myös kristillistä
ainesta, jota löytyy mm. kalevalamittaisesta Henrikin surmarunosta, joka on
laadittu n. 1300- 1500 jaa..
Kalevalainen loitsurunous oli voimissaan vielä Ruotsinvallan alkuaikoina ja
vielä 1600 – 1700 - luvulle saakka, vaikka taikuus ja noituus oli
puhdasoppisuuden lakien ja säädösten perusteella jopa kuoleman tuomioon johtava
rikos Suomessa. Kalevalainen taikuus ja noituus oli silloin maanalaista
toimintaa Suomessa ja Ruotsissa metsäsuomalaisten alueilla, oikeudenkäynneissä
Kalevalaisesta noituudesta syytetyt tietenkin kielisivät asianlaidan,
seurauksia peläten. Silti useita talonpoikia juuri 1650- luvun
puolivälin paikkeilla Vesilahden- ja Pirkkalan ympäristössä tuomittiin
kuolemaan Kalevalaisina noitina ja tuomiot täytäntöön pantiin mestaamalla (ks.
alla PS selvitys).
Historiakirjoissa on mainittu, että Liukko - nimisiä kaskiviljelijöitä
löytyy myös Ruotsin ja Norjan suomalaismetsistä, ne olivat seurausta Kustaa
Vaasan /- poikien- suurista väestösiirroista Suomesta Ruotsiin.
Ruotsin ja Norjan suomalaismetsien Liukko - nimimaininnat ovat G.A.
Gottlundin laatimia, hänen vieraillessaan Ruotsin suomalaisalueilla,
Taalainmaalla 1817 ja Värmlannissa 1821- 22. Edellä mainittu
nimilista löytyy Liukko - nimen historiaa tutkimusosassa, otsikko 2.
Metsäsuomalaisten sukujuurien tutkimuksista löytyy lisätietoa mm. seuraavasta
Kari Tarkiaisen linkistä (Ruotsin suomalaismetsistä Tarkiainen 1997)
Hämäläisiä ja savolaisia talonpoikia (mm. Liukkoja)
määrättiin raivaamaan uusia peltoja kaskenpoltolla Ruotsiin ns. suomalaismetsiin
(Finnskogen) Keski- Ruotsin metsiin ja ns. suomalaismaille
(Finnmark) Taalainmaalle ja Hälsinglandiin. Nämä
"väestönsiirrot" alkoivat Kustaa Vaasan ja - poikien toimenpiteiden
seurauksena 1500- luvun jälkipuoliskolla, vielä 1600- luvun alussa muuttoa
tapahtui, myös Norjaan, pääasiassa kuitenkin Värmlantiin.
LS. Metsäsuomalaisten määrä oli huomattava suuri osa Suomen sen aikaisesta väestöstä, on arvioitu muuttajia olleen jopa 20- 40.000 ihmistä (jopa 50.000), Gottlundin mukaan yli sadassa (100) Keski- Ruotsin ja Norjan pitäjässä oli suomenkielisiä muuttajia. Näitä muuttaja- suomalaisia oli siis myös huomattava osa myös silloisista ruotsalaisista (1500- luvulla ennen Nuijasotaa suomalaisia oli n. 300.000 ja ruotsalaisia n. 500.000 asukasta). Kun hyvin suuri osa Värmlantilaisista polveutuu em. suomalaisista, olisi mielenkiintoista tutkia onko kirjallisuuden Nobel- palkinnon 1909 saanut Värmlannin, Sunnen kunnan, Östra Emterwikissä ja Mårbackan talossa syntynyt ja kuollut Selma Lagerlöf (1858- 1940) suomalaisten "siirtolaisten" jälkeläinen. Joka tapauksessa hän oli erittäin kiinnostunut Suomesta, mm. talvisodan loppuvaiheessa, hänen viimeiset sanansa kuolinvuoteellaan olivat "miten suomen on käynyt?".
Ruotsissa näitä suomalaisia vainottiin
ja sorrettiin mm. erilaisen kielen ja oman Kalevalaisen kulttuurin sekä
kalevalaisen noituuden vuoksi, erityisesti 1600- luvulla (Petrus Nordman
1888). Suomalaisia varten oli olemassa erityisiä noituus - ja taikuuslakeja
sekä puhdasoppisuuden säädökset. Erityisen paljon määrättiin annettujen
rangaistuksen vuoksi ko. metsäsuomalaisia siirtymään Amerikkaan,
ja moni myös halusi lähteä vainoja karkuun "vapaaehtoisesti uuteen
maailmaan". On arvioitu laivojen nimilistojen perusteella, että suurin osa
n. 1630 - luvulta alkaen Amerikkaan aluksi Delawaren, Pennsylvanian
alueelle muuttaneista "ruotsalaisista Anderssonneista"
olivatkin alkuperältään suomalaisia ja pääosin suomenkielisiä
Ruotsin suomalaismetsistä lähteneitä (myös Liukko - nimisiä on ollut
laivojen nimilistoissa).
Liukko - nimi on myös muinaissuomalainen Kalevalaisen
loitsurunouden nimi, joka mainitaan esimerkiksi nimiparissa liukon
- laukon (Europaeus ja Porkka 1800-luku). Loitsurunot on kerätty Ilomantsista
ja Inkeristä, jonne hämäläisiä ja savolaisia sukuja siirtyi
1500/1600 luvun vaihteen sotien jälkeen asuttamaan alkuperäisten ortodoksi
karjalaisten ja inkeriläisten autioiksi jättämiä taloja. Suomalaisia ns. Kalevalaisia
tietäjäsukuja siirtyi Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueelta pakoon
Ruotsinvallan rankkoja Puhdasoppisuuden ajan säädöksiä ja tiukkoja ruotsalaistamisajan
seurauksia sekä mm. Nuijasodan syytteiden ja Puhdasoppisuuden
noitavainojen vuoksi (Hiidenkivi 1/99, FT M.Pöllä 1999:20-21).
Nämä muuttajat veivät mennessään vanhaa hämäläisten Kalevalaista kulttuuria
pohjoiseen ja sieltä itään, jota sitten kerättiin karjalaisten laulumailta
vasta Suomen autonomian aikana, 1800- luvulla.
Vesilahden Liukko rustholli on välittänyt vanhaa kalevalaista perinnetietoa 1800 – luvulle:
J.F. Granlund ja Elias Lönnrot sekä Gottlund
keräsivät 1830 - luvulla mm. Kantelettaressa tallennetun, keskiajan
Vesilahden tapahtumista kertovan "Laukon laulun" eli Elinan
surmarunon kalevalamittaiset ainekset Hämeestä, pääosin Vesilahden
Liukko - talosta ja ko. rusthollin /ratsutilan väeltä 1800-luvun alussa.
Tätä Kalevalamittaista aineistoa on säilytetty nimenomaan Liukko - talossa
ainakin n. 1400- luvulta alkaen, todennäköisesti jo rautakaudelta alkaen.
Tätä mm. Kalevalaista perimätietoa ovat kertoneet 1800- luvulla ym.
keräilijöille mm. Liukon - talon seppä vanhempi Lumperi (Lundberg -
oli alkuperältään Liukkoja), sekä Lihmon kraatari oli vanhan Liukon
Tuomas Heikinpojan pojan eli Liukon seuraavan isännän Matti Tuomaanpojan poika.
Matti Tuomaanpojalla oli kuusi lasta, joista viidentenä syntyi vuonna 1775
Matti Matinpoika Liukko, josta tuli raatari ja Liukon rusthollitaloissa
"vapaaherrana" elänyt ja "joutilasmatiksi" sanottu,
armoitettu juttujen kertoja Matti Lindgren -
Liukko (s. 1775). Nimi oli käsityöläisenä ruotsalaistettu,
mutta oli alun perin nimeltään Matti Liukko eli Liukko - sukua (alla lyhyt
Liukko- suvuselvitys, joka liittyy Kalevalaisen perimätiedon säilyttäjiin mm.
Matti Liukko- Lidgreniin ja Liisa Priiariin, ks. tarkemmin Liukko- nimen
historiaa tutkimus).
LS.
Ensimmäisissä maakirjoissa ja isäntäluetteloissa on mainittu Liukon - talon
vanhimmat tiedossa olevat isännät (Koonti Seppo Liukko, lainauksia
isäntäluettelot, maakirjat sekä kirjasta Suku lähtöisin Järvenrannasta, Marja -
Liisa Lehtovuori 2002).
Vesilahden Liukon väki on asunut Järvenrannassa historia- arviointien
perusteella jo rautakaudelta, mahdollisesti 500- 800- luvulta alkaen. Vanhin
maakirjoihin merkitty isäntä on Matti (Liukko), joka oli isäntänä vuoteen -
1565, sen jälkeen Lauri Matinpoika, Lauri Laurinpoika ja Olavi Erkinpoika.
Liukkojen vanhimmat patronyymit ovat Matti, Lauri, Heikki, Olavi ja Erkki sen
jälkeen Tuomas ja mm. Adam. Nämä nimet toistuvat näissä vanhan Liukon -
sukutauluissa 1800- luvulle saakka.
Vanha Liukko – rustholli jaettiin Tuomas Heikinpojan (1703-1776) lasten nimiin
vuonna 1774. Vanhin lapsista Anna Tuomaantytär (s.1730) sai miehensä
(Liukon vävy) Yrjö Matinpoika Jutilan kanssa toisen puolen talosta, josta tuli
kantatila. Heidän poikansa meni naimisiin 1809 Liisa Yli- Siston (myöh.
Priiari) äidin kanssa. Toinen puoli vanhasta Liukon ratsutilasta jäi Matti
Tuomaanpojalle (1739- 1787) ja oli sitten "uuden" Liukko
rusthollin isäntänä 1774- 1782. Heidän poikansa Adam meni naimisiin 1808
Erkkilän tyttären Margareta Caisan kanssa, jonka äiti oli Yli- Sistoja
(alla).
Myös Vesilahden kuuluisimman runolaulajan
Hintsalan Liisa Priiarin (1794- 1868) tausta liittyy Vesilahden
Liukkoon.
Liukon- talossa oli säilytetty n. 400- vuotta vanhaa kalevalamittaista Elinan
Surmarunon perinnettä. Sen taitajiin kuului em. Matti Liukko -
Lindgren, jonka "opissa" Liukon rusthollissa
ollut Liisa Priiari sai pääasiassa kalevalaiset laulutietonsa. Myös
Elinan surmarunon sisältötiedot hän sai Matti Lindgren - Liukolta vuosien 1809
- 1815 aikana, asuessaan Järvenrannassa Liukko suvun taloissa.
Liisa Yli- Sisto asui nimenomaan Liukon Annan ja Yrjö Martinpoika Jutilan pojan
ja Erkkilän Kaisa Jutilan talosta..
Liisa Priiari oli alunperin Vakkalan Liisa
Yli- Sisto, jonka äiti oli Maria Stålsten (1763- 1823), joka sai
tyttären Yli- Siston Matti Mikonpojan kanssa, mutta meni 1809 lopulla
naimisiin Liukon sukuun äidinpuolelta kuuluvan Jutilan isännän kanssa.
Toisaalta Liisaa 4 - vuotta vanhempi serkkunsa Margareta Caisa
Liukko (s. 1790, os. Erkkilä / äiti Yli- Sistoja) oli naimisissa Liukon
- rusthollitalon isännän Adamin kanssa 1808 alkaen. Edellä
mainittujen, äitinsä ja serkkunsa, vuoksi myös Liisa (Yli- Sisto /
Priiari) asui kuusi vuotta Järvenrannan Liukon rusthollin "Kalevala
perinteen" taloissa, joihin myös Jutila jaettuna Liukkona vanhastaan
kuului.
Liukko - sukua on -, tai Liukko- sukuun on ollut kytkentä
monilla Vesilahtelaisilla suvuilla avioliittojen kautta kuten;
Jutila, Erkkilä, Lemola /Klemola, Yli- Kostiala, Kippari, Hoppu, Kinnari,
Villamo, Järvenrannan Heikkilä, Ala – Pöysäri, Yli- Sisto (Priiari) ja
Outinen, sekä todennäköisesti ennen isäntäluetteloita vanhimmat naapurit
Luikko, Suomela ja Tanska, jotka ovat olleet joko Liukon kantataloon kuuluvia
tai ovat olleet mm. samaan jakokuntaan kuuluvia 1300- 1400- luvuilla (ks. alla
linkki; Vesilahden Liukko - suku / kirj. ja koonnut Seppo Liukko).
Tunnetuimmista Kalevalaisista runonkertojista mm. Kostialan Kipparin
suvulla on ollut vanhaa kosketusta Liukko - sukuun.
Liisa Yli - Sistosta tuli Hintsalan Priiarin emäntä 1815 eli Liisa Priiari.
Myöhemmin Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoihin vanhaa
kansanperinne- aineistoa n. 60 - vuotta kerännyt rovasti (kappalainen) Frans
Kärki, oli myös Hintsalan Priiarin sukua äidin puolelta ja siten
välittämässä myös Liukko suvun perimätietoa suomalaisten SKS:n
kansallisarkistoihin. Elinan surmaruno tallennettiin Elias Lönnrotin ja JF.
Granlundin toimesta sekä perimätietoa välittivät osaltaan Matti Liukko-
Lindgrenin kertomalla ja Liisa Priiarin laulamalla, joiden ansiosta ko.
aineisto kirjoitettiin Kalevala kansalliseepoksen sisarteoksen Kantelettaren
sivuille vuonna 1840.
Voisi väittää, että pääosa Vesilahden vanhasta Kalevalaisesta kerronnasta on
peräisin nimenomaan Järvenrannan Liukko - taloista (Ks. tarkemmin väitteen
perustelut Vesilahden Liukko- suku / Vesilahden Kalevalainen perinne,
1500- luvulta alkaen, yhteenveto Seppo Liukko).
LS. Suomalaisten pappien- /oppineiden nimiä
ruotsalaistettiin Ruotsinvallan alkuajoista alkaen. Myöhempiä suomalaisuus
aatteen ja muutoin ruotsalaisella sukunimellä tunnettuja suomalaisia henkilöitä
ovat mm. Kalevalaista muistitietoa keränneistä esim. Suomen ensimmäinen
"tunnettu" fennofiili 1600- 1700- luvun vaihteessa piispa
D. Juslenius (isä myös pappi Juslenius, ent. Juusela),
sekä ns. Suomen Historian isäksi mainittu prof. G. Porthan (isänisä
oli karjalainen kauppias nimeltään Purtanen). Myös
käsityöläisten nimiä ruotsalaistettiin erityisesti 1600 - luvun jälkeen,
kuten edellä mainitut Vesilahden Lindberg ja Lundberg (>
suom. Lehtovuori) ovat olleet alkuperänimeltään Liukkoja.
Ruotsinnettuja nimiä vaihdettiin yleisesti suomalaisuusaallon aikana, 1900-
luvun alkupuolella takaisin suomalaisiksi nimiksi, josta on laajassa
Liukko - nimen esihistoria tutkimuksessa (otsikko 2) kerrottu tarkemmin.
Esimerkkinä Stenbäck sukunimen vaihto takaisin alkuperäiseen
1600- luvun suomalaiseen muotoon Liukku (Tunkelo / Kotikielen
Seura 1902).
Liukko - nimi on suojattu 1934.
Kalevalaista noituutta ja taikuutta oli
Suomessa vielä ainakin 1600- luvulle asti, sillä Järvenranta- Kaltsilan
talonpoika Olavi Luikko oli mestattu puhdasoppisuuden aikana,
varoitukseksi muille, Kalevalaisena noitana vuonna 1650 Vesilahdella (Marko
Nenonen). Asiasta on Turun veromestari Herra Balltzar
Wernlen kuitti pyövelille 13.1.1650.
PS. Vuosina 1643- 1650 talonpoikia tuomittiin kuolemaan, yksistään
Vesilahdella ja Pirkkalassa sekä näiden lähiympäristössä, yli kymmenen,
tuomiot pantiin toimeen mestaamalla; Pirkanmaan Sanomat 16.11.06 /Nenonen.
Ks. myös Kalevalainen aika - suomalaisuus artikkelit,
Kalevalainen aika – suomalaisuus Seppo Liukko kotisivulta:
Perimätiedon
merkitys (Kalevala- kirjan merkitys ja mm. SKS:n Kalevala -
tallenteet)
Artikkelin tiivistelmä, Kalevala suomalaisuuden pohja,
Kalevala aika, suomensukuisten laajat alueet Euroopassa,
Kalevalan aika ja ikä (faktaa); noitavainot puhdasoppisuuden aikana, ja
Noitavainot Suomessa ja Puhdasoppisuuden aika
**************
Liukko - nimen historiaa,
esihistoriatutkimus, kirj. Seppo Liukko 2005 -2008
Sisältö:
Esipuhe, taustaa tutkimukselle
1. Liukko – nimen tarve paikannimenä, viljelyalueiden- kaskiviljelyalueiden-, kylien-, talojen - nimenä ja sukunimenä
2. Liukko – nimen historiaa tutkimuksen tarkoitus
3. Alkuhypoteesi Liukko – nimen etymologian ja laajan paikannimistölevikin perusteella
4. Onko Liukko – nimi muinaisgermaaninen /vasarakirveskulttuurin aikainen lainanimi Suomessa
5. Nimen etymologiaan ja paikannimitutkimukseen vaikuttavia seikkoja
6. Onko Suomessa muinaissuomalaisten nimistöä jäljellä?
Johdanto, Liukko -
nimitutkimuksen perusteisiin
1. Liukko – nimitutkimuksen yleiset perusteet
2. Voidaanko hyvin vanhaa germaanista nimeä sanoa muinaissuomalaiseksi nimeksi?
3. Miksi Liukko – nimi voi olla ns. pakanallisen ajan nimi?
Otsikot (tutkimus):
Liukko – nimen historiaa
Nimietymologiaa, Liukko –
paikannimen – ja nimen esihistoriaa, maanviljely – ja asutushistoriaa Suomessa
1. Asutushistoriaa ja Eurooppalaisten alkuperä (jääkaudesta maksimista alkaen)
2. Liukko - nimen esihistoriaa: Vasarakirveskulttuurin kaskiviljelyjoukon ja -sanaston ajoitus kielitieteen pohjalta
3. Muinaissuomalaisen Liukko - nimen ja Liukko - paikannimistön historiaa
4. Liukko - nimen etymologiaa ja ikää koskevat tarkemmat selvitykset ja Liukko – nimen Kalevalainen kytkentä /- ikäarvio.
5. Historian Liukko - talot /kartanot (paikallishistoria /kyselytutkimus, vanhimmat Liukko – nimeen liittyvät historiatiedot)
6. Vanhojen kaskiviljelyalueiden paikannimiä Lounais – Suomessa, KARTTA: (Muinaissuomalaisen Liukko - paikannimien levikki ja – määrä).
7. YHTEENVETO: Liukko - nimen historian muut selvitykset ja Liukko – nimen ikäarvio ja artikkelin tutkimusyhteenveto
© Teksti ja kuvat Seppo Liukko
*************************************************************************************
Esipuhe,
taustaa Liukko – nimen esihistoria tutkimukseen
Liukko – nimen tarve paikannimenä, viljelyalueiden-
kaskiviljelyalueiden-, kylien-, talojen - nimenä ja sukunimenä
Paikannimistöstä yleensä:
Paikannimiä tarvitaan, jotta tietty paikka pystytään yksilöimään riittävästi. Silloin paikka on määritelty. Paikannimi toimii paikkatiedon muistina. Paikkatieto on ihmisille aina ollut tärkeää jo kivikaudella (vasarakirves - kaskiviljelyaikana n. 2500 eaa. alkaen) täytyi alue paikantaa asumisen, elinkeinon tai mm. omistamisen vuoksi, keiden ihmisten, sukujen, klaanien asuinaluetta tai maanviljelyaluetta, metsästysaluetta tms. kyseinen paikka on tai on ollut. Paikannimistöä ei koskaan anneta sattumanvaraisesti, paikannimen sytyyn on ollut joku syy. Siksi paikannimet ovat säilyneet alkuperäisinä tai vain hieman muuttuen alueen ihmisten käytössä. Nimi jää pääsääntöisesti ja varsin usein pysyväksi ko. paikan ”maamerkiksi” , mikäli asutushistoria on ollut nykyaikaan saakka jatkuvaa. Paikkatieto välittyy ympäristön muille ihmisille vaikka nimeä käyttäessä myöhemmin ei varsinaisesti tiedostaisikaan mistä sanoista ja sanojen merkityksistä nimi koostuisi. Paikannimien perimätieto välittyy katkeamattomana tietona sukupolvelta toiselle, tämä tieto on siirtynyt silloinkin kun ei vielä ollut kirjoitettua kartastoa tai paikannimistöjen tietokantoja. Perinnäinen paikannimistö on syntynyt jonkun syyn tai kulloisenkin tarpeen mukaan. Ihmisille merkittävät - ja informaation kannalta tarpeelliset paikat, ovat tarvinneet oman nimen jo kivikaudelta alkaen.
Paikannimen tieto perustuu jatkuvuuteen, sillä paikannimi saattaa olla jopa tuhansia vuosia vanhaa perimätietoa, jonka pohjalta on mahdollista tutkia tai vertailla asutushistoriaa, kielen muuttumista ja myös ko. alueen esihistoriaa ja paikannimillä on varmasti merkitystä myös erilaisten nimien tutkimukselle. Monet nykyisin käytössä olevat sukunimet perustuvat nimenomaan ko. suvun vanhaan, jopa esihistorialliseen henkilönimeen tai - asumuspaikkaan. Paikkaan - tai talonnimeen perustuvat sukunimet ovat yleensä vasta uuden ajan alussa käyttöön otettuja nimiä. Mutta niminä ne voivat olla hyvinkin vanhan merkityksen omaavia - ja kauan ko. alueella perimätietona säilynyttä paikannimistöä, ennen sukunimiksi muodostumistaan. Paikannimistöstä saatava tieto on tärkeässä asemassa myös tässä Liukko – nimen esihistoriatutkimuksessa.
Liukko – nimen tunnistaminen, syyt miksi nimi on
tutkittavissa
(eli miksi Liukko- nimi erottuu muista suomalaisista nimistä ja
miksi nimen taustaa on mahdollista selvittää)
Tämä tutkimus
käsittelee Liuko- Liukko – nimipesyeen nimen muodostumista ja käyttöä Suomessa
ja Balttiassa. Nimitutkimuksella ei pyritä selvittämään yhteyksiä Liukko -
nimisten sukujen mahdolliseen sukulaisuuteen toistensa kanssa, ainoastaan
katsotaan mistä lähtien Liukko - niminen sukunimi ja - suku olisi voinut alkaa
historiatietoihin perustuen. Tämän tutkimuksen perusteella on mahdollista
kytkeä Liukko - nimi ja Liukko - sukunimeä käyttävät ihmiset yhteen n. 1500-
1600 luvulta alkaen Suomessa. Liukko – nimi on jo yksistään paikannimistö
laajuutensakin vuoksi ilmeisen vanhaa ja nimi on varmuudella lainasana
perusteinen. Liukko – nimi on tiedossa olevien etymologia määritelmien
perusteella vierasperäisestä lainasanasta muodostunut nimi mahdollisesti jo
n. 2000- 2500 eaa. alkaen.
Liukko- sanan tai nimen alkuperä on
tunnistettavissa, se kuulostaa ja näkyy suomenkielen alkuperäiseen muotoon
kuulumattomasta diftongista, koska itämerensuomalaisten kielten diftongit ovat
syntyneet vasta varhaiskantasuomalaisen ajan jälkeen (Häkkinen 1997:249). Myös diftongi (kaksois-) geminaatta
yhdistelmän perusteella Liukko - nimi on jo aikaisemmin
määritelty kielitieteellisesti lainasanaksi. Se olisi Leute- Leuc –
nimipesyeiden henkilönimistä johtuva germaanisperäinen lainasana.
Tässä allekirjoittanut on selvittänyt lisäksi vielä vanhemman (esi-)
germaanisen liuti (liud) sanan mahdollista muuttumista ensin liuta
- sanaksi mahdollisesti jo varhaiskantasuomen aikana eli kivikauden
lopulla - pronssikauden alussa. Liuta – sana tarkoittaa myös joukkoa/ ryhmää,
ja on iältään samanikäinen kuin muutkin (esi-) germaanikieliset
vasarakirveskulttuurien aikana Itämerensuomenkieliselle alueelle levinneet ihmisiä,
joukkoa, ryhmää jne. merkitsevät sanat (Koivulehto 1981:195). Ja tästä
liuta- sana olisi muokkaantunut kantasuomen /pronssi- rautakauden aikana
edelleen suomenkielisen alueen äännemuutoksen kautta Liuko- Liukko - muotoon.
Tässä on vertailusanana käytetty mm. samanikäisen, vastaavan merkityksen ja
äänteellisen muodon omaavan germaanisen lainasanan rekonstruktiotason
tutkimusta sanasta - jovkko
-> joukko eli sen äänteellistä muuttumista
suomenkielisellä alueella (vertailu liuti- liuta - sanan kanssa vastaavaan
tyyppiseen muuttumiseen Liuko- Liukko muotoon).
Edellä mainittujen lähtökohtatietojen ja muutamien lisätietojen perusteella
olisi mahdollista määritellä, että Liukko – nimi olisi mahdollisesti muuttunut alkuperältään germaanisperäisestä
lainasanasta, suomalaiseen käyttöön jo pronssi- rautakaudella ja siten
muodostunut Suomessa muinaissuomalaiseksi nimeksi.
Liukko -
nimen historiaa tutkimuksen tarkoitus:
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää Liukko - nimipesyeen
taustaa paikanniminä sekä erilaisia Liukko - nimen syntyyn ja historiaan perustuvia
nimeämisperusteita. Samalla on haluttu selvittää Liukko - nimeen liittyvää
suomalaisten ja suomensukuisten pitkää esihistoriaa, mahdollisimman monien
nimistön tai paikannimistön tutkimuksessa yleisesti käytettyjen
tutkimusmetodien pohjalta. Liukko - nimen tutkimusta ei ole tässä laajuudessa
aikaisemmin tehty. Tämän selvityksen aineistoa on olemassa harvinaisen paljon,
jotka tulevat esiin tutkimuksen esittelyn eri vaiheissa. Liukko – nimen
historia tutkimuksessa on lähtökohtana ollut Liukko – nimestä oleva etymologia
ja nimeen liittyvä nykyinen maanmittauslaitoksen paikannimistökartta. Liukko -
nimi kuulostaa vierasperäiseltä lainasanalta ja siksi se erottuu Suomen
paikannimistössä merkittävästi muista nimistä, kuten luontonimistä ja
erityisesti kristillis- ruotsalaisperäisistä nimistä. Liukko nimi siis
saattaisi olla otsikon mukaisen väitteen mukainen esihistoriallinen nimi.
Valistuneelle lukijalle nousee heti mieleen joukko kysymyksiä ja epäillys;
onkohan sellainen mahdollista.
On ymmärrettävää, että otsikon mukaiset
erittäin ”rafflaavat” väitteet on perusteltava. Nimen ikää, etymologiaa ja
syntyä varten on tarvinnut tulla jotakin uutta tietoa, jota ei aikaisemmin
ole Liukko – nimen tarkastelussa otettu huomioon. Seuraavassa esittelen
lähtökohtatilanteen, miksi allekirjoittanut päätti tutkia Liukko – nimen
historiaa ja varsinkin esihistoriaa tarkemmin. Olin saanut tietooni Liukko –
nimen etymologiaan liittyvän vanhan selvityksen ja löysin nykyisistä
paikannimikartoista Liukko - nimipesyeen laajalle levinneen paikannimistön,
jonka perusteella olen tutkinut pääasiassa vain Liukko – nimeen liittyviä
esihistoriallisia ja muita esiin tulleita Liukko - nimeen liittyviä keskiajan
ja uudenajan historiallisia asioita. Tavallaan nyt tietooni tulleet lähtöaineistotiedot
jo sinällään sisältävät vastauksen otsikon väitteisiin, sillä germaaninen nimi
tarkoittaisi vähintään rautakautista ja hansakaupan aikaista nimistöä eli aikaa
ennen ruotsalais - kristillistä nimistöä Suomessa. Toisaalta myös
paikannimistön erittäin suuri levikki Suomessa antaa yleisen
paikannimistötutkimustiedon perusteella mahdollisuuden olettaa Liuko- Liukko -
nimien olevan hyvin vanhaa pohjaa. Tutkimuksen aikana on selvinnyt mm. se, että
Liukko – nimi kuuluu Kalevalaiseen loitsurunouteen ja siksi on mielenkiintoista
katsoa onko sittenkin sellainen suomensukuisten Kalevalainen aika ollut olemassa ja missä ja mihin aikaan
kalevalaisella kansanuskolla ollut jokin merkitys suomalaisille. Tämä
liitettynä asutushistoriaan saattaa antaa erilaista tietoa myös yleiseen
paikannimitutkimukseen ja tietenkin Liukko - nimen esihistoriaa
tutkimustyölle..
Tarkoituksena tässä työssä on tutkia
tarkemmin miten perusteltuna Liukko – nimi olisi tiedossa olevan etymologiansa
perusteiden mukaisesti ns. esikristillinen nimi. Tämän selvittämiseksi,
tutkimus käsittelee myös suomalaisten esihistoriaa, jos Liukko – nimi on
esihistoriallinen nimi Suomessa, on suomensukuisten väestöjen esihistorian
yleinen tieto merkittävää. Ei voida kuvitella, että jonkun nimen
esihistoriatiedot poikkeaisivat ympäristönsä tapahtumista. Esihistoriallinen
näkökanta tulee esiin tutkimuksen eri vaiheissa, kun eritellään miksi Suomessa
on Liukko - nimipesyeen paikannimistöä niinkin paljon, kuin nykyiset
maanmittauslaitoksen paikannimistökartat näyttävät. Tarkemman ja laajemman
perustelun aikaansaamiseksi tässä tarkastellaan Liukko - nimisten paikkojen ja
talojen sijaintia ja miksi ko. alueet sopivat ilmeisen hyvin vanhaan
kaskiviljelykäyttöön. Syitä Liukko - paikannimistön, - talonnimien ja – sukunimien
käyttöönottoon ja nimeen liittyviä muita historiallisia näkökohtia
tarkastellaan tässä perusteellisemmin, kuin aikaisemmin Suomessa on tehty.
Tässä on pyritty analysoimaan onko kyseinen alkuperäisen sana / nimen
muuttuminen toisella kielialueella voinut tapahtua ns. perinteellisen
kielitieteen muuttumissääntöjen rajoissa, samalla huomioiden asutushistorian,
arkeologian ja genetiikan antamat rajaukset määrittelylle, onko sellainen mahdollista, kun asiaa verrataan esihistorian
eksaktitieteisiin joihin lasken arkeologian ja geenitutkimuksen.
Liukko – nimen tutkimusaineistoa on ilmennyt, tutkimuksen aineistokoonti
vaiheessa, myös Suomen nykyisten rajojen ulkopuolelta ja tarkoituksena on
selvittää miten ko. nimistö liittyisi Suomessa olevaan Liuko- nimistöön.
Mielenkiintoista aineistoa Liuko- Liud – nimistöstä löytyy myös Liettuassa,
jonka tarkempi tutkiminen osaltaan vahvistaisi Liukko – nimestä olevaa
etymologiaa ja voisi selvittää milloin ko. migraatioita on tapahtunut Suomeen
Balttian suunnasta ja keitä nämä muuttajat voisivat olla. Tarkoituksena on myös
selvittää Liukko - nimen siirtymäreittiä Suomeen ja samalla nimen merkitystä ja
nimen alkuperäistä ikää. Tämä tutkimus saattaisi osaltaan myös tuoda esiin
seikkoja, joilla olisi merkitystä Liukko – nimen lisäksi, laajemminkin osoittaa
suomensukuisten asutus- ja esihistoriaa. Tämä paikannimipohjainen tutkimus voisi antaa lisävalaistusta
vasarakirvesajan germaanikielisten väestöliikkeistä suomenkielisten laajoilla
alueilla Euroopassa (nimenomaan tässä Balttia - Suomi alueilla), jopa
Kampakeramiikan ajoista alkaen. Tässä Liukko – nimen etymologian ja historian
tutkimuksessa on käytetty apuna monia erilaisia Suomen ja Euroopan
väestöliikkeiden-, arkeologian- ja esihistorian tutkimuksen- sekä kielitieteen
viimeisimpiä tietoja ja niihin liittyvää kirjallisuutta.
Lähtökohtana selvitykselle olen
asettanut erilaisia kysymyksiä, joihin tässä yhteydessä etsitään vastauksia.
On varmaan paljon asioita jotka joku pystyy esittämään perustellummin ja
sanoisinko paremmalla suomenkielellä kuin allekirjoittanut, mutta tässä Liukko - nimen historiaa
tutkimusyhteenvedossa on harvinaisen paljon aineistoa ja asiatietoa, joiden
tarkempi tieteellinen tutkiminen saattaisi avata näkemystä mm. suomensukuisten
väestöjen erityisen vanhasta esihistoriasta ja myös ensimmäisestä ei
suomenkielisestä migraatiosta (kantagermaanikielisen vasarakirveskulttuurin
väestön n. 2500 eaa.) nimenomaan jatkuvuusteorian mukaiselle suomensukuisten
alueelle Suomessa.
Liukko - nimi on jostain syystä ollut jossakin Suomen esihistorian vaiheessa
merkittävä nimi, koska ko. nimen perusteella on erityisen paljon nimettyjä
paikannimiä? Osoittaisiko Liukko - nimi jotakin merkittävää elinkeinon
vaihdosta Suomen esihistoriassa, ja samalla samanaikaista kielen muuttumista
uusilla lainasanoilla maahanmuuttajien toimesta? Miksi Liukko - nimen
siirrännäisyyttä Suomessa on tapahtunut laajalti, satojen ellei tuhansien
vuosien aikana, paikkakunnalta toiselle? Nimen levikkiä olisi ehkä mahdollista
seurata luotettavasti, kun vertailuna voitaisiin käyttää muita ”saman -
ikäisiä” lainasanoja ja lainanimiä. Nimistötutkimuksen perustaksi voitaisiin
ottaa tässäkin Leibnizin - nimellä tunnetun määritelmän mukaisesti; että
kaikki erisnimillä olevat proprit ovat olleet alun perin appellatiivisia
ilmauksia (PS. propri erisnimi,
joka ilmoittaa henkilön, paikan, erityisen nimen esim. Päijänne).
Alkuhypoteesi
Liukko – nimen etymologian ja laajan paikannimistölevikin perusteella:
Siis olisiko Liukko - nimikin
alun perin sellainen asiataustainen appellatiivinen ilmaus, joka olisi
muuttunut propriksi (erisnimeksi), koska
nykytiedoilla Liuko- Liukko - nimi ei enää tarkoita erityisesti mitään ainakaan
nykysuomalaisille, se on muuttunut propriksi eli erisnimeksi.
Olisiko Liuko- Liukko nimi ollut aluksi Suomessa esim. kaskiviljelyaluetta
ilmaiseva paikannimi. On mahdollista, että kaskiviljelyalueita olisi
muinaissuomalaisten aikana nimetty liukoiksi? Nämä proprit ja ja nimen
appellatiivisert liitännäisistä muodostuneet paikannimet ovat levinneet
Suomessa erittääin laajalti (yli 300 paikannimeä). Nimet ovat ilmeisesti olleet
maanviljelyalueita, josta on tullut tätä asuinpaikkaanaan pitävien ihmisten
talonnimi. Liukko- nimi on otettu käyttöön kylien nimiksi (esim. Liukolan kylä) ja talojen nimiksi (Liuko, Liukola , Liukko jne.). Kylät ovat paikannimistötutkimuksen
näkökulmasta yleensä vanhinta nimikerrosta. Ne ovat muodostuneet alueen
suurimman talon tai - ihmisryhmän henkilönimien perusteella.
Lounais- Suomessa vanhinta nimikerrosta ovat ilmeisesti Turun alueen - Ruskon Liukolan
kylä sekä myös Pälkäneen Liukalan – kylä on ilmeisen vanhaa
nimistöä.
Vesilahden Pyhä- ja Lihmojärven järvenrannassa sijaitseva Liukko – nimisen talon
alue olisi mahdollisesti muuttunut rautakauden / keskiajan kylämuodostumisissa
vesistönimeksi, koska sitä on nimitetty ainakin ensimmäisissä 1540 (1505)
maakirjoissa Järvenrannaksi, jossa on Liukko ja Luikko – nimisiä taloja (Järvenranta on jakaantunut myöhemmin
Suomela – Kaltsila kyliksi).
Liukko - nimisten paikkojen nimeen on usein liitetty paikkaa ilmaiseva appellatiivi,
Liukkometsä, -pelto, -suo, -lampi, -mäki, jne. Sen jälkeen Liukko - nimi olisi
otettu viljelyalueen talojen nimiksi. Näiden Liukko - paikannimen alueelle
tulleet uudet ”muuttajat” tai alueella alusta alkaen asuneet ihmiset olisivat
ottaneet ko. alueen nimen mukaisia Liukko – pesyeen nimiä sukunimikseen?
Tässä tutkimuksessa selvitetään suomalaisten asutushistorian lisäksi myös niitä
alueilta, josta Liukko - nimen etymologiassa on lainanimen tulosuunta ajateltu
olevan, eli mikä olisi ko. nimen alkuperäinen merkitys ja mikä on sen
alkuperäinen kieli, josta nimi olisi muotoutunut Suomessa. Miten ko. nimestä
olisi tullut määrältään niin laaja? Koska Liukko - nimi on ”erikoinen”, joka ei
ole yleisesti nykyisin käytössä oleva nimi, mutta joskus aikaisemmin hyvin
laajalle levinnyt mm. paikannimistönä, voitaisiin tässä tutkimuksessa
alkuhypoteesina olettaa Liukko - nimen olevan hyvin vanhaa muinaissuomalaista
nimistöä.
Mikä olisi kielitieteen määritelmä ko. nimen iästä ja miten lainasanan muutos
tapahtuu siirtyessään toisen kielen alueelle ja mitä muita elinkeinoon tai
olosuhteisiin liittyviä lainasanastoa on tullut Suomeen ko. nimen
saapumisaikana ja mikä olisi tämän Liukko – sanan / ilmaisun alkuperä, sen
alkuperäinen merkitys ja -äänneasu Liebnitzin mukaisesti. G. Liebniz oli kansainvälisesti yksi
ensimmäisistä tutkijoista joka aloitti sanojen tieteellisen etymologisen
tutkimuksen. Hän oli myös ensimmäisiä, joka 1700- luvulla havaitsi mm. suomen-
ja unkarinkielen sukulaisuuden.
Tämän jälkeen suomensukuisia kieliä alettiin nimittää suomalais- ugrilaisiksi
kieliksi. Tässä tutkimuksessa käydään kuitenkin läpi jääkauden jälkeistä
suomensukuisten aikaa ja siksi Alppien pohjoispuolisia Euroopan alkuperäisiä väestöjä
sanotaan suomensukuisiksi ja kieli määritellään suomensukuisten kieleksi.
Tarkoituksena on myös selvittää Liukko - nimen levikki ja sen
asutushistoriallinen ja esihistoriallinen tausta, jolloin siihen liittyy Liukko
– nimen etymologian mukainen tarkastelu ja arkeologinen perustelu vasarakirveskulttuurin
siirtymisen lähtöalueilta Suomeen ja lainasanan muuttuminen sen siirtyessä
kielialueelta toiseen.
Onko
Liukko – nimi on muinaisgermaaninen - /vasarakirveskulttuurin aikainen
lainanimi Suomessa?
Liukko – nimen alkuperäinen etymologinen perustelu on tutkimusta
tehtäessä olemassa, tässä selvitetään miksi Liukko - paikannimistö on näin
laajalle levinnyt ja paikannimistön määrä niin suuri Suomessa? Miksi Liukko -
nimipesye olisi Suomen suurimpia paikannimien määrällä mitattuna, yli 300?
Vaikka Liukko - nimipesyeen nimistö lienee Suomen nimistön laajimpia
levikiltään ja määrältään suurimpiä nimiryhmiä Suomessa, niin Liukko - nimen
historiaa tai Liukko - paikannimistön etymologiaa ja merkitystä ei ole jostakin
syystä selvitetty aikaisemmin (ks. Paikannimistö kirja 2007?).
Onko Liukko - nimipesye etymologialtaan germaanisperäisten Leute-, Liud-, Liuti- (liuta) väestöjen ihmistä tai kansaa, väkeä ja/tai
joukkoa merkitsevien ihmisten henkilönimistä tai suoraan ko. nimistä juontuva
nimistö Suomessa? Onko liuti - Liukko nimi Suomessa myös
alkuperäinen kantagermaanikieltä puhuvaa väestöä, kansaa käsittävä etnonyymi,
koska tämä sana/nimi viittaisi samalla kieleen ja ihmisryhmään eli määrittäisi
paikan lisäksi myös maahan muuttaneita ihmisiä (liud- liuti* -> liuta),
mutta tämän tarkempi selvittäminen ei kuulu tähän Liukko - nimen historiaa
selvittelyyn. Mielenkiintoisempi kysymys on minkä ikäisiä ko. liuti -
ihmisryhmien Liuco-, Liuckhardt - henkilönimet olisivat ja mistä nimistö olisi
peräisin, siis myös tulosuunta?
Mikä olisi tämän germaaniperäisen liuti- (liuta) – liud -> Leute -> -
Liuco - nimen terminus ante quem eli mikä olisi Suomessa käytetyn Liukko -
nimen ikä. Ja toisaalta onko nimen alkuperäinen originaali merkitys
etymologisesti ja semanttisesti (sanojen merkityksen vastaavuus)
selvitettävissä ja onko em. äänteellinen ketju mahdollista kielitieteen
tutkimusten perusteilla? Voisivatko Liuko- Liukko – nimet olla vanhemman
muinaisgermaanisen (mies) joukkoa / kansaa merkitsevän liuti –> liuta - sanan äänteellinen muunnos
Suomessa, nimen siirryttyä germaaniselta kielialueelta suomenkieliselle
alueelle? Myös tällöin Liuko- Liukko - henkilönimet voisivat olla kaskiviljelyn
aloittajien nimiä Suomessa.
Lainaan tässä vanhaa nimistötutkimuksen ”ensimmäistä” suunnannäyttäjää vuodelta
1894, tutkija nimeltään A.V. Forsman / Koskimies, joka kirjassaan Tutkimuksia,
Suomen Kansan Persoonallisen Nimistön alalla 1894:52 esittää seuraavaa:
Jos
nimellä ei löydy merkitystä suomenkielellä, vaikka ovat nimet suomalaisen
sointunsa saaneet, sopii aina epäillä niiden olevan vierasta alkuperää
(esim. nimi Liukko).
Vierasperäiset esim. germaaniset vasarakirveskulttuurin aikana käyttöön otetut
lainanimet ovat olleet käytössä kivikauden lopulta/ esihistorialliselta ajalta nykyaikaan,
niin ne ovat tuhannen tai kahdentuhannen vuoden aikana muuttunet muinaissuomalaisiksi
nimiksi.
Voisiko vierasperäinen lainanimi, joka on hyvin vanha ja alkuperäinen, säilyä
lähes muuttumattomana Suomessa satoja ellei tuhansia vuosia? Voisiko nimi
säilyä paikannimistössä, jos ko. lainanimen / paikannimen
appellatiivimääritteen alkuosana olisi vierasperäinen henkilönimi?
Kielitieteilijöillä on omat sanojen muokkaantumissääntönsä, joiden avulla myös
Liukko - nimen mahdollinen muuttuminen alkuperäisestä muodostaan, olisi
selvitettävissä. Sillä lainanimien alkuosat mukautetaan (mukautuvat
äänteellisesti) alkuperäisväestön eli lainaajien kieleen.
Tässä tutkimuksessa oli etukäteen tiedossa ns. etymologialähtökohta Liukko -
nimelle Suomessa, siksi pitäisi tarkistaa ja selvittää lukijalle ko. sanan
siirtymisreitti germaaniselta kielialueelta Suomeen ja milloin se olisi
tapahtunut sekä olisiko alkuperäinen liuti (Leute) sana voinut muuttua Suomessa
Liuko- Liukko muotoon. Miten tämä ihmisiä /joukkoa tarkoittanut nimistö liuti
(liuta) olisi muuttunut Liuko- Liukko nimiksi tai toisaalta miten Leute
– Leuc – väkeä / ihmistä
tarkoittava nimi olisi esim. edellä mainittujen henkilönimien Liuco / Liuckhardt
kautta muuttunut suomalaisten käyttöön viljelyalueiden nimiksi, paikannimistöön
ja myöhemmin kylien, talojen ja myös Liukko - sukunimeksi. Liukko – nimi on
varmuudella paikannimenä erittäin vanha (esi-) germaaninen lainanimi (perustuu
vieraskieliseen sanaan /nimeen) ja on alkuperäisessä muodossaan tarkoittanut ihmistä, väkeä, joukkoa, ryhmää.
Kun se olisi Suomessa muuttunut esim. henkilönimeksi (erisnimeksi -
proprisoitunut), se ei suoraan merkitse nykysuomenkielellä mitään erityistä
(erisnimenä Liukko). Se ilmaisee vain nimen, eikä sen kääntäminen suomenkieleen
ole aikanaan nimeämisperusteen jälkeen ollut tarpeellista. Liukko – nimi on
muuttunut suomalaisten käytössä suomalaiseen muotoon
Erisnimi ei yksistään ole riittävä syy nimen käytölle paikanniminä, jos
sanalaina ei käännettynäkään merkitsisi varsinaisesti mitään suomenkielellä.
Silloin paikannimistön tulee sisältää lainasanan lisäksi appellatiivisen
merkityksen, joka antaa paikalle asiataustaa ja paljastaa nimeämisen -
perusteita ja syitä miksi paikannimi on annettu juuri kyseiselle paikalle.
Tällaisen paikannimen syntymisen sisältää jokin ko. alueen historiallisen tai
esihistoriallisen tiedon. Mikäli esimerkiksi alueen historia viittaa sellaiseen
asutukseen, joka on ollut jatkuvaa ja liittyy asutushistoriaan ja sen
muuttumiseen eri aikakausilla. Paikannimeä voisi osaltaan verrata
asutushistoriaan tai arkeologisiin - ja muihin vastaaviin elinkeinon
muuttumisen tapahtumatietoihin, esimerkiksi kasvintutkimuksen
siitepölyanalyysien perusteella jne. Paikannimien maastoappellatiivit
voitaisiin näin ollen liittää todelliseen kontekstiinsa, ja silloin nimen
leviämisen syyt olisi perusteltavissa. Ko. paikannimi olisi silloin mahdollista
ajoittaa, ja nimistön tutkimuksen selvittely olisi luotettavampaa.
Paikannimitutkimus ei perustu yksistään kielentutkimuksen tuloksiin vaan se on
samalla perinnetutkimusta ja historian tutkimusta arkeologian ja muiden
tieteiden mm. genetiikan avulla. Paikannimitutkimusta selventää tieto
asutushistoriasta eri aikakausina, miten ja milloin ko. väestöliikkeet ovat
tapahtuneet, mikä on ollut kulkusuunta ja mikä olisi ko. nimen kielellinen
alkuperä, tässä tutkimuksessa tarvitaan poikkitieteellisyyttä, tarvitaan
genetiikan, arkeologian ja kielitieteen tuloksien yhdistämistä, nykyaikaisen
oikean tiedon saamiseksi nimenomaan Keskisen – Euroopan jääkauden jälkeisistä
metsästäjä väestöjen elinkeinonvaihdosta ja kielenvaihdosta.
Nimen
etymologia- ja paikannimitutkimukseen vaikuttavia seikkoja:
Neoliittisen vallankumous 5000- 3000 eaa. ja sen aikana tapahtuneet
suuret muutokset ovat vaikuttaneet kaikkiin sen jälkeisiin tapahtumiin
Euroopassa. Se on vaikuttanut merkittävästi väestöjen- ja elinkeinon
siirtymisiin sekä siitä seuranneisiin kielikontakteihin. Muutos on ollut
kivikauden lopulta alkaen todella suuri, siksi niiden vaikutus on otettava
huomioon, kuten aikaisemmin totesin, jo jääkaudesta alkaen. Sillä juuri ne
muutokset ovat vaikuttaneet myös migraation lähtöalueella olevien väestöjen
alkuperään, kieleen - ja elinkeinon vaihdokseen, ja se vaikuttaa myös Suomen
alueen elinkeinojen – ja kielen muuttumiseen sekä tämän tutkimuksen mukaiseen
nimien etymologian perusteisiin ja paikannimistön muodostumiseen.
Sillä tiedolla on myös merkitystä mm. tässä esitettyyn Liukko - nimen
etymologian tarkistukseen.
Keski- Euroopan pohjoisilla alueilla, kuten tässä tutkimuksessa kiinnostavan
kantagermaanikielisten Veikselin alueella, on myös tapahtunut em. muutos, jossa
alkuperäiselle metsästäjien suomensukuinen väestö koki n. 3500 - 3000 eaa.
suuren muutoksen (liittyy neoliittiseen vallankumoukseen), Ko. väestö oli
vaihtanut ainakin osittain metsästys elinkeinoaan maanviljelyyn ja puhumansa
kielen maanviljelyn ammattikieleen eli indoeurooppalaisiin kieliin. Sen
seurauksena syntyivät mm. germaanikielet. Tämän nyt germaanikieltä puhuvan
joukon / kansan alkuperään ei tullut suurta muutosta, koska pohjoisimpien
alueiden esim. nykyisen Puolan – Saksan alueella silloin olleeseen metsästäjien
väestöön tuli ns. indoeurooppalaisen maanviljelyväestön geenejä vähemmän kuin
esim. eteläisten Ukrainan- Balkanin alueella. Tämän Veikselin - alueen (vielä
kampakeramiikan aikana) alueen alkuperäiset suomensukuiset metsästäjät saivat
n. 15 % indoeurooppalaista Euroopan ulkopuolista geenistöä, mutta kieli
vaihtui. Suomalaiskielistä Euroopassa Alppien pohjoispuolella muotoutuivat
-> germaani- baltti- slaavi sekä metsästys elinkeinot vaihtuivat hiljalleen
-> maanviljelyyn (tästä tarkemmin kohdassa 1., Euroopan asutushistoriaa).
Näiden hieman aikaisemmin kieltään vaihtaneet lähtömaiden, tässä germaanien
”edustajat”, yleensä miesjoukot
(jovkko – liuti – liuta - liuko) ovat levittäneet uutta
elinkeinoaan pohjoiseen esim. Balttiaan - Suomeen ja erityisesti näiden
vaikutuksesta kohdemaiden elinkeinot ja kieli ovat muuttuneet tai vaihtuneet. Kielenvaihdot ovat tapahtuneet
germaani- baltti – slaavi kielialueilla – ja myös Skandinavia
maantieteellisellä alueella, jossa mm. ruotsalaiset ovat pääasiassa
suomensukuisista pohjoisgermaaniin kielenvaihtaneita väestöjä sekä näiden
kielien – nimistön muokkaantumiseen ja vain lievästi genetiikan muuttumiseen
(Suomi- Viro), jossa ei suomensukuisten kieli vaihtunut germaani- tai
balttikieleksi.
Sillä juuri nämä edellä mainitut seikat vaikuttavat sitten myöhemmin myös
Suomen paikannimitutkimukseen ja kielitieteeseen. Suomeen saapuneet
vasarakirvesgermaanit toivat tullessaan kaskiviljelyn. Tälle ajalle n. 2500 eaa. on ajoitettu
erityisen paljon maanviljely- kaskiviljely – karjanhoitoon liittyviä
lainasanoja (superstraatteja), joiden
perusteella kielitieteilijät ovat arvioineet suomenkielen muuttuneen
varhaiskantasuomesta -> kantasuomeen.
Suomessa kieli ei vaihtunut, koska kaskiviljelyä maahan tuoneet miesjoukot olivat
niin pieniä ja koska nämä miesjoukot ottivat lounaissuomenrannikolla asuvia
alkuperäisten suomensukuisten väestöjen naisia vaimoikseen, ja siten
sulautuivat Suomalaisiin jo viimeistään pronssi - rautakaudella. Näiden
maahanmuuttajien ja heidän perheidensä kantagermaanien kieli muuttui
suomalaiskieliin, joka tuli ”äidinkieleksi” äitien suomenkielen
(varhaiskantasuomi) vuoksi ja suomalaisiin sulautumisen seurauksena n. 2500-
500 eaa. aikana.
Suomen alueella suomenkielen muutos on
ollut harvinaisen vähäistä tuhansien vuosien aikana. Suomen alue on ollut
hyvin vähäisten muuttojen aluetta. Kivikauden lopulla tänne jatkuvuusteorian mukaisten suomensukuisten
ja - kielisten alueelle tulivat ensimmäiset
vieraskieliset muuttajat. Nämä olivat muinaisgermaaninkielisiä
vasarakirveskulttuureja jo n. 2500 eaa., jotka levittivät germaanikielensä
lisäksi maanviljelyn alkeita Suomeen. Tämän vanhimman migraation vaikutuksesta
suomenkieleen tuli uutta arkaaista maanviljely- yhteisöön kuuluvaa
lainasanastoa, mutta Suomen alueella kieli ei vaihtunut.
Edellä mainittujen seikkojen vuoksi suomenkielen
muutos (esim. Suomen ja myös
Balttian alueella) on ollut vähäisempää
kuin minkään muun kielen muutos kivikaudelta nykyaikaan mennessä (esimerkiksi 5000- 8000 vuoden aikana).
Tämän vuoksi myös suomenkielen tutkimus antaa selkeämmän mahdollisuuden mm.
sanojen- /nimistön / lainasanojen ikätutkimuksiin, kuin se olisi mahdollista
muiden kieleten perusteella.
Suomen alueella ollut suomenkieli on kielitieteellisesti ikään - kuin säilövä
pakastin, toteaa Jorma Koivulehto vuonna 1983 professori nimityksensä
yhteydessä: ”On käynyt ilmi, että suomenkieli on sellainen vanhojen
indoeurooppalaisten tosiseikkojen
varasto – eräänlainen säilövä pakastin - , että siitä riittää jaettavaa muillekin
naapuritieteille”.
Suomenkielen alueella vieraskieliset lainasanat ovat muuttuneen niin vähän,
että esimerkiksi nimitutkimuksen tarpeisiin, nimen tai sanan alkuperäistä
merkitystä, ikää ja taustaa sekä etymologiaa on mahdollista tutkia, jopa
tarkemmin kuin missään indoeurooppalaiskielisessä maassa. Suomen alueella on
mahdollista tunnistaa lainasanat ja nämä ”lievästi” muuttuneet sanat / nimet
voivat sisältää hyvin vanhaa tietoa – tosiseikkoja
Suomen alueen asutushistoriasta ja tänne muuttaneiden vieraskielisten
väestöjen elinkeinoista ja myös paikannimistön taustoista. Suomen alueella
olisi sen vuoksi mahdollista tutkia, jonkun tiettyyn lainasanaan perustuvan
paikannimen taustaa, jopa vasarakirveskulttuurien aikaan saakka (esimerkkinä
Liuko- Liukko- nimet).
Useimpien nykyisten kielentutkijoidenkin mielestä vanhimmat lainasanat ovat
tulleet suomenkieleen jo vasarakirveskulttuurien aikana, jolloin suuri osa
vanhimmasta germaanisperäisestä sanastosta on etymologisesti tunnistettavissa
ko. aikakauteen (kuten ohra, kaski jne. maanviljelysanat).
Nimitutkimuksen perusteiden selvittämiseksi, on tunnettava ns. kielialueiden
välinen väestöjen tai väestöryhmien migraation vaikutus toisella kielialueella
(tässä Suomen) olevaan nimistöön ja nimistön muuttumiseen murre- ja
ääntämissääntöjen puitteissa.
Samojen muinaissuomalaisten nimien leviäminen Suomessa sisältää jonkin syyn,
miksi nimistö leviää ja säilyy.
Leviämisen syyt ja samannimisten paikannimien toistumisen on
perusteltavissa ja siksi on selvitettävissä miksi jokin nimi esiintyy uudelleen
lähes samanmuotoisena ”siirrynnäisenä”
nimenä toisella alueella ja usein myös toisten vastaavan ikäisten ja vastaavan
taustan omaavien nimien kanssa yhdessä.
Tällainen paikannimistötutkimus koostuu asutushistoriasta saatuun tietoon.
Tieto edellyttää katkeamattonta (säilynyttä) perimätietoa ko. paikannimestä,
joka on nyt siirretty paikannimistökarttoihin (ks. myös perimätiedon merkitys
nimistötutkimuksessa, Seppo Liukko).
Nimistö valaisee myös esihistoriallisen ajan luonnonelinkeinojen ja uuden
maanviljelyksen vaikutusta paikannimistöön. Vanhat paikannimet sisältävä tietoa
muinaissuomalaisten elinympäristöstä ja kuvaavat tähän ympäristöön muuttaneiden
”vieraskielisten” uusien asukkaiden merkityksestä ympäristöön.
Paikannimet ovat kielellisiä merkkejä, jotka yksilöivät ko. paikan ja erottavat
sen ympäristön muista paikoista. Paikannimistön säilyminen on aina ollut
riippuvainen suullisen perimätiedon jatkuvuudesta ja siitä, että ko.
paikannimeä on erilaisissa kontakteissa jatkuvasti tarvittu nykyaikaan saakka.
Pakannimen antoon on nimen syntyhetkellä
ollut jokin motivaatio ja erityispiirre, jolla ko. paikannimi on pyritty
yksilöimään kyseisen väestöryhmän taholta. Yleisesti nimeämisperusteet ovat
sijainti ja omistus, jotka ”kuvailevat” paikan erityispiirrettä tai sen syntyyn
liittyviä tapahtumia. Tällainen nimeämisperinne on varmaankin ollut olemassa jo
vanhimpien suomalaisnimien syntyessä. Jonkin nimen esiintyminen
paikannimikartoissa ja varsinkin sen levikki, kuvaa mahdollisesti nimien
asiataustaa tai vanhaa asutushistoriaa, jopa Suomen alueen esihistoriaa.
(Ks. Linkki; Miten Liukko – nimen avulla voidaan tutkia Suomen esihistoriaa,
kirj. Seppo Liukko, kotisivulta).
Nimen leviämiselle on ollut jokin syy, joka voi johtua ko. leviämiskerroksen
kulttuurista tai senaikaisista luonnonolosuhteista (esim.
metsästys-/maanviljelyskulttuurit ja esim. lämpötila olosuhteet) ja silloin
paikannimistö liittyy alueen asuttamisen, elinkeinokulttuurin tiettyyn
vaiheeseen.
Nimistöntutkimuksen tarkoituksena on selvittää tutkittavan nimen
alkuperäiskieli, nimeämisperuste, nimen sisältö ja nimen levikki sekä
typologiset kriteerit ja nimen syntymisen ajoitus ja syyt nimen leviämiseen.
Mikäli nimi on muinaissuomalaista nuoremman kivikauden aikaista nimistöä,
silloin nimen alkuperä voi kuitenkin olla jokin ko. ajan elinkeinoon liittyvä muinaisgermaaninen
nimi tai henkilönimi, joka on muuttunut Suomessa suomalaiseen muotoon.
Tällainen paikannimi tai henkilönimenä säilynyt nimi voitaisiin olettaa tai
käsittää vanhaksi ns. esikristilliseksi muinaissuomalaiseksi nimeksi
(äänteellisesti), vaikka se on etymologisesti tunnistettavissa lainanimeksi ja
vaikka nimen lähtöalue saattaakin olla jossakin germaanien tai balttien
(suomensukuisten) Itämerenrannikon n. 2000- 3000 eaa. oleva asuinpaikka.
Nimistön tutkiminen Keski-Euroopan ja Balttian useaan kertaan vaihtuneiden
kulttuurien alta lienee vaikea tehtävä, mutta nimen alkuperä voisi joissakin
erikoistapauksissa löytyä, mikäli ko. tutkittava nimi/ henkilönimi ei ole
muuttunut Suomessa liian vaikeasti tunnistettavan muotoon.
Onko
Suomessa omaa muinaissuomalaisten nimistöä jäljellä?
Merkittävä etu Suomen nimistötutkimukselle on se, että Suomessa ei
alueen alkuperäasukkaiden suomensukuinen kieli vaihtunut kaskiviljelijöiden
saapuessa. Toiseksi Suomessa ei sittenkään ole ollut Keski-Euroopan typpistä
erittäin monikerroksista kulttuurien vaihtelua. Suomessa on todellisuudessa
vain kaksi suurta kulttuurikerrosta, jotka ovat ”haudanneet” vanhimmat
suomalaiset henkilönimiin perustuvat tiedot alleen. Nämä ovat kristillinen – ja
ruotsinvallan aikainen nimistö ja -vaikutus. Suomalaisnimiä korvattiin
edellisillä ja mahdollisesti myös alkuperäisiä suomalaisnimiä hävisi tai
muuttui, kun em. nimistön ensimmäisiksi kirjallisten tietojen tallentajina
olivat suomenkielen kannalta vieraskieliset virkamiehet, siis n. 1300- 1400 –
luvuilta alkaen. Silloin myös nimistöä muuttui kristillis-
ruotsalaisperäiseksi.
Ruotsinkielinen nimistö syntyi ja laajeni Suomessa lounaiselta rannikolta
alkaen. Varsinainen Ruotsista tullut siirtolaisuus Suomen rannikolle on
tapahtunut ns. ”Ruotsinvallan” alkuun sijoittuvan ristiretkiajan sotilaallisen
haltuunoton aikana ja sen jälkeen, viimeisimpien tietojen mukaan, vasta 1200-
luvun jälkeen (Kari Tarkiainen 2008). Ruotsinvallan aikanakaan ei suomalaisten
talonpoikaisväestön (rahvaan) suomenkieli vaihtunut ruotsinkieleen, eikä edes
1600- luvun puhdasoppisuuden sivujuonteena, vaikka tavoitteena oli
suomenkielen- ja suomalaisuuden ”merkkien” häivyttäminen. Kalevalainen
kulttuuri haluttiin kitkeä Suomesta ja mm. paikannimistöä ja sukunimistöä
ruotsalaistettiin.
Lainaan nimistötutkimuksen prof. Eero Kiviniemen ajatusta (1984):
Mikään ei estä otaksumasta, että Suomessa
olisi huomattavasti vanhempaa germaanista nimistöä, sellaista joka olisi
säilynyt vain suomen kielessä ja suomalaisilta varhaiskeskiajan
ruotsalaisasutukselle lainautuneena
sekä Forsman 1894:
Vielä löytyy kuitenkin Länsi- Suomestakin
alkuperäisiä suomalaisia nimiä…Ja samannimisten siirrynnäisten toistuva
esiintyminen toisella paikalla; Paikannimien esiintyminen ryhmissä valaisee
asutushistoriaa… (Forsman 1894:69-70).
Vanhan muinaissuomalaisen henkilönimistön on kokonaan luultu jääneen näiden
ruotsalais- ja kristillisvaikutteiden alle, ja niin ettei vanhaa ”suomalaista”
nimistöä enää edes olisi olemassa. On kuitenkin ollut tutkijoita jotka ovat
”toivoneet”, että sellainen alkuperäinen suomalainen tai muinaissuomalainen
nimi löytyisi, joka voitaisiin etymologisesti ja paikannimistömetodien
perusteella tutkia sekä nimen synty ja sen leviäminen selvittää.
Prof. Eero Kiviniemi pitäisi kiehtovana
ajatuksena, jos löytyisi lainasanaan, muinaisbaltti-germaaniseen henkilönimeen
liittyvä tai sellaisia paikannimiä, joiden levikki sisältäisi tiedot Suomen
asutushistoriasta, koko siltä ajalta kun asutus eri seuduilla on ollut
jatkuvaa. Nimen levikki voi nimittäin
olla asutushistoriallisesti hyvin merkittävä myös silloin, kun nimen
asiataustassa ei näytä olevan mitään tältä kannalta huomionarvoista.(Kiviniemi,
Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona, 1984:330).
Tällainen muinaisgermaani –> muinaissuomalainen, Suomen
asutushistoriaan ja ”uuteen” kaski- maanviljely elinkeinokulttuuriin liittyvä nimi, on hyvin todennäköisesti Liukko
– nimi. Liukko - nimi ei suomenkielellä sinällään nykyisin sisällä
mitään asiataustaa asutushistoriasta, mutta se saattaa nimenomaisesti
tarkoittaa ensimmäisiä kaskiviljelijöitä. Liukko - nimi ei suoraan tarkoita kaskiviljelyä,
vaan on ilmeisesti etymologiansa perusteella otettu käyttöön germaanisperäisenä
Liuti- Liud- Leute- Leuc- ihmistä, väkeä tai joukkoa tarkoittavien
kaskiviljelijä ihmisryhmien nimen perusteella.
Vanhat Lounais- Suomen hämäläiset (varhaiskantasuomenkieliset) ottivat
näiden Suomeen muuttaneiden maanviljelyväestöjen henkilönimiä käyttöönsä ja
nimesivät ko. kaskiviljelyn paikkoja näiden ”kaskiviljelijöiden joukkoa”
tarkoittavilla nimillä, joita tarkoittavia nämä suomenkieliset nimetkin Liuko-
Liukko nimet olisivat merkitykseltään (Lähtökohtatietoa: Kansaa, joukkoa
merkitsevät sanat ovat germaanispohjaisia Suomessa ja ne on otettu kaikki
käyttöön jo n. 2000- 2500 eaa.).
Paikannimistössä Liuko – henkilönimi kuuluisi mahdollisesti kaskiviljelijöiden
määritelmään, jonka vuoksi ko. paikan nimi olisi annettu tämän pellon tai
mäenraivaajan nimen perusteella. Liukko - nimi yhdessä paikanmääritelmän
(mäki-pelto) kanssa antaisi mahdollisesti paikannimistölle sen appellatiivisen
ilmauksen, jotka ilmaisevat mielestäni näitä kaskiviljelyalueiden nimiä.
Näyttäisi olevan mahdollista, että tämä esikristillinen /pakanallisen ajan
Liukko - paikannimistö voisi olla samaa perua, kuin muinaisgermaaninen Liuti –
(Leute)- ihmisjoukkoa tarkoittava nimi. Liuko- Liukko nimi voisi silloin olla
Kiukaisten kulttuurin tai pronssikautista kaskiviljelijä joukkoa, joten nimi
saattaisi olla jopa 2000- 4000 vuotta vanhaa nimistöä Suomessa? Onko sellainen
mahdollista? Sen selvittäminen on tämän tutkimuksen tarkoitus.
Paikannimistötutkimuksen professori Eero Kiviniemi toteaa olevan
hypoteettisesti mahdollista, että jokin nimi voisi olla hyvinkin vanhaa
Suomessa; Nimistötutkimus ja paikallishistoria 1978:74:
"Suomessakin eräänlaisena
työhypoteesina voitaisiin pitää sitä, että osa paikannimistämme saattaa olla
peräisin jo parin kolmen vuosituhannen takaa, ehkäpä kauemminkin".
Lähtökohta hypoteesi ja kysymys; Onko nykyinen Liukko - nimi
muinaissuomalainen - esikristillinen nimi ja siten vanhimpia
henkilönimipohjaisia paikannimiä, talonnimiä ja sukunimiä Suomessa?
Allekirjoittanut on tutkinut Liukko - nimeä sen etymologiamääritteen
perusteella ja löytänyt (scoop) hämmästyttävän laajalle Suomessa levinneen
Liukko - nimipesyeen nimellä olevan paikannimistön, joka on myös määrällisesti
merkittävää paikannimistöluokkaa (300), nämä Liukko - nimet löytyvät nykyisistä
maanmittauslaitoksen paikannimistökartoista; (ks. kaikki Suomen Liukko- Luikko
nimipesyeen paikannimet, lupa Seppo Liukko, 317/MML/08).
Tämän mielestäni esihistoriallisen ”löydön” merkittävyyden tueksi esittelen
Liukko - nimen historia selvitykseen kuuluvan tutkimukseni ja sen perusteet
yhteenvetona, aikaisempien 1996- 2007 suomalaisten esihistoriaan ja Liukko -
nimen historiaan pohjautuvin artikkelieni pohjalta (ks. linkit Seppo Liukko
kotisivuilta).
*******************************************************************
Johdanto
Liukko – nimen historia tutkimukseen
Liukko
– nimen historiatutkimuksen yleiset perusteet:
Liukko - nimi on mahdollisesti ainoa (ainakin toistaiseksi) tiedossa
oleva esikristillinen, pakanallisen ajan henkilö- nimi, joka on säilynyt yli
kristillisen - ja ruotsalaisajan. Lähes kokonaisuudessaan suomalainen vanha
henkilönimistö on em. vaikutuksesta hävinnyt, eikä yli 1000 vuotta vanhaa
nimistöä enää pystytä erottamaan tai löytämään kristillisen- ruotsalaisen
nimivaikutuksen joukosta.
Liuko- Liukko - nimi erottuu paikannimenä, lähes alkuperäisessä germ.
muodossaan, ja siksi se on tunnistettavissa. Se ei ole ruotsalainen tai
kristillinen nimi eikä luontonimi. Liukko - nimen ilmauksen alkuperäinen
sisältö on ko. kivikauden lopun- ja pronssikauden ajan hämäläisasukkaille on
mahdollisesti tarkoittanut vain kaskiviljelyjoukkoa, kuitenkin se on säilynyt?
Liukko - nimi on ilmeisesti proprisoitunut appellatiivina tarkoittamaan ko.
henkilön tai paikan erityistä nimeä. Liukko - nimi olisi syntynyt ja säilynyt
merkittävän kulttuurimuutoksen – kaskiviljelyn- vuoksi ja sen seurauksena.
Tämän uuden kulttuurin ovat mm. arkeologian- ja kielentutkijoiden tietojen
mukaan tuoneet Suomen alueelle n. 4500 vuotta sitten vasarakirveskulttuurien
muinaisgermaanikieliset väestöt.
Vierasperäisen nimen tutkimusmetodeja, millä keinoin voitaisiin katsoa nimi
lainasanaksi (mm. Forsman 1894:72):
1. Tutki onko lähinaapureissa (Viro- Balttia) samanlaisia nimiä, silloin olisi
semmoinen nimi maahamme kulkeutunut
2. Jos muutos alkuperäkielestä on mahdollisimman vähäinen, on suuri
todennäköisyys, että nimi on vierasperäinen
3. Kielentutkimus äännemuutoksen perusteella todistaisi nimen olevan vanha ja
vierasperäinen (diftongit ja geminaatta jne.)
tai onko alueelle tapahtunut jotain
muutosta toimeentulosysteemeissä tai kielessä.
4. Jos vastaavilla sanoilla on sama merkitys kuin ko. alkuperäkielellä on se
nimistö mahdollisesti migraatioperäistä
5. Vertailututkimuksena mm. nimien ryhmittyminen tietyille alueille muiden
vastaavien mahdollisesti lainasanapohjaisten
paikannimien mukaan ja niiden siirtyminen ryhmissä toiselle alueelle,
todistaisi niiden yhteistä alkuperää.
Forsman 1894:85: Se nimistö, joka tässä
tutkimuksessa on kutsuttu pakanuuden aikaiseksi, ei ole ehdottomasti katsottava
täydellisesti alkuperäiseksi suomalaiseksi nimeksi.
Tai päinvastoin alkuperältään täydellisesti lainanimi ei enää satojen tai
tuhansien vuosien jälkeen enää ole yksinomaan vierasperäinen nimi, vaan sen
voidaan katsoa muuttuneen jo pakanallisena aikana äänteellisesti suomalaisten
käyttöön ja olisi siten muinaissuomalainen nimi (SL).
Hyvin
vanhaa germaanista nimeä voidaan sanoa muinaissuomalaiseksi nimeksi:
Mikäli jo ns. pakanallisena aikana Suomessa on ollut käytössä jokin
nimi se voi olla joko alkuperäinen suomensukuinen nimi tai sitten lainasana
ensimmäisistä migraatioista Suomeen. Tällaista muuttoa Suomen alueelle
tiedetään tapahtuneen germaanikielisten vasarakirveskulttuurien (eli
nuorakeraamisena aikana) noin 2500 eaa. alkaen. Nimet ovat olleet esim. kristillisen
ja Ruotsalaiseen aikaan verrattuna, käytössä Suomen alueella ainakin jo 2000-
3000 vuotta näitä aikaisemmin. Mikäli nimi on näin vanha, molempia em.
nimityyppejä voidaan kutsua muinaissuomalaisiksi nimiksi. Liuti* – liuta > Liuko
– nimi näyttäisi olevan vanhaa itämerensuomalaista nimistöä, joka voisi olla
käytössä Balttiassa ennen kuin se olisi siirtynyt Suomeen.
Liuko – nimistön etymologian perusteella voidaan kyseinen johtopäätelmä tehdä,
jonka vahvistaisi vastaavanlaisen paikannimistön löytyminen mm. Balttiasta.
Liukko - nimen alkuperä Suomessa saattaisi juontua etymologiatiedon perusteella
varhaiskantagermaanin liuti- tai muinaisyläsaksan leute-
nimistä, joiden merkitys on ollut nimenomaan ihmisjoukko eli `liuta
- ihmisiä / miesjoukko` ja erikseen `ihmiset`. Nimet olisivat peräisin
vasarakirveskulttuurien ajoista alkaen Suomessa, jos näin olisi, nimeä
voitaisiin kutsua muinaissuomalaiseksi nimeksi. Toisekseen tämä kielitieteen
määritelmä, että liuta sana olisi johdannainen liuti sanasta, ei ole
yksiselitteinen vaan liuta* - sana voi olla vanhempaa
suomensukuisten omaperäistä alkuperää.
(Esittämäni teoria Liukko sanan etymologiasta ei muutu, vaikka liuta - sana olisi sen alkuperäinen
muoto).
Suomen kielen sana liuta ”joukko”, jonka alkumerkitys on ”ihmisjoukko, kansa”, voi olla myös omaperäinen suomensukuisten kielten sana (Simo Parpola 2006).
Nykyisissä etymologian sanakirjoissa esitetään liuti > (Leute) sana (esi-) germaanisperäiseksi
(mm. Koivulehto/ Häkkinen).
Lainasanojen muuttumista kielenasiantuntijat voivat tutkia eri kielien
rekonstruktiotasojen, niiden ikämääritysten ja lainasanoissa todettujen
substituutiosääntöjen perusteella eli miten lainanantajakielen sanoissa
äänteitä korvautuu tai muuttuu sanoja lainattaessa toiseen kieleen.
Äännemuutoksien perusteella olisi mahdollista selvittää myös Liuti
- Leute ääntämismuutos Liuko- Liukko - nimeksi. Nyt merkittävää olisi
Liuko- nimen merkityksen selvittäminen, onko se alkuperältään muinaisgermaanin
Liuti - Liud- nimistä juontuva, liutaa – joukkoa tarkoittava ”ihmisjoukko”,
jotka olisivat tuoneet ko. kaskiviljelyn Suomeen. Merkitsevätkö Liuko- Liukko -
nimipesyeen nimet alun perin Suomessa sittenkin tällaista muinaisgermaanien
kaskiviljelijä- joukkoa, joiden nimen mukaan on vanhimmat Lounais- Suomen
alueen kaskiviljelypaikat nimetty.
Paikannimistön äänneasu olisi muodostunut näiden germaanien joukkoa, väkeä,
ihmistä tarkoittavista nimistä mahdollisesti jo Kiukaisten kulttuurin tai
pronssikauden alussa, kuten äänteellinen ketju
Liuti -> Liuko- Liukko osoittaisi.
Nykyiseen suomalaiseen muotoon muuttunut sana voidaan lingvistisesti ja
tiettyyn säännöstöön perustuen tutkia, että esim. tämä liuti - sana voi muuttua
suomenkielisellä alueella perustelujen mukaisesti nykymuotoonsa Liukko - sanaksi/
nimeksi. Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu liuti - indo- eurooppalaisen / germaanisen
sanan muuttumista ”merkitykseltään”
vastaavaksi suomen sanaksi. On myös mahdollista, että Liukko - paikannimet voisivat olla peräisin
pronssi- rautakaudella mahdollisesti tulleiden ja silloinkin kaskenpolttoon
liittyvien Leute – Leuc- `ihmisten` käyttämistä henkilönimistä, kuten
Liuco - Liuckhardt jne., joista Liuko-
Liukko paikannimet olisivat saanet
aluksi kaskiviljelijään tai kaskiviljelyalueeseen perustuvan määritteensä.
Tässä artikkelissa Liukko - nimen
historiaa on selvitetty nimietymologian - ja kielen äänteellisen muutoksen
paikannimihistorian- sekä muiden nimistötutkimuksen metodien perusteilla.
Lisäksi Liukko - nimeen liittyvää historiaa tutkitaan asiakirjojen ja suomen
rautakautisen ja keskiaikaisten tapahtumien valossa. Lopuksi Liuko- Liukko ja
Laukko nimeä verrataan keskenään ja tarkastellaan, onko baltti- germaanien
vasarakirveskulttuurien aikaista vastaavaa nimistöä muualla kuin Suomessa.
Olisi varsin mielenkiintoista, mikäli näiden muinaisgermaanien (Veiksel-joen
alueet) siirtymäalueilta löytyisi Liuko- Luko- Liud- Luiko- Luik - paikannimistöä. Aestii (nykyiset eestiläiset) nimiset
suomensukuiset heimot asuttivat vielä n. 3000 eaa. mm. Unto Salon mukaan
Veikselin aluetta, olivat myöhemmin kielensä germaaniksi ainakin osittain
vaihtaneita suomensukuisia ja joiden liuti - miesjoukkoja levittivät
maanviljelyä pohjoiseen ja tunsivat silloin germaanista maanviljelysanastoa.
Salo/Hämeen käräjät).
Vasarakirveskulttuurin lähtöalueelta (Veiksel) ja siirtymäalueilta (Balttia)
mahdollisesti löytyvät liud – liuti – tai Liuko- nimet /
paikannimet ja nimen etymologia viittaisivat todennäköisesti samaan alkuperään,
kuin Suomessa. Nimet olisivat ilmeisesti etymologialtaan samaa joukkoa, liutaa
– mahdollisesti juuri miesjoukkoa tarkoittavia nimiä tai ko.
muinaisgermaanikielisten ihmisten henkilönimiä.
Tässä artikkelissa osoitetaan (otsikot 2-6), että Suomessa käytössä olevien
pohjaltaan germaaniset Liuko- paikannimet ovat mahdollisia myös nimistön
tuoneiden Leute/ Liud/ Liuti - väestöjen Veiksel - Balttia
siirtymä- ja lähtöalueilla. Näiltä alueilta saattaisi löytyä myös Liuti-
Liud- Liuko- paikannimiin viittaavia
kyliä tai muita vastaavia nimiä.
Toisaalta vasarakirveskulttuurien Liuti
- Liud- Liuko - nimien löytyminen nykyisestä Liettuasta vahvistaisi myös
teoriaa suomalaisten varhaisesta esihistoriasta ja samalla vahvistaisi
kampakeramiikan suomensukuisten väestöjen laajasta - alueesta Euroopassa (vrt.
edellä Aestii suomensukuiset Veikselillä). Liettuasta nykyisin löydetyt nimet
vahvistaisivat ainakin ns. Museoviraston määritelmää, jossa sanotaan
suomensukuisten väestöjen asuneen Preussin alueelta – Uralille kampakeramiikan
aikana. Ja samalla em. Seppo Liukko teorian perusteella myös suomensukuisten
asumista Puolan ja Saksan nykyisillä alueilla n. 3000 eaa. aikana. Miten
sellainen johtopäätelmä olisi mahdollista?
Jos germaanikielinen Liuti - Liud – väestö olisi saapunut Liettuan alueelle
jopa n. 2800 eaa. ja sitten nimen muutos olisi tapahtunut, kuten Suomessa
Liuko- nimeksi. Tämä nimen muutos Liuti - Liuko äännemuutosteorian (mm.
Koivulehto, myöhemmin) mukaan olisi tapahtunut germaanikieliselle nimelle sen
tullessa suomenkieliselle alueelle. Tämä ajatus todistaisi, että
vasarakirveskulttuurien germaanikieliset ”joukkoa” kuvaavat sanat (muutkin)
olisivat tulleet nimenomaan Liettuan alueen suomenkielisten alueelle jo n. 2500
– 2800 eaa. On jopa todennäköistä, että Liettuassa suomensukuisten kieli
jatkui, uusilla lainasanoilla varustettuna, mutta ko. alueen varsinainen
kielenvaihto indoeurooppalaiseen baltin kieleen on tapahtunut vasta germaanisen
vasarakirveskulttuurin jälkeen, kun balttien väestöä alkoi siirtyä Ukrainan
alueelta Balttian eteläosiin ja Itämeren rannikolle.
Väitän siis, ettei vasarakirves- germaani muuttajien (pienehköjen joukkojen-
liuti) vaikutuksesta Liettuan alueen suomensukuinen kieli vielä tässä vaiheessa
vaihtunut. Siihen saakka kampakeraaminen suomensukuinen väestö, kieli hieman
muuttuneena (kuten Suomessa 2500- 1000 eaa. aikana) asutti Liettuan nykyistä
aluetta. Tämän suuntaiseen näkemykseen on perusteita myös liuti – Liuko –
nimimuutoksen perusteella Liettuan alueella (myös arkeologia täsmää).
Yhdenmukaisuuteen Suomen kanssa on perusteita, koska myös Liettuassa on Liuko-
(ja Lauko-)
nimiä huomattavan paljon. Liettuassa olisi kivikaudella ja sen jälkeen
tapahtunut samanlainen äänteellinen muutos Liuti -> Liuko- nimeen, kuin
Suomessa eli alkuperäisellä jatkuvuusteorian mukaisella
suomensukuisten kielialueella, siis myös Balttiassa.
Tämä hypoteesi todistaisi myös, että
germaanikieliset kaskiviljelijät olisivat tulleet nimenomaan Liettuan alueen
silloiselle suomenkielisen väestön alueelle (Liettualaiset ovat vanhan
kampakeraamisen alueen suomensukuisia väestöjä, joiden kieli germaanisilla
lainasanoilla on vaihtunut balttiin myöhemmin).
Sen todistaisi, jos kaskiviljelyn joukkoa kuvaaville nimille (henkilönimet ja
paikannimet) olisi tapahtunut vastaava muutos kuin Suomessa (siis
suomenkielisellä alueella). Nimen muutos näyttäisi olevan mahdollista, jos
Liuti -> Liuko /Luko nimistöä esiintyisi myös Liettuassa.
Tämän todistaisivat mm. Liuko -
paikannimet Liettuassa. Tästä tarkemmin tutkimusyhteenvedon loppuosa, jossa
on selvitetty Liettuan Liuko- paikannimistöä ja mm. Jorma Koivulehdon teoria,
miten tapahtuu germaanisperäisten n. 2500- 2000 eaa. sanojen äänteellinen
muutos suomenkielisellä alueella (Suomessa ja joka siis on mahdollista tapahtua
myös Balttiassa). Koivulehto esittää teorian sanan muuttumisesta alkuperältään
germaanisesta ja nykyisin suomenkielisestä sanassa joukko, (jossa on diftongi ja suomenkielen
vaikutuksesta muuttunut –kaksois - geminaatta), tällainen johtopäätelmä on
saatu kielitieteen reksonstruktio menetelmällä.
Olisi periaatteessa mahdollista
kielitieteen keinoin tutkia lainasanoissa n. 2000- 2500 eaa. alkaen
takautuvasti tapahtuneet muutokset (tässä Suomessa). Vanhojen germaanisten
lainasanojen iän ja - merkityksen selvittämiseksi olisi tiedettävä perusteet
sanan äännerakenteessa, levikistä ja sanojen semantiikasta. Eli jonkun toisen
sanan etymologinen perustelu edellä mainituilla menettelytavoilla, tulisi olla
pätevä myös muille saman merkityksen-, samanikäisille - ja saman kielellisen
rakenteen omaaville sanoille. Kun on oletettavaa, että muutos olisi tapahtunut
vastaavissa olosuhteissa ja saman aikaprosessin kautta.
Tällä menettelyllä on tässä johdettu päätelmä luiti - Liuko sanan muutoksesta Suomessa
(SL), jossa on vastaavat elementit ja silloin
vastaava vertailu saattaisi riittävän pätevä alkuperän selvittämiseksi,
kuin muinaisgermaanin jovkko
sanasta, jonka muutos suomalaiseen muotoon joukko olisi tapahtunut.
Näin menetellen voitaisiin tehdä esimerkiksi päätelmä liuti- liuta- liukko -
nimipesyeen muodostumiselle.
On huomattava, että balttikieliset
väestöt ovat ”siirtyneet” huomattavasti germaanikielisiä
kaskiviljelyjoukkoja myöhemmin Liettuan suomensukuisten alkuperäisille alueille
(ks. kampakeramiikan laajalle alueelle), tässäkin tulee olla tarkka, koska a) suomalaiskielet eivät vaihtuneet
germaanikieliksi kokonaan (vain lainasanoja) Balttiassa, ja b) vasta n. 1000 jKr: voidaan katsoa
Balttiassa (pl. Viro) suomalaiskielien muuttuneen balttikielisiksi Liettuassa
ja sen jälkeen Latviassa (suomalaiskielien raja on liikkunut edelleen
pohjoiseen).
Balttiassa oli siis kivikaudella sama tilanne, kuin Suomessa, jonne
kaskiviljelyyn liittyvää germaanikielistä maanviljelijä liuti- (mies-) joukkoa saapui maata viljelemään ja
otti (Liettuan) alueen suomensukuisten
naisista vaimonsa (äitilinja - suomalaiskielistä), silloin kieli säilyi
suomalaiskielinä, mutta lainasanat olivat aluksi germaaniperäisiä ja myöhemmin
mukaan tuli balttikielen sanastoa (mm. karjanhoitoon liittyvää substraattia).
Balttikieliset väestöt ovat tulleet huomattavasti myöhemmin Liettuan
suomensukuisten alkuperäisille alueille (ks. kampakeramiikan laajalle alueelle)
- joukkoa saapui, mutta kieli ei muuttunut. Balttiassa – Liettua/Latvia - on
nyt tapahtunut kokonaan suomalaiskielien vaihtuminen indoeurooppalaisiin
kieliin ja nimenomaan baltti- kieliin.
Eurooppalaisten alkuperä osiossa 1) esitetään suomensukuisten
kielenvaihtoteoria ja samalla se että, että suomenkielen raja alue on siirtynyt
jatkuvasti pohjoiseen, kivikauden lopulla n. 2500 eaa. raja on ollut ko.
Preussin ja Liettuan nykyisten alueiden kohdalla. Tällaista on esittänyt mm. virolainen tutkija
akateemikko Harri Moora jo 1950- luvulla. Tämä Luiti - Liuko- nimen
muutosteoria vahvistaisi osaltaan suomensukuisten väestöjen vanhoista erittäin
laajoista kielialueista jääkauden jälkeisessä Euroopassa.
Mielestäni Liukko - nimen pohjalta on jopa mahdollista selvittää Suomen
esihistoriaan liittyviä tapahtumia, kuten edellä Liuti -> Liuko- nimenmuutos
teoria osoittaisi edellä. Liukko – nimellä voidaan myös perustella Suomen
asutushistoriaa paikannimistön pohjalta ja Liuti - nimen todennäköistä muutosta
tai muodostumista kaskiviljelyajan henkilönimistä Liukko nimeksi mm.
kielitieteen perusteilla tutkittuna.
Paikannimistön avulla on mahdollista saada
melko täydellinen kuva asutushistoriasta ja Suomen kulttuurihistoriasta, jopa
muutaman tuhannen vuoden taakse (Kiviniemi 1978:85).
Liukko - nimi saattaisi paikannimenä olla tällainen vanha Suomen esihistoriaan
kuuluva nimi, jonka avulla olisi mahdollista selvittää asutuksen esihistoriaa,
kulttuurien muutosta ja osana Suomen esihistoriaa, myös ns. varhaisinta vieraan
kieliryhmän aiheuttamaa kielenmuutoksen aikaa Suomessa.
Liukko - nimen perusteella olisi
mahdollista tutkia, minkälaisia muutoksia on Suomessa tapahtunut, kun Suomen
alkuperäiselle, jatkuvuusteorian mukaiselle suomenkielisten alueelle, on tullut
ensimmäisen kerran kivikauden loppupuolella uutta vieraskielistä väestöä
(vasarakirveskulttuurin joukkoa n. 2500 eaa.). Myös millainen on ollut tämän
väestön merkitys suomalaisten / hämäläisten elämään ja suomenkieleen ja mm. Kalevalaiseen
kulttuuriin?
PS.
Suomalaisilla on pääasiassa jääkauden jälkeiset alkuperäisväestön eli
jatkuvuusteorian mukaiset suomensukuiset geenit (Kayser, Lao
13.8.2008), myöhempiä muutoksia ovat vasarakirveskulttuurien Suomen alueelle
muuttaneet germaanit n. 2500 eaa. alkaen, joilla oli vain n. 10- 15 %
indoeurooppalaista geenistöä, muutoin nämä pienet n. 10- 20 hengen miesjoukot
olivat vanhaa suomensukuisten väestöä, joka oli vaihtanut puhumansa kielen ko. indoeurooppalaiseen
kieleen (germaaniin), siksi suomalaisten genetiikka ei tässäkään
migraatiossa paljonkaan muuttunut. On arvioitu, että vasarakirvesgermaanien
maanviljelyä levittäneiden joukkojen yhteismäärä on ollut n. 5 % alkuperäisistä
Suomen alueen suomalaisista n. 2500 eaa. - 1000 eaa. aikana (samoin tätä
myöhemmät baltti muuttajat olivat alkuperältään suomensukuisia väestöä).
Liukko - nimen historiaa tutkimuksessa on pyritty kartoittamaan kaikki
paikannimistötutkimukseen liittyvät erilaiset metodit ja niiden perusteella
saattaisi olla mahdollista määrittää muinaissuomalaisen Liukko - nimen
alkuperäismääritteen ikä ja nimen merkitys sekä syyt miksi Liukko - nimellä
oleva paikannimistö on ilmeisen vanhaa ja laajalle levinnyttä Suomessa.
Nimistötutkimuksen (etymologia-
onomastiikka) tehtävänä on selvitellä nimenmuodostusta ja nimien käyttöä osana
kieltä ja kielenkäyttöä sekä Nimien alkuperäiskieli, Nimien sisältö, Nimien
levikki ja typologiset kriteerit. Nimien
historiallisella dokumenttiarvolla on ollut merkitystä (Kiviniemi
1980:319).
Miksi
Liukko - nimi voisi olla ns. pakanallisen ajan nimi?
Liukko - nimi on todennäköisesti muinaissuomalainen pronssi-
rautakauden nimi, joka on ilmeisesti vanhin tai vanhimpia ns. esikristillisiä
nimiä Suomessa. Liukko - nimi näyttäisi jo etymologia- ja karttapaikkatietojen
perusteella olevan vanhempaa nimistöä kuin kristillinen - ruotsalainen
keskiajalta oleva nimikerros, joka häivyttää / peittää alleen lähes
kokonaisuudessaan vanhat muinaiset suomalaiset henkilönimiin perustuvat
paikannimet ja talonnimet sekä näistä muodostuneet sukunimet.
Liukko - nimi näyttäisi laajan paikannimistölevikin perusteella olevan
tällainen vanha muinaissuomalainen nimi? Nimen ikää ja alkuperää tarkastellaan
tässä selvityksessä asutushistorian, kielitieteen ja mm. arkeologian tietojen
pohjalta, kuinka vanha Liukko – nimi voisi olla, miten sellainen nimi on
syntynyt tai siirtynyt Suomen alueelle ja mistä, mikä olisi todennäköisin
tulosuunta?
Liuko - Liukko – paikannimistön mukaisten alueiden nykyisille asukkaille
/omistajille on osoitettu kyselytutkimus. Tarkoituksena on ollut selvittää,
miksi nimi säilynyt perimätietona mahdollisesti pronssi- rautakaudelta
nykyaikaan saakka? Kyselyn perusteella on tehty analyysejä miksi Liukon -
Luikon - nimiset paikannimet - talot, mäet, metsät, ovat säilyneet
perimätietona ja vanhana nimenä edelleen nykyistenkin omistajien aikana.
Kysymys kuuluu, miksi Liukko - nimet ovat säilyneet paikanniminä, vaikka ko.
Liukon - nimisiä ihmisiä ei ole asunut näillä ko. paikannimi alueilla ainakaan
500- 1000 vuoteen?
Mikäli Liukko - nimi on yli tuhat vuotta
vanha kaskiviljelyajan nimi, se olisi otsikon mukaisen kysymyksen mukaisesti
muinaissuomalainen ns. esikristillinen eli pakanallisen ajan nimi Suomessa.
Liukko – etymologian ja paikannimitutkimuksen pohjaksi on esitettävä looginen
hypoteesi Euroopan pohjoisosien kielenvaihdoista ja väestöliikkeistä. Olisi
tiedettävä millainen väestöjen alkuperä- ja kieliasetelma oli Euroopassa sillä
alueella, josta maanviljely ja karjanhoito ensiksi levisivät Suomeen. Koska
Suomeen tullessaan nämä baltti-germaani muuttajat toivat uuden
maanviljelykulttuurin tai ainakin maanviljely- ja karjanhoitosanastoa n. 2000 –
2500 eaa. alkaen. Paikannimitutkimuksen on tiedettävä nämä arkeologiset ja
historialliset tosiasiat, joiden perusteella Euroopan kieli- ja asutushistorian
muutosten merkitys näkyy mm. Suomessa. Millainen on ollut näiden vanhimpien
germaani- baltti maahanmuuttajien vaikutus suomalaiseen väestöön, suomenkieleen
sekä mm. paikannimistöön.
Yleisesti ottaen myös Liukko – nimen historiantutkimus liittyy vahvasti
suomalaisten (myös Alppien pohjoispuolisten alueiden suomensukuisten väestöjen)
esihistorian tutkimukseen. Liukko – nimen historiatutkimus osaltaan valaisee
nimenomaan Suomen alueen vanhaa esihistoriallista, asutushistoriallista taustaa
ja mm. suomenkielessä tapahtuneita muutoksia.
Laajasti perusteltuna Liukko - nimen historiatutkimukseen liittyy myös
suomensukuisten väestöjen asutushistoria Alppien pohjoispuolisilla laajoilla -
alueilla ja siitä johtuen se liittyy laajaan elinkeinon vaihdokseen
kivikaudelta nykyaikaan saakka, ja siihen tapahtumaketjuun liittyy tietyillä
suurilla Euroopan alueilla tapahtunut suomensukuisten väestöjen kielenvaihto
indoeurooppalaisiin kieliin (Ks. Eurooppalaisten suomalainen alkuperä, tekstin
on kirjoittanut Seppo Liukko 1996- 1998 ja 2005 yhteenveto, linkit
kotisivuilta).
*************************************************************
Liukko – nimen esihistoriaa,
tutkimus 2006- 2008, Seppo Liukko
Nimietymologiaa,
Liukko - paikannimen ja nimen esihistoriaa, maanviljely- ja asutushistoriaa
Suomessa
sekä Liukko – nimisten kylien ja - talojen historiatietoja, Liukko - nimen
kytkentä Kalevalaiseen aikaan
ja Liukko – ja Kalevalan historian liittyminen toisiinsa
(ks. Kalevala – ja Liukko – nimen esihistoriaa sekä laaja tutkimusyhteenveto,
linkit Seppo Liukko kotisivuilta):
Sisältö:
Otsikot ja väliotsikot:
1. Asutushistoriaa ja
Eurooppalaisten alkuperä
Jääkauden maksimista alkaen, eurooppalaisten suomalainen perimä Alppien
pohjoispuolella.
1. Jääkauden maksimi LGM ja väestöjen
kerääntyminen refugeihin.
(Euroopan alkuperäisväestö Alppien
pohjoispuolella on Cromagnon -
suomensukuiset väestöt, jotka olivat suurriistan metsästäjäväestöjä – mammutti
jne.)
2. Jääkauden maksimin jälkeinen
aika 16.000 – 12.000 eaa. suomensukuisten elinkeinona oli pääasiassa
suurriistanmetsästystä Alppien
pohjoispuolisilla alueilla.
(Refugialueella alkuperäväestöjen kieli
yhtenäistyi, täällä prestiisi elinkeino oli suurriistanmetsästys ja sen lingua-
franca kielestä; uralilaisesta suomensukuisten kielen esiasteesta muodostuivat
myöhemmät suomensukuiset kielet)
3. Euroopan metsittyminen ja
ilmaston lämpeneminen 12.000 – 5.500 eaa. oli vielä suomensukuisten aikaa (ei
enää suurriistan metsästystä).
(Suurriista loppui ja suomensukuisten alueet
suppenivat useiksi eri alueikseen. Suurriistan loppuessä syntyi erillisillä
suomensukuisten kielten tilkkutäkkimäisiä alueita, suomalaiskieliin syntyi vain
lieviä eroja, koska ulkoisia muutospaineita ei vielä ko. kivikaudella ollut)
4. Kampakeramiikan ajan suomensukuisten
laaja - alue Euroopassa 5500 eaa. – 3000 eaa. oli viimeistä suomensukuisten
kielten yhtenäistä aluetta, sen jälkeen alueet suppenivat
Kampakeramiikan alueet olivat vielä pitkään
suomensukuisten ja - kielisten aluetta, mutta indoeurooppalaisen
maanviljelykulttuurin / - kielen vaikutukset voimistuivat suomensukuisten
kampakeramiikan eteläisiltä reuna - alueilta alkaen, n. 5000 eaa.. Suomensukuisten – ja kielisten
alueet jäivät lopulta pienemmiksi saarekkeikseen ja suppenivat, näin syntyivät
mm. kuuluisa Volgan mutka ja muut
Mari, Merja, Metserä, Mordva, Moksa, Vatja, Tsuudi, jne. muut pienemmät
suomensukuisten alueet ympäri k- keramiikan aluetta, joita oli vielä 500-
luvullakin hyvin paljon (suomenkieliset tilkkutäkkialueet Euroopassa,
loppuaikoina näitä oli enää vain Venäjän alueella).
5. Suomensukuisten alueiden
supistuminen Euroopassa, nykyisellä Venäjän ja Skandinavian alueella 3000 –
1000 eaa. (Indoeurooppalaisen kulttuurin (elinkeino/kieli)
saapuminen suomensukuisten (kampakeramiikan) eri alueille 5500 ea. alkaen ja
eri aikoina, muodosti erilaisia indoeurooppalaisia kieliä -germaani, baltti ja
slaavi. Näillä alueilla asuvien suomensukuisten väestöjen genetiikka muuttui
vain Eurooppaan muuttaneiden indoeurooppalaisten määrällä, joka on ollut
suhteellisen vähäistä, korkeintaan 10- 20 %. Maanviljelyn leviäminen metsästäjä
kulttuurien alueille on ollut pääasiassa kulttuurillista, ei varsinaista
kansainvaellusta).
6. Viron ja Suomen alueen
väestöjen kieli ei vaihtunut, ns. esi- Kalevalainen aika oli Itämeren
ympäristössä n. 3000- 1000 eaa.
Suomensukuisten alueilla oli kehittynyt korkeatasoinen Kalevala- kulttuuri.
(Itämeren alueella suomensukuisten vanha
kalevalakieli muuttui kalevalamittaiseksi n. 1000 eaa. alkaen)
7. Puhutun kielen vaihto on
tapahtunut tosiasia Euroopassa (n. 5000 eaa. alkaen), se on huomioitava
nykyisissä väestöjen alkuperä – , kieli - ja asutusteorioissa.
(Alppien pohjoispuolella tapahtui 5000 eaa.
alkaen, tuhansien vuosien aikana suomensukuisten kielenvaihtoa
indoeurooppalaisiin kieliin, uudet maanviljelykulttuurien kielet syntyivät
suomensukuisten alueilla, suomalaiskielien vaikutuksesta, siksi myös väestöjen
asutushistoria vaikuttaa mm. nimitutkimuksen perusteisiin, esimerkkinä
germanipohjainen liuti >liuta> Liuco> Liuko >Liukko nimistö).
2.
Liukko - nimen esihistoriaa: Vasarakirveskulttuurin kaskiviljelyjoukon ja
-sanaston ajoitus kielitieteen pohjalta
1. Germaanikielisiä
Liuti - Leute – ihmisten siirtyminen kaskiviljelyn alkuaikoina Suomeen
2. Germaanisperäinen
Liukko – nimi on esikristillinen ja muinaissuomalainen nimi
3. Liuti (liuta -
joukko)- Leute (Liuko - Liukko) sanojen etymologiaa
4. Kielitieteellinen
tarkastelu liud – liuti (Leute)- liuta-
Liuco- Liuko- Liukko ketjusta (liuti – leute tarkoittaa joukkoa/ihmistä)
5. Muut Liukko, Luikko,
Luikki, Luikka, Luikku sanojen vanhat merkitykset ja kaskiviljelyalueiden
Liukko – nimet
6. Liuko- Liukko – nimi
on siirrynnäinen Veiksel- Balttia – Viro suunnalta Suomeen
3.
Muinaissuomalaisen Liukko - nimen ja Liukko - paikannimistön historiaa
(Liukko – nimen germaaninen pohja, nimen paikannimistön laajuus,
nimen ikäselvitys ja Vesilahden historian Liukko – talo ja historiatutkimus)
1. Liukko
– nimen ”erottuminen” muusta nimistöstä, -paikannimistön laajuus ja ikä,
kaskiviljelyalueiden liuko- nimet
2. Paikannimistön
tallennus Suomessa ja Liukko – paikannimistön tutkimusmetoodeja
3. Vesilahden ns.
Historian Liukko, talon ikä ja historiaa, eräsijat jne.
4. Liukko -
nimen etymologiaa ja ikää koskevat tarkemmat selvitykset (Liukko –
nimi on mahdollisesti 3000- 4000 vuotta vanha nimi) ja
Liukko –
nimen Kalevalainen kytkentä ja Kalevalaisen nimen ikäarvio
1. Liukko –
nimen etymologiaa ja ikää koskevat tarkemmat selvitykset
2. Milloin ja miksi
Liukko – nimi olisi tullut suomalaisten käyttöön
3. Kaskipaloalueiden
nimet liuti - liuta - Liuko – Liukko
– nimillä Suomessa
4. Mikael Agricolan 1551
historian tiedot Kalevalaisista kaskenkaatajista (Davidin psalttari)
5. Liukon - Liukko –
nimiset paikannimet vanhinta nimistöä Suomessa
6. Liuko- nimen
siirtyminen sisämaahan ja Leviäminen Hämeestä etelään - pohjoiseen ja itään
(Liuko- Liukola- Liukko - Liukkola)
7. Historiallis-
kielitieteellinen määrittely kaskiviljelyn ajoituksesta ja germaanisten
lainasanojen saapumisesta Suomeen
8. Liukko- Luikko-
Laukko- nimien esiintyminen Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa (SKVR- Kalevala)
9. Vesilahden Liuko-
Luikko- sukujen Kalevalainen kytkentä
10. Kalevalaista
perimätietoa
5. Historian Liukko - talot /kartanot
(Paikallishistoria tutkimus ja kysely Liukko – nimisten talojen omistajilta).
1. Historian Liukko- talot ja kartanot Suomessa, paikallishistoriaa
ja omistajien historiaa sekä kyselytutkimus
- Köyliö Liukolan - talo, Vesilahti Liukko - talo,
- Kangasala Liuksiala Kuninkaan kartano, Janakkala Liukolan talo
- Rusko Liukolan – kylä (alue; Turku – Naantali - Masku –Nousiainen)
Liukko – talojen eräsijat Suomessa
2. Liettuan Liukon - paikannimistötietoa
(historiaa) ja Liukon Couryard eli Liukon kartanon omistajien historiaa.
Paikannimistön etumologiaa, alkaen vasarakirveskulttuurien leviämisalueelta
Veiksel- joen ympäristöstä.
- Liukon Courtyard in Lithunia,
Liukoniai, Liukon kylien- ja kartanon alueiden omistajien historiaa
- Veiksel – joen ympäristön Liuko- Luik- nimisten paikannimistöä ja niiden
etymologiaa
- Lauko- nimen alueita mm. Liettuasa
6. Vanhojen kaskiviljelyalueiden paikannimiä Lounais –
Suomessa,
KARTTA:
(Muinaissuomalaisen Liukko - paikannimien levikki ja – määrä).
1. Suomen
vanhimman maanviljelyalueen Lounais- Suomen Liukko – paikannimet, kartta (Lupa
317/MML/08 /Seppo Liukko)
2. Koko Suomen Liukko -
nimipesyeen paikannimet kartta (karttalupa Seppo Liukko)
3. Liukko – paikannimen
kronologinen leviäminen Suomessa sekä nimistön leviäminen Pohjanmaalle ja Savo
- Karjalaan
(ja
nyk. Venäjän Karjalaan ja Inkeriin mm. Ruotsin sotien seurauksena Kalevalaisten
tietäjäsukujen muuttoa em. alueille)
7.
YHTEENVETO: Liukko - nimen historian muut selvitykset ja artikkelin tutkimusyhteenveto
1. Liettuan
ja Viron alueen Liuko- paikannimet
(muinaisgermaanien
lähtö- ja siirtymäalueilta Suomeen, etymologia on sama kuin Suomessa)
2. Liukko – nimen
Kalevalainen kytkentä (Liukko - nimi löytyy mm. Kalevalaisesta
loitsuperinteestä)
3. Liukko – nimen
ikäselvitys, Liukko nimi on esikristillinen nimi
4. Liukko – nimen
terminus ante quem eli liuti- sanan ikä Suomessa/ Veiksel- joen lähtöalueilla
ja
kantaindoeurooppalaisella ajalla, joka on vanhempaa kuin latinalainen
sanasto (vert. liuti, Leuco- Leute)
5. Loppuyhteenveto
Kirjallisuusluettelo
****
© Teksti ja kuvat Seppo Liukko
***************************************************************************
1. Asutushistoriaa ja Eurooppalaisten alkuperä (jääkaudesta maksimista alkaen)
Ks. asiasta myös Seppo Liukon
kirjoittama Wikipedian artikkeli
Eurooppalaisten alkuperä/ Eurooppalaisten suomalainen perimä,
alkuperäisen artikkelin teksti vuodelta 2005.
Toinen Seppo Liukon kirjoittaman artikkelin ”alkuperäinen” versio on tässä
Wikipediaan huhtikuussa 2006.
Tästä: löytyy myös alla olevista osoitteista, jos teksti linkki ei tule oikein:
http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eurooppalaisten_alkuper%C3%A4&oldid=1028276,
ja sen jälkeen muokkaajana / keskustelijana on ollut Seppo Liukko eli seppoilmari - suomalainen –
ks. nykyinen artikkeli alkuperäisen perusteella muokattu Wikipedia - linkki netistä (häirintää);
Tästä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Eurooppalaisten_alkuper%C3%A4, ja katso myös vanhempi versio ja uudempi versio sekä nykyinen voimassaoleva versio, ja tämän artikkelin lisätietoja muokkaushistoria- / keskustelut valikoista (ylävalikko).
Suomalaisten merkittävät etapit Alppien pohjoispuolisilla alueilla,
lyhyt esittely (Seppo Liukko kotisivulta):
Eurooppalaisten suomalainen alkuperä; Hypoteesi Euroopan alkuperäisväestöjä ovat vaaleaihoiset suomensukuiset Alppien pohjoispuolella, tätä hypoteesia tukee aivan tuore New York Times`s 13.8. 2008 julkaistu hollantilainen tutkimus, että suomalaisista suurin osa polveutuu jo muinoin Suomen alueelle jääkauden jälkeen asettuneesta väestöstä (Dr. M. Kayser, O. Lao), se osaltaan vahvistaa samalla vanhan useiden tutkijoiden hyväksymän suomensukuisten jatkuvuusteorian (ks. sama asia myös Joutsenon piiesinelöydöt 2008 Kriiska/Jussila).
Suomalaiset
ovat peräisin Euroopan jääkauden jälkeisistä vähintään 10-12.000 vuotta
vanhasta suomensukuisten ja -kielisten Kundan - kulttuurista. Ks. artikkelin tiivistelmä. ja
3. Eurooppalaisten ja suomalaisten juuret teoria, Eurooppalaisten
suomalainen alkuperä on vanhaa
suurriistanmetsästäjien CroMagnon alkuperää jääkauden maksimista alkaen,
suomensukuisten alkuperäisväestöjen kielenvaihto tapahtui indoeurooppalaisen
maanviljelykieleen Alppien pohjoispuolella n. 5500 eaa. alkaen, sen seurauksena
muodostuivat germaani-baltti- ja slaavikielet, eri Euroopan alueilla ja
eri aikakausilla.
Suomensukuisia kieliä puhutaan edelleen Euroopassa laajalla alueella sekä kolmessa valtiossa Suomi, Viro ja Unkari, myös Ruotsissa meän - ja muilla suomenkielen alueilla sekä Norjan Finnmarkissa sekä laajoilla - alueilla Venäjää, lisäksi pohjois- saamelaisten kieliä on edelleen Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa.
Suomensukuisten
kielten häviäminen (kielenvaihto) on tapahtunut Venäjän alueen lisäksi mm.
Ruotsin, Saksan ja Puolan alueilta jo kivikaudella, joista on enää vain
mainintoja joissakin tutkimuksissa.
Myös historiallisesti tiedetään useiden suomensukuisten väestöjen
vaihtaneen puhumansa kielen, mutta geneettisesti näiden alkuperäinen Cromagnon
– suomensukuinen (-haplotyyppi),
metsästäjä- eurooppalainen perimä vaikuttaa ko. germaani-baltti- slaavi -
kielisten väestöjen nykyisessä perimässä (n. 70- 75 %:sti).
Huom! n.. 5000 eaa. alkaen Eurooppaan saapuneen maanviljely-
indoeurooppalaisten väestöjen genetiikkaa on nykyeurooppalaisissa, siis germaani-slaavi-
baltti väestöissä vain 10- 20%.
Germaaniväestöt ovat lähimpänä suomalaisia (Cavalli -Forza, Human genes
1994 ja S. Pääbo, ks. myös Liukko - nimen esihistoriaa tarkemmin alla).
Eurooppalaisten suomalainen alkuperä (Liukko – nimen historiaan liittyvä artikkeli):
Jääkauden maksimi LGM - 22.000 - 16.000 eaa. (CroMagnon alkuperäisväestöt ja kieliryhmien muodostuminen).
Ukrainan refugi; CroMagnon väestö oli pääasiassa ural - kielisiä suurriistanmetsästäjiä, Euroopan pohjois-osien väestöt joutuivat kerääntymään yhteen jääkauden kylmyyden vuoksi Ukrainan tundra-aroille, jossa oli suurriistaa ja elämisen mahdollisuus. Väestöt siirtyivät siis yhteen paikkaan (jääkauden maksimin pakoalue), joka on määritelty arkeologisesti nimeltään Kostenkin – kulttuuri, jossa syntyi ja kehittyi yksi kieli. Tämä on Euroopan ensimmäinen suuri kielenvaihtotapahtuma, vanhoista ural- jne. kielistä muodostui Alppien pohjoispuolisella alueella pitkään yksistään, jopa yli 10.000 vuotta, vaikuttanut metsästäjien suomensukuinen kieli
Euroopan kielenvaihdot jääkaudesta
nykyaikaan:
Lyhyt
yhteenveto (kaksi suurta kielenvaihtoa Euroopassa 20.000 vuoden aikana ks.
tarkemmin Seppo Liukko artikkeli Kielenvaihdot):
Jääkauden maksimin aikaisella väestöjen kerääntymisaluilla
/ pakoalueella (Ukrainan - refugi) tapahtunut kielenvaihto ural – kielistä
suomensukuisten kieliin oli ensimmäinen kielenvaihto Euroopassa (Cromagnon ihmiselle) kuitenkin ns. saman kielikunnan
sisällä. Tämä 18- 22.000 eaa. tapahtunut väestöjen ja kielien keskittyminen, ja
sen vuoksi tapahtunut kielenvaihto johtui ilmaston kylmenemisen eli jääkauden
maksimin vuoksi. Kielenvaihto tapahtui ns. saman ural - kielikunnan sisällä.
Kielet muuttuivat suurriistanmetsästäjien ural - kielestä, kieliksi joita
voidaan kutsua suomensukuisten kieliksi ja myös nimenomaisesti Euroopan
alkuperäiskieliksi.
Tämän
tapahtuman jälkeen Euroopan metsästäjien kielet olivat yksinomaan
suomensukuisten suomalaiskieliä ja myös Alppien pohjoispuolisten väestöjen
genetiikka oli yksinomaan cromagnon -> suomalainen. Tämän määritelmän vuoksi
suomensukuinen nimitystä pitäisi käyttää ko. väestöstä, ennen neoliittista -
(maanviljely) vallankumousta ja näiden metsästäjien kielestä, koska väestöön on
tullut vasta n. 5500 eaa. alkaen muuta migraatiota Euroopan ulkopuolelta. Ja
mm. siksi, että suomalais - ugrilainen määritelmä on tullut käyttöön vasta
1700- luvulla (- aluksi luultiin kaikkia suomensukuisia myös etnisesti samaan
ryhmään kuuluviksi, mutta nykyisin on tiedossa, ettei se pitänyt paikkaansa,
nykyisin suom.-ugr. tarkoittaa vanhaa kielisukulaisuutta).
Väestöjen
levitessä jääkauden jälkeen nopeasti Alppien pohjoispuoliselle ”tundra”
alueelle, suomensukuisten elinkeinona oli edelleen pääasiassa suurriistan metsästys.
Kivikauden elinkeino muuttui vähitellen n. 12.000 eaa. alkaen, lämpötilan
noustessa ja maanpinnan metsittyessä, sen seurauksena suurriista väheni ja
loppui. Laajojen alueiden yhteinen aika päättyi. Suomensukuiset alueet
suppenivat omiksi ryhmikseen. Sen jälkeen suomensukuisten väestöjen elinkeinona
oli kalastus, metsästys (pienriista) ja keräily.
Toinen suuri kielenvaihtotilanne syntyi
Eurooppaan, Alppien pohjoispuolisille alueille, myös merkittävän mullistuksen vuoksi n. 5000 eaa.
alkaen, jossa eurooppalaisten suomensukuisten - kieli vaihtui lähes
kokonaisuudessaan Euroopan ulkopuolelta tulleeseen kieleen. Tämän kieliryhmän
tulosuunta oli Euroopasta kaakkoon eli alkuperäinen Eurooppalainen
suomensukuisten kieli vaihtui toisen kielikunnan kieleksi eli indoeurooppalaisten
(Persia-Intia-Anatolia) alueiden väestöjen kieliksi (nykyisin tunnetut
germaani- baltti-slaavi- kielet). Silloinen kielenvaihto tapahtui elinkeinon
vaihtumisen vuoksi, kun 5000 eaa. alkaen metsästäjien alueille tuli ns.
neoliittinen vallankumous /maanviljely-kulttuuri. Sen indoeurooppalainen kieli
nousi tärkeimmäksi kieleksi Euroopassa (lingua franca). Suomensukuiset kielet
ovat jääneet tämänkin jälkeen Eurooppaan laajalle alueelle, pienille
tilkkutäkkimäisiksi alueikseen, samalla kieliraja on siirtynyt pohjoiseen.
Indoeurooppalaisia kieliä puhutaan nyt v. 2007 jo n. 96 %:n peitolla kaikista
Euroopan väestöistä. Suomensukuiset väestöt ovat siis vaihtaneet puhumansa
kielen indoeurooppalaisiin kieliin, mutta näiden eurooppalaisten kantageenit
ovat ”tundra vaaleiden suomensukuisten haplotyypillä” varustettu
geenistö. Suomensukuisten geenistö määrittelee vaaleaihoisuuden, se on
merkittävin perimävaikutus nykyisten Eurooppalaisten
kantageeneissä ja siten
vaikuttavat edelleen pääasiassa lähes kaikkien Alppien pohjoispuolisten
väestöjen perimässä.
Suomensukuisten
määrä lisääntyy samalla, kun nykyisten ie - kielien puhujamäärät
lisääntyvät tai nykyisiä suomensukuisia ihmisiä/ väestöjä vaihtaa puhumansa
kielen indoeurooppalaisiin kieliin, kuten edelleen tapahtuu (Alppien
pohjoispuolisten väestöjen nykyisestä alkuperästä on suomensukuista Cromagnon haplotyypin geenistöä on n. 70
-75%).
Alkuperäisiä
suomensukuisten kielien puhujia Euroopassa on enää n. 3 %. Muita Euroopan
kieliä nykyisin ovat indoeurooppalaiset
kielet 96% ja baski n. 0,6% ja sitten turkki jne..
Kielet muuttuivat ja kehittyivät Kostenkinin kulttuurin 22.000- 16.000 eaa. aikana eli ko.
suurriistan metsästäjäväestöjen refugin n. 4000 - 6000 vuoden ”suppean”
yhdessäolon aikana suurriistanmetsästäjien prestiisikieleksi (lingua - franca),
joita voidaan kutsua metsästäjäväestöjen suomalaiskieliksi – ja väestöä
suomensukuisiksi väestöiksi.
Jääkauden
maksimin jälkeinen aika n. 16.000- 12.000 eaa. (Eurooppalaisen
asutuksen alkuperä ja alkuperäiskielet).
Cro Magnon metsästäjäkulttuurien ihmisten suoraa jatkumoa
ovat jääkauden jälkeiset Euroopan alkuperäisväestöiksi luettavat Ukrainan
refugin eli Kostenkinin kulttuurien suomensukuiset ”tundra” vaaleaihoiset
suurriistan metsästäjäväestöt ja Iberian- Solutren kulttuurien baski väestöt.
Gravette - suurriistan metsästys jatkui, ja suomensukuisten suurriistan
metsästyskulttuurit levisivät Kostenkinin kulttuurista – Svidryn ja Hampurin
kulttuureihin jääkauden maksimin 16.000 eaa. jälkeen nopeasti Keski-Euroopan
alueille Ukrainasta – Atlantille ja Uralille. Jääkauden jälkeisellä 16.000- 6000
eaa. aikaisella kivikaudella ei ole arkeologisesti havaittu mitään Euroopan
ulkopuolista migraatiota. Mitään merkittäviä kontakteja ei ole havaittu
indoeurooppalaisilta (Euroopasta kaakkoon), nimenomaan
indoeurooppalaiskielisten väestöjen taholta Alppien pohjoispuolisille Keski -
Euroopan alueille, ennen kuin 5000 eaa. alkaen. Kivikauden aikaisten
metsästäjien leviämisestä, joka on ollut vain Euroopan sisäistä väestöliikettä,
siitä on arkeologista näyttöä:
Hampurin- Svidryn alueen kulttuurit
levisivät vain muutamassa sadassa vuodessa Puolasta – Englantiin. Kulttuurin
metsästäjien alueellinen dynamiikka oli hämmästyttävä. Hampurin arkeologisessa
aineistossa on myös itäistä Gravettien (Ukrainan- refugi) elementtejä, levisi
Puolaan / Svidry ja länteen Etelä- Englantiin, Bromme - Pohjanmeren mantereen
kautta (H- P. Schulz Twärminne 2½ seminaari esitelmä 1999:32).
Koska kivikaudella ei ole havaittavissa huomattavaa väestömigraatiota muualta,
voidaan olettaa, että Kundan- kulttuuri muodostaa Suomen väestön peruselementin
(H-P. Schulz 1999/Twärminne 2½)
Suomalaiskielet olivat Euroopan laajan - alueen suurriistan metsästäjien eli
prestiisi väestön lingua - francakieliä, mm. etelästä nousseiden villipeuran
metsästäjien baski- saamelaisten kielenvaihto tapahtui suomalaiskieliin n.
12.000 eaa. Hampuri- Svidry - Bromme kulttuureissa, täältä
pohjoissaamelaiset siirtyivät sulaa Atlantin rannikkoa pitkin pohjoiseen,
Komsaan
Komsan saamelaiset ovat pohjoissaamelaisia (eri
genetiikkaa kuin eteläsaamelaiset). Tarkennus; samaan aikaan Suomessa
vaikuttivat Suomen alueen alkuperäiset eteläsaamelaiset /metsästäjä hämäläiset
/joita myös myöhemmin myös lappalaisiksi kutsuttiin, joista osa Lounais-Suomen
alueella väestä assimiloitui myöhemmin vasarakirvesajan germaaniväestön kanssa
n. 2500 eaa. alkaen ja niin muodostui hämäläisten talonpoikaisväestö –
kaskiviljelyväestö.
Euroopan laaja- alue Atlantilta - Uralille muuttui suurriistan
metsästäjien kannalta epäedulliseen suuntaan, olosuhteet muuttuivat, lämpötila
nousi, metsät kasvoivat, aroheinä ja suurriista vähenee ja loppuu mm. mammutti
kuolee sukupuuttoon.
Euroopan
metsittyminen ja ilmaston lämpeneminen 12.000- 5.500 eaa., suomalaisten
jatkuvuusteoria
(elinolosuhteiden muutoksia).
Suurriistan- metsästäjien olosuhteet heikkenivät, kun maanpinnan metsittyminen
pääsi vauhtiin. Mammutti hävisi ja muu suurriista loppui, silloin
suomensukuisten metsästäjäväestöjen laajat metsästysalueet suppenivat. Laaja
suomensukuinen alue muuttui "tilkkutäkkimallin" mukaisiksi pienemmiksi
alueikseen (joita on edelleen alueen itäosissa, mutta lännessä suomensukuisten
”merkkejä” ei enää erota, koska myöhempiä 5000 eaa. jälkeisiä
kulttuurikerroksia on jo liian paljon).
Mutta naapuri alueiden suomensukuiset ymmärsivät edelleen toisiaan - kieli ei
suuresti muuttunut Euroopan laajalla - alueella- kivikaudella ei vielä tuolloin
ollut pohjoisen Keski- Euroopan alueella ulkoisia muutospaineita (kieli tai
väestö migraatioita).
Pienempiä suomalaiskielisiä alueita syntyi kaikkialle entisille suurriistan
metsästäjien alueille Atlantilta - Uralille (mm. Volgalla ja Puola- Saksa
alueilla). Tällaisia olivat Hampurin kulttuurin jälkeen lännessä mm. Bromme-
Ahrensburgin ja idässä postSvidryn
- Kundan-
kulttuurit (ks. Viro/ Estonia ).
Näiden kulttuurien suomensukuinen perimä ja -kieli siirtyivät Pohjois-
Eurooppaan, kun jäämassat väistyvät n. 10.000 vuotta sitten.
Jatkuvuusteoria:
Tämä suomensukuisten ja -kielisten siirtymä on tapahtunut jääkauden
maksimista alkaen. Euroopaan suurriistanmetsästäjien vanhan laajan alueen
suomesukuisten ja suomalaiskielisten väestöjen alueelta laajentumisen pohjoista
kohden jäämassojen väistyessä. Nämä väestöt siirtyivät myös n. 8700 eaa. alkaen vahalta suomensukuisten
väestöjen laajalta - alueelta Kundan kulttuuriin ja sieltä Suomeen.
Se on yleisesti hyväksytty tapahtuma ja sillä on tieteellisesti olemassa oma
nimensä, se on: jatkuvuusteoria (ensimmäisenä C.F. Meinander jo 70- luvulla).
Jatkuvuusteoria on yleisesti hyväksytty
niin arkeologien kuin kielitieteilijöidenkin taholta.
Tämä konsensus ikään kuin saavutettiin
Tvärminnen symposiumien aikana 1980-luvulla. Tällöin ensimmäistä kertaa useat
kielitieteilijät olivat samaa mieltä. Kielitieteellä olikin ollut ongelma,
miten on mahdollista, että genetiikassa suomalaisten juuret menevät suurriistan
metsästäjiin saakka, mutta esim. suomensukuisia kieliä puhuvat unkarilaiset ja
pohjoissaamelaiset eivät ole lähinpiä sukulaisia geneettisesti
suomalaisten kanssa. Tähän kehitykseen on ollut jokin selkeä syy.
Tämä kirjoitukseni perustuu nimenomaan
jatkuvuusteoriaan ja niin, että suomensukuisten väestöjen alku on Cromagnon
väestö eli nykyihminen joka tuli Eurooppaan n. 35.000- 21.000 eaa. suurriistaa
metsästäen. Jääkauden maksimin (LGM) aikana n. 18.000 vuotta ennen ajanlaskua,
joutuivat väestöt Alppien pohjoispuolella kylmyyden vuoksi, keräöäntymään
yhteen paikkaan Ukrainan refugiiin ja arkeologisesti Kostenkinin – kuttuuriin,
jossa muodostui suomensukuisten kieli.
Täällä Alppien pohjoispuolisten
väestöjen kieleksi muodostui suomalaiskielien jokin esiasteen
muinaissuomalainen kieli, josta se on levinnyt laajalti Eurooppaan ja jopa
Ural-vuorten taakse (Pohjois- Norjasta/ Ruorsista - Unkariin ja Itämeren
rannoilta –Ural - vuorille ja sen taaksekin). Tämä väestö sai ensimmäiset vieraat kosketukset vasta noin 5000 - 8000
vuotta eaa., koska em. Eurooppaan suomensukuisten alueelle saapui
ensimmäisiä indoeurooppalaista väestöjä kaakosta eli Anatolia – Lähi- Itä alueelta.
Kaiken kaikkiaan tämä ns. vaaleaihoinen väestö on saanut geneettistä muutosta
korkeintaan 20 -25%, eurooppalaisten peruspopulaatio on edelleen vaaleaihoista
suomensukuista väestöä geneettisesti (75- 85% haplotyyppin ero).
Jatkuvuusteoriaa
tukee myös 1980 ja 1997 Tvärminnen ja Lammin symposiumin
yhteenvedot, joista lainaan Petri Kallion, Jorma Koivuulehdon ja Asko Parpolan
lausuman ingressiä (netissä).
Suomalais- ugrilainen Seura järjesti
Lammilla 8.11.1997 symposiumin Suomen väestön juuret Tvärminnessä 17-19.1.1980
samasta aihepiiristä järjestetyn symposiumin jatkoksi. Tvärminnessä sai ensimmäisen kertaa yleistä kannatusta jatkuvuusteoria,
jonka mukaan Suomessa on puhuttu suomea ja sen esimuotoja jo kauan ennen
ajanlaskun alkua, todennäköisesti jo kivikaudesta lähtien. Sen jälkeen esitetty kielitieteellinen
ja arkeologinenevidenssi on ainoastaan vahvistanut tätä teoriaa. Tämä tuli
esiin myös Lammilla.
Uudet
tiedot vahvistavat suomalaisten jatkuvuusteoriaa:
Euroopan alkuperäisväestöjä ovat vaaleaihoiset suomensukuiset
Alppien pohjoispuolella, tätä hypoteesia tukee aivan tuore New York Times`s 13.8. 2008
julkaistu hollantilainen tutkimus, joka toteaa että : ”suomalaisista
suurin osa polveutuu jo muinoin Suomen alueelle jääkauden jälkeen asettuneesta
väestöstä” (Dr. M. Kayser, O. Lao).
Prof. Aivar Kriiska /Jussila
Joutsenon kaivausten löydöt vahvistavat myös jatkuvuusteoriaa:
Joutsenon vuoden 2008 aikana
esitetyt piiesinelöydöt tukevat jatkuvuusteoriaa (Kriiska / Jussila). Jatkuvuusteoria on perusteltu jo
aikaisemminkin mm. Unto Salo 1978. Esimerkiksi Suomessa ns.
Orimattila - Lahti - arkeologisten löytöjen perusteella on todettu ja päätelty
kivikauden väestön saapuneen Kundan kulttuurista, joka on jatkunut
katkeamattomasti Suomusjärven kulttuurista edelleen näiden suomalaisten
väestöjen toimesta nykyaikaan saakka n. 10.700 vuotta (Unto Salo 1978:43 ja
2000:66).
Sen jälkeen uutta kieliainesta saapui Suomeen ja Balttian kampakeraamisille alueille
vasta germ. -balttikielisten vasarakirveskulttuurien ajoista alkaen n. 2500
eaa., tällöinkin alueelle saapunut germ. kielinen väestö on ollut alkuperältään
em. laajan – alueen suomensukuisia väestöjä Itämeren – Kampakeramiikan
vanhoilta alueilta, mutta vaihtanut puhumansa kielen indoeurooppalaiseen
prestiisi elinkeinojen kieleen (maanviljelykieleen).
Kampakeramiikan
ajan suomensukuiset laajalla - alueella Euroopassa, sen päälle on tullut
Neoliittinen vallankumous n. 5000 eaa. alkaen (=maanviljelyn
leviäminen, uusi merkittävä elinkeino – ja uusi ligua- franca kieli
Eurooppaan).
Maanviljely levisi ekspansiivisesti (vallankumouksellisen voimakkaasti)
Eurooppaan nimenomaan Euroopasta kaakkoon olevilta seuduilta eli Indoeuroopan
(Anatolian, Persian /Intian) suunnalta n. 8000 – 5000 eaa. alkaen.
Koska Euroopan jääkauden jälkeisen ajan maanviljelylle sopivat
lämpötilaolosuhteet ja metsittyminen antoivat siihen suuren mahdollisuuden
maanviljelyn leviämiseen myös Alppien
pohjoispuolelle (kaskeaminen) n. 5500 eaa. alkaen. Leviäminen oli
pääasiassa kulttuurista (ko. kauden aikaista migraatiota/muuttoa Eurooppaan oli
geneettisten mittausten perusteella vain n. 15- 20 % alueen alkuperäisiin
metsästäjäväestöihin verrattuna). Euroopan metsästäjät oppivat nopeasti uuden
maanviljelykulttuurin ja siihen liittyvän indoeurooppalaisen lainasanaston
käyttöönotto ja lopulta tämä historiallisesti nopea ja ”täydellinen” aikaisemman
väestön kielenvaihto ”uuteen kieleen” levisi Itämeren rannikolle saakka n. 3500
eaa. mennessä. Tällöin vasarakirves/nuorakeraamisen kulttuurien leviäminen
muutti aikaisemmin metsästyksellä eläneiden suomensukuisten alueet ja tietenkin
väestön pääasiallisesti alkeellisiksi maanviljelijöiksi ja joiden kieli vaihtui
ensiksi ko. lainasanoihin ja uusien murteiden kautta indoeurooppalaisiin
kieliin –> germaani - baltti- ja myöhemmin -slaavi. Tämän rajan
pohjoispuolella sijaitsi tyypillisen kampakeramiikan metsästäjien alueet, ja se
oli suomensukuisten ja indoeurooppalaisten alueen kieliraja.
Suomalaiskielisten metsästäjien alueille etelästä alkaen oli saapunut n. 100
kertaa pienriistanmetsästystä (Huom. suurriistan metsästys oli päättynyt n.
12.000 eaa.) tehokkaampi uusi kulttuuri- maanviljelykulttuuri. Kieli kannatti
vaihtaa. Maanviljely toi Eurooppaan tullessaan Persiasta ja Lähi - Itä alueilta
uuden kielen - indoeurooppalaisen kielen (Colin Renfrew). Vaikka ns. tummempaa
muuttajaväestöä Lähi - Idästä eli ns. Indo- Euroopasta oli vain korkeintaan n.
20 % sen aikaisesta tundravaaleaihoisesta metsästäjäväestöistä, tapahtui suurelle
osalle metsästäjiä kahden tuhannen vuoden aikana kielenvaihto suomalaiskielistä
indoeurooppalaisiin kieliin, tästä kielenvaihdosta syntyi ensiksi
germaanikielet. Indoeurooppalainen kieli- ja maanviljely levisivät nopeasti
Itämeren rannikolle saakka, n. vuoteen 3500 -3000 eaa. mennessä.
Maanviljelyn leviäminen hidastui kun jääkauden jälkeinen holoseeni - ajan
lämminkausi (7500- 3900 eaa.) päättyi, vaikuttaen maanviljelyn leviämisen
hidastumiseen ja siihen, että ns. kielenvaihto myös hidastui. Suomalaiskielisiä
sanotaan olleen vielä n. 3000 eaa. Puolan (Podsdam) - ja Saksan pohjoisalueilla
sekä myös Etelä- Ruotsissa, suomalaiskielisten (ei välttämättä väestön, koska tapahtui kielenvaihto) kielirajan
hitaasti siirtyessä pohjoisen suuntaan (ks. Museovirasto- arvio; kampakeramiikan alueen raja-
alueet olivat samalla kieliraja suomensukuisten ja nuorakeraamisen
indoeurooppalaisten kielien välillä n. 5200- 3000 eaa., siis laajalla –
alueella Preussista – Uralille, ks. kampakeramiikka, Museovirasto).
Yleisen paikannimitiedon ja
paikannimistön tutkimusperinteen perusteella on määritelty, että vesistönimet
ovat jonkin alueen vanhinta nimikerrosta.
Vesistönimet ovat jääneet asukkaiden muistiin ja niitä on käytetty jatkuvasti
nykypäiviin saakka. Vesistönimet ovat alueen vanhimpien väestöjen eli
suomensukuisten väestöjen antamia nimiä ja niihin liittyy aina jotenkin ko.
vesistön nimeämisperuste.
Tällaisia esimerkkejä on olemassa
Euroopan alueilla mm. Jokien nimissä Venäjä- Keski- Eurooppa; Volga –
Valkeajoki, Msta – Mustajoki (Novgorod) ja Vltava – Valtava joki (Praha) sekä
järvien nimissä mm. Ruotsin suuret järvet; Vettern – Vesijärvi, Venner –
Venejärvi ja Melar - Melajärvi jne.
Nämä ovat jäänteitä suomensukuisten
asumisesta jääkauden maksimista ja
sen jälkeen aina 5000 eaa. – 1000 eaa. aikoihin saakka.
Nimet ovat syntyneet ennen ko. alueilla tapahtuneita suomensukuisten väestöjen
kielenvaihtoja uuden kulttuurin maanviljelyn kieliin eli indoeurooppalaisiin
germaani- slaavi kieliin (neoliittinen
vallankumous).
Tämän jälkeen ko. vesistönimiin on tullut vain lievää muuttumista, kuten
slaavialueilla tunnettu vokaalin liudentuminen, mutta suomensukuisten kielien
alkuperä on havaittavissa näissä esimerkki paikannimissä.
Ks. tarkemmin artikkeli Kielenvaihdot Euroopassa, Seppo Liukko.
Germaanikielisten maanviljelyalueet olivat vanhimmalla
alueellaan n. 3500- 3000 eaa. aikana sijoittautuneet Veiksel- joen alueelle,
nykyisen Puolan ja Saksan raja-alueilla. Tästä tarkemmin vielä myöhemmin liuti-
(Liukko) asiayhteydessä, kun käsitellään mistä maanviljely ja liuti-
liuta- Liuko- Liukko nimet olisivat lähtöisin ja mikä olisi nimen
syntyaika. Veikselin germaanien maanviljelyn lähtöalue on se, josta
maanviljelykulttuuri aloitti ja jatkoi leviämisensä suomensukuisten
kampakeramiikan alueelle, ensin Balttiaan ja sitten Suomeen Viron kautta, n.
2500- 2800 eaa. alkaen.
Maanviljelykulttuuria levittäneiden Suomen ja Balttian alueille saapuneiden esi
- /muinaisgermaanisten ryhmien on täytynyt olla ainakin osittain ”kaksikielisiä”
(germaanin ja suomenkielen), koska äännemuutokset ovat edellyttäneet
hyvin tiiviitä kosketuksia kielten välillä (Häkkinen 1997:247-48).
Kielimuutokset Suomen ja Viron (Balttian)
kohdalla on em. lainasanojen vuoksi alkanut vasarakirveskulttuurin ja
(esi-) germaanien saapumisen aikana. Kampakeraaminen aika vaihtui hitaasti
nuorakeraamiseksi Balttiassa ja Suomessa, mutta kieli ei vaihtunut (ei
germaani-, eikä baltinkielisten saapuessa), vasta huomattavasti myöhemmin
Balttian eteläosista alkaen suomensukuisten kieli vaihtui balttiin.
PS. Suomessa on aikaisemmin puhuttu ns. balttien siirtymisestä Suomeen n.
vasarakirveskulttuurien aikana, se ei ole mahdollista, mutta vasarakirvesgermaanien muutto Balttian
kautta on tapahtunut n. 2800- 2000 eaa. aikana Suomeen.
Nämäkin
väestöt ovat olleet pääasiassa olleet kielenvaihtaneita suomenukuisia väestöjä,
jotka olivat ilmeisesti kaksikielisiä eli puhuivat vielä esi- itämerensuomi-
germaanikieliä - maanviljelysanasto germaanista, ja joilla on muuttaessaan
ollut n. 15%:n luokkaa oleva haplotyypin
ero suomalaisiin verrattuna eli perimässä on ollut suomensukuisten perimää
n. 85% ja korkeintaan 15% indoeurooppalaista perimää.
Kampakeramiikka vaihtui suomensukuisten alueilla etelästä alkaen
hitaasti nuorakeramiikkaan, jota myös vasarakirveskulttuuriksi mainitaan.
Vasarakirveskulttuurit olivat alunperäisesti suomalaiskielisiä väestöjä, mutta
kielenvaihdon jälkeen ensiksi germaanikieltä puhuvia, mutta geneettisesti 75-
80 % :sti suomensukuisten metsästäjien alkuperää ks. myös tästä
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_esihistoria.
Suomensukuisten
alueiden kutistuminen Euroopassa, nykyisellä Venäjän alueella ja Skandinaviassa
3000- 1000 eaa.. (väestöjen - kielen muutoksen kulkusuunta).
Suomensukuisten alueet suppenivat Venäjällä ja Skandinaviassa hitaasti
eteläisiltä alueilta alkaen. Suomensukuisten kielet olivat vielä 1000 eaa.
Ruotsissa nykyisen Tukholman paikkeilla ja Venäjällä kieliraja oli vielä
huomattavasti Moskovan aluetta alempana.
Vasta Pähkinäsaaren 1327 jakoi suomalaiset
kahteen osaan, joista suurempi osa jäi Novgorodin hallintaan. Tämän rauhan
rajan takaiset hämäläiset muuttuivat ensiksi Novgorodin ja sitten Venäjän
vaikutuksesta (kieleltään) hämäläisistä > karjalaisiksi, mutta kieli säilyi
suomensukuisten kielenä. Venäjällä ja Ruotsissa kielen vaihtumista on
tapahtunut vielä 1600-luvulla, molemmissa sitä avittaa kielipolitiikka, joka ei
ole hyväksynyt tai suosinut alkuperäisten suomensukuisten kielten opetusta
kouluissaan 1900 - luvun loppuun mennessä kuin satunnaisesti.
Viron ja
Suomen alueen väestöjen kieli säilyi, ns. esi - Kalevalainen aika kehittyi
edelleen 3000 - 1000 eaa. (alkuperäiskielen säilyminen Suomessa ja
Virossa, Kalevala - aika ennen kalevalamittaa).
Balttian eteläosien suomensukuinen kieli vaihtui Preussin ja Liettua alueilla
n. 2500- 3000 eaa. maanviljely- kantagermaanikielen levitessä. Balttikielisiä
väestöjä siirtyi Liettuan Balttian alueelle hieman kielellisesti
”kantagermaaneja” myöhemmin (baltti / karjatalous). Vielä 1000 jKr. mainitaan
Liettuan ja Latvian alueilla puhutun suomalaiskieliä. Kiukaisten kulttuurin-
pronssikauden aikana nämä edellä mainitut suomalaisgermaaniset väestöt
levittivät kaskiviljelyn ja karjanhoidon kulttuuria pohjoiseen mm. Suomeen.
Nämä germaanikieltä puhuvat "ryhmät" olivat alkuperältään
suomensukuisia, mutta puhuivat indoeurooppalaiskielistä muuntautunutta
muinaisgermaanin kieltä. (tässä jo osittain ie - baltti kielen taitajia - mm.
karjanhoitosanasto).
Viron ja Suomen alueelle näitä ensimmäisiä muinais- kantagermaanikielisiä
kaskiviljelijöitä saapui n. 2500 eaa. alkaen. Ilmasto oli jo viilentynyt
huomattavasti, joten maanviljelyn leviäminen hidastui. Siinä on yksi
merkittävimmistä syistä miksi kieli ei vaihtunut enää Virossa ja Suomessa (ja
Venäjän harvaan asutuilla havumetsäalueilla). Ja koska näitä germaani muuttajia
on ollut niin vähän alkuperäisiin suomensukuisiin metsästäjiin verraten, kieli
ei vaihtunut. Merkittävästi ei muuttunut myöskään suomalaisten genetiikka,
koska maahan tulleet germaanit ovat olleet sitä Veikselin alueen suomensukuista
väestöä, jotka olivat vaihtaneet metsästyksen maanviljelyyn ja puhumansa kielen
n. 4000- 2500 eaa. aikana ainakin osittain maanviljely- karjanhoitosanastoon.
Myös Kalevalainen
kulttuuri säilyi, mutta samalla vanha arkaainen metsästäjä-
kalevalainen kulttuuri muuttui maanviljelysanaston ja – elinkeinon uusien
(muinais-) germaanispohjaisten sanojen tullessa uutena elementtinä mukaan. Suomensukuisten viimeinen pohjoinen
"linnake" säilytti itämerensuomenkielen, joka oli muuttunut nyt
kantasuomeksi germaanisen maanviljelykulttuurin ja - lainasanaston levitessä
Suomeen ja Viroon Kiukaisten kulttuurin aikoihin.
Kantagermaaniskielisen kaskiviljelyjoukon saapuminen muutti Suomen alueen
vanhaa hämäläisten asutusta (sämä), niin että näiden muinaisgermaanien
vaikutuksesta kieli muuttui suomalaiseksi kantasuomeksi lounaisrannikolta
alkaen. Vanha germaaniväestö sulautui samalla näihin lounaisen alueen vanhoihin
hämäläisiin väestöihin, ilmeisen hitaasti. Syntyi kaskiviljely- karjanhoito
alueen (länsi) suomalaiset.
Muu osa Suomesta jäi vanhaa hämäläiskieltä (varhaiskantasuomi – saamelainen)
puhuvaksi luonnonelinkeinoja harjoittavaksi väestöksi (ns. lappalaisväestö =
eteläsaamelainen kulttuuri, mutta nämä eivät olleet poron
metsästäjiä/hoitajia).
Nykytiedon mukaisen Hämeen alueen ns. lapinvaltaus alkoi jo
rautakaudella ns. vanhemmalla rautakaudella 500 eaa. alkaen, kun lounaisen
vanhan kaskimaanviljelyn eli silloisen ns. vakiintuneen maanviljelyn em.
”suomalainen” väestö aloitti siirtymisensä sisämaahan ”hämäläisten –
lappalaisten” alueelle. Sisämaan vanhimpia vakinaisen maanviljelyn
asutusalueita ovat olleet Tyrvää, Vesilahti ja Lempäälä (Hämeen
Käräjät 1, Salo 2000:44).
Näiltä alueilta löytyy myös vanhoja Liukko - paikannimiä ja
Liukko - Luikko – taloja, joita on ilmeisesti ollut olemassa jo turkiskaudella
300- 500 – luvulla.
Puhutun
kielen vaihto on tapahtunut tosiasia Euroopassa.
(asia vaikuttaa myös nimistötutkimukseen, nimen etymologiaan ja
nimien siirrynnäisyyteen kielialueelta toiseen)
Kielenvaihto on otettava huomioon mm. paikannimistöä tutkittaessa varsinkin,
jos nimi on etymologisesti ns. germaanipohjainen ja se olisi siten
mahdollisesti peräisin ajalta 2000 - 3000 eaa., tällaisia nimiä on tullut
Suomeen Kiukaisten kulttuurin- pronssi- ja rautakauden aikoina. Suomessa on
lukuisa joukko muitakin germaanisperäisiä nimiä, kuin tässä tutkimuksessa
esitettävänä olevat Liuco – Liukko - nimipesyeen nimet (mm. Ahti, Tanni,
Hintsa, Hyvikkä, jne. muut germaaniperäisiksi etymologialtaan esitetyt nimet
Suomessa).
Elinkeinon vaihdossa voi tapahtua tietyissä olosuhteissa kielen vaihtuminen,
kuten tapahtui metsästäjien kielenvaihto ns. maanviljelykieleen. Suomen ja
Viron alueella sellaisia olosuhteita ei ollut, elinkeino vaihtui metsästyksestä
maanviljelyyn (hitaasti - satojen vuosien aikana), mutta kieli ei vaihtunut.
Maanviljelyn leviämiseen tarvittavat lämpötilaolosuhteet heikkenivät ja kun
muuttajia Suomeen oli suhteellisen vähän n. 1/20 osa alkuperäisestä väestöstä
(n. 5 %), kieli ei vaihtunut.
Kun Keski-Eurooppaan saapui indoeurooppalaisia määrältään n. 20 %
alkuperäisistä metsästäjäväestöistä, siellä suomensukuisten väestöjen kieli
vaihtui 5000 eaa. alkaen. Kielenvaihdossa ei vaihdu genetiikka.
Väestöjen kielen vaihdosta seuraa, että mm. Euroopassa esiintyvät kieliryhmät
eivät ole alkuperältään geneettisesti erityisesti germaaneja, baltteja tai
slaaveja. Kielenvaihdossa genetiikka
(ko. haplotyyppi ) ei vaihdu.
Indoeurooppalaiset kielet eivät merkitse geneettistä perustetta, esim.
germaani, baltti - ja slaavi ovat vain kieliperusteita ja edustavat vain
ko. kieliryhmää. Näiden kieltä puhuvien
geneettinen alkuperä on edelleen pääosin 75- 80 %:sti metsästäjäväestöjen
genetiikkaa (S. Pääbo1994). Paikannimistö tutkijan on tunnettava myös
kielenvaihdon mekanismi ja alueet missä ja milloin sellainen olisi tapahtunut
ja mitä kielenvaihto merkitsee nimistö- tutkimuksessa.
Mikäli tehdään johtopäätelmiä n. 3000 eaa. aikaisista tai sen jälkeisistä
väestöliikkeistä on tunnustettava kielenvaihdon tosiasiat. Vielä nykyisin
sanotaan: Kieli tekee kansan. Se on totta, mutta aikaisemmin ei ole tiedetty
paljoakaan geneettisestä perimästä, tai siitä, että väestöille on voinut
tapahtua tietyissä ympäristöolosuhteissa kielenvaihto
PS. Sellainen kielenvaihto toiseen
kieliryhmään on tapahtunut Euroopassa 5000- 2000 eaa. aikana ja sen jälkeen myöhemminkin mm. Venäjällä (kuten
hyvin tiedetään, kielenvaihtoa tapahtui ja tapahtuu edelleen 1200 - 2000
luvuilla). Kampakeramiikan laajan-alueen suom. sukukielisten
metsästäjäväestöjen elinkeinonvaihdon yhteydessä näiden puhuma kieli vaihtui
maanviljelijöiden indoeurooppalaisiin kieliin, koska niiden elinkeino oli
prestiisi asemassa metsästäjien (suom.sukuisten) elinkeinoon ja – kieleen
verrattuna. Sen vuoksi tapahtui metsästäjä väestöjen kielenvaihto lingua -
franca kieleen eli indoeurooppalaiseen kieleen, joiden puhujia Euroopassa on
nyt n. 96% (HUOM! kuitenkin
eurooppalaisten genetiikassa (haplo) on vain 10- 20% indoeurooppalaista, pääosa
onkin CroMagnon - suomensukuisten –suurriistan- metsästäjien geenejä).
Miksi suomalaisilla sanotaan
tutkimuksien perusteella olevan 20% ns. itäistä geenistöä? Vastaus: Suomalaisilla on vanhaa
suurriistanmetsästäjien Cromagnon
vaaleaihoista genetiikkaa enemmänkuin esim. germaaneilla, siis suomalaisilla n. 90 – 95 % ja germaaneilla
n. 70- 75 % (tämä näkyy nykyisissä geenitutkimuksissa niin, että
suomalaisilla sanotan olevan 20% itäistä geenistöä- näin onkin mutta niin, että suomalaisilla 95%
ja germaaneilla sitä on 75% ja vain tämä
15-20% ero näkyy) ja toisaalta slaaveilla cromagnon
geenistöä vähemmän n. 65-70 %, koska slaaveilla on geeneissään myös
viimeisimpien n. 1000 eaa. jälkeen Eurooppaan muuttaneiden indoeurooppalaisväestöjen mm. skyyttien- ja
sarmaattien - sekä turkkilaisgeeniperimää, enemmän kuin germaaneilla (ero 25-35% suomensukuisiin on siis
suurempi, kuin germaaneilla ). Koska
Venäjällä on paljon kielen slaaviin vaihtaneita suomensukuisia, joiden
genetiikka on lähes kuin suomalaisilla 70 – 90 % Cromagnon genetiikkaa niin,
mm. slaavialueen väestöjen geneettinen vaihtelu riippuen suuresti (jopa 20%) suomensukuisten assimiloitumisasteesta
slaavinkielisiin eli slaavinkieliseen
indoeurooppalaiseen väestöön tai paremminkin päinvastoin, paljonko
slaavinkielistä indoeurooppalaista geenistöä on assimiloitunut alkuperäiseen
suomensukuisten väestöön.
Koska kielenvaihto tapahtui Euroopassa
toisen kieliryhmän kieleen ja tapahtumaan kului eri Euroopan alueilla satoja ja
tuhansia vuosia, muodostui indoeurooppalaisesta kielestä suomensukuisten
erilaisilla alueilla erilaisia indoeurooppalaisia murteita (entisen
suomensukuisten laaja –alue muuttui suurriistan loputtua 12.000 eaa. alkaen
pieniksi suomesukuisten tilkkutäkki alueiksi, joissa puhuttiin suomensukuisten
kieliä) ja näistä eri aikakausina 5000- 1000 eaa. välillä useita eri kieliä.
Kielenvaihdossa suomensukuisten kielestä maanviljelykieleen indoeurooppa->
germaani ko. väestön on aluksi tarvinnut olla kaksikielinen, ja uusi kieli
olisi muuttunut murtamisesta johtuen. Vanhin on indoeur. kielistä
(esigermaani/arja) muinaisgermaani ja
sitten baltti- slaavi jne., tämän vuoksi mm. germaanit ovat pääasiassa lähes 75%:sti,
vanhoilla ”vaaleaihoisten” metsästäjäsuomalaisten genetiikalla varustettuja.
Vaaleaihoisuus (-hiukset/siniset silmät) ovat levinneet juuri kivikauden tundra
vaaleaihoisten suurriistanmetsästäjien cromagnon /suomalaisten geenien
välityksellä nykyisiin Eurooppalaisiin väestöihin.
Tutkimus 27.9.2002 Prof.
Jonathan Rees,
Researchers predict
the last truly natural blonde will be born in Finland – the country with the
highest proportion of blondes.
Nykyisin vastaavassa prestiisi asemassa näyttää olevan yleisesti
kielenvaihto hiljalleen uuteen
nykyajan lingua franca kieleen -> englantiin ja aikaisemmin on todettu
tapahtuneen Etelä- Amerikan intiaanien kielenvaihto -> ko. alueen lingua
franca kieleen espanjaan, mikä on myös historiallista faktaa. Tässäkään
kielenvaihto tapauksessa intiaani väestön genetiikka ei muutu, vaikka nämä intiaanit
nykyään puhuvatkin indoeurooppalaisiin kieliin kuuluvaa espanjaa. Espanjaa
puhuvat intiaanit eivät siis ole espanjalaisia. Vrt. yllä siis germaanikieltä
puhuvat eivät ole alkuperältään geneettisesti mitään ”germaaneja”. Kielenvaihdossa ei genetiikka muutu
(mot).
Siksi perimä saattaa olla täysin erilainen kuin mitä kieltä
ko. henkilö tai nykyiset kansat puhuvat nyt.
Kuitenkin esim. sukututkimuksessa juuri genetiikka on se tärkein, sillä
määritellään suku.
Nimitutkimuksen metodeissa on huomioitava myös kielenvaihdon vaikutukset,
varsinkin silloin, kun on tapahtunut migraatiota/ muuttoa alueelta toiselle.
Tällöin on huomattava, että monet suomalaiskieliä puhuvat esim.
pohjoissaamelaiset ja unkarilaiset tai samojedit puhuvat suomalaiskieliä, mutta
nämä eivät ole läheistä geneettistä sukua suomalaisille.
Toisaalta nykyisen Keski- Euroopan väestöt itävaltalaiset,
saksalaiset ja saksankieliset belgialaiset ovat geneettisesti lähimpänä
suomalaisväestöjen genetiikkaa (mm. Cavalli - Sfortza 1994).
Miksi näin on? Tämän artikkelin alussa on selvitetty miten se on loogista ja
mahdollista (hypoteesi/ SL). Keski- Euroopan alueen suomensukuiset
metsästäjäväestöt vaihtoivat elinkeinonsa maanviljelyyn ja kielensä
maanviljelykieleen ensiksi germaanikieliin (sitten baltti-slaavi), siksi ko. alueen nykyisillä väestöillä on
”metsästäjäsuomalainen” alkuperä. Tämä määrittely on sellainen, joka pystyy
johdonmukaisesti perustelemaan geneettisen sukulaisuuden germaanien kanssa ja
sitten sen, miksi pohjoissaamelaiset puhuvat suomalaiskieliä, mutta ovat
geneettisesti lähempänä baskialueiden väestöjä kuin suomalais-germaaneja (ks.
Eurooppalaisten suomalaiset juuret; alkuperä /-kieli hypoteesi ja teoria -
Seppo Liukko 2005, kotisivujen valikosta).
Geneettiset tutkimukset Suomessa asuvista ihmisistä osoittavat, että ns.
isälinjat (y-kromosomi) ovat em.
Cromagnon – ihmisen ja suomensukuisten
suurriistanmetsästäjien perua ja toisaalta äitilinjat (DNAmitokondriat)
ovat laajalta - alueelta Eurooppaa peräisin olevaa ns. laajan – alueen suomensukuisten
naisten geeniperimää. Miesjoukkojen siirtyminen tapahtui ensin Ural- vuorten
yli Eurooppaan ja suurriistan metsästyksen vuoksi. Tätä aikaa oli 36.000 eaa.
ennen jääkauden maksimia ja sen jälkeen n. 12.000 eaa. saakka (Suurriista
loppui). Sen jälkeen tapahtui vähenevässä määrin edelleen miesjoukkojen
siirtymistä metsästysalueiden mukana paikasta toiseen. Se mahdollistaa em.
assimiloitumisen ja myöhemmät (nykyiset) geenitulokset suomalaisten- germaanien
geenipohjasta, koska naiset ovat pääsääntöisesti olleet kivikaudella enemmän
paikkasidonnaisia (hypoteesi koskee aluetta; Suomessa ja Euroopassa Alppien
pohjoispuolella).
Suomensukuisten ja muiden kielenvaihdon germaanien-ja slaavien Alppien pohjoispuolisten alueiden väestöjen geneettiset perimän markkerit / haplotyypit:
Suomensukuisten väestöjen vanhempaa ikää
muihin ”indoeurooppalaisiin ”verraten kuvaa suomalaisten ja muiden
suomensukuisten yleinen ns. U5 haplotyyppi, joka perityy naisten
välityksellä (myös poikiin / miehiin). Sen sanotaan olevan vanhinta mtDNA
haploryhmää Euroopassa (peräisin Euroopan Cromagnon ihmiseltä). Toisaalta myös N3
haplotyyppi, joka periytyy miehillä (y-DNA), ovat peräisin Eur -Aasian
suurriistan metsästäjiltä, jotka olivat todennäköisesti ns. Gravette -
Cromagnon ihmisiä ennen jääkauden maksimia ja sen jälkeen (aiheesta mm.
National Geopraphic Genopraphic).
Muilla ns. kielenvaihtaneilla vanhoilla
suomensukuisilla eli baltti - germaanikielisillä ja slaaveilla ko.
alkuperäistä metsästäjien perimää on vähemmän, mutta ko. eurooppalainen pohja kuitenkin on selkeästi todettavissa,
sillä geneettisesti näillä eurooppalaisilla on n. 75- 80 % em. suomensukisten
väestöjen ”vaaleaihoisten metsästäjien” geenit (mm. Cavalli-Sfortsa 1994). Indoeurooppalaista pohjaa näillä indoeurooppalaisia
kieliä puhuvilla germaaneilla, balteilla ja slaaveilla on vain 15- 25 %,
riippuen kuinka eteläisistä väestöistä on kyse. Eteläisillä väestiöllä on,
migraatioiden vaikutuksesta eli n. 1200
eaa.- 1300 jaa. aikana Eurooppaan muuttaneiden sarmaatti, skyytti, romani jne.
väestöjen indoeurooppalaista perimää enemmän, kuin pohjoisten alueiden
germaaneilla ja slaaveilla. Vaaleaihoiset ovat geneettisesti lähempänä Euroopan
alkuperäisväestöjen, suomensukuisten väestöjen geenejä.
Genettisesti kaikilla nykyisin
suomesukuisia kieliä puhuvilla, ei välttämättä ole eniten suomensukuisten
geenistöä (kyse ei ole etnisestä kieliperheestä).
Esim. unkarilaisilla on huomattavasti paljon enemmän Eurooppaan myöhemmin
tullutta indoeurooppalaista perimää ja toisaalta Suomen, Norjan ja Ruotsin
alueilla asustavilla pohjoissaamelaisilla on Länsi- Euroopan eli vanhaa baskien
perimää enemmän, kuin niitä vaaleimmilla suomalaisilla.
Geneettisesti lähimmät suomalaisten kanssa ovat itävaltalaiset, sakasalaiset ja
belgian flaamit, jotka ovat näitä kielenvaihtaneita entisiä metsästäjä
suomalaisia. Mutta kyseisen probleman selvittää ymmärrettävästi vain Euroopan
kielenvaihdot teoria. Tämä kielenvaihto olisi tapahtunut n. 5000- 3000 eaa.
alkaen.
Suomalaiset ovat pääasiassa peräisin näistä
väestöistä ns. Ukrainan refugin ja jääkauden maksimin kylmimmän ajan
kokoontumisalueita, jolloin siellä yhdessä olevat ihmiset aloittivat Ural-
kieleen pohjautuvan suomensukuisten kielten puhumisen. Tämä väestö levisi jääkauden maksimin jälkeen todella nopeasti
Hampurin, Brommen ja Svidryn kulttuureiksi mainituille alueille Keski-
Eurooppaan. Myös myöhempi pohjoinen Kundan - kulttuuri sai alkunsa näistä
ihmisistä, joiden tiedetään siirtyneen myöhemin Pohjoiseen Fennoskandiaan
(Suomi- Ruotsi-Norja), kun jääkauden jälkeinen jäiden supistuminen sen
mahdollisti.
Suomeen Orimattilan Lahden
kivikautiselle alueelle, n. 10700 vuotta sitten tulleet väestöt ovat Kundan
ja Post- Svidryn kulttuurien väestöjä. Tätä perimää on löydetty
nykysuomalaisilta mm. Kaiser -Lao tutkimusten perusteella 2008.
Kivikaudella metsästäjät ovat ottaneet naisensa ko. alueelta, tällaista
tapahtui uudelleen kivikauden lopulla 2500 eaa. alkaen, kun germaaniset
vasarakirveskulttuurien maanviljelijä joukot ”levittivät” kaskiviljely tietouttaan
pohjoisen suuntaan mm. Balttiaan ja Suomeen. Karjatalous vakiinnutti
kaskimaanviljelyä, koska karjan siirtäminen jatkuvasti paikasta toiseen
vaikeutti siirtymistä, eikä se ollut enää rautakaudella ja keskiajalla niin
tarpeellistakaan, kun oli vakinainen maanviljelyn vuoksi, eräsijojen
valatausalueet olivat sopivia kaskiviljelyä - sekä myös kalastusta ja
metsästystä varten.
Kielenvaihdon merkitys on jätetty kieli
– ja genetiikka hypoteeseissa ja teorioissa kokonaan ulkopuolelle. Näissä
päätelmissä ei ymmärretä, että elinkeinonvaihdossa neoliittisen vallankumouksen
seurauksena tapahtui merkittävä kielenvaihtuminen, jota myös ”valistunut”
geneettinen alkuperätutkimus selkeästi tukee (mm. Pääbo ja Cavalli- Sfortza).
Jääkauden maksimin merkitys väestöjen yhteensulautumisessa ja puhutun kielen
muuttumiseksi ensin suomalaiskieliksi (baski etelä- Euroopassa) ja sitten vasta
maanviljelyn tullessa uusi voimakas kielenvaihto, silloin indoeurooppalaisiin
kieliin, jonka vuoksi jopa 96 % eurooppalaisista puhuu nyt näitä kieliä
(germaani- baltti-slaavi), mutta on huomattava, että muutos on tapahtunut
tosiasia vasta n. 5000- 2000 eaa. ajoista alkaen hitaasti. On myös muistettava, että ennen maanviljelyn
tuloa Euroopan kivikauden aikana oli vain hyvin vähäinen sisäinen kielenmuutos,
ulkoisia muutospaineita ei ollut. Metsästäjä suomensukuiset väestöt olivat
pohjoisen Keski-Euroopan laajoilla alueilla anoa kieliryhmä neoliittiseen
vallankumoukseen asti. Maanviljelyn saapuminen aiheutti Euroopassa todellakin
merkittävän ja suuren muutoksen entiseen metsästäjäkulttuurien aikaan (aikaa
sanotaankin juuri merkittävyytensä vuoksi; Neoliittiseksi vallankumoukseksi).
Euroopan tilanne on ollut täysin erilainen, kuin mihin kielentutkimuksissa
Eurooppaa on verrattu. Euroopan väestö-
ja kielialuetta yleensä verrataan virheellisesti sellaisiin alueisiin, jossa on
paljon ns. alkuperäiskieliä, esim. Sumatra - Jaava jne. Huom. näillä
eteläisillä alueilla ei ole ollut vastaavia jääkauden maksimin aikaisia
pakoalueita (2) eli siellä ei ole ollut tällaisia suuria väestökeskittymiä,
pakoalue - refugeja n. 18.000 eaa., kuten Euroopassa, joissa tapahtui
senaikaisten eurooppalaisten ensimmäinen kielenvaihto n. 22.000 – 18.000 eaa.
aikana CroMagnon ural -> suomensukuisiin kieliin, siis Alppien
pohjoispuolella (SL). Toinen Euroopassa tapahtunut kielenvaihto johtui
neoliittisen vallankumouksesta n. 5500 eaa. alkaen. Tämä kielenvaihto liittyi
merkittävään /vallankumoukselliseen elinkeinon vaihdokseen (metsästys->
maanviljelyyn), joka vaikutti myöhemmin erittäin merkittävästi varsinkin
pohjoisen Keski- Euroopan myöhempiin alueilla tapahtuneisiin väestöliikkeiden
aiheuttamiin kielenvaihtoihin, nimenomaan suomensukuisten väestöjen alueilla ja
johti erikielisten väestöjen sulautumisiin (kuten tässä tutkimuksessa
esitetään).
Nyt
olisi mahdollista tarkistaa vanhoja väitteitä uudelta pohjalta ja uuden
tieteellisen tutkimuksen perusteella (esim. Pääbo ja erikseen Cavalli – Sforza,
Menoza, Piazza; Human genes; tutkimusten pohjalta 1994) ja huomioida kivikauden
loppuvaiheen jälkeiset kielenvaihtoteoriat ja väestöliikkeet loogisesti yhteen
sovittaen (SL). Kielenvaihtoteoriaa on otettava huomioon, muutoin esim.
väestöliikkeiden ja asutushistoriallinen kielihypoteesi on virheellinen, eikä
sellainen teoria ei myöskään voi olla oikein. Myös siitä on ollut vanha kiista
milloin alkuperäiset suomenkieliset suomalaiset ovat Suomen alueelle tulleet.
Vielä 1960-luvulla yleinen virheellinen kielitieteen teorioiden lähtökohta on
ollut, että Suomeen on tultu vuonna 0 tai mahdollisesti vain hieman ennen ja
virheellisesti että, Volgalta? (Volgan alue oli vain yksi suomensukuisten
monista suppeista alueista Euroopan laajalla -alueella, suurriistan loppui ja
laajat alueet suppenivat laajalla - alueella oleviksi suomensukuisten alueiksi
kampakeramiikan aikaan saakka, jolloin vasta tullut indoeurooppalais-
arjalaista kosketusta kieleen ja suomensukuisille ja joille tapahtui em.
kielenvaihdot 5500-eaa. alkaen paitsi Suomessa ja Virossa…).
Tosiasia on että kivikauden Keski- Euroopassa oli laajalla
alueella suomensukuisia, johon myös Kundan kulttuuri pohjoisempana kuului,
josta sitten jäänsulamisen jälkeen ko. suomensukuinen ja - kielinen väestö
siirtyi Suomeen jo n. 10700 vuotta sitten (Jatkuvuusteoria, viite prof. Unto
Salo 2000:66). Kielitieteen vanhoissa
teorioissa on ongelmia, miksi esim. pohjoissaamelaiset puhuvat suomalaiskieliä,
mutta eivät ole suomensukuisia. Sekä milloin on muinaisgermaanien ja
suomensukuisten kontaktit syntyneet, vai onko sittenkin kyse kielenvaihdosta ja
missä olikaan kielenvaihdon rajapinta milloinkin (siirtynyt pohjoiseen->), esimerkiksi vasarakirveskulttuurien
aikana raja oli vielä nykyisen Balttian ja Puolan rajoilla (viite;
akateemikko Harry Moora).
Onko germaani vain kieli ja germaanikielisten väestöjen genetiikka peräisin
suomensukuisten kielenvaihdosta jne.. (mm. tällaisia asioita ei vanha
etnolingvistinen ja nykyisin voimassa oleva, kielensisäinen rekonstruktio -
muutosteoria pysty johdonmukaisesti perustelemaan).
Esimerkiksi tässä tutkittavana olevasta
Liukko - nimestä, on selvitettävä nimen syntyajat ja nimen siirtymäreitti
Suomeen, koska Liukko - nimi on etymologisesti germaanikielinen nimi ja
olisi lähtöisin suomensukuisten alueelta kielellisesti muinaisgermaanien
Veikselin - Itämeren alueilta n. 3000 eaa. Tällaisen selvittämisessä on
tiedettävä väestöliikkeiden, kielenvaihdon lisäksi mm. sanojen historiaa ja
myös ääntämisessä tapahtunut muutosprosessi kun ko. nimi on siirtynyt toiselle
kielialueelle, esim. Liuco - nimen siirtyminen "syntysijoiltaan"
Suomeen (etymologia).
**************************************************************
2. Liukko - nimen
esihistoriaa; vasarakirveskulttuurin kaskiviljelyjoukon ja sanaston
ikämääritystä kielitieteen pohjalta, Seppo Liukko
Germaanikielisiä Leute - (loite) ihmisiä
ja Liud /Liuti – joukko / liuta* väkeä on siirtynyt kaskiviljelyn aikana
Suomeen, joiden henkilönimistä, Liuco – Liuckhardt, olisivat muodostuneet
Suomessa mm. Liuko- Liukko - nimet
(Suomen alueelle ja jatkuvuusteorian alkuperäisten suomalaisten
alueelle siirtyi uutta muinaisgermaanista väestöä ja samalla syntyi Liuko -
paikannimistön appellatiivinen aines Suomessa).
Ensimmäisten baltti- germaanien muutto on tapahtunut todennäköisesti Veikselin
alueelta Balttian - Viron kautta Suomeen, ja olisi ajoitettavissa
vasarakirveskulttuurien aikaan n. 1500 - 2500 eaa. eli ns. esi- Kalevala - aikana
(ennen Kalevalamittaa). Liukko - nimet juontuisivat germaanien ihmistä
tarkoittavasta nimestä Leute- tai Leuc- tai se peräytyy todennäköisesti näitä vielä
vanhemman germaanisen kielimuodon muinaisgermaanin tai muinaisyläsaksan
väkeä/joukkoa; liuti (miesjoukkoa) tai
liutaa ihmisiä merkitsevistä nimistä, kuten
Liud- / Liuti (Leute)
sanojen germaanisten nimien etymologia osoittaa, alla. Näiden ihmisjoukon /
ryhmien henkilönimistö levisi vasarakirveskulttuurin (esigermaanisten kielten)
mukana Pohjoisen Keski-Euroopan /Veikselin- alueelta lainasana etymologioiden
ja arkeologian sekä nykyisin tunnetun geenitutkimuksen mukaan
muinaissuomalaisten käyttöön Balttian kautta ja myös Suomen alueelle n. 2500
eaa. alkaen.
Tämä joukko tai liuta- germaanisperäisiä ihmisiä toivat tullessaan
kaskiviljelyn, todennäköisesti ohran viljelyn Suomeen (ks. em. asioiden
ajoituksen yhteenveto; liuti* -, liud - liute, liuta – liudan ->
joukko - joukon,– väen
- ihmisten etymologia ja toisaalla Liukko - nimipesyeen etymologian
juontuminen liuti - liuta - joukosta eli vasarakirveskulttuurien väen
nimiryhmien osalta sekä vastaavan ajan kaskiviljelysanaston etymologiat
ajoittuvat kaikki n. 2500- 1500 eaa. ajalle - tästä artikkelista).
Paikannimistön ja Liukko - etymologian
perusteella voisi väittää, että vasarakirveskulttuurien aikainen
germaanikielinen liuti - miesjoukko asettui Suomen lounaisrannikolle
(kaskiviljely), ja sulautuivat suomalaisiin, koska heidän täytyi ottaa naisensa
/vaimonsa alkuperäisestä jatkuvuusteorian mukaisesta suomalaisväestöstä (tätä
vahvistaa myös uusimmat geenitutkimukset; nykyisten suomalaisten naisten (mitogondrioDNA).
Äitilinjat Suomessa ovat peräisin vanhasta n. 10.000 vuotta Suomen alueella
asuneesta väestöstä ja miehet alkuperäisiä jatkuvuusteorian väestöä, jotka ovat
aikaisemmin olleet suurriistan metsästäjiä (The genetic Map of Europe Dr.
Kayser, Leo 2008), johon on sekoittunut myöhemmin n. 2500 eaa. jälkeen,
eri aikoina Suomeen muuttaneita väestöjä. Ensimmäiset Suomen alueelle
muuttaneet vieraan kielikunnan väestöä olivat vasarakirveskulttuurien
(germaanien) miesjoukkoja. Jotka olivat kuitenkin alkuperältään laajan
kampakeramiikan ajan / -alueen (Baltti
–Puola- Saksa alueen)
kielenvaihtaneita geneettisesti pääasiassa suomensukuisia väestöjä
(Huom. germaani on kielitermi, se ei ole geneettinen määritelmä, ks. SL -
teoria).
Äitilinjan vuoksi suomensukuisten kieli
säilyi. Nämä jatkuvuusteorian mukaiset suomalaiset äidit kasvattivat
lapsensa ”äidinkielellä” ja näin uusi väestö kasvoikin hiljalleen
suomenkielisiksi (ympäristössä asuvien suomalaisväestöjen ja em. vaimojen
vanhempien kielen mukaiseksi), ja ilmeisesti juuri siksi ei suomenkieli
Suomessa vaihtunutkaan indoeurooppalaisiksi germaanikieliksi, se vain muuttui
varhaiskantasuomesta kantasuomeksi.
Kielitieteilijöillä on kaskiviljelyn aikaisista lainasanoista selkeät
näkemykset, joista mainittakoon kaski ja tuhka, mutta myös äiti sana on suomenkieleen tullut
germaanikielistä, lähes samanaikaisesti kuin em. sanatkin eli n. 2500 eaa. (emä
/emo- on vanha suomensukuisten kielien ”äiti” ennen germaanikielten tuloa
Itämeren altaalle). Voitaisiin allekirjoittaneen hypoteesina mainita, että
edellä mainitun teorian perusteella äidinkieli sanana ja merkitykseltään voisi
olla niinkin vanhaa, kuin ko. liuti - miesjoukon kaskiviljelyn
aikaista perhe- politiikkaa Suomessa. Ainakin etymologisesti näyttäisi
silloin äidinkieli yhdyssana liitetyksi yhteen germaaninen äiti sanasta ja
suomenkielisestä kieli sanasta. Kieli sana on vanhaa suomensukuisten laajalle
levinnyttä äänneasua ja merkitystä.
Tässä muutama kielitieteen ja historian
sekä arkeologian asiantuntijan toteama tosiasia kaskiviljely – maanviljely-
ja vasarakirveskulttuurin saapumisesta Itämeren alueelle sekä kulttuurin
leviämisen ikä – arvioita.
Indoeurooppalaisen
kielen invaasio yhdistetään vasarakirveskulttuurin eli maanviljelyn leviämiseen
Itämeren ympäristöön:
Indoeurooppalaisten
invaasio yhdistetään ns. vasarakirveskulttuuriin, joka levisi Itämeren
ympäristöön n. 2500- 2000 eaa. (Huurre
1979;71-74).
Mikään ei estä olettamasta, että esigermaaniset tai balttilaiset lainat
olisivat heijastumaa näistä asutusvirtauksista ja niiden mahdollistamista
kosketuksista (Häkkinen, TL 117, Mistä sanat tulevat, Suomalaista
etymologiaa 1997:239).
Balttilaiset lainat Suomessa ovat nuorempia kuin vasarakirves -germaanien
lainasanat:
Häkkinen 1997: 243: Balttilaisten lainojen äänneasu viittaa
siihen, että ainakin niiden enemmistö on saatu kantabaltista, mutta
kantabalttia ei ole ajoitettu vasarakirveskulttuurin leviämisen aikaan (n.
2500- 2000 eaa.) vaan myöhemmäksi. Näin ollen vasarakirveskulttuurien lainat
eivät olisi (vielä) balttilaista, vaan
esibalttilaista tai esigermaanista.
Maanviljelyn tulo Suomeen ja Viroon ei
muuttanut ko. alueiden alkuperäistä suomensukuisten kieltä, vaikka muualla
Skandinaviassa ja Keski- Euroopassa ja Venäjällä näin on tapahtunut.
Liukko - nimen etymologia liittyy kiinteästi kaskiviljelyyn ja Kalevalaiseen
kansanrunouteen sekä nimen syntyajat ajoittuvat aikaan ennen varhais-
kantasuomen - kielistä aikaa n. 2500 – 1000 vuotta ennen ajanlaskua, sillä
juuri Balttian suunnalta saapuneiden germaanien lainasanat* muuttivat kielen
varhaiskantasuomeksi.
Pertti Anttonen ja Matti Kuusi, Kalevala lipas, SKS, 1999:81: "Kalevalan kokoonpanoa
helpotti se, että vanha epiikka ja lyriikka, häätarusto, loitsut ja arvoitukset
on sepitetty käyttäen samaa kalevalaista runomittaa. Kalevalakielen normit ovat
suunnilleen samat suomalaisilla, karjalaisilla, inkeriläisillä, vatjalaisilla
ja virolaisilla. Se näyttää syntyneen myöhäiskantasuomalaisena aikana,
kantabalttilaisen kulttuurin runokulttuurin vaikutteista, 2500- 3000 vuotta sitten. Kalevala noudattaa ns.
klassista kalevalamittaa, joka on vallitsevana Suomenlahden pohjoispuolella ja
Inkerissä"
Ks. tarkemmin mm. Kalevalainen aika artikkeli (kirj. Seppo Liukko)
Asutusnimistö
rannikolta Hämeeseen, siirrynnäisnimet /rinnakkaiset siirrynnäisnimet (esim.
Laukko/Lemu jne.):
Liukko - nimen etymologian perusteella ja paikannimikartaston avulla näkyy
selkeästi, että rannikon uudisraivaajien kaskiviljelyn alueet ja Liukko - nimet
ovat kaskiviljelyyn nimenomaan sopivilla alueilla. Nimien siirtyminen jatkuu
rannikolta sisämaahan päin vesireittejä pitkin. Liukko - nimellä on huomattavan
vanha perinne, joka on todettavissa mm. seuraavin Liukko - paikannimistön ikää
ja historiaa määrittelevin metodein.
Liukko -
nimen tutkimuksessa käytettyjä paikannimistön tutkimusmetodeja (Liuco- Liuko-
Liukko):
1. Paikannimien
ja niiden siirrännäisten suhteen saattaa tapahtua muuttumista, kun aikakausi ja
kieliolosuhteet ovat muuttuneet. Esimerkiksi germaanien maahantulo ja uudet
maanviljelysanastot ja uudet poikkeavat maanviljelytavat esimerkiksi
kaskiviljely, joka voidaan paikantaa sellaisille alueille, joissa ei nykyisin
enää viljellä maata. Nämä Liukko - Luikko paikannimet sijaitsevat
kaskiviljelyyn sopivilla hiekkapitoisilla mäkialueilla (savipohjaiset alueet
eivät sovellu kaskiviljelyyn ja sen aikaisiin muokkaustapoihin ja – kalustoon).
Esimerkkinä tällaisista alueista voidaan mainita Tammelan Kuivajärven
siitepölyanalyysit ennen ajanlaskua (FT Alanen 2004:11). Tässä Liukko - nimiset
paikannimet sijaitsevat ko. järven läheisyydessä. Siitepölyanalyysien avulla
varhainen maanviljelys ja sen vakiintuminen alueelle voidaan havaita, Tammelassa
se on alkanut ennen ajanlaskua ja vakiintunut jo rautakaudella (Tammelan
Kuivajärvi ja Liukko - nimiset paikat ovat vierekkäin).
2. Nimen ikää ilmaiseva peruste löytyy paikannimien laajuutta ja sijaintia
tarkasteltaessa.
Liukko- Luikko paikannimiä on
huomattavan paljon pronssi- rautakautisten suurten vesistöjen varsilla. Liukko
- nimen muinaisuutta voi todentaa mm. se, että Liukko - nimet sijaitsevat hyvin
vanhojen germaanisperäisten muiden esikristillisiksi nimiksi todettujen nimien
kanssa. Tällaisia alueita on nähtävissä vielä nykyisissäkin kartoissa Liukko
nimen kanssa ja yhdessä.
3. Liukko nimi näyttää olevan kaikkein laajimmalle levinnein muinainen
esikristillinen nimi Suomessa.
Liukko, Luikko, Luikku, Liukki
jne. paikannimiä on yli 300 Suomen paikannimikartoissa. Nimen levikki ilmaisee
hyvin vanhaa ikää ko. nimelle.
4. Liukko paikannimiä on huomattavan paljon paikannimistökartoissa,
sellaisilla alueilla, joissa nykyisin vain kuivuneita järviä tai suonpohjia
tai laajoja metsäalueita, mäkiä, jotka ovat vanhan kaskenpolton- viljelyn
jälkeen metsittyneet käyttämättöminä (Liukonpelto Someroniemi, Liukkometsä
Renko) tai ovat edelleen peltoina tai talojen niminä, vaikka nykyiset omistajat
eivät ole olleet nimeltään Liukko - Luikkoja ainakaan 500 – 1000:n vuoteen
(Esim. Suomusjärven Liukontalo, Someron Kimalan kartanon Liukopelto tai
Myrskylän Luikontalo ja Luikonpalonpelto).
5. Liukko - nimi Kalevalaisena uhri - tai kulttipaikkana. Esimerkiksi
Myrskylän Liukonmäki- vieressä Hiisikallio, Vesilahden Liukonvuori tai
Naantalin - Maskun Luikkionmäet, Ruskon Liukolan –kylä jne. Liukko – nimisten
paikannimien tai talojen lähistöllä on hämmästyttävän usein rautakautinen
löytöpaikka (Vesilahden Liukko ja
muualla usein Luikko - talojen vieressä). Ks. tarkemmin Kalevalainen
aika: Kalevalan aika ja ikä (faktaa); noitavainolait puhdasoppisuuden aikana.
Olivatko Turun ja myös Satakunnan
ympäristön hämälaisten vanhat Kalevalaiset kulttipaikat jouduttu luovuttamaan
uusille ruotsinmaalaisille tulokkaille tai kirkon käyttöön? Asiasta
mainitaan seuraavasti;
Paavi
Gregorius IX vahvisti 1229, että
Suomen kirkon omistukseen kuluu pakanallisten yhteisöjen hallussa ollut kulttimaa eli lehdot ja muut pyhät
paikat (REA4 Turun tuomiokirkon kopiokirja, FMU 77*). Nämä paikat olivat kuuluneet aikaisemmin hämäläisille (A. Läntinen
1987:141*).
Kuningas Birgerin kirje 1303, sen mukaan kolme ruotsalaista sai oikeuden
suoritta uudisraivausta ”Hämeen metsissä” (de silvis in Tavasti) Häme ulottui
Suomenlahdesta Pohjanlahteen, ilmiselvästi seudut kuuluivat suomalaisille
hämäläisille, joiden maille ruotsalaiset olivat tunkeutumassa kuninkaan kirjeen
voimalla (Aarre Läntinen, 1987 : 140).
6. Nimen määrittelyssä täytyy olla looginen lähtökohta, joka toimii
yhtälönä, joka toteutuu kussakin ajassa (Lalli talon vieressä on
talonpoikaistalo Luikala ja Luikki- talo, ks. peruste Liukko- historia
artikkeli). Esihistorian ja historiallisen ajan talonpoikaistapahtumista
tarkemmin (mm. Vesilahden Historian Liukko). Siirrynäisnimien vertailu ja
asutushistorialliset muutokset mm. vieraskielisen maahannousun perusteella,
jonka seurauksena talonpoikien vastustus on ollut todellista., ja se on
nähtävissä myös nimitutkimuksessa.
Historian Liukko - talosta tarkemmin Vesilahdella artikkelin A. osa LIUKKO- HISTORIA, lyhyt 13s.
7. Vakiintuneen maanviljelyn alkuvaiheessa ja ajanlaskun vaihteessa sekä
yleisemmin n. 300 - 1000 luvulla,
vallattiin taloille vielä laajoja metsäsarkoja kaskenpolttoa ja metsästystä
varten, kaukanakin ko. taloista. Nämä uudetkin alueet muualla saivat ko. Liukko
- siirrännäisnimen. Esim. Vesilahden Liukko – talossa on varmasti asunut Liukko
- ja Luikko - nimisiä henkilöitä todennäköisesti jo vakiintuneen maanviljelyn
aikoihin, koska paikannimistö mm. Liukonvuori ja Liukko - talonnimet ovat
siirrännäisiä jo aikaisemmalta Varsinais- Suomen alueelta. Nämä Vesilahden kiinteän asutuksen talot ovat
ilmeisesti olleet olemassa jo rautakaudella alkaen 300 - luvulta (Vahtola
1996:30) ja esim. Liukko talon Järvenrannan jakokunnan silloiset metsälohkot
olivat kaskialueita (jo lohkojako aikana). Näitä kutsuttiin myöhemmin
metsäsaroiksi. Liukko taloon kuului mm. laaja Puontilan lohko / sarka, joka oli
n. 20 km pitkä ja satoja metrejä leveä (PS. sarkajako myöhemmin Ruotsinvallan
aikana). Tämä Liukko taloon kuulunut Puontilan
metsäsarka ja muut laajat eräsijat ovat kirjattuna 1540 maakirjoihin (Seppo
Suvanto) ja 1500 – luvun käräjäoikeuksien pöytäkirjoihin. Myös siirtyminen
muualle Hämeessä on mahdollista, koska vanhoja samannimisiä talojen ja
paikannimiä löytyy mm. Kangasala- Sääksmäki- Asikkala- Janakkala- Renko-
Somero- Tammela alueilta (siirtymän suuntaa on vaikea määrittää).
8. Metsien valtausten jälkeen muinaissuomalaiset talot aloittivat
eräsijojen valtaukset (800 - 1300 – luvuilla), aikaisempi nimi siirtyi
usein mukana - siirrynnäisnimet.
Eräsijat vallattiin aluksi kannattavan turkismetsästyksen vuoksi ja yleensä ne
kohdistuivat asumattomille alueille taloista muutaman päivän matkan päähän (n.
30 - 40 penikulmaa eli 150 - 200 km). Vesilahtelaisten – ja Pirkkalalaisten eräsijat olivat Ylä- Satakunnan
käräjäoikeuksien mukaan oli jo olemassa 1500 - luvun kirjausten perusteella.
Mutta nämä eräsijat saattoivat olla olemassa aikaisemminkin ainakin jo 800 -
1300- luvulla.
Vesilahden Liukko talolla oli ainakin Ruovedellä (Virroilla) ja mahdollisesti
mm. Merikaarrossa, Perhossa ja Keuruulla sekä todennäköisesti Rautalammin
suurpitäjässä suuret eräsijat. Näiden asuttajat olivat aluksi ko. talojen
henkilöitä ja mm. näin Liukko - nimi siirtyi vallatuille eräsijoille. Sen
jälkeen Liukko – nimi on siirtynyt Päijänteen pohjoispuolitse Savoon ja Karjalaan
1300- 1500-luvuilla, mutta pääasiassa keski - ja uudenajan vaihteessa.
Sellaisia ovat mm. Liukkola - nimiset talot ja Liukkonen - tai Liukkoinen -
sukunimillä, Liukko - nimen lisäksi. Tällöin puhutaan siirrännäisnimestä, joka
voi edetessään ajassa ja toiselle paikkakunnalle muuttua, kuten savolainen Liukko
+ nen on ilmestynyt n. 1500 - luvulla.
Paikannimitutkimuksen osana tunnetaan
siirrynnäisnimien ja ”rinnakkaisten” nimien tutkimus, joka on paikannimistön
asutushistoriallinen tutkimusmetodi, joiden perusteella voidaan tutkia
paikannimistön ikää ja nimistön siirtymistä. Paikannimistössä on nähtävissä
joillakin alueilla samannimisiä (siirynnäisiä paikannimiä) talojennimiä, jotka
toistuvat usein uudelleen toisella paikkakunnalla.
Tällöin tarkastellaan mm.
paikannimien yhtäläisyyksiä, verrataan etymologialtaan samanikäisiä
asutusnimistön rinnakkaisia nimiä ja selvitetään niiden yhteiset
siirtymäsuunnat (tulosuunnat), joissa voidaan havaita tai arvioida ko. nimien
ikää ko. alueella ja samalla samannimisten nimiparien siirtymistä
asutushistoriallisesti paikasta toiseen ns. siirrännäisnimet.
Tähän siirtymiseen on ollut jokin
asutushistoriallinen syy:
Liukko - nimipesyeen nimet esiintyvät rinnakkain / vierekkäin useiden muiden
vastaavan pakanallisen ajan paikannimien kanssa eri paikkakunnilla. Tässä
esitellään useita eri kielitieteilijöiden muinaisgermaanisiksi nimiksi
luokittelemia nimiä rinnakkain.
Näistä vanhimpia näyttäisivät olevan Liuko-Liukko-
Luiko- Liukki – nimien kanssa yhdessä esiintyvät nimet erityisesti Lemu-
Lemo- Lemola- Klemola paikannimien kanssa ja ovat todennäköisimmin
hyvin vanhaa perua juuri Lounais – Suomen /Hämeen alueilla mm.
Turun ympäristössä (karttalupa 317/MML/08/ Seppo Liukko), Vesilahdella,
Suomusjärvellä, Salo- Somerolla, Tammelassa, Rengossa, Lammilla, Janakkalassa
ja Kangasala- Pälkäneellä (useimmilla em.
alueilla Liukko - Lemola- Klemola- talot ovat vierekkäisiä taloja – ovat myös
yleensä samaa jakokuntaa - sukua. Ks. kielitieteen määritelmät; molempien
etymologia saattaa olla samaa perua muinaisgermaanista liuti- Liuco-Leuco-
Leuc- Leute- alkuperää).
Nämä Lounais- Suomeen Balttiasta
siirtyneet nimet ovat mahdollisesti jo ensimmäisten n. 2500- 2000 eaa.
Suomeen tulleiden vasarakirves- germaanikielisten (pääasiassa olivat Balttian vanhoja suomensukuisia puhumansa kielen
ainakin osittain vaihtaneita väestöjä) maanviljelijöiden aikaista joukkoa
ja joiden ”kielellinen” lähtökohta on ollut Veikselin alueelta, ja siten
Suomeen tulosuunta on Balttian kautta. Tulosuunta ja ko. kielenvaihto on
perusteltu erikseen, mutta tähän probleemaan tuo lisänäyttöä, että esim.
germaani- vasarakirveskulttuurien tulosuunnassa Liettuassa on Liukon - nimisiä
paikannimiä ja myös Laukon nimellä (nimet
ovat etymologialtaan germaanisia nimiä).
Nimipari Liukon - Laukon on siirtynyt
sanoina myös maanviljelystermien ohessa vanhempaan Kalevalaiseen
loitsurunouteen. Nimet jopa kuulostavat Kalevalaisilta
nimiltä ”Liukko- Laukko”, kuten myös Ahti ja Suomela, jotka
myös esiintyvät Suomessa paikanniminä, talojen- ja nykyisin myös sukunimenä.
Tällaisia germaanisia tai esigermaanisia
muinaissuomalaisia tai muinaissuomalaisiksi muuttuneita nimiä eli
pakanallisia kalevalaisia nimiä ja nimipareja esiintyy rinnakkain monin paikoin
siirrynnäisinä Suomessa:
a) Liukko ja Laukko nimipari esiintyy usealla alueella mm. Vesilahdella, Somerolla, Tammelassa-
Kuivajärvi, Rusko- Mynämäki, Harjavalta - Köyliö alueilla jne. sekä
Kalevalaisissa Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa jne. (Seppo Liukko 2007
/SKS/ SKVR/ paikannimikartat), ks. Liukko - Laukko nimiparina ja myös
paikannimistöä Baltti- germaaninen kaskiviljelijöiden tulosuunta, koska nimiä
Liuko- Lauko on varsinkin Liettuassa,
mm Trakain - Jonavan välisellä alueella, jossa nimet myös yhdessä....selvitys
kesken..2008.
b) Suomela ja Liukko (Tanni ja
Liukko; Suomela ja Liukko Vahtola), talojen nimet Vesilahti, Kangasala-
Pälkäne, Köyliö, Tyrvää, Masku, Pirkkala, Suomusjärvi, ja Somero, Tammela
jne...(muinaisgermaanisia nimiä)
c) Hintsa ja Liukko sekä Lemola/Klemola
Vesilahti, Suomusjärvi, Janakkala jne.(muinaisgermaanisia nimiä)
d) Hyvikkälä ja Liukko (Hyvikkälä
germ. alkuperää; Mikkonen 1984:10 s.4-6), esiintyy Hyvikkälä ja Liukola
Janakkalassa sekä Hykkilä ja Liukonsuo Tammelassa- Kuivajärvi
(muinaisgermaanisia nimiä),
e) Hiisi ja Liukko, Myrskylä,
Masku sekä mm. Vesilahti, Suomusjärvi (mm. Hiisi, myös
Calevanpoikia kaskiviljelijöitä; Agricola 1551). Muinaisgermaanisia nimiä.
f) Mutila- Mustiala- Muttila- Mustiainen
ja Liukko, mm. Myrskylä, Tammela, Janakkala, Vesilahti.
g) Ahti, Ahtila, Ahtiala sekä Liukko
(Liuko -Luikki) - nimet yhdessä kylien-nimiä /talojen nimiä ja
paikannimiä; mm. Turun ympäristö-
Mynämäki, Köyliö- Kokemäki, Suomusjärvi ja Kangasala- Pälkäne- Vesilahti,
germaanisia nimiä, joiden alkuperä on Lounais- Suomen alue, kuten Liuko-
Liukko- Lemu- Lemola nimilläkin. (ks. Agricola 1551; Ahti - nimi on myös niitä
kaskenpolttaja Calevanpoikia eli hämäläisten kalevalaisia epäjumalia).
h) Liukko ja Lemu (Lemo)-
Lemola-
Klemola nimet ovat yhdessä vierekkäin esimerkkinä Lemu- nimestä mm.
Naantali- Rusko, Lemun - kunta ja Liukolan - kylä,
Kaarina -Turku Lemun /Lemon kylä /Ylilemun kartano ja Liukko - metsä/pelto, Suomusjärvi Lemun
– kylä ja Liukon – talo, jonka vieritse kulkee Lemuntie sekä
vierekkäiset Somero - Kuusjoki paikannimet Lemulaistenmäki ja Luikki- talot
ovat saman mäen ympärillä sekä Kimalan Liukonkulma ja ja Liukon - pelto ovat lähellä
Lisäksi on Lounais- Suomen paikkakuntia, joissa on silmiinpistävän usein
vierekkäin Lemola- Klemola taloja tai ko. paikannimiä Liuko- Liukko
talojen kanssa, em. lisäksi mm. Janakkala, Lammi, Renko, Vesilahti jne.
Ilmeisesti
molemmat nimet liuti- leuc- Liuco- Luiko- Luikki ja leuc – leuco - Lemo -
Lemu- ovat muinaisgermaanisia nimiä 2500 eaa. ajalta
alkaen Suomeen, ja liittyvät selkeästi kaskenpolttoon (lemo- lemu) ja
kaskiviljelyyn (liuko).
Lisäksi vahoja germaanisia- /arjalaisia- nimiä muinaissuomalaisiksi nimiksi
muuttuneina ovat;
i)
Liukko
ja Lalli yhdessä samanaikaista historiaa, mm. Köyliö ympäristö useita,
Somero -Kuusjoki, Rusko- Naantali, Vesilahti – Tampere alue, Aura, yleensä
Lalli vain Lounais- Suomi (Molemmat ovat vanhoja suomalaisten
talonpoikaistalojen nimiä).
ii) Tanni ja Liukko /Luikko yhdessä, Vesilahti, Suomusjärvi jne. ovat myös germaanisia nimiä.
iii) Liukko /Luikki ja esim. Petkel nimet Kuusjoki, Kuusjoenperä, Lemulaistenmäki ja Somero, Kimala – Kultela. Kuusjoella ovat Luikki ja arjalaisperäinen Petkeli – talonnimet vierekkäin. Sanakirjassa, Kaisa Häkkinen Mistä sanat tulevat1997:241, mainitaan, että tunnettuja arjalaisperäisiä lainasanoja on mm. petkel, joka on itämerensuomen välityksellä siirtynyt Balttiasta - Suomen alueelle.
iv)
Liukko ja
Lihmo tarkastelu (mm. Vesilahti vanha vesistönimi, josta Järvenranta)
Tämä muinaisgermaanisten nimien lähes samanaikainen siirrännäisyys
paikkakunnalta (alueelta) toiselle osoittaisi, että näiden alueiden vanhin
asutus olisi vastaavan ajan vasarakirveskulttuurien asuttamaa aluetta (n. 2500
– 500 eaa. aikana) ja paikannimistö (talojen
nimistö) olisi myös vanhaa germaanista pohjaa.
Ainakin nämä nimet yhdessä osoittavat Lounais- Suomen rannikon ja sen ympäristön olevan vanhinta asutusnimistöä eli siirrynnäisiä nimiä, jotka ovat siirtyneet usein yhdessä todennäköisimmin vasarakirveskulttuurien mukana niiden tulosuunnasta Balttiasta Suomeen.
Nämä nykyisinkin Suomessa käytössä olevat nimet ovat kielitieteen kriteerien perusteella osoitettu olevan vanhaa arjalais- (muinais-) germaanista lainasanastoa, joka edelleen ilmenee paikannimistönä Suomen vanhimmalla maanviljelyalueella. Nämä nimet ovat olleet olemassa ennen Ruotsinvallan aikoja Suomessa.
10. Väestöliikkeiden mukana siirtyneet
ja muuttuneet nimet -> Liuco – Liuko- nimien muuttuminen eri murrealueilla
Suomessa.
Usein nimen taustalla voi olla samakantainen tai saman nimipesyeen toinen
henkilönimi (Liukko > Luikko jne.), joka elää ja muuttuu siirtyessään
myöhemmin toiseen aikaan ja uudelle alueelle /paikkakunnalle. Näin on muuttunut
alkuperäinen Liuco - ensin lännessä
Liuko ja Luiko- muotoon, rannikolta – sydänhämeeseen mennessä Liukko ja Luikko nimiksi sekä Savossa
myöhemmin 1500- luvulla Liukko ja
Liukkola ja uusi nimi Savo – Karjalaan Liukkonen,
jossa Liukko kantasanana.
11. Kalevalaisen ajan nimistöä ja sen kitkentää Ruotsinvallan aikana:
Liuko - Liukko – (Luik, Luiko,
Luikko) nimien syntyajat osuvat
samalle ajalle kuin em. tutkijoiden mukaan Suomessa
ja Viro - Balttiassa on ollut Kalevalainen aika. Turun - Rauman - Salon ympäristön Kalevanpojat
ovat raivanneet niittuja ja kaataneet metsiä kaskiviljelyä varten,
kuten mm. Mikael Agricola on 1551 muistiin merkinnyt ja sitä kaskiviljelyä
nimenomaan tarkoittaen: "Calevanpoiat Niittut ia mwdh löit".
Kaskiviljelyalueiden Liukko - nimi
kytkeytyy samalla myös kalevalaiseen aikaan ja maanviljelyn historiaan
Suomessa. Agricolan muistiinpano on samalla historiallista tietoa todellisista
hämäläisten Kalevalaisista uskomuksista, mutta myös vanhaa (perimä) tietoa
suomalaisten kaskiviljelyajoista, mahdollisesti jo siltä ajalta kumpuavaa
tietoa, jolloin Suomen alueelle saapui vasarakirveskulttuurien joukkoja
Kalevalaisen kulttuurin aikana.
Joka tapauksessa on etymologisesti todettu, että suomalaiseen Kalevalan
runouteen on otettu mm. germaanisperäisiä maataloussanoja ja – nimiä kuten Ahti
ja Liukko - sanat /nimet sen osoittavat.
Kalevalaiseen runouteen vasarakirvesgermaanien sanat ovat lisätty vasta 2500
eaa. ajan jälkeen, ilmeisesti prof. Kuusen ja Anttosen mainitsemaan Kalevalamittaisen runouden aikoihin eli
n. 1000 eaa. jälkeen.
Näitä muinaissuomalaisia nimiä (mukana oli myös germ. -peräisiä nimiä) on
mainittu ja jumaliksi muutettu Agricolan Davidin – psalttari 1551 teoksessa.
Kalevalainen kansanusko kilpaili kristinuskon kanssa talonpoikien sieluista ja
siksi tällaista omaperäistä suomalaisten
kansanuskoa on ”pelätty” ja se piispan piti julkisesti kieltää.
Agricolan kirjoitus on silloin ollut luterilaisuuden uuden ajan sääntöjen
mukaista ja se on tässäkin lausumassa huomattava. Varsinkin kun tiedämme, että
luterilainen uskonto oli otettu Kustaa Vaasa kuninkaan
vallanpitovälineisiin ja tarkoituksena myös kuninkaan vallan kasvattaminen.
Kustaa Vaasa nujersi katollisen uskonnon ja Vaasan suvun seuraavat kuninkaat
Kalevalaisen kansanuskon Suomesta (ja
suomalaismetsistä Ruotsissa) lähes kokonaan (ks. tarkemmin; Noitavainot
Suomessa ja Puhdasoppisuuden aika, kirj. Seppo Liukko, kotisivun valikoista)
Ks. lisää -> Seppo Liukko kotisivuilta;
http://www.elisanet.fi/liukkohistoria/
Olisiko germaanisperäinen Liukko – nimi esiristillinen
ja muinaissuomalainen nimi?
Voisiko sellaista määritellä?
Tämän tutkimuksen perusteella on mahdollista, että Liuti – joukkoa/kansaa ilmaisevasta sanasta olisi
tullut kaskiviljely- alueiden Liuko- Liukko – paikannimi. Paikannimi on niin
vanhaa, että se on muotoutunut suomalaiseen muotoon jo ennen seuraavien maahan
muuttajien aikoja, ainakin ennen ruotsalaisten tuloa Suomeen. Siksi nämä Liuti-
Liukko- väki siirtyi rautakauden aikana Lounais- Suomesta sisämaahan ja
levinneet sisämaahan suurten vesistöjen rantamaita seuraillen. Viljan
siitepölytutkimusten perusteella on todettu suomalaisten siirtyneen jo
rautakaudella vakinaiseen, paikka-sidonnaiseen maanviljelyyn 500 eaa. - 500
jKr.
Nämä maanviljelijät olivat vasarakirvesajan vanhoja ensin kantagermaanista
väestöä ja myöhemmin sulautuessaan ympäröivään väestöön ”hämäläisiä”. Nämä
olivat silloin jo niitä hämäläisiä kaskiviljelyn talonpoikia, jotka keräsivät
keskuudestaan mm. pakanallista koukkuveroa ja tekivät ”puolustushyökkäyksiä”
Birkaan ja Novgorodin hallintoalueille 900- 1000 luvulla, ja olivat lähdössä
Viroon auttamaan läheisiä suomensukuisia asukkaita (Viron historia).
Hämäläisillä talonpojilla on ollut vanha pakanallinen hallintonsa ja
päällikkönsä (Ks. Hämäläisten pakanalliset verot, Seppo Liukko kotisivuilta).
Nämä vanhat liuti - Liuko- ihmiset olivat sulautuneet vasarakirveskulttuurien
saapumisen jälkeen n. 1000- 2000 vuoden aikana täydellisesti suomalaisiin.
Pronssi - rautakaudella näiden kaskiviljelijöiden germaanisperäisyyttä ei
kukaan voinut tietää. Nykyisin tieteiden kehittyessä lainasana tunnistetaan, ja
sen alkuperä ja ikä on mahdollista etymologisin perustein määrittää.
Voidaan siis voidaan sanoa, että ko. talonpoikaisyhteiskunnan ihmiset olivat
ruotsalais - kristillisen vaikutuksen alkaessa jo ns. muinaissuomalaista
väestöä, joka olivat muodostuneet Suomen alueelle n. 8700 eaa. tulleista
alkuperäisistä suomensukuisista Kundan - kulttuurien väestöjen ja
vasarakirvesgermaanien yhteen sulautumisesta Suomessa. Vaikka näiden mm. Liukko
- nimien alkuperä on germaaninen, on Liukko - nimi edellä mainitulla tavalla
varmuudella muinaissuomalainen nimi ja ollut olemassa esikristillisellä ajalla.
Germaanisperäisen Liukko – nimen lisäksi mm. germaanisperäistä Ahti - nimeä on
käytetty jo Kalevala aikana, ja siksi ko. nimet mielletään muinaissuomalaisiksi
Kalevalaisiksi nimiksi. Liukko - nimi ja kaskiviljely ovat ilmeisesti tulleet
Suomen alueelle silloin, kun täällä on ollut jo jonkinlainen esi- Kalevalainen
kulttuuri, joka n. 1000 eaa. muodostui ns.
Kalevalamittaiseksi loitsurunoudeksi (ajoitus Professorit Anttonen ja
Kuusi).
Germaanisperäiset Liukko - ja Laukko
nimipari on tallennettu Kalevalaisiin loitsuihin Ilomatsissa ja Inkerissä,
jonne loitsurunojen laulajien suvut olivat siirtyneet Länsi- Suomen- Savon
kautta, 1600- luvun vaihteen sotien ja mm. puhdasoppisuuden vuoksi.
Suomeen n. 1200 - luvulla ”muuttanen”
ruotsalaisnimistön alta eli sitä aikaisemmilta ajoilta, voisi löytyä
muitakin alkuperältään germaanisia – muinaissuomalaisia nimiä, mikäli
paikannimistö ja talojen nimistö olisi yhtä laajaa kuin Liukko - nimen
kohdalla. Suomessa on varmuudella olemassa muitakin pakanallisen ajan
talonpoikaisnimiä, mikäli asiaa tutkittaisiin yhtä laaja- alaisesti kuin mitä
tässä on esitetty Liukko - nimen historiaa ja etymologiaa käsittelevässä
tutkimusyhteenvedossa.
Vasarakirvesajan germaanispohjaisia ja sen aikaisia muinaissuomalaisiksi
muuttuneita nimiä ovat ilmeisesti Liukko- Luikko - nimen lisäksi mm. Laukko,
Suomela, Ahti, Ania, Hinza, Hukari, Kirmu, Kesola, Lemola/ Klemola, Tanni,
Tapola, jne. joiden etymologia selvitykset viittaisivat myös
kaskiviljelyn alkuaikoihin (ks. Gunthal 1997:35- 69 mm. Suomi- Suomela
nimestä).
Tässä keskitytään
vain liud - liuti- liuta- Leute- Liukko - nimen etymologiaan ja nimen
muuttumiseen Suomessa. Alla tarkennettu liuti - Liukko – nimen etymologiaa koskeva tarkempi selvitys.
Vanhojen pakanallisten henkilönimien säilyminen pronssi- rautakaudelta historialliselle
ajalle on pikemminkin sattumaa. Monet aikaisemmin käytössä olleista
pakanallisista nimistä ovat hävinneet. Ongelmana on lähinnä ruotsalaisajan
vaikutus suomalaisiin henkilönimiin. 1200- luvun jälkeen tapahtuneet suuret
muutokset nimistöperusteissa, nimien ruotsalaistaminen, kristillinen vaikutus,
puhdasoppisuuden aika jne...
Muinaissuomalainen nimi on säilynyt pronssi- rautakaudelta historiaan vain, jos
se siirtyy väestön perimätietona eteenpäin, kuten esim. Kalevala- /SKVR- tallenteet. Tai sitten perimätieto on ollut
jatkuvaa - katkeamatonta tietoa talon - tai paikannimestä kyseisen alueen
väestöllä, niin silloin ko. nimi on saattanut säilyä nykypäiviin saakka.
Lainaan tässä Jenni Sahramaan artikkelista kyseistä problemaa käsittelevää kohtaa:
"Muinaiset henkilönimet: Suomalaisten nimeämisperinteessä tapahtui
kristinuskon myötä jyrkkä käänne: vanhat henkilönimet korvattiin lähes
kokonaisuudessaan raamatullisilla ja muilla kristillisillä nimillä.
Vaikka erityisesti syrjäseuduilla vanha nimeämisperinne säilyi vielä useita
satoja vuosia, viimeistään uskonpuhdistuksen ja uuden ajan myötä se hävitettiin lähes täydellisesti. Niinpä
tietomme siitä, millaisia etunimiä Suomessa käytettiin ennen kristinuskoa,
perustuvat lähinnä säilyneisiin asiakirjamerkintöihin, joita on käytettävissä
lähinnä 1500-luvulta eteenpäin (lähes kaikki vanhemmat suomalaiset asiakirjat
ovat tuhoutuneet), sekä paikan- ja sukunimissä säilyneisiin nimiin"
(Sahramaa 2002)..
Liukko - Luikko- nimet ovat poikkeus em. Sahramaan lausumaan.
Liukko - nimi on säilynyt ns. kristillisen ja ruotsalaisen nimistöpaineen.
Liukko - nimen etymologian- ja paikannimistötutkimuksen avulla, nämä nimet
voidaan tunnistaa esikristillisiksi nimiksi ja lisäksi ajoittaa kaskiviljelyn
leviämiseen Suomen vanhimmille maanviljelyalueille Lounais - Suomeen.
***************************
Liuta – Liuti - Leute (Liuco- Liuko- Liukko) sanojen
etymologiaa:
ETYMOLOGIA:
Suomen Liuta sana on
alkuperältään liuti (Leute) - joukkoa tai laumaa merkitsevä germaaninen
sana vasarakirveskulttuurien ajalta n. 2500- 2000 eaa.
1) – liuta- on vanha germaaninen lainasana, jolle
rekonstruoitua
alkumuotoa *leudi-z edustaa mm.
nykysaksan Leute `ihmiset, väki´ (Häkkinen 2004:619).
2) -
liuta sanan merkitys on; `joukko, lauma`, mas. liud `kansa`, liudi, mys.
liuti,
kys. liute,
ns. Leute ìhmiset, väki`(Kulonen 1995:85).
Muinaisgermaani; mas. muinaisalasaksa, mys. muinaisyläsaksa, kys.
kantayläsaksa, ns. nykysaksa, The base is *(h1)leudH- > Gmc. *liud-, *liud-i- > OE le:od (f.),
OS liud, OHG (Old High German) liut
(m.), pl. liuti > Modern German Leute.
Liuti- Leute- (liuta) ryhmien
germaanispohjaiset henkilönimet mm. Leuthard- / Luickhard- / Liudicko/ Liuco-
olivat pohjana kaskiviljelyalueille syntyneille suomalaismuotoisille
henkilönimille; kuten esim. Liuko- Liukko - Luikko - Luikki - Luikku -, jotka
yhdistettynä yleensä kaskialueelle sopiviin maastonimiin muodostivat tietyn
paikannimen. Liukko - henkilönimen genetiivimuoto Liuko- ja yhdysosan
appellatiivimerkityksen -mäki -pelto jne. paikkaa ilmaiseva loppuosa,
ilmaisevat yhdessä ko. Liukon - viljelyalueiden nimiä.
Nämä viljelynimet ovat levinneet erityisen laajalti Lounais- Suomen
paikannimistöksi ja sen jälkeen muille alueille siirrynnäisinä - niminä,
mahdollisesti jo Kiukaisten kulttuurin ja/tai pronssikauden aikana ja
syvemmälle sisämaahan jo rautakaudella. Nämä nimet ovat olleet henkilönimistä
syntyneitä katkeamattoman muistitiedon perusteella nykyisin kartoissa olevia
paikannimiä, asutusnimiä ja viljelyalueiden nimiä:
Liukko -
nimet voivat olla peräisin mahdollisesti myös pronssi- rautakaudelta (SL ks.
Liukko - nimen etymologia ja -ikää selvittävät muut metodit, kotisivuilta).
Liuti (Leute)- Liukko nimien kehitys ja Liukko - nimen käyttö paikanniminä
kuvaa erikoisen hyvin Suomen esihistoriaa, maahanmuuttoa (migraatiota),
elinkeino- ja asutushistoriaa, talonpoikaiselämää sekä kielenmuutosta yleensä
ja mm. Kalevalan - loitsurunouden käyttöä perimätietona (SKVR). (Huom.
Esihistoriallisten paikannimistöjen tutkimus tuottaisi osaltaan myös asiallista
historiatietoa suomensukuisten Kalevala – ajasta).
Eräs
mahdollinen kielitieteellinen tarkastelu vertailemalla, Liud-, Liuti- (Leute)- Liuco- Liuko- Liukko ketjun
äänneasun muutosta. Sanat liuti -> liuta- Leute tarkoittavat ihmistä, väkeä,
joukkoa tai liutaa ihmisiä, joiden henkilönimenä Liuko- Liukko on
aluksi merkitykseltään tarkoittanut kaskiviljelyn aloittanutta joukkoa.
Liuti
(liud) – sana on Suomessa ja muilla vanhoilla suomensukuisten
kielialueilla (mm. Liettua), muuttunut äänteellisesti muinaissuomalaiseksi
nimeksi Liuko. Selvitys; tässä mukana asialainauksia prof. Jorma Koivulehdon
artikkelista/ teoriasta 1981; Paikka ja
joukko sanojen tulo suomenkieleen.
Tässä Liukko
- nimen historiaa ja etymologiaa artikkelissa olisi mielenkiintoista verrata
muinaisgermaanin liuta -> suomen sanojen liukko ja toisaalta jovkko ->
joukko sanojen etymologiaa.
Alla olevat lainaukset ovat Prof. Jorma Koivulehdon artikkelista (Virittäjä-lehti),
Paikan ja joukon tulo kieleen (1981:195),
jossa on selvitetty mm. joukko sanan
fonotaktista ikää sekä äänteellistä ja semanttista muutosta ja merkitystä.
Olisiko näiden kahden sanan (liukko ja joukko) kesken jotakin mahdollista
vertailuun, koska:
a)
joukko ja liukko sanojen
originaalien merkitys on lähes sama;
joukko sekä liuti- liuta ( liukko) tarkoittavat
ihmisjoukkoa, väkeä.
Näiden sanojen merkitysten etymologiset iätkin ovat lähes samaa luokkaa (b).
b)
semanttisesti joukko (ja liukko) – sana kuuluisi germaaniseksi
lainasanaksi, sillä useimmat `ihmisjoukkoa`
merkitsevät sanat ovat samanikäisiä (n. 2000- 2500 eaa.) muinaisgermaanisia
lainoja (synonyymejä), kuten kansa, liuta, lauma / miesjoukko.
Joukko sanassa (kuten liukko sanassa /SL)
dioftongia seuraa geminaatta –kk-, varhaiskantasuomen
rekonstruktiotasossa sanan asu olisi jovkko, joka viittaisi sen olevan n. 2000-
2500- vuotta vanha.
Vastaavasti germaanisperäiselle liuta (liuti- liuko /SL) sanalle, rekonstruoitu
alkumuoto on Häkkisen mukaan *leudi-z
Seuraavassa joukko -
sanan etymologinen äänteellinen selvitys ja sanan ikä tarkastelu:
Germaanista -kj- ja esigermaanin -tj-
yhtymää vastaa suomen puolella –kk-…. Varhaiskantasuomessa ei ilmeisesti aluksi
ollut -kj- tai –tj- (-ti-) yhtymää,
joten lähin vastine oli –kk—liudentunutta
k:tahan ei foneemisysteemissä ollut. Näin selitettynä vksm.
varhaiskantasuomen –kk- voidaan tulkita yhtä hyvin jo germaanista
äänteensiirrosta edeltäneen –gj- yhtymän
vastineeksi, germaaninen äänteensiirros ei siis ole terminus post quem (aika
jonka jälkeen on tapahtunut). Loppu –o on vastaamassa germ. vartaloiden –a: ta
(<indoeur. –o-).
Yksi selvä terminus ante quem
saadaan (aika, jota ennen se on tapahtunut). Laina on vanhempi kuin
kantaskandinaavissa tapahtunut sananalkuinen j:n kato. Voidaankin todeta, että o:nsa puolesta
joukko sopisi ilmeisesti tällaiseksi esiarjalaiseksi lainaksi. Kaikki asiaan
vaikuttavat näkökohdat huomioiden päädymme siihen ratkaisuun, että joukko sana lainautui pronssikaudella,
germaaniselta kielialueelta varhaiskantasuomeen.
Edellä olevat kursiivilla merkityt tekstit ovat lainauksia,
Koivulehto1981:195.
Ilmeisesti liuti-, liud - sanoilla on muinaisgermaania vanhempi
indoeurooppalainen (arjalainen) tai mahdollisesti jääkauden jälkeisten
suomensukuisten kielen liud- liuti
merkitystä kuvaava juuri, joka olisi uudelleen käyttöönotettu Euroopassa
germaanien ensimmäisessä migraatiossa Balttiaan ja Suomeen. (SL).
Edellä lainatun tekstin perusteella hypoteesina voisi ajatella, että Liukko -
nimi olisi peräisin merkitykseltään jovkko sanaa vastaavasta muinaisgermaanin -
liuti – sanasta, joka myös merkitsee väkeä, joukkoa, liutaa (ihmisiä). Liuti –
(liud - leute) - sanan kohdalla olisi saattanut tapahtua myös em. tyyppinen
äänteellinen ja semanttinen muutos, kuin mitä Jorma Koivulehto esittää joukko-
sanan kohdalla?
On siten myös mahdollista, että Liukko sana olisi muuttunut suomenkielisillä
alueilla Liuto - Liuti - Liuta- sanasta, esimerkiksi niin, että ensin olisi
ollut -tj- (tässä -ti-) lausuttuna – kk- ja vastaavasti liudentuneena - k:ksi
(Liuka) ja myöhemmin – kk- muotoon Liukka ja olisiko sitten em. perustein -a-
voinut muuttua o:ksi, jolloin olisi muodostunut tässä artikkelissa mainitut
Liuko- ja Liukko - nimipesyeen muodot?
Joka tapauksessa nykyisessä Liukko - sanassa on myös geminaatan edessä ui -
diftongi, joka voisi olla muuttunut muinaisgermaanisesta Liuti- Liud- (*leudi-z
)- Leute à liuta originaalista Suomessa myöhemmin Liuko- Liukko muotoon (liuti
– ti-> liudentunut –kk- ja myöhemmin
–kk- , josta Suomessa liuko – liukko ikäjärjestyksessä).
Diftongi suomenkielessä on vasarakirveskulttuurin
aikainen lisuke.
Diftogia ei esiinny suomensukuisissa
kielissä ollenkaan ennen kuin vasta Itämeren altaan alueella ja nimenomaan vasarakirveskulttuurien
vaikutuksen jälkeen.
Koska sellaista iu- tai ui- diftongia ei ole myöskään ruotsinkielessä on
tehtävissä sellainen johtopäätelmä, että ko. diftogi on tullut jo
aikaisemminennen, ennen ruotsalais-kristillistä nimistöä Suomeen, eli jo
vasaraklirveskulttuurien (esi-) germaanien aikana, joukkoa-ryhmää
tarkoittavasta ja diftongin sisätävästä lainasanasta liuti.
Liuko- nimistö erottuu alkuperäisestä suomenkielisistä ja myös
ruotsalaisperäisestä nimistöstä.
Tämä ilmenee mm. kielitieteen tutkimusten perusteilla, tästä on mm. prof. Kaisa
Häkkisen maininta:
Suomensukuisten kielien vanhimpaan
kerrokseen kuulumaton diftongi on tullut itämerensuomalaisten kieleen vasta
varhaiskantasuomen jälkeen (Häkkinen 1997:249).
Suomessa käyttöön otetut Liuko- Liukko
nimet ovat ko. edellä mainitulla diftongilla, joiden alkuperäiset sanat
/nimet ovat tulleet ilmeisesti em. määritelmän mukaisesti,
vasarakirveskulttuurien muinaisgermaanisten liuti- liuta miesjoukkojen välityksellä ja varhaiskantasuomen
aikana (n. 1800 - 2500 eaa. alkaen). Tällöin ko. germaaniset lainasanat
muuttivat suomenkieltä varhaiskantasuomesta kantasuomeen. Tämä aika on myös ns.
Kalevala aikaa, jolloin uusi kaskiviljely levitti
maanviljelytietoutta Suomeen.
Liukko, Kalevala ja kaskiviljely
ovat olleet samanaikaista vanhempaa elämää, koska Liuko- Liukko – nimet
viittaisivat kaskiviljelyyn ja Liukko - nimen diftongi sekä paikannimistön
laaja levikki sekä Liukko - nimestä olevat merkinnät Kalevalaisessa
loitsurunoudessa, viittaisivat kaikki vasarakirveskulttuurien jälkeiseen aikaan
mahdollisesti jo pronssikaudelle. Kuitenkin niin, että nämä germaaniset nimet,
esimerkiksi nimipari Liukon - Laukon
ja maataloustermit sekä em. mainittu diftongi ilmestyvät alkuperäiseen ”arkaaiseen” Kalevalaiseen loitsurunouteen myöhempänä lisäyksenä.
Kalevalainen kulttuuri on muuttunut elinkeinojen ja asutushistorian mukana.
Kalevalaisen
runouden nuoremmat muutokset ovat tulleet vasta Ruotsinvallan, katollisen kirkon
vaikutuksesta 1200- luvulta alkaen. Kalevalamittainen
loitsurunous muuttui silloin kristilliseen suuntaan ja erityisesti
puhdasoppisuuden ajan alussa. Kalevalamittainen loitsurunous loppui kokonaan
puhdasoppisuuden noitavainolakien aikana 1600- 1700- luvuilla, jolloin
nimenomaan noituus – ja taikuus oli lailla kielletty.
***
Muut Liukko, Luikko, Luikki, Luikka, Luikku sanojen
vanhat merkitykset ja kaskiviljelyalueiden Liukko – nimet.
(Ganander- Lönnrotin sanakirja 1880, Forsmanin/Koskimiehen
”sanakirja” 1894, Suomen Sanojen Alkuperä, Viron -sanakirja, Liettuan sanakirja
jne.).
Muut Liukko, Luikko, Luikki nimien
merkitykset ovat aikaisemminkin olleet tämän kirjoittajan tiedossa, esim.
laulujoutsen - viron kielessä luik ja Lönnrotin sanakirjassa luikki sekä myös
luikko on kirjattu merkitsemään joutsenta (nimenomaan sanakirjamääritelmänä;
kansallislintumme, laulujoutsen) tai hanhea, myös valkoinen härkä tai lehmä tai
esim. luikku / liuko- toinen merkitys
on ollut Suomessa sama kuin Liettuassa eli luukku.
Luik- ja joutsen merkityksestä:
Lounais - Suomessa on Luikki, Luiko- nimiä, onko niiden tausta Liuko- nimestä
kuten etymologia on perusteltu. Toisaalta paikannimistökirjallisuudessa
mainitaan mm. Varsinais- Suomen
alueen joutsen mahdollisuudesta seuraavaa: …, että joutsen on ollut aikaisemmin
alueella harvinainen lintu, ja että informantit eivät ole aina olleet varmoja
nimen asusta (Atlas Lingarum Fennicarum 2007:121).
Tässä Liukko - nimen historiaa selvityksessä ei tarkemmin käydä läpi ko.
joutsen- ja Luikko - nimen välistä yhteyttä. Nämä joutsenta jne. muita em.
asioita merkitsevät nimivariaatiot saattavat olla kuitenkin nuorempaa kerrosta
tai toista lainasanakerrosta eri aikana, mutta kaskiviljelyn leviämisen
yhteydessä levinnyt sana liuti- merkitsisivät samaa kuin alkuperäinen Liuko –
sanan merkitys.
Erikoinen tutkimuskohde olisi myös Forsmanin sanakirjan 1894:30-31 maininta
mordvan, moksan ja erzän suomensukuisten kielissä olevista
nimistä likchu ja l`uksa, joka
voisi olla myös vasarakirveskulttuurien ajalta ja tarkoittaa vanhaa viljakasvia
tattaria, nimen äänneasussa voisi olla –u- tai -i - liudentumaa ja joista olisi
voinut sana Liuko- Liukko muodostua. Myös muita määritelmiä on esiintynyt,
kuten kalevalaisissa loitsuissa nimi on tarkoittanut mm. pilli, tuohitorvi tai
koira sekä muutoin arvioitu nimen kuuluvan liukua - luistella verbeihin
liittyvänä.
Viron kielessä liud - sana tarkoittaa mm. pataa, astiaa (Alkuperäinen suomensukuisten hyvin vanha sana; pata tarkoittaa vanhempaa suippopohjaista
kampakeramiikan ajan astiaa). Liud - pata/astia on maataloustermi
vasarakirveskulttuurien tasapohjaista astiaa tarkoittava, joka on siirtynyt
viron kieleen liud - muodossa.
Jopa luikkuttelua tms. liukuumista on tarjottu Liukko - nimen
merkitykseksi ja pohjaksi, mutta niissä loistaa paikannimistön todellisesta
laajuudesta tietämätön sanaselitys, kuten kuuluisassa Forsmanin sanakirjassa
1894:5 sanotaan neroniekka Voltairen sanomaksi seuraavaa: ”etymologia on tiede, jossa
vokaalit eivät merkitse mitään ja konsonantit sangen vähän”. Tämä oli nimitutkimuksen
alkuaikojen ongelmia.
Näitä merkityksiä tässä Liukko - nimen esihistoriaa tutkimuksessa, ei tämän
tarkemmin käsitellä.
Liukko – nimen useita eri variaatioita ja
nimikerrosten ikään liittyviä määrittelyjä selvitetään laajemmin allekirjoittaneen
Liukko - nimen historiaa osassa B.
Sukunimen
muutokset (suomalaisten sukujen sukunimiä vaihdettiin, ensin 1600-
luvulta alkaen ruotsinkielisiksi ja sitten 1900- luvulla takaisin
suomenkielisiksi):
Liukko – nimen tutkimuksessa on tullut myös esiin ruotsinkielinen nimi Stenbäck
(myös Stenboc..), että nimellä olisi ollut joskus Liukko – nimen kanssa
jotenkin tekemisissä. Tällainen ajatus
saattaa johtua vanhasta suomalaisten henkilöiden/ - sukujen ruotsinkielisen
nimen vaihtamisesta takaisin, ehkä 1600- luvulla valitusta nimestä takaisin
suomalaiseksi nimeksi.
Tällaisen julkisen suosituksen oli tehnyt Kotikielen Seura
(Kansanvalistusseura) maisteri E.A. Tunkelon (ent. Ekman)
esityksessä 19.4.1902, jossa menettelytapaohjeena:
1) miten muukalaisen
(vieraskielisen) nimi vaihdetaan suomalaiseksi ” Omista entinen sukusi – tai kotisi nimi; niin on tehnyt esim. se
kansalainen, joka on muuttanut nimensä Stenbäckistä
Liukuksi (Liukku), tai
2) Sellaisen nimen puutteessa suomenna vieraskielinen nimesi kokonaan tai
osaksi; esimerkkinä Koskinen (ent.
Forsman ) ja
3) Milloin suomennoskaan ei käy päinsä, silloin vasta viimeisenä
hätäkeinona valitse nimi. Silloin ei saa halveksia kotimaisia nimityyppejä,
eikä silloin saa välttää - nen päätteisiä nimiä.
Tällainen esitys on ilmestynyt suomalaisten luettavaksi Uudessa
Suomettaressa 3.4.1904. Varsinainen suuri
nimenmuutto tapahtui Suomessa jo 1860- luvulta alkaen. Ja tämän jälkeen
(1906 mm. Arvi Kemiläinen Suomalainen Suomi) se jatkui ns. kieliriidan seurauksena
edelleen 1930 – luvulle saakka.
Liukku – nimen valinta on ollut esimerkkinä, miten valittaisiin suomenkielinen sukunimi aikaisemman Stenbäck- nimen tilalle. Tunkelon mainitsema Liukku -paikannimi on ollut ko. suvun asuinpaikka jo kauan ilmeisesti ennen ruotsinvallan aikoja Suomessa. Tämä nimi on paikannimikartoissa esiintyvä Etelä- Pohjanmaalla oleva Laihian Liukku - kantatalo ja sitä vanhempi on ko. paikannimi. Paikannimi juontuisi vakiintuneen maanviljelyn talonpoikaistalon (Luik - Liuko) Luikki, Liukko – eräsijan perusteella (1200- 1500- luvulla, ehkä ennenkin).
Stenbäckien pappisuku oli lähtöisin talonpikaissuvusta Laihian Liukku - nimisestä kantatalosta (vieressä Liukkula), jolloin Henrik Liukku nimisen talonisisännän pojasta Josefista (1682-1737) koulutettiin pappi ja nimi muutettiin aikakauden vaatimusten mukaiseksi ruotsalaiseksi nimeksi – Stenbäckiksi. Nimi otettiin Kyröjokeen laskevan Laihianjoen Liukun talon kohdalla olevan kiven perusteella. Hänen poikansa mm. Vöyrin ja Alavuden kirkkoherran Karl Fredrik Stenbäckin ja hänen puolisonsa Emilia Ottilia Cristina von Essenin 12- lapsisen perheen jälkeläiset ovat olleet suomalaisuusaatteen kannattajia. Heidän vanhin poikansa Karl Emil Stenbäck (1834-1919) oli myös mm. lääninrovasti, kirkkoherra ja asessori. Hänen nuorempi veljensä Kondrad (1847-1918) muutti nimensä Stenbäckistä Kivekäs- muotoon jo vuonna 1876. Pojista nuorin Josef Stenbäck (1854- 1929) oli mm. kirkkoarkkitehti, hänen lapsiaan oli myös vuorineuvos Lauri Kivekäs, ja on siis alkujaan Laihian Liukkuja. Vöyrin kirkkoherran Karl Fredrikin S:n toinen pappispoika jälkimmäisestä avioliitosta syntynyt Johan Mikael Stenbäck (1809- 1861), joka oli Iin sittemmin Paavolan kappalainen. Hänen lapsistaan jotkut suomensivat sukunimensä suvun alkuperäisen Lahialaisen kantatalon mukaan Liukku - nimeksi.
Liukko - nimi on suojattu 1934.
Liuko
- nimipesyeen kaskiviljelyaluetta merkitsevä nimeämisperuste näyttäisi
vanhimmalta.
Kaskiviljelyalueiden suuri levikki ja nimistön ikä olisi siten merkittävin syy
tutkia Liukko – nimen alkuperää Suomessa.
Tässä allekirjoittaneen tutkimustyössä
Liukko – nimen historiasta ja kaskiviljelyalueiden tarkastelusta on laadittu
nimitutkimus, joka perustuu pääasiassa etymologiseen ja paikannimitutkimukseen.
Tutkimus on rajattu käsittämään pääasiassa vanhimman maanviljelyalueen
lounaisen rannikkoalueen ja siellä vanhimman paikannimistön- ja asutushistoriallisen
muutoksen merkitystä nykyiseen nimistöön. Koska tutkimusaineistoa on löytynyt
myös Suomeen muuttaneen väestöryhmien tulosuunnasta, on tutkimus laajentunut
käsittämään myös Balttian ja lähinnä sieltä Liettuan alueen Liuko- nimistöön
liittyvää paikannimistöä.
Liuko- Liukko - paikannimien osuminen Lounais-Suomen alueelle ja siten
vanhimmille kaskiviljely- maanviljelyalueille osoittaisivat kaskiviljelyn ja
Liukko - paikannimien yhteenkuuluvuuden, sillä muutoin on vaikea perustella
Liukko - paikannimien nykyisin syrjäisiä sijainteja ja levikin laajuutta.
Nimistön leviämisen on täytynyt tapahtua esikristillisenä aikana, ennen
Ruotsinvallan aikaa, koska sen jälkeen Varsinais-Suomen alueella ei tällainen
muinaissuomalainen nimi, kuin Liukko – ei olisi voinut enää muodostua
paikannimiksi niin laajalti ruotsinvallan alueella. Vanhimmalla
kaskiviljelyalueella nykypäiviin saakka säilynyt paikannimistötieto ja Liukko -
nimen etymologia hypoteesit sekä Liuko- Liukko - nimen hämmästyttävän suuren
paikannimistölevikin löytäminen, ovat olleet merkittävin ja uusin tieto Liukko
- nimen historiaa tutkittaessa. Siksi pääpaino tässä informaatiossa perustuu
nimenomaan kaskiviljelylähtöisiin Liuko - paikannimiin Suomessa. Liukko - nimi
liittyy varmimmin juuri alkuvaiheen kaskiviljelyyn mm. asutushistorian- ja
kielitieteen valossa, todennäköisesti jo 2500 eaa. alkaen.
Liuko-
Liukko on ilmeisesti ns. siirrännäisnimi Veiksel - Balttia - Viro suunnalta.
Liuti (Liud) – joukon siirtyminen - ja Liuco- Liuko paikannimistön
siirtyminen Balttian kautta Suomeen ja muotoutuminen Suomessa.
Ovatko nämä Liuko- Liukko - nimietymologian perusteella olevat nimet
germaanikielisten Liud- Liuti- Liuko- Luko- siirrynnäisnimiä Suomeen ja siis
peräisin kaskiviljelyn välittäneiden väestöjen siirtymä- ja/tai
germaanikielisten lähtöalueilta Veiksel- Balttia- Viro alueilla. Edellä
olevassa suomensukuisten väestöjen asutushistoriassa on selvitetty (kohta 1),
kuinka kampakeramiikan aikana Preussin - Veikselin alue oli vielä
suomensukuisten ja - kielisten (aestii) väestöjen aluetta, ennen
kuin tämän alueen metsästäjät vaihtoivat puhumansa kielen germaani- baltti
kieliin elinkeinon vaihduttua maanviljelyyn.
Sitten nämä samat väestöt, nyt germaanikielisinä levittivät maanviljelyä ja
siihen liittyvää indoeurooppalaista kieltä erityisesti germaani - baltti-
kielen kaskiviljelyn ja karjahoidon lainasanastoa pohjoiseen mm. Viroon ja
Suomeen n. 2500 eaa. alkaen.
On siis mahdollista, että näillä siirtymäalueilla on samantapaista
nimistöä, ko. väestöjen henkilönnimistöön perustuvaa nimistöä, joita löytyy
edelleen Suomen paikannimistöstä.
Liukko nimi on säilynyt lähes samanlaisena tai ainakin tunnistettavissa
olevana, siis lähes muuttumattomana siitä alkaen, kun suomalaiset ovat ko.
nimen käyttöönottaneet Liuco - Liuko- Liukko- Liukkola jne. nimillä.
Liukko- paikannimistön levikki (Liukko - appellatiivisena yhdyssanana) on hyvin
laajaa Suomessa. Toisaalta Liukko - nimi erottuu muista suomalaisperäisistä
paikannimistä selkeästi Suomessa ja sen perusteella nimen alkuperää voitaisiin
etsiä myös kaskiviljelyn vanhimmilta alueilta, eli mistä kaskiviljely olisi
Suomeen tullut. Siksi Liukko - nimen esihistoriaa olisi mahdollista selvittää
laajemminkin mm. Itämeren alueelta, mikäli alkuperäistä Liud - Liuti – nimistöä
löytyisi nykyisin tai alkuperäisestä germaanisesta Liud - nimistöstä
muokkaantuneita nimiä löytyisi Balttiasta.
Mahdollisesti ko. nimiä tulisi esiin Balttian historian kirjoista tai vastaavan
sanan etymologisista tutkimuksista Liettuassa.
"Nimet ja niiden etymologia
valaisevat osaltaan Itämeren ja Suomenlahden seudun esihistoriaa, eri etnisten
ryhmien muodostumista sekä kontakteja muihin kansoihin.... Etymologisessa
selvittelyssä on otettava huomioon mm. kielten ja murteiden erilliskehitys,
kielikontaktien ikä, etymologian ja arkeologian asettamat yleiset ehdot sekä
tieto itämerensuomalaisten asutushistoriasta" (Grunthal 1997:34).
Karttatietojen perusteella on selvitetty, että Liettuasta löytyy Liud - paikannimien lisäksi myös Liuko- ja Lauko –
paikannimistöä. Germaanisperäisten Liud - Liuko - ja Lauko - nimistön
paikannimitiedot viittaisivat hyvin vahaan nimistöön Liettuassa. Tämä havainto
vahvistaisi vasarakirveskulttuurien aikaisen maanviljelyn ja germaanikielisen
väestön siirtymistä Suomeen nimenomaan Balttian alueiden kautta. Siksi on jopa
hyvin todennäköistä, että ko. nimet olisivat siirtyneet Balttiasta n. 2500 eaa.
alkaen kaskiviljelyjoukon mukana pohjoiseen.
Nykyiset Liettuan Liuko- Liud- Luko - paikannimet näyttäisivät todistavan
nimien siirtyneen (siirrynnäisnimet) germaanien toimesta Balttian alueelta
Suomeen, mahdollisesti jo Kampakeramiikan lopulla tai pronssi - rautakaudella
ja ne vahvistaisivat allekirjoittaneen johtopäätelmiä Liukko - nimen iästä ja
paikannimistön liittymisestä pääasiassa varhaiseen kaskiviljelyyn.
*****************************************************************************
3. Muinaissuomalaisen Liukko
- nimen ja paikannimistön historiaa:
Liukko nimen germ. pohja, Liukko - paikannimistön
laajuus, Liuco - Liuko- Liukko - nimen ikäselvitys- ja ns. historian Liukko –
talo ja historiatutkimus:
Uuden elinkeinon – kaskiviljelyn - Suomeen tuoneiden henkilönimet
ovat jääneet perimätietona paikannimiksi (Ks. paikannimistö kartat). Nämä
kaskenpolttajat ovat olleet aikansa merkittävän uudenlaisen muutoksen
tekijöitä. Näitä on muiden suomalaisten taholta kummasteltu ja ihmetelty, siksi
kaskipeltojen – niittyjen ja metsien raivaajien nimet ovat jääneet
muuttoalueidensa paikannimistöön. Paikannimistö on pääasiassa syntynyt
Kiukaisten kulttuurin jälkeen pronssi - rautakaudella ja mahdollisesti
myöhemminkin, kun samoja paikannimiä löytyy muuttuneena nimi - siirrännäisinä
rannikolta sisämaahan siirryttäessä.
Lainaus Museoviraston määritelmästä vasarakirves- eli nuorakeraaminen
kulttuurin sijaintialueista Suomessa:
"Nuorakeraamisen väestön asuinpaikat poikkeavat sijainniltaan
kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikoista. Ne ovat sijainneet vesistöjen
tuntumassa sijaitsevien rantaniittyjen yläpuolella, kun taas kivikauden
lopun Kiukaisten kulttuurin asuinpaikat sijaitsevat ranta-alueilla
kampakeraamisen kulttuurin tavoin.
Nuorakeraamiset (vasarakirves) asuinpaikat ovatkin todennäköisesti valittu erityisesti laitumien ja rehunsaannin
kannalta. Kulttuurille tyypillisiä löytöjä on usein entisiltä mesoliittisilta tai
varhaiskampakeraamisilta hylätyiltä asuinpaikoilta, jotka maan kohotessa
ovat jääneet kauemmaksi vedenrajasta" ks. Arkeologiset kulttuurit
Suomessa, Museovirasto.
Mahdollisesti onkin kyseessä asutushistorian jatkuminen samoilla paikoilla.
Aikaisemman kivikauden /kampakeramiikan alkuperäinen suomensukuinen väestö on
vaihtanut ainakin osittain elinkeinonsa uuteen maanviljelyyn. Tai tämän
alkuperäisen väestön / ”sukujen”
tyttäret ovat perustaneet perheen ko. tulleiden vasarakirves - germaani miesten
kanssa. Tällöin varmasti on jääty samoille asumapaikoille pysyvämmin ja
paikannimeksi on syntynyt uuden elinkeinon kaskiviljelijöiden nimien
perusteella.
Tässä tapauksessa liuti – pohjalta on nimetty viljelyalueiden nimiä, jotka ovat
pääsääntöisesti yllä olevan Museoviraston määritelmän mukaisesti ”kauempana vesistöjen
vesirajasta”. Esimerkkinä mm. Suomusjärven, Someron Kimalan ja Jakkulan sekä
Rengon ja Janakkalan Liukon – sekä mm. Köyliön, Ruskon Liukolan
kylien, talojen ja -peltojen sijainnit ovat selvästi vanhojen laajempien
vesistöjen vesirajojen yläpuolella.
Liukko
nimen etymologia ja vasarakirveskulttuurien (baltti- germaanien) kaskiviljelyn
leviäminen Suomeen (tutkijoiden lausumia):
Vasarakirvesväestön määritelmä;
Väestöt olivat pääosin
vaaleaihoisten suomensukuisten metsästäjien genetiikkaa ja kieleltään
indoeurooppalaisia: "Vasarakirveskulttuureiksi kutsutaan neoliittisia
kulttuureja, jotka levisivät laajalle alueelle Pohjois-, Keski- ja
Itä-Euroopassa 3000- ja 2000 - luvuilla eaa. Nämä olivat ns. indoeurooppalaisia
sotakirveskulttuureja, jotka levisivät vanhempien kansainvaellusten avulla ja levittivät maanviljelykulttuurin tietoa
ja sanastoa.. Suomessa nuorakeraaminen kulttuuri, jota täällä kutsutaan
myös vasarakirveskulttuuriksi, vallitsi noin vuosina 3200 - 2600 eaa. Nuorakeraamiset kulttuurit levisivät tämän jakson
loppupuolella ja sen jälkeenkin Etelä-Ruotsiin, Tanskaan, Baltiaan ja
Venäjälle, myös Suomeen n. 2000 – 1600 eaa aikana".
Kaskiviljelyajan maahan muuttajien germaanien joukkoa tai ihmistä
kuvaavasta nimestä (liuti - Leute), ovat nimietymologian perusteella
muodostuneet Lounais- Suomen paikannimien pohjana olevat Liuco- henkilönimet
(esim. Liuko > Liukola tai Luiko > Luikola jne.).
Liukko - Luikko paikannimiä on hämmästyttävän paljon,
paikoissa joissa kaskiraivausalueet ovat em. vesistöalueiden tuntumassa, mutta
rantaniittyjä korkeammalla ja laajalla - alueella Lounais - Suomessa, joka
on tunnetusti vasarakirves- /nuorakeraamisen kulttuurin maanviljelygermaanien
ensimmäisiä, varhaisimpia asuinsijoja (Seppo Liukko: Liukko - nimen levinneisyyden
laajuus Lounais- Suomessa ja paikannimistökartat 2007- Maanmittauslaitos).
”Suomalaisten
esi-isillä on ollut kosketuksia
germaaneihin jo alkaen toiselta esikristilliseltä vuosituhannelta.
Kulttuurivaikutteita saatiin paljon, mm. maanviljelyn
suomalaiset ovat ilmeisesti oppineet germaaneilta. Keskinäisten yhteyksien
on täytynyt olla hyvin tiiviitä. Kaksikielisiä yksilöitä paljon,
seka-avioliittoja yms. sillä germaaniset kielet ovat vaikuttaneet syvällisesti,
jopa muuttaen äännejärjestelmää. Yhteydet ovat jatkuneet vuosisatoina
ajanlaskun kahta puolta: germaaneja on asunut Suomen rannikoilla (Pirjo
Mikkonen 1984:10).
Nykytiedon perusteella tiedetään, että maanviljelyä on aloitettu suomessa jo
vasarakirveskulttuurien 2500 eaa. ajoista alkaen. Siksi nämä germaanien
lainasanat ja nimet mm. kaski, vainio, äiti, liuti (Liuko) kuten
toisaalta myös kaikki kansaa, joukkoa,
väkeä, ihmistä kuvaavat synonyymiset (samaa tarkoittavat sanat) sanat jne.
ovat ajoitettu 2500 - 2000 eaa. aikaan ja tuloon Suomeen (joukkoa kuvaavat sanat ja niiden synonyymit ovat samanikäisiä /
Koivulehto 1981:195). Nämä ajat ja tapahtumat liittyvät juuri nuorakeraamisen /
vasarakirvesväestöjen / muinaisgermaanikielisten (liuti) miesjoukkojen ja
kaskiviljelyn samanaikaiseen leviämiseen Balttiasta – Suomeen (SL).
Nämä
nuorakeramiikan /vasarakirveskulttuurin muuttajat toivat tullessaan germaanikielen ja balttikielen lainasanoja, ja
uuteen kulttuuriin kuuluvia maanviljely- ja karjanhoitotermejä mm. kaski ja
ohra sekä vuohi ja härkäja myös henkilönimiin liittyviä nimisanoja. Sanat
edellyttävät kaskeamista ja karjanhoitoa.
(Jouko Vahtola Suomen historia 2004:14-15).
Liukko –
nimen ”erottuminen” muusta Suomen paikannimistöstä iu-diftongin perusteella
(Tämä on Liukko- nimitutkimuksen kannalta yksi tärkeimmistä syistä,
miksi ko. nimeä on mahdollista tutkia nimeä ja nimen ikää, niin kauas
vasarakirveskulttuurien / muinaissuomalaisten aikaan saakka).
Paikannimistön
laajuus osoittaa nimen erityisen vanhaa ikää.
Ikämääritys mm. rinnakkaisten nimiparien
ja siirrynnäisnimien avulla.
(Kaskiviljelyalueiden liuko- nimet ja liuko - nimen kanssa erityisen
usein esiintyvät siirrynnäisnimet mm. Lemu (Lemula- Lemola) sekä Kalevalaiset
nimet Laukko ja Ahti).
Liukko - nimi on hyvin laajalle levinnyt "erikoinen" ja selkeästi erottuva nimi Suomessa, joten
sen tutkiminen etymologiseesti ja asutushistoriallisesti on mahdollista. Nimen
historiantutkimus tarkoittaa nimen etymologian - ja paikannimen tutkimusta ja
Liukko - nimen levikin- laajuuden
tutkimusta, sillä levikin laajuuteen täytyy olla jokin syy. Tässä selvitetään
Liukko paikannimen syntyyn liittyviä seikkoja, nimen etymologiaa, pyritään
selvittämään nimeämisperuste (semanttinen selvitys).
Toisaalta selvitetään myös leviämisen todennäköisiä syitä ja syitä miksi ko.
nimeä väestön kontakteissa jatkuvasti tarvittu. Miksi nimi on siirtynyt
perimätietona eteenpäin nykyaikaan saakka. Perimätiedon edellytyksenä on
asutushistorian katkeamaton jatkuvuus.
Suuri levikki paikanniminä kuvaa
myös nimen vanhaa ikää, ja varmistaa em. nimen säilymistä (vaikka joillakin
alueilla on varmasti ko. Liuko - nimi myös hävinnyt). Myös Liuko- Liukola -
nimisten siirrynäisten ilmestyminen
toisen - seuraavan ”paikkakunnan” alueelle tapahtuu jonkin muutoksen tai
olosuhteen muutoksen tai elinkeinovaatimuksen vuoksi (ainakin aluksi
kaskiviljely on ollut paikasta toiseen muuttamista).
Miksi Liuko- Liukola - nimet olisivat Suomen vanhimpia nimiä?
Miksi jokin Liuko- Liukko - nimi saattaisi olla vanhempaa nimistöä, kuin mitä
Suomesta on aikaisemmin löydetty tai sellainen nimi, jota pystytään
tutkimusmenetelmin seuraamaan, jopa pronssi- rautakaudelle saakka. Liukko -
nimet ovat aikaisemman perustelun vuoksi, ns. ”varmuudella määriteltyä”
pakanallisen ajan nimistöä, joka on ollut käytössä jo ennen ruotsalaisten
maihinnousua Suomeen n. 1200- luvulla ja ennen ns. kristillistä aikaa.
Tässä selvitetään Liukko - nimen etymologiaa tarkemmin eri näkökannoista
lähtien, ja se tarkoittaa Liukko – sanan / nimen alkuperän tutkimusta, joka
näyttäisi olevan kielitieteen ja asutushistorian perusteella mahdollisesti jopa
Kiukaisten kulttuurin tai varhaisen metallikauden aikaista nimistöä ja alkuperä
etymologialtaan kaskiviljelyn maahantuoneiden muinaisgermaaninen Leute-, Liud-
tai Liuti - ihmisten Liuco - henkilönimi. Liukko - nimen etymologiassa
selvitetään nimen alkuperäinen lähtöpaikka ja -ikä, miten se on
paikannettavissa tiettyyn aikakauteen useiden eri metodien perusteella.
Liuko- nimi olisi germaanimuuttajien toimesta tullut Suomeen alkeellisen
maanviljelyn yhteydessä. Nämä
kaskiviljelijät ovat ensiksi "asettuneet" Lounais- Suomen rannikon
jokien suistoihin (Suomen vanhin kaskiviljely alue) ja ovat myöhemmin nousseet
jokia - vesistöjä pitkin ylös sisämaahan.
Liukko nimi on jäänyt
paikoilleen vaikka kaskeamisen vuoksi on siirrytty seuraavalle alueelle tai
osa ”Liukoista” olisi siirtynyt seuraavalle kaskiviljely paikalle. Kaskiviljelyalueita
saatettiin aluksi kutsua yksistään liukoiksi, kaskiviljelyalueen raivaajien
liuti (Leute)- Liuco- Liuko- henkilönimen perusteella.
Ympäristön alkuperäiset väestöt ovat antaneet ko. kaskiviljelyalueen paikoille, kyseisen
kaskiviljelijäjoukon perusteella, Liukon
- genetiivipohjaisen nimen, jossa ilmenee ko. paikan
maastoappellatiivinen merkitys (alkuperäinen kaskiviljelyalueen liuko- merkitys
hämärtynyt satojen- tuhansien vuosien aikana ja sitten tarvittiin genetiivi
appellatiivinen merkitys osoittamaan kaskiviljelypaikkaa, kuten
Liukonmäki, Liukonpelto ja toisaalta
myös em. Lemulaistenmäki jne.).
Liuko- nimen leviämiselle alueelta
toiselle täytyy olla jokin syy?
Siirrännäisnimien esiintyminen rannikolta sisämaahan päin n. 20- 30 km välein (ks.
paikannimistökartta alla), tarkoittaisi Liuko- kaskiviljelyjoukon/-henkilöiden
siirtyneen harjoittamaan kaskiviljelyä uudelle alueelle n. 4-8 vuoden välein,
koska kaskeaminen oli maan köyhtymisen vuoksi ns. liikkuvaa maanviljelyä.
Aikaisempi kaskipelto oli hylättävä maan köyhtymisen vuoksi ja etsittävä uusi
kaskeamiseen soveltuva paikka.
Liukko - talojennimet ja paikannimet ovat levinneet mm. liikkuvan kaskiviljelyn
jälkeen rautakauden loppupuolella myös vakiintuneen maanviljelytalojen laajentuessa
eräsijoille ja ko. eräsijojen
asuttamisen aikoina.
****
Liukko-
nimi eräsijojen kautta Savo- Karjalaan, jossa käyttöön myös Liukkola ja
Liukkonen.
Suurimmat ”suomalaisten” muuttoaallot pois nykyiseltä Suomen alueelta
********************************************************************
Paikallishistoriaa ja kyselytutkimus 2007 – 2008
1. Liukko- nimipesyeen paikannimistö ja talot Suomessa
2. Liukon Courtyard eli Liukon
kartano Liettuassa
Vesilahden Liukko rustholli on välittänyt vanhaa kalevalaista perinnetietoa 1800 – luvulle:
2.
Lisäksi otteita Vesilahden Historiasta 1950 ja Vesilahti 1346 - 1996 –
kirjasta:
2. Liukolan
- talo, Köyliö (myös Luikki – talo)
Köyliön Liukolan - lähialueelta on löydetty myös yksipuisia
muinaisruuhia mm. Liukolan - suolta.
Köyliön historia, lainauksia Lalli / Liukko - nimistä:
Kepolan- kartanon alueilla on ollut myös Köyliön Luikki- niminen talo.
3. Liuksialan kartano,
Kangasala
Liuksialan Kuninkaankartano, Kangasala
4. Liukon - talo
Suomusjärvi. Lemulan - kylä (Rustholli)
8. Liukkosuo ja - lammi, Tammela Kuivajärvi (Kokemäenjoen vesistöön kuulunut)
9. Liukolan - talo
Somero Lahden kylä, maa-alueista kartano ja talosta torppa (ja häätö)
10. Liukonpelto, Somero,
Kimalan kartano, peltoalue
11. Liukonpelto
Someroniemi, Jakkula
Lemun asutuksesta on mainintoja jo 1200 – luvulta (mahdollisesti juuri Luikola?).
16. Liukalan kylä,
Pälkäne, Löydöt mm. Liukalan lintu,
Kalevakoru
17. Liukkolan
säterikartano, Liukkolan kylä (nyk. Otava)
Liukkolan-
kylän alue Nuijasodassa:
Nuijasota
1595-96 Liukkolan- kylässä
Ks. myös esim. Seppo Liukko artikkeli mm. Nuijasodan tapahtumista ja sen syistä ja
(ks. mm. Mikkelin kaupungin artikkeli, tästä paikannimet; Liukkola = Liuhola).
(ks. Mikkelin kaupungin
artikkeli tästä mm. paikannimet;
Liukkola = Liuhola).
Tässä tapauksessa Ruotsin kuningas antoi läänityksenä maa- alueet van der
Pahlenin suvulle.
20. Liuko, Vähä Kyrö,
Merikaarto
Tämä todistaisi, että kivikaudella ihmiset ovat kuuluneet
samaan ryhmään, kuin Suomea asuttaneet ihmiset.
Arkeologinen jatkuvuusteoria on ilmeisen pitävä, koska Svidry - Kundan
kulttuureista 10- 11.000 vuotta sitten suomensukuisten aluilta on todettu
väestöjen saapuneen Suomeen. Nyt siis olisi todettu, että kivikauden väestö
olisi samaa pohjaa Suomen alueella ja piikivi- ja meripihka alueilla. Se
todistaisi suomensukuisten kampakeramiikan laajan alueen olemassa olon.
Balttiasta on ollut yhteyksiä Suomeen jo kivikauden - ja kampakeramiikan
aikana.
Kampakeramiikan
ajan ja sen alueen väestönä ja kielenä pidetään suomensukuisten kieliä (mm.
Museovirasto). Kampakeramiikan kaivauksissa on löydetty myös em. piilöydön
lisäksi meripihkaa, joka on ollut peräisin Balttiasta. Balttian väestö on ollut suomensukuista ja
suomenkielistä väestöä ainakin vielä vasarakirveskulttuurien aikana. Jolloin
indoeurooppalaisten muinaisgermaanien tiedetään olleen jo Veiksel- joen
alueilla.
PS. Tämä indoeurooppalaisten ja suomensukuisten kielirajan (n. 2500 eaa.) ”tietämättömyys”
on vaikeuttanut mahdollisesti aikaisempaa Liettuan (ja Suomen) alueen nimistön
etymologian tutkimusta, mikäli lähtökohtana on ollut se vanha virheellinen
tieto, että virolaiset ja suomalaiset olisivat tulleet alueilleen vasta noin
ajanlaskun vaihteessa. Tämä päätelmä on ollut virheellinen, lähes 1980- luvulle
saakka. Mutta, miksi väestöliikkeet tulisi tietää myös nimistötutkimuksessa?
Virheelliset
johtopäätelmät: Mikäli tiedon tai teorian pohjana on virheellinen asutusteoria
ja vajavainen tieto arkeologiasta ei silloin myöskään kieliteoria ole oikein
(tai siinä on ongelmia) ja samoin nimistön tutkimuksen kohdalla, jos
nojaudutaan virheellisiin alueen väestöliikkeisiin. Jos lähtökohta on
virheellinen myös, nimitutkimuksen lopputulos on virheellinen. On selvitettävä
ko. alueiden vasarakirveskulttuurien- pronssi- rautakauden väestöryhmien
henkilönimiä, lainasanaoja ja etymologiaa sekä asutushistoriaa ja myös
arkeologisia perusteita, mikäli sellaista tietoa on mahdollista löytää (ks.
yllä arkeologia).
Jatkuvuusteoria on vahvistanut arkeologian,
genetiikan- ja väestöliikkeiden tutkimuksen tarkentuessa vuosien 1980- 2000
aikana.
Väestöliikkeiden, arkeologian ja geneettisten tietojen valossa Virossa ja
Suomessa (ja koko Balttiassa, ks. em. Museovirasto kampakeramiikan aika) on ollut
suomensukuinen väestö 10- 12.000 vuotta, joka olisi peräisin Ukrainan refugin
jälkeisistä Kostenkinin- ja Svidryn -_Hampurin – suurriistan metsästäjien
kulttuureista. Tämä jääkauden jälkeinen - ja vielä kampakeramiikan aikainen
suomensukuinen ja - kielinen väestö oli ollut olemassa jo kauan ennen, kuin
indoeurooppalais- kieliset, vasarakirves – nuorakeraamiset, maanviljely-
karjatalousväestöt tulivat Mustanmeren ja Alppien välistä pohjoiseen, Itämeren
rannoille.
Kielenvaihtaneet
suomensukuiset väestöt puhuivat uutta indoeurooppan kantakielestä suomalaiskielisten
ääntämisen virheiden vuoksi muuttunutta maanviljelykieltä muinaisgermaania,
nykyisten Puolan- Saksan alueella n. 3000 eaa.. Germaanien laaja ryhmittymä
viljeli maata Veiksel- joen alueella, josta se levisi ensiksi Liettuaan.
Muinaisgermaanien liuti - miesjoukkoja on ollut useita, jotka ovat levittäneet
maanviljelyä ja siihen kuuluvaa muinaisgermaanista kieltä ja ainakin aluksi
ammattisanastoa eli maanviljelyyn liittyvää lainasanastoa (substraattia)
pohjoiseen mm. Liettuan kautta - Suomeen. Muinaisgermaaniset
vasarakirvesväestöt ovat sulautuneet alkuperäisten suomensukuisten kanssa,
kuten tämän artikkelin osassa 1) tarkemmin asutusliikkeistä ja väestöjen
alkuperästä on esitetty.
Liettuan
ja Viron Liuk - Liukon - sekä Luko- nimiset paikannimet voivat antaa
lisävalaisusta em. väestöliikkeiden tutkimukselle. Vasarakirveskulttuurien
siirtymä - alueen germaanisten nimien perusteella pitäisi olla mahdollista
selvittää mm. Liuko- paikannimien ikä esim. Liettuassa ja Virossa. Samalla
sellainen muualta kuin Suomesta saatu Liuko- nimeen liittyvä tieto vahvistaa tutkittavan
Liukko - nimen historiaa / ajoitusta / ikää Suomessa. Liettuan alueen Liuko-
nimistö on johdettavissa perustellusti – kielitieteen tutkimusperustein
muinaisgermaanien liuti, - joukkoa merkitsevästä sanasta. Lisävalaistusta antaa
mm. Liettuan historia ja peltojen raivaukset kaskeamalla sekä maan
”ensimmäinen” ja vanhin pääkaupunki The Pajauta Walley / Kernave alueen
historia (tänne on linkki; http://www.kernave.org/expo_en.htm ), jonka sijainti
on lähellä edellä mainittua Liukonys - kylää, kuten myös Trakain ja Vilnan
kaupungit (= vanhaa aluetta).
Muinaisgermaanien
vasarakirveskulttuurien tiedetään levinneen Liettuaan n. 2500 - 2800 eaa.
aikana, ja siksi hypoteesi liuti- nimistön ”tarttumisesta” Balttian alueelle
lienee perusteltavissa samalla tavalla kuin Suomessa
(maanviljely-kaskiviljely). Lisäksi tiedetään, että mm. nykyinen Liettuan alue
on ollut vanhaa suomenkielistä aluetta, sanan muutos liuti - sanasta – Liuko-
nimeksi on mahdollista kielitieteen sanojen muutoksen sääntöjen perusteilla ja
myös etymologisaltaan. Siksi jo nyt löydetyt tiedot Liettuan Liuko- kylistä ja
maa- alueiden nimistä vahvistavat allekirjoittaneen Liuko- Liukko - nimen
alkuperästä ja ajoituksesta olevia tutkimustietoja Suomessa ja
kaskiviljelijöiden tulosuunnasta Suomeen. Eli Liuko – nimet olisivat myös
Liettuassa maan vanhinta nimikerrosta ja olisivat siten germaanisperäistä
nimistöä esihistorialliselta vasarakirveskulttuurin ajalta n. 2500 - 2800 eaa..
Liettuassa
on Liuko- nimeen perustuvia Liuko- Liud- Luko nimisiä kylien- ja kartanoiden
nimiä.
Liukon - nimisiä paikannimiä (kyliä) on Jonavan kaupungin
läheisyydessä ainakin kolme, mm. kylien- ja tilojen- paikanniminä; Liukon
courtyard, Liukonys, Liukoniai / Liukoniu / Liukonai ja Virossa mm. Liukyla
(SL).
Liukonys,
Liukoniai jne. kylien ja muiden Liuko-
Luko - Liud- tai Luik - paikannimien
alkuosan liuti- Leuc- Leute - etymologia on tietenkin sama kuin Suomessa.
Liukon – kylien ja maa-alueiden nimet juontuvat vasarakirveskulttuurien aikaan
Balttiassa.
Liettuan Liukon - kylän ja kartanon maa - alueen nimet ovat myös täällä
vanhempia, kuin varsinainen kartano, sillä kartanon nimi tulee alkuperäisestä
ja hyvin vanhasta kylän- tai paikannimestä (esim. Liukoniai).
Yleensäkin Liettuan Liukon – Liud - (Luko-)
kylien ja niiden kartanoiden maa- alueiden nimet ovat tietenkin
vanhempia, kuin edellä mainittu Liettualaisen
Liukon – kartanon (= Liukon courtyard /-manor) tunnettu historia. Liukon
- kartano nimenä on vain muodostunut ko. Liuko- paikannimisen alueen päälle
myöhemmin ja sen myöhempi historia tunnetaan paremmin (Esim. Kossakowskien
aatelisuvun vaiheet ko. kartanossa). Mutta alueen vanha pelto on edelleen
Liukon – nimellä. Liettuassa on vastaava tilanne kuin Suomessa esim. Kimalan – kartanon Liukonpelto- ja Liuksialan – kartanon nimessä.
Pellot ovat olleet olemassa jo ennen ko.
alueelle perustettua säterikartanoa (Ks. http://ptoukkar.pp.fi/, sieltä
valikko Kimalan historiaa / Holmströmin maanvuokrasopimus Liukonpellosta
vuodelta 1892. Kirjoitus on artikkelin lopussa, josta linkki Liukko –
nimen / suvun esihistoriaa tekstiin,
kirj. Seppo Liukko 2007).
Kartanoiden
alueella olevien peltojen / maa - alueiden paikannimien on todettu olevan
useita satoja, mahdollisesti tuhansia vuosia vanhempia, kuin itse kartano.
Kartanot ovat yleensä koottu useiden talonpoikaistalojen alueista (mm. Liukola
Janakkala jne.). Myös Liettuassa ko. Liuko- nimiset kartanoiden peltoalueet ja
Liuko - Liud – paikannimiset (esim.
Liukonys) kylät ovat mahdollisesti syntyneet Liettuan kaskiviljelyn
alkuaikoina.
Tällainen
vanhan Liuko- paikannimen omaava alue Suomessa on mm. Liukolan - kylä Ruskon –
pitäjässä. Aluksi ko. alueella on ollut Liuko- tai Liukko - niminen talo, joka
on ollut alueen vanhin asumusryhmä tai alueen suurin talo (ks. myös Järvenranta
Vesilahti), jonka ympärille on kerääntynyt useita taloja, ehkä samaan sukuun
kuuluvia perheitä niin, että koko aluetta on alettu nimittää Liukolan –
kyläksi. Tämä kylännimi on säilynyt nykyaikaan saakka, vaikka nykyisin ko.
Liukolan – kylässä ei enää ole Liuko - Liukko- nimisiä taloja tai – sukuja.
Liukolan – lylässsä (vrt. Liukalan – kylä Pälkäneellä) on mahdollista, että ko.
Liukon - talojen väkeen kuuluvat pojat ovat patronyymi- tyyppisesti edelleen
joidenkin nykyisten Liukolan - kylän sukutalojen omistajia.
Kysymys
kuuluu, milloin ja miten ko. alueen Liuko- nimet ovat alueelle siirtyneet tai
syntyneet.
Miksi nämä paikannimien muodot myös Liettuassa ovat Liukon - Luko- Liud-
alkuisia?
Liuko
- paikannimistö on Liettuassa mahdollisesti muuttunut suomensukuisten alueella
germaanisesta joukkoa /kansaa kuvaavasta nimestä liuti – liud, mahdollisesti jo
kaskiviljelyn aikana vasarakirveskulttuurien paikalle tulon jälkeen (Liettua on
vanhaa kampakeramiikan suomensukuisten aluetta, jonne nuora-/
vasarakirveskulttuurien eli germaanikielinen maanviljelys saapui ensiksi
kaskiviljelynä n. 2500 - 2800 eaa. alkaen).
Liettuassa
näyttäisi tapahtuneen germaanikielisen maanviljelykulttuurin leviäminen
alueelle nuorakeraamisena aikana (H. Moora), kuten on hieman myöhemmin
tapahtunut myös Suomessa. Näyttäisi siltä, että myös Liettuan silloiselle
maantieteelliselle alueelle olisi levinnyt Liuti- (Leute) joukkoa/ ihmisiä,
jotka ovat alkuperältään suomensukuisia muinaisgermaanikielisiä
kaskiviljelijöitä Veiksel - joen ympäristön maanviljelysalueilta. Liud- Liuko-
( myös Luko tai Lauko) kylien ja kartanoalueiden nimet olisivat peräisin näiltä
todennäköisesti jo nuorakeramiikan - / vasarakirveskulttuurien ajoilta ja ovat
säilyneet katkeamattomana perimätietona ko. alueen paikannimenä mahdollisesti
jopa 4500 vuotta.
Onko
Leute - Liud- väestön Liuco - Liuckhard henkilönimistö mahdollista myös
Liettuassa, kun myös (varhaiskanta-) suomenkielisellä alueella Suomessa
kaskiviljelyalueiden niminä olisi aluksi ollut Liuko - Liukko - henkilönimet?
Liettuan alueella sellaisia Liuko- nimen etymologiaan tarvittavia vertailevia
lisätietoja voi olla vaikea erottaa todella monien päällekkäisten
kulttuurikerrosten alta. On kuitenkin arkeologisesti ja kielitieteenkin
perusteella varmaa, että (baltti-) germaaniset lainasanat ja pieni joukko
väestöä on siirtynyt Veikselin - Balttian alueelta Suomeen jo 2500 eaa. alkaen.
Siksi Leute, Leuc, Liud väestöjen henkilönimet Liuco -> Liuko, Liud- kylien
nimet Liettuassa voivat olla em. nuorakeramiikan ajan (tai pronssikautista tai
rautakautista) germaanikielisten nimien vanhinta /muinaista kerrosta ja Luko -
hieman nuorempaa ns. balttikerrosta, koska
i - olisi jo liudentunut ääntämisestä ja myöhemmin kirjoitusasusta pois-
ks. selvitys alla.
Leute-
Liud- Liuti- väestöjen henkilönimen Liuco- Liuko- nimiset maanviljelijät ovat
todennäköisesti olleet myös Liettuan alueen ensimmäisiä kaskiviljely- peltojen
raivaajia, koska mm. kylien niminä on säilynyt, alueen monikerroksisesta
kulttuurista huolimatta, nimenomaisesti Liuko- Liud- ja Luko- nimisinä
paikanniminä.
Suomessakin
tunnettu nimipari Liuko- ja Lauko - nimet esiintyvät kylien nimissä myös
Liettuassa.
Lauko merkitsee nykyliettuan kielellä pellon (genetiivi), peltoa merkitsevästä
sanasta Laukas. Liuko on nykyliettuan genetiivi luukku sanasta, eli luukun.
Liettuan kielessä pelto kirjoitetaan laukas, ja luukku sana kirjoitetaan liukas
(tämän sanan jotkut sananselittäjät tulkitsevat virheellisesti, liuko- nimen
tarkoittavan liukasta???). Liettuan sanan liukas genetiivi liuko ei merkitse
samaa kuin suomenkielen sana liukas (mot.).
Nimien alkuperäinen merkitys on muuttunut, Suomessa Liukko ja laukko ei
enää varsinaisesti merkitse mitään, vaikka mm. Liuko- Liukko on tarkoittanut
merkitykseltään kaskiviljelyaluetta, ja myöhempinä nimikerroksina mm. jousenta
jne. . Liuko- Lauko – kylien- ja paikannimiä on varsinkin Trakai- Jonava –
Vilna kolmion alueella.
Lisäksi
mielenkiintoinen katsantokulma löytyy Liuko- Liukko- Luikko- nimien
Kalevalaisesta kytkennästä
(ks. myös Perimätiedon merkitys- kirj. Seppo Liukko).
- Esimerkiksi Suomen Kansan Vanhoissa
loitsuissa esiintyy Liukko – nimi (SKVR) - SKS:n tallenteiden kautta (mm.
Europaeus ja Porkka, Kärki) ja Vesilahden nimisukulaisten kantatalojen Liukko -
Luikko nimen sekä myös Laukko- nimen kautta. Vanhimpia kirjallisia lähteitä
kaskenpolttajista on Mikael Agricolan vanhojen perimätietojen perusteella
muistiinmerkitsemä asiatieto Calevanpojista.
-
Agricolan tiedot viittaisivat Kalevala- ajan kaskiviljelyn tapahtumiin:
”Calevanpoiat /niittut ia mwdb löit”, jossa kaskiviljelijät/”kalevanpojat
raivasivat niittyjä ja kaatoivat metsiä” pronssi- rautakaudella.
-
Kalevalassa ja paikanniminä Liukko - Laukko nimipari esiintyy usein yhdessä
(erikoista, että ko. nimet esiintyvät yhdessä samoilla alueilla myös Liettuassa,
genetiivi muodossaan ks. edellä liuko - genetiivi liukon ja lauko- pellon). Myös Liettuassa
liukon - laukon paikannimet esiintyvät usein yhdessä, joka viittaisi vanhaan
kaskiviljelyyn ja peltojen muodostumiseen (myös kaskiviljelyajan härkiin ja
hevosiin), jonka perusteella hypoteesina voisi esittää, että Liud - Liuti-
Liuko olisivat kaskiviljelyn aloittanutta väestöä. Lauko - merkitsee peltoa
Liettuan nykykielessä.
-
Erityisesti Vesilahden Liukko - talossa säilytettiin kalevalamittaista
muistitietoa Elinan surmarunosta n. 400 vuotta (1840 Kanteletar- Lönnrot ja
J.F. Granlund sekä Frans Kärki).
-
Kalevalaiseen kansanuskoon liittyy myös erityistapahtumana puhdasoppisuuden
ajan vuodelta 1649, kun Olavi Luikko
mestattiin silloisten noitavainolakien perustella kalevalaisena noitamiehenä /
shamaanina (asiasta on hovioikeuden kuitti Liukko- nimen historiaa A-osan
lopussa, vuodelta 1650 - linkki alla, ks. myös artikkeli Noitavainot Suomessa
ja Puhdasoppisuuden aika, kirj. Seppo Liukko).
Liukko -nimi
on todennäköisesti em. selvitysten ja tutkimusten perusteella ainakin 2000
vuotta vanhaa.
(Liukko- nimen syntyaikaa on mahdoton määritellä, koska nimi on
henkilönimenä Suomeen tullut ja olisi muinaisbaltti- germaaninen nimi-
johdannainen Suomessa)
Liukko
- nimen alkuperä juontuu tämän tutkimuksen mukaan todennäköisesti
varhaiskantagermaanin liuti- tai muinaisyläsaksan leute- nimistä.
Äännemuutoksien perusteella on myös mahdollista, että Liuti - Leute muutos on
todella tapahtunut Liettuassa, Virossa ja Suomessa samantyyppisen muutosprosessin
kautta Liud - Luko- Liuko- (Liukko) - paikannimiksi ja talojen nimiksi.
Semanttisen tarkastelun perusteella Liuko- nimi olisi aluksi tarkoittanut samaa
kuin muinaisgermaanin Liuti- Liud- tarkoittaa eli liutaa – joukkoa ihmisiä. On mahdollista, että Liuko- Liukko -
nimipesyeen nimet ovat tarkoittaneet Suomessa muinaisgermaanien kaskiviljelijä
joukkoa, joiden nimen mukaan on ko. kaskiviljelypaikat nimetty Liuko - Liukko-
nimillä.
Liuko-
Liukko- nimet ovat etymologiansa mukaisesti muinaisgermaanista perua. Suomessa
Liukko ja Laukko nimet esiintyvät paikannimistössä, talojenniminä yhdessä
usealla eri alueella ja myös mm. Liuko- ja Lauko- Liettuassa. Baltti-
germaanien siirtymäalueilta löytyi Liuko- Luko- Liud- Luiko- paikannimistöä. On
ilmeisen varmaa, että nimistön Suomeen tuoneiden Liud/ Liuti – Leute- väestöjen siirtymä- ja lähtöalueet olisivat
Veiksel – Balttia ja siten myös mahdollisesti ne olisivat
vasarakirveskulttuurien väestöjä, joiden maanviljely kulttuuri levisi pohjoiseen.
On siis todennäköistä, että muinaisgermaanikielisen väestön alkuperäinen liuti
- nimi (liuti - joukko - liuta) on Liukko nimen vanhin lähtökohta ja peruste.
Liuko – Liukola (Liukko) - paikannimet ovat
tämän tutkimuksen perusteella syntyneet tai otettu käyttöön Suomessa
viimeistään Kiukaisten kulttuurin tai pronssikauden alussa, kuten
äänteellinen ketju liuti* -> Liuko - Liukko osoittaisi. Toisena
vaihtoehtona olisi pronssi- rautakautinen nimilainaus muinaisyläsaksan Leute – Leuc merkityksen (ihminen -
joukko- ryhmä) henkilönimistä muodostuneet nimet Liuco - Liuckhardt.
Liukko
- nimi on ilmeisesti Suomen vanhimpia paikannimiä, talonnimiä ja
sukunimiä. Kaskiviljelyn aloittajina
olisi tämän tutkimuksen ja Liukko - varhaisemman nimietymologian perusteella
olleet Liuti - ihmisten joukko, jonka perusteella Liukko - nimen syntyhistoria
lähtisi vasarakirveskulttuurin n. 4000- 45000 vuotta sitten. Myöhempi
nimietymologia muunnos Leute – Liuco - Liukko - osoittaisi paikannimistön
syntyneen pronssi- rautakaudella n. ajanlaskun vaihteessa.
Liukko
- nimipesyeen nimet ovat Suomessa muuntuneet liuti - kaskiviljelijöiden
nimestä. Liukko - ja monet muutkin germaanisperäiset nimet ja maatalouteen liittyvät
lainasanat on otettu käyttöön Suomessa vasarakirveskulttuurin saapumisen
aikana. Nimet saapuivat jo kaskiviljelyn alkuaikoina Veiksel- joen alueelta
Suomeen Balttian kautta.
Jos nimenomaan tämä germaaniperäisen Liuti -> (mys.) Leute - ihmisten henkilönimi
Liuco - on tullut maahan vasta rautakaudella eli maanviljelyn vakiintuessa
ajanlaskun vaihteessa tai sen jälkeen, silloin Liukko - nimi olisi lähes 2000
vuotta vanhaa paikannimistöä.
Molemmilla
perusteilla Liukko - nimi olisi Suomen vanhimpia henkilönimen pohjalta
selvitettävissä olevista paikannimistä ja sukunimistä. Liukko - nimi on edellä
mainittujen tutkimusmetodien perusteella vasarakirveskulttuurien aikainen
germaanien lainasana, joka on muuttunut Suomessa muinaissuomalaiseksi nimeksi.
Liuko- liud- nimiä on todettu löytyneen vasarakirveskulttuurien tulosuunnasta
mm. Liettuasta, joten germaanien kaskiviljely ja liuti- Liuko nimi on ikään
kuin todistettu tulleen Balttian kautta Suomeen.
Liukko
- nimi on tutkimusseikkojen perusteella varmuudella esikristillistä
nimikerrosta Suomessa ja on ollut käytössä jo ennen ruotsalaisten aikaa. Liukko
– nimisten talojen ja kartanoiden paikallishistoria sekä Liukko - Laukko nimien
maininnat vanhoissa Kalevalan loitsuissa osoittavat myös osaltaan, että Liukko
- nimi paikannimenä ja talojen nimenä on ollut olemassa ennen ruotsalaisten
aikaa Suomessa (ks. mm. Liukolan – kylä, Köyliön-, Vesilahden- ja mm.
Janakkalan paikallishistoriakirjat).
Liukko – nimeä voidaan pitää tämän tutkimuksen perusteella erittäin suurella
todennäköisyydellä pakanallisen ajan muinaissuomalaisena nimenä.
Muinaissuomalaisten
Liuko- Liukko- nimen ja liuti* -
sanan terminus ante quem
Liuco
- Liukko nimelle on vaikea määrittää mitään tarkkaa nimistötutkimuksen terminus
ante quem - aikaa ennen nimen syntyaikaa, mutta likimääräinen arvio lienee
määriteltävissä elinkeinon - ja kielenmuutosten perusteella (taq - aika jota
ennen se on syntynyt).
Otsikossa on mainittu väite olisiko Liukko – nimi Suomessa ns. pakanallisen
ajan tai esikristillinen nimi, ennen Ruotsin vallan aikaa. Tutkimuksen mm.
etymologia, esihistoria ja asutushistoriaa koskevat osuudet osoittavat, että Liukko
- nimiset paikannimet ja talot eivät ole voineet syntyä tai niitä ei olisi
voitu ottaa käyttöön ns. ruotsalais- kristillisenä aikana. Mielestäni tässä
tutkimuksessani on erityisen paljon seikkoja, jotka tukevat esittämääni
väitettä, että Liukko - nimi on todella pakanallisen ajan muinaissuomalainen
nimi Suomessa.
Kaikki
erilaiset tutkimusmetodit viittaisivat siihen, että Suomessa käytössä oleva
sukunimi on todella vanhaa muinaissuomalaista nimistöä, joka on säilynyt
nykyaikaan saakka, paikanniminä Suomen paikannimistökarttoihin perimätietona
tallennettuna, ja sukuniminä. Väitän edelleen tässä esitettyjen
tutkimustuloksieni perusteella, että Liukko – nimipesyeen nimet Suomessa ovat
nimenomaan pakanallisen ajan nimistöä eli ovat syntyneet esikristillisenä
aikana. Liukko - nimi kuuluu monipuolisesti Suomen- ja suomalaisten
talonpoikaiseen esihistoriaan ja mm. vanhaan suomensukuisten Kalevala – aikaan
(Ks. artikkeli Seppo Liukko; Kalevalan aika ja sen ikä, tutkijoiden lausumia).
Liukko
nimi on otettu Suomessa (Liettuassa) käyttöön liuti - Leute – nimien pohjalta
n. 2500 eaa. (2800 eaa.) alkaen.
Milloin nimien alkuperäiset originaalit liuti- ja Leute sanat (ja niiden
merkitys) olisivat syntyneet?
Muinaisgermaanien liuti- liud- (myöh. Leute- Leuc) – liutaa – joukkoa
merkitsevien sanojen muodostuminen voisi ajoittua kampakeramiikan ajan
suomalaiskielisen metsästäjäväestön elinkeinonvaihto maanviljelyyn n. 3000-
3500 eaa. aikana ja sen jälkeinen kielenvaihto (esi)germaanikieleksi Keski-
Euroopan pohjoisilla alueilla. Tällainen kielenvaihtumisen ajankohta voisi olla
maanviljelyn leviämisen ulottuminen Itämeren etelärannikolle viimeistään 3000
eaa.. Silloin olisi tapahtunut ns. maanviljelyn vakiintumista (ns.
indoeurooppalaisen maanviljelyn ja – kielen, siihen asti jatkunut
ekspansiivinen leviäminen päättyi ja maanviljelyn vakiintuessa Itämeren
eteläalueilla). Ilmojen edelleen kylmetessä oli aloitettava laajemman käsitteen
maatalous, joka paransi väestön elinolosuhteita ja sitoi väestön lujemmin
paikalleen. Mukaan oli otettava maanviljelyn lisäksi karjanhoito. Tämän Keski-
Eurooppalaisen maatalouden vakiintumisen aikana, olisivat mahdollisesti
muodostuneet ko. Liuti - Leute - ihmisten Liuco - Liuchardt – henkilönimet.
On
tietenkin mahdollista, että sellaista (liuti- tyypin) kansaa ja joukkoa merkitsevää
nimistöä on ollut olemassa jo aikaisemman maanviljelykielen ns.
kantaindoeurooppalaisen kielimuodon aikana (jo ns. Indoeurooppalaisilla
kielialueilla, Anatolia, Perisia/Intia) siis ennen indoeurooppalaisen
maanviljelykulttuurin ja - kielen saapumista Eurooppaan Alppien
pohjoispuolisille alueille n. 5000 eaa. (Colin Renfrew). Eli ennen
suomensukuisten väestöjen kielenvaihtoa Keski- Euroopassa. Koska liuti- (liud)
sana on merkitykseltään ja vanhempaa kuin latinalainen sanasto ja vastaavalla
merkityksellä, se voi olla indoeurooppalaista tai indoeurooppalaisiin kieliin
suomensukuisten kielestä lainautunutta kerrosta, mutta sen pohtiminen ei enää
kuulu tähän tutkimukseen. Joka tapauksessa tämä ”myöhempi” Suomen alueelle
tullessaan kantaidoeurooppalainen / muinaisgermaaninen sanasto on siirtynyt ja
käyttöönotettu Suomessa jo 2500 eaa. alkaen. Liuk- / Luik - nimet ovat
mahdollisesti otettu käyttöön jo Euroopan laajalla suomenkielisellä alueella jo
ennen. 3000 eaa. alkaen (vastaavia etymologialtaan samanlaisia synonyymi nimiä
löytyy läntinen – itäinen - Keski- Eurooppa sekä Balttia – alueilta
nykyiinkin).
Suomessa
Veiksel- joen ympäristössä käytössä ollut liuti, liuco / leuco – sanasto
esiintyy vielä nykyisinkin siirrynnäisniminä ja useina variaatioina Liuko -
Liukko - nimipesyeen niminä erityisen laajasti migraation kohdealueelta
Lounais- Suomen rannikolta alkaen.
Liukko -
nimen esihistoriaa tutkimuksen loppuyhteenveto:
Liukko
– nimi on kielitieteilijöiden määritelmän mukaan diftongi muotonsa perusteella,
varmasti alkuperältään lainasana (liuti-
sanasta tai Leute – henkilönimistä),
joka on muuttunut Liuko- Liukko – nimeksi mm. Suomessa. Liukko - nimen iäksi
arvioidaan edellä tutkimusyhteenvedossa mainittujen monien eri tutkimusmetodien
perusteella n. 1000 - 4000 vuotta. Muinaissuomalainen Liukko - nimi olisi
kaskiviljelyn aikaista alkuperäistä vanhaa talonpoikaisnimistöä, joka on ollut
olemassa jo ns. esikristillisenä aikana. Ja siten Liukko nimi olisi Suomen
vanhimpia henkilönimistä syntyneitä vasarakirvesgermaanien nimiä, jotka ovat
muuttuneet Suomessa suomalaiseen muotoon n. 2500- eaa. – 500 eaa. aikana.
Kielitieteen määritelmien perusteella kaskiviljelyajan sanoista mm. kaski,
tuhka, vainio, ohra olisivat muinaisgermaanispohjaisia maanviljelytermejä,
lisäksi nykyisin käytössä olevista sanoista ja nimistä mm. äiti, kansa, joukko,
sekä mm. Ahti ja Liukko, ovat samanaikaista vasarakirveskulttuurien aikaista
germaanista pohjaa.
Tai sitten nämä Liukonnimet olisivat vielä vanhemmasta suomensukuisten liuta*
- sanasta muodostunutta nimistöä (Simo
Parpola 2006), jotka olisi (uudelleen) käyttöönotettu em. 2500 – 500 eaa.
aikana Suomessa. Tämä on mahdollista aikaisempien esitysteni perusteella, sillä
tämäkin äänteellinen muutos Liuko- nimeksi, olisi tapahtunut em. vasarakirves-
nauhakeramiikan kulttuurin Suomeen ”muuttojen” n.2500 eaa. - 1800 eaa. aikana
ja sen jälkeen viimeistään rautakaudella.
PS. Peruste*; Asutushistorian perusteella germaanien ovat olleet ns.
kaksikielisiä väestöjä Balttiaan ja Suomeen saapuessaan (Moora / Häkkinen), ks.
tarkemmmin kielenvaihto suomensukuisten kielestä – germaaniin.
Vasarakirveskulttuurien
väestöt ovat ensimmäisiä ”vieraskielisiä” väestöjä ja kaskiviljelijöitä, jotka
ovat muuttaneet ”Suomeen” alkuperäisten suomensukuisten alueelle. Vanha
suomensukuinen kieli ei vaihtunut germaanikieliksi, koska muuttajia oli vähän
ja nämä miesjoukot ottivat ”vaimonsa” alkuperäisistä suomensukuisista naisista,
jotka kasvattivat lapsensa äidinkielellään. Samanaikaisesti suomenkieleen tuli
paljon uusia lainasanoja, että varhaiskantasuomen kieli muuttui kantasuomeksi
ja ko. lainasanat suomalaiseen muotoon. Germaaniset liud - liuti – (liuta) -
miesjoukot assimiloituivat satojen vuosien aikana alkuperäiseen suomensukuisten
väestöön ja mm. Liuko – Liukko nimistö muuttui muinaissuomalaiseksi nimeksi
viimeistään rautakauden alussa.
Liukko
- nimi kuuluu Kalevalaiseen nimistöön (Kalevala- aika; Kalevalamittainen
loitsurunous on ajoitettu aikaan n. 1000 eaa. alkaen). Liukko – nimi kuuluu
Suomen maanviljelyn historiaan ja on nimenomaan syntynyt kaskiviljelyalueiden
nimiksi ja otettu käyttöön paikanniminä sekä myös vakiintuneen maanviljelyn
aikana mahdollisesti jo n. 500 eaa. alkaen kylien- ja talojen nimiksi sekä
rautakauden lopulla alkaen sukunimiksi. Liukko – nimi näyttää muuttuneen liuti
(liuta) - Leute - Liuco – nimistä Liuko – Liukola - Liukko – Liukkola - muotoon
rannikolta sisämaahan ja Savo – Karjalan siirryttäessä. Liukko - paikannimiä on
runsaasti vieläkin Suomen vanhimmilla kaskiviljelyalueilla Lounais- Suomessa.
Liuko- nimi on siirtynyt Suomusjärvi – Kokemäenjoki rannikkoalueelta sisämaahan
Hämeeseen sekä eräsijavaltausten aikana edelleen laajemmalle mm. Ruovesi –
Keuruu alueelta Pohjanmaalle ja myös Savo- Karjalaan.
Liukko
- nimi on ollut käytössä Suomen esihistoriallisena aikana jo ennen ruotsalaisen
aatelin tai katollisen kirkon ns. kartanoaikoja Suomessa. Talonpoikaisnimi
Liuko - Liukko on siis muuttunut muinaissuomalaiseksi nimeksi jo ennen
Ruotsinvallan aikaa. Muinaissuomalaisena nimenä Liukko – nimeä ei enää olisi
ns. ruotsalais - kristillisenä aikana otettu paikannimiksi, eikä varsinkaan ko.
paikallishistoria/kyselytutkimuksen mukaisten Kartanoiden- tai niiden peltojen
nimiksi. Liukko nimen on täytynyt olla myös näiden seikkojen vuoksi olemassa,
jo pakanallisena aikana Suomessa.
Tutkimuksen aineistoa on löytynyt myös vasarakirveskulttuurien tulosuunnasta
Liettuasta ja Virosta. Liud- Liuko – paikannimiä (kyliä ja kartano) löytyy myös
mm. Liettuasta. Nuorakeraaminen - eli vasarakirveskulttuurin aikaiset
muinaisgermaanikieliset miesjoukot (liuti- liuta) levittivät alkukantaista
maanviljelyä, kaskiviljelyä Balttian kautta Suomeen. Siksi Liuko - Liukko -
nimi olisi Veikselin alueelta lähtöisin olevien vasarakirveskulttuurin tai
pronssikautisen muinaisgermaanikielisten (esigermaani) nimistöä, joka olisi
Balttian kautta Lounais- Suomen alueelle siirtynyttä sanastoa. Tämän
tutkimuksen aineiston ja analyysien perusteella Liukko - nimistö olisi
esihistoriallisena aikana Suomen suomenkielisellä alueella, liuti- liud- liuta
- (leute) henkilönimistä muodostunut muinaissuomalainen nimi.
Paikannimen suuri leviäminen ilmaisee myös, että nimi on hyvin vanha
pakanallisen ajan nimi mm. Suomessa. Liukko nimen ikä voidaan em. perusteilla
määrittää olevan jopa 4500 vuotta vanhaa nimistöä. Liukko - nimipesye on
nimistönä varmuudella artikkelin otsikon mukaista esikristillisen ajan nimistöä
Suomessa.
© Teksti ja kuvat Seppo Liukko
Ks.
Liukko -historiaa myös Seppo Liukko kotisivut:
Liukko - nimen etymologia ja - ikää selvittävät muut metodit,
Liukko- nimen historiaa, A- osa ja B-osa laajempi tutkimus (myöhemmin)
Artikkelin
kirjoittaja:
Seppo Liukko
Mikäli
artikkelini sisältö on herättänyt kysyttävää tai se on mahdollisesti ollut
kiinnostava ja haluat sen vuoksi kysyä jotain asiaan liittyvää tai tekstiin
muutosta, niin ota yhteys sähköpostilla: seppo.liukko@liukkohistoria.fi
tai puhelin 0400- 428 722
PALUU --> Seppo Liukko
kotisivuille /etusivu