Shemeikan murhe

Runokokoelma (Jyväskylä 1924)

Shemeikan murhe

I
Käkisalmen rata
Lastensuojeluliitto
Suomen sotilas
Lapuan päivä
Tarton tanssi
Estonia
Madjaarit
Ukrainalainen legenda
Gascogne

II
Moision morsian
Syysmetsässä
Harha
Kuun sirppi
Lumihiutaleet
Kyynelkukka
Kuningatar Kristiina
Ensi lempi I - VII
Metsolan tytär

III
Taide
Hyvyys
Tulkaa kotiin
Häijyn häät
Louhen lapset
Herran helka I - III
Europan lapsi
Opettaja
Löysäläisen laulu
Kirvesmiehen poika

Shemeikan murhe

Jean Sibelius
 

Hengen hehkun äärettömän,
Äijön tuskan äänettömän,
tunsi, tiesi, tais se miesi,
jonka sielunlento siesi
milloin nousta taivahalle,
milloin mennä maankin alle,
olla itseänsä aina,
niinkuin lapsi, Luojan laina.
 

Mutta alta mieles murheen
voittaa voima uskos urheen
mahtavampiin maailmoihin,
autuaampiin aamunkoihin,
tuonne, taakse taivonrantain,
kunne päivää, kuuta kantain
kulkee ihmismielen kaipuu,
niinkuin aaltoon aatos vaipuu.
 

Heränneekö lailla lumpeen?
Silmät kiinni, silmät umpeen,
että sielu nähdä voisi,
utuisintaan unelmoisi
maasta taivonrannan takaa,
missä taatot, maammot makaa,
nukkuu vanhat, nuoret, untaan,
taivas heittää talviluntaan.
 

Ah, jos tuolla oltais ammoin!
Eipä kaartuis kauhuin, kammoin
elon tähtitaivas-teltta:
lippu liehuis, heiluis heltta,
viiri virren heimon toisen,
armahamman, aurinkoisen,
jolle sydän syttyy, halaa,
parhaintaan kun haave palaa.
 

Vaikka mustuu ihmismieli,
tuvan tummuu pihtipieli,
kulkee kultalangat hienot,
lujat, vankat, vaikka vienot:
virret vanhan Väinämöisen,
tunteet Ilmar-tuskan öisen,
leikit Lemminkäisen liedon,
puusta puuhun tien ja tiedon.
 

Mestari! Sa meille annoit,
minkä yksin yössä kannoit,
murheet, riemut rintas oman,
rakkautes rajattoman,
kaipuus taakse taivonrantain,
kunne päivää, kuuta kantain
hehkuu henki, miettii mieli,
jot'ei kilka ihmiskieli.

I

Käkisalmen rata

Tasavallan presidentti
 

Kaupunki, kulkenut kädestä käteen,
herää nyt kullassa huomenen säteen,
linna, tuntenut tulen ja rauan,
lippunsa saa, jota vartoi jo kauan;
viety Ruotsin ja Venäjän sotiin
Kannaksen kansa nyt liittyy kotiin.
 

Aurinko taas tuhatvuosien takaa
valkeutta Väinämön heimoille jakaa:
meidän on niitut ja meidän on pellot,
meidän ne kaikuvat karjojen kellot
kahdeltapuolen Karjalan rajaa,
vaikka on valtamme vieläkin vajaa.
 

Vaikk' yhä itkevi Inkerin impi,
huokaa Aunuksen korpi ja rimpi
riehussa pajarin poikien riitain,
vietämme juhlaa rauhan nyt viitain,
kansamme yhteyttä yhteisin äänin,
muinaisen myös Käkisalmen ja läänin.
 

Kuulkaa, ne laulavat Laatokan laineet:
"Kauan jo kannoimme maan saman maineet,
yhdessä kestivät myrskyn ja virin
niin väki Vepsän kuin Salmin ja Swirin,
sulhot ne Suomen kuin Liwninkin rahvaan,
yhdessä käyvät ne kalvankin kahvaan."
 

Kuulkaa, ne vastaavat Väinölän korvet:
"Yhdessä käymme, kun soi sotatorvet,
hurmein ja liekein kun koittavi huomen,
varjelemaan vapautta me Suomen,
niin Häme, Pohjola kuin Savo, Kainuu,
jos Raja-Karjalan paalutus painuu."
 

Vietämme juhlaa rauhan nyt riistain;
aika on vaieta vainon ja kiistain,
vaan ajan rautaisen lapsia liemme,
juhlien liittoa rautaisen tiemme,
vannomme: konsana riitaimme tautta
käy vihamiesi ei tien tämän kautta!
(15.11.1919)

Lastensuojeluliitto

Kenraali Mannerheim
 

Lapset armaat, lapset omat
ovat aina viattomat;
isät tehkööt synnin työtä,
emot nähkööt nälkä-yötä.
 

Mutta lapset laajan Suomen
ovat maamme onnen huomen,
kansan valta, kansan vahti,
koska päättyy meidän mahti.
 

Heitä unhota me emme.
Heitä kerran tarvitsemme,
kun on menty alle mullan,
saatu rauha sydänkullan.
 

Eikä meitä kukaan muista.
Mutta lasten haaveluista
kasvaa toiset touot, kesät,
kesäpuihin peiponpesät.
 

Eikä enää viillä viha:
henki voittaa eikä liha,
seisoo maassa uusi kansa
kaunihilla kannallansa.
 

Minkä heistä unelmoimme,
sen me heistä tehdä voimme,
Suomen vakaan vartioston,
kansannousun, kansankoston.
 

Meidän täytyy mennä multaan,
muuten päiv' ei pääty kultaan
tässä maassa orjamielen,
silti kirkkaan suomenkielen.
 

Suomen heimo, Suomen suku,
jonk' on laaja lasten luku,
näki, nukkui suurta unta,
vapaudestaan valtakunta.
 

Vaan ei vapaus koskaan koita,
ellei lasten laulu voita,
virsi vieno sydämien,
ijäisempäin ihmisien.
 

Silloin maa ei huokaa hallaa
eikä toinen toista tallaa,
katoo punaiset ja valkeet,
painaa kansanhengen palkeet.
(7.10.1920)

Suomen sotilas

Eversti Malmberg
 

Kun isket maalla isäisi,
oot aina oma itsesi;
mut aatteles, jos isäis maa
taas orjan leiman saa?
Ei, ei, on aika ankarin,
vaan voitto sentään sankarin,
ken synnyinmaata rakastaa
ja siitä voiman saa.
 

Sa mahdut maalle isäisi,
min isäis into vapautti
ja sukukunnat harmahat,
ei arvat armahat.
Siks Suomen sorja sotilas,
me kuljemme sun kupeellas,
Sua seuraa mieli isäisi
ja kieli äitisi.
 

Et yksin yövy paikallas,
Sun kanssas astuu armeijas,
Sun uljas, vapaa vartias.
Ken ootkin, onnen mies!
Sun kouraas sallei Sallimus
sen, mik' on maamme kukoistus,
sen vapautus, sen valkeus,
ei koskaan orjan ies.

Lapuan päivä

Laurilat
 

Suu-Pohjan suuren pojat, tyttäret,
ja miehet, vaimot vakaakatseiset!
Soi Suomen uuden kaikki kantelet
kuin auran aatteet, miekan miettehet.
Ken tyyni on, kun yhä yltyy yö,
kun vääryys, väkivalta maata syö,
hän tuleen tuprahtaa, kun hetki lyö
ja luodit lentää, alkaa tykkityö.
 

Ken vapaudestaan aina arka on,
sen voima varmaan viepä voittohon
on isänmaankin innon, taistelon;
sen urhokuolokin on kuoloton.
Kun rakas, rauhainen on kotilies,
mut kodistaan käy harras, harmaa mies,
sen silloin myöskin vainolainen ties:
nyt kahleet katkee, kirpoo orjan ies.
 

Te kuulkaa, kuinka multa muhajaa,
ja niittu, pelto kuinka pelmuaa,
kun tuulet taivaan yltä humahtaa
tai alta kuolon äänet kumahtaa:
Ma tihkun verta Suomen sankarein!
Työ kansan vapaan siks on kattehein,
siks rauhan siunaus rientää riemuksein
ja olkoon onneksi myös lapsillein.
 

Pysähdy, vaeltaja! Vapauden
on pyhäpäivä hertas, heelmäinen,
mut laajat kuin on lahjat voittojen,
myös vaarat uhkaa ajan vastaisen:
Taas ryssä kokoo sotalaumojaan;
voi olla eessä surma Suomenmaan,
tai kulku kuulumpaan ain kunniaan,
jos kukin on maan patsas paikallaan.
 

Suu-Pohjan suuren pojat, tyttäret
ja miehet, vaimot vakaakatseiset!
On aina Armo-Luojan antimet
kuin syksyn, kevään varmat vaihtehet.
Mut tulkoon rauhan päivä, taiston yö,
lie eessä auran taikka miekan työ,
tää maa ei koskaan orjan leipää syö,
vaan hetkellänsä nousee, hehkuu, lyö.

Tarton tanssi

(Mukaelma)
Bertel Gripenberg
 

Käy Tartossa tanssi. Se hurjasti soi,
kuin orjien kielin se kilkkaa,
se hekkumin hehkuu, se määrää, min voi,
kun kruunujen kynttilät vilkkaa.
Pian kukkien tuoksut ja myös pikarein
ovat onnea, silkkiä silkkaa,
se Tarton on tanssia kuin tikarein,
yön hempeä, naista ja nilkkaa.

Mut kaukana saloilla Suomen
mykät seisovat tuhannet ristit,
mykät haastavat tuhannet haudat
yli yön, yli kirkkomaan;
siell' urhot uljahat nukkuu,
nuo vartiat vapautemme
verin ostetun, kallihin.

 

 

Käy Tartossa tanssi nyt kaamean yön,
kera ryssien karkeloidaan,
valat vannotahan: "Sie osta, ma myön!"
Pian suukkokin suoda voidaan.
Ne miekkoiset, joita ei nähty, ei enää,
kun hurmeessa huppeloidaan,
nyt Tartossa tanssii ja virnistää,
isänmaata kun maljakoidaan.

Mut synkkänä syksyn ilta
yli sankarihautojen lankee,
mykät missä on miehet nuo -
Vares vaakkuvi yksinäinen,
pian tummuvat ilmanpielet,
punakeltaiset lehdet putoo
yli kylmän ja kolkon maan.

 

 

Käy Tartossa tanssi. On lystiä tää
meno kunnon ja kunnian merta,
kun palmujen lehvät nyt leyhyttää,
mitä kuusien lehvät kerta.
Käy karkelo. Huilut ja viulut soi,
punaviinit on kuin punaverta! -
Mut missä on kukko, mi kiekua voi,
Pyhän Pietarin, petturin kerta?
(1920)

Estonia

Valtavanhin Päts
 

Harvoin ne halkoi Yösalon haahdet
muuta kuin muistojen merta,
mutta se koitti korkea huomen
Väinämön heimojen kerta.
Missä on Maleva, siinä on Kaleva,
meri ja myrsky ja maru,
kaikaa kannel, mi kansan kahden
synkkä on sydämentaru.
 

Usein Eestin ja Suomen viljaa
vierahan ratsut polki,
painui mahti taaton, maammon,
oikeni taas kuin olki.
Eestin ranta jos ruskottaa,
se valjennee myös kerta,
missä sen hurme huohtelee,
myös myötä on Suomen verta.

Madjaarit

Presidentti Horthy
 

Kuka ei haipunut Haynaun sotiin,
kaatunut kansain meriin,
eipä se koskaan hukkahan menne,
vaikka on Iyöty nyt veriin,
katkoo vieläkin henkensä kahleet
heimonsa kauneudella,
aatralla aatteen, miekalla mietteen,
tahdolla rautaisella.
 

Vielä se heiluu heinä ja vilja
pusztan poikia varten,
vielä se häilyy tuuhea tukka
Unkarin kaunotarten,
vierivät virrat raisut yössä,
ratsut Rákoczin kirmaa,
kaikuvat Unkarin taivahankannet
taistelon virttä virmaa.
 

Totta kuin koskaan Tonava ei
voi tauota juoksustansa,
syntymämaalleen sykkäilevä
kuolla ei saata kansa,
voi vain paisua padoistansa,
muuttua muihin uriin,
mutta ei haudata haaveitansa,
painua pohjamuriin.
 

Merta kohti on virran mieli,
kansan on ihmiskuntaan.
Tietkää, Unkarin uljaat veljet:
heittänyt talvi on luntaan
myöskin Väinämön heimon tielle
sankeat vuosisadat,
rasteinaan vain kaihon kannel
ja tietäjiensä radat.
 

Eikä se koskaan lakkaa laulu
huulilta Unkarin urheen,
kertoo muistoja muinais-aikain
keskellä huolen ja murheen;
myöhään on taukoova tanssin tahti
kansalta Tokain tarhain,
kun se ei tauonnut talven maassa
myöhään eikä varhain.
 

Taattojen mieli, maammojen kieli,
armaamman ajan tietous,
kansan hengessä henkii kauan
kuin liesi, kuin liekki, kuin lietous,
leimahtaa kuin isänmaan lempi,
kuin tarmo, kuin tahto tekoon,
kantaa kortensa, kalleimpansa
kansakuntien kekoon.

Ukrainalainen legenda


Hiljaisna, seesnä joulu-yönä kerran
kokohon kutsui tahto taivaan Herran
maan laajan lapset heille aikoin antaa,
mit' ihaninta maa ja taivas kantaa.
 

Sai Saksan lapset Hältä järjen jäisen,
Helvetia hengen kestiystäväisen,
Italia taiteen, Ranska sanain sulon,
Englanti turvallisen toimeentulon.
 

Pois poistuivat he. Paratiisin koloon
yks oli jäänyt orpoutensa oloon,
risainen, itkeväinen lapsi Luojan.
- "Ken? Mistä?" sattui sanat Armontuojan.
 

"Ukrainan uljaan olen poika, mutta
kun näyttää nuttuain mä kulunutta
en uskaltanut Jumalalle taivaan,
siks itse suistunut lien suureen vaivaan."
 

Jumalan kauhistuu jo kaikkivalta:
Hän jakoi aarteensa jo yltä, alta,
Ukrainan lapsellekin pyysi Pyhä
tuo antaa armoaan, mi säilyi yhä.
 

Hän siksi antoi laulun lahjan tälle,
se että loisi lohdun elämälle,
mi saattaa olla satu vangin vaikee,
mut jonka alla asuu haave haikee.

Gascogne

Adolf Lindfors
 

Gascognen me lapsia liemme,
päämiehemme mies Jaloux,
siks vaaroihin, kuoloon on tiemme,
joka pensaassa surman suu.
Mut haa! Mitä mahdan! Maalin
loi Luojamme korkea tuo,
joka - hahhahha! - kardinaalin
ei kaarteja koskaan luo!
 

Paras vaieta palkan on renkein,
kun rinnasta rintahan lyö
säen sähköinen vapaiden henkein
kuin on kumutaivahan yö.
Yli maanpiirin touon ja saastan
se nousee, se virkkavi noin:
"Vain haaveen ma valloista haastan,
mua kuulkatte, lapset koin!
 

Sinis silkissä, kullassa säilyy
nimi Adolf Lindfors, kuin yön
läpi lämminnä, herkkänä häilyy
hämy kiivahan kirkkahan työn.
Jos maata hän joskus polki,
legioonat lempensä nous,
taas oieten niinkuin olki,
jopa joikuen kuin sotajous.
 

Cocquelin, Poquelin! Pyhät haamut!
Mitä mietitte? Astukaa
alas tänne, miss' ovat aamut
kuin illat ja isäinne maa.
Tai Shakespeare hirmuinen nostaa
jo turpansa turpeestaan,
Sir Falstaff, hän saapuu, hän kostaa -
vie mahtajan maailmaan.
 

Siks kaikki Gascogne nyt kuulkoon:
nimi Adolf Lindfors soi!
Minut mielipuoleks he luulkoon,
mut sieluni taas salamoi,
kun kuulen ma kumman kaiun
sydänpilkkani pimeyteen,
kuin Taivahan rantojen raiun
yli tummuvan maan sekä veen.

II

Moision morsian


Sininen silta ja punainen pursi
moision kaarteessa kangastui,
aavalla neitoa neljä ne ui,
aalloilla ulpukat umpeutui.
 

Souteli, jouteli neiet ne neljä
päin punapilveä loimuavaa,
aurinko vaipui aaltojen taa,
hiljeni tuuli ja metsä ja maa.
 

Mutta ne joikuivat joutsenet neljä
korkeutta, valkeutta vahvuuden vyön,
saattoivat saarilta tuskan ja työn
kaihoja kalpean, lempeän yön.
 

Ah, miten silloin mun sieluni nousi
murhe, min luulin jo murtunehen,
muisto, min toivoin jo turtunehen,
koska ma haaveen hautasin sen!
 

Turha, ah turha, on tuota mun kieltää:
moision lasta ma lempiä sain,
vaikk' olen alhainen arvoltain,
maannut hän on käsivarrellain.
 

Missäkö? Niemellä nimettömällä.
Milloinko? Tietävät tähdet ja kuu,
muistavat maa, meri, metsä ja puu,
vaikka mun sulkeu mullalla suu.
 

Enkä mä haikeita haastele koskaan,
mutta mun valkea valtaa yö,
kuin tulenliekit mun päätäni lyö,
ailuet oudot mun ontoksi syö.

Syysmetsässä


Astelin metsässä syksyisessä,
pikkulintuja kuulin,
jotka jo ammoin vaienneiksi
viimahan, viluhun luulin.
 

Eivät ne soinehet enää laulut
elämän myrskymielten,
soi joka oksalta onnellinen
pilpatus pienten kielten.
 

Käyskelin, kuuntelin kummakseni,
seisahduin sekä mietin:
Mitä ne laulavat pienet linnut
vaieten vaiston ja vietin?
 

Mitä ne miettivät pienet linnut
metsässä syksyisessä,
kun pilvet riippuu ja mätäs on märkä
ja kuuset on kyynelessä?
 

Sitä ne miettivät pienet linnut:
"Pois meni kevät ja kesä,
mennee syksy ja mennee talvi,
tullee päivä ja pesä."
 

Ja sitä ne laulavat pienet linnut:
"Syksy kun rinnan riittää,
jää elon pieniä iloja paljon,
joista voi Luojaa kiittää."
 

Vielä ne virkkavat pienet linnut:
"Kellä on sydämensuru,
hänelle laulu on lahja kallis
kuin joka onnen muru."
 

Astelin metsässä syksyisessä,
pikkulintuja kuulin,
tunsin ma rintani riemahtavan,
jonka jo kuolleen luulin.

Harha


Tuli hän kuin taivaan aurinko,
kuin kuutamo, kuin kohtalo,
ja silmää kaksi kysyivät,
mut kylminä, pyhinä pysyivät.
 

Ne silmät katsoi sieluhun
kuin kuiluhun, kuin nieluhun,
lie nähneet ne pahaa paljonkin,
kun nähnyt niitä en sittemmin.
 

Tai ollut hän taivaan harha lie?
Mun hukkui tie. Hänen minne vie,
kun on kuin ohjais hän polulta pois
ja ois mun luonani eikä ois?

Kuun sirppi


Vitkaan niinkuin kuudansirppi
siirtyy yössä hiljaa,
leikkaa lempes sydäntäin,
sen virpeä ja viljaa,
mutta niinkuin hattara
käy pohjan taivahalla,
kulkee haave kumma mulla
murhemielen alla.
 

Onko mulla oikeutta
rakastaa? En usko.
Yöni pieli pimentyi
kuin punapilven rusko.
Olen vanha, outo mies,
min mieli mustui ammoin
ajatuksin, katselmuksin,
kauhuin ynnä kammoin.

Lumihiutaleet

Epione
 

Lumihiutaleet
on langenneet,
jää kattaa kaikki virrat, veet.
 

On valkeaa, on hiljaisaa,
kiteissä kiiltää metsä, maa,
vain talven tiuvut tirskuttaa.
 

Vain päältä puun
käy käyrä kuun
yöpilveen pieneen, verhottuun.
 

Se surmaa monet toivehet,
myös monet murskaa sydämet,
lyö poikki langat kultaiset.
 

Moni matkallaan
yli talven maan
myös vaipuu hankeen valkeaan.
 

Soi halki ihmishaaveiden
nyt niinkuin kaiku kantelen,
etäisen, tyynen, ijäisen.
 

On talvitie.
Se minne vie?
Kai jossain joululiesi lie.
 

Siks saavu, talven tuulonen,
niin vastahasi vaieten
käy immet illan hiljaisen.
 

Tule, tuulispää!
Hius häilähtää,
sätehet silmäin säilähtää.
 

Ja nilkka nousee nips ja naps,
kun karkeloipi kaunohaps,
tuo tuulen, tyynen laps.

Kyynelkukka


- "Sua varten ne kukkaset tuhlaan,
Sinä suurin sulhoni, Syys,
käyn suudelmaas kuni juhlaan
ja kuolen Sun syleilyys." -
 

Näin rannalta aution aavan
huus rakkaus, tuska ja työ,
kun arpeuneen sydänhaavan
avas aurinko, kuu sekä yö.
 

Mut yön yli kuin elonlaineen
taru käy elonlapsien tuo:
"Lie muille hän Ruusutar maineen,
mut mulle vain kyynelten vuo.
 

Toki kyynelissäkin kylpein
kukat nousevat kasteestaan,
lie heidän se hetkensä ylpein,
lie laulaja lapsia maan.
 

Muut nukkukohot runonurmeen
sepä ei, joka jäljelle jää;
ken hukkaa sielunsa hurmeen,
kyy kylmä on vaan, kypärpää."

Kuningatar Kristiina


Tuo kuuluisa kuningas-impi
hän istui Tukholman linnassaan
kuin yön tytär ylpeäkruunu,
yli loistaen Ruotsin ja Suomenkin maan.
 

Tuo korkea kreivi Lillje
lie ollut hän herroista herttaisin,
mut sentään lääninsä kurjuus
oli kuuluisa Kainuusta Inkerihin.
 

Kakskymmentäviisi kylää
tytär Kustaa Aadolfin hänelle soi
yli kaksi ja puoli sataa
talonpoikaa taattua veroa toi.
 

Sen palkan saa ritarkalpa,
kun kalvan kaune on kruunupää,
mut kansaa kaukaisen Suomen
noin ylhäinen kauneus köyhdyttää.
 

Pian unhottuu surut pienten,
kun suurten on huolena suudelmat,
tie turha on kansojen tuskain,
miss' silkkiset kaihtimet kahisevat.
 

Mut unhotu ei veronkanto,
ei kansojen pääoma, orjien työ,
käsivarret ei vahvat, ei ruoska,
tuo julma, mi juhtien selkää lyö.
 

Ne nääntyvät kuormien alle,
ne hiestyy, ne liestyy ja uurastaa,
mut linnoissa liehuu lempi
ja kukkahan tieteet ja taiteet saa.
 

Niin kimmelsi Kristiinan kruunu
kuin pohjolan taivaalla talvinen kuu;
palot paistaa, ja maat, meret hohtaa,
sydänkylmyyttä huokuvi korpi ja puu.

Ensi lempi I - VII

I. UNTEN USKO

 

 

Sinä olet mun järkeni vienyt.
Tee taas minut järkihin!
En, enhän ma, onneton, tiennyt,
miten lemmellä leikitkin.
 

Nyt kurjista kurjin ma lien nyt;
mut uskoa unelmihin
en anna, kun unelmien nyt
taas aaltoja purjehdin.
 

Ole jällehen unteni impi!
Hymys yksi mun onneni ois,
mut kaksi ois kaunihimpi.
 

Miks siirrät silmäsi pois?
Mun allani viepä on rimpi;
toki ethän mun sortuvan sois!

2. ITKUA JA NAURUA

 

 

En itkenyt, nauranut silloin,
kun ensi kerran Sun näin;
en itkenyt, nauranut, milloin
iva kierteli kielelläin.
 

Mut itkin ja nauroin illoin,
ylin kun olit ystäväin,
kun syntini pimein pilloin
mun sylkytti sydäntäin.
 

Niin istuin ma nauraen, itkien
kuin laps. Ja eessäni näin
koko eloni entisen, syyllisen.
 

Ja anelin anteeksi syntejäin.
Nyt enää en itke, naura en.
Miks itkisin? Olenhan yksinäin.

3. HEINÄKUUN LAPSI

 

 

En ilman ma lempeä voi,
mun äitini oli niin hellä.
Minä halajan lempeä, lämpöä, oi,
ja lemmessä lämmitellä.
 

Minut vihurit vieraille rannoille toi.
Vilu täällä on värjötellä.
Vain virret kolkot mun korvaani soi,
suru kun oli sydämellä.
 

Olen lapsi ma heleän heinäkuun,
minä kaipaan kaunista säätä.
En kestä ma ivaa ilkkuvan suun,
 

en karsahan katseen jäätä.
Minä rakastan laulua laakson puun,
en tunturin tuulispäätä.

4. MENNYT

 

 

Se on mennyt. Ma elämän harmaan
näen kuin havumetsän vain,
näen mennehen aikani armaan,
ajat autuuden, unelmain.
 

Tein paljon ma pahaa varmaan,
myös paljon ma pahaa sain;
sain tuntohon tuskan karmaan
ja kaihon, mi kalvaa ain.
 

En itke, en naura, en ilkamoi!
En kerjää sääliä Sulta.
Mut tyttö, et ymmärtää Sinä voi,
 

miten paljon kaunista multa
meni muruiksi, kun Sinut menetin, oi;
meni tuhkaksi paljon tulta.

5. KUOLEMAN TUNTU

 

 

Ah, armas, kerran me elämme vaan,
pian joutuu kuolema julma.
Tuot' oletko miettinyt milloinkaan,
yökukkani mustakulma?
 

Sinun rinnassa riehunut valloiltaan
tuon onko liekin hulma,
joka tahtoo tuntea taivaan ja maan,
kun päästetty on joka pulma?
 

Tule, armaani! Kirkas on taivas,
vesi välkkyvä, kukkiva maa!
Pian hyyssä on haavelaivas;
 

me mentäisi merten taa.
Meren maininki veisi Sun vaivas:
me tahdomme unhoittaa.

6. KIPUTYTTÖ

 

 

Olen tahtonut olla niin yrmeä
kuin taivaalla ukkosen lonka,
niin ylhäinen, niin ylpeä
kuin Hornan vuorella honka.
 

Olen tahtonut seisoa myrskyssä
ja katsoa Maata, jonka
sydän särkyä on sävelhyrskyssä,
kun kulkee vanku ja vonka.
 

Olen tahtonut olla niin nuori
Sinun tähtesi, tyttönen.
Mitä olen nyt? Onneni kuori,
 

mies turhien toivehien.
On rintani kuin Kipuvuori -
Sua voi, Kiputyttönen!

7. KIITOS

 

 

Ah, armas, kuinka paljosta
Sua sentään ma kiittää saan!
Sua kiitän ma kaikesta, kaikesta,
mikä kauneinta päällä on maan.
 

Mua katsot niinkuin kammolla.
Kas, oommehan kaksin vaan,
on oltu ennen, ja paljoa
ei pakistu silloinkaan.
 

Ah, armas! Vaikka vain kerran
minä oisin nähnyt Sun,
ijät kaiket kiitosta Herran
 

ois soinut soittoni mun,
kun näin edes hetken verran
elon uskoni uneksitun!

Metsolan tytär


Suvi-illan hän ruskossa saunasta juoksi
ja sukelsi salmehen seesteiseen,
hän vaipui, hän nousi kuin luode, kuin vuoksi,
hajan hapsensa heitti hän harteilleen,
vesi häntä kuin venhoa kantoi, hän sousi
käsivartensa valkeat airoinaan,
hän joikui kuin joutsen, hän taipui kuin jousi,
tytär Metsolan, kuustoistavuotias vaan.
 

Oli Ahtolan tuttu jo lapsesta saakka,
sen karjoja siksi hän karttanut ei,
hänen painanut harteita ei elon taakka,
jos tuskakin tuntui, sen tuulonen vei,
ei säikkynyt suotta, ei ollut hän orja,
oli vapaa ja nuori ja vallaton hän,
kuin suopursu puhdas, kuin pihlaja norja,
laps aamun ja illankin himmenevän.
 

Satusaarelle tuolle nyt uida hän aikoi
vuos vuodelta ain yhä pienenevään,
jota aika ja aallot ja tuulet ne taikoi
meren helmahan, Ahtolan yön hämärään.
Ne lauloivat seireenilauluja sille,
ne kuiskivat päilyssä päivän ja kuun:
"Jätä tuskasi aalloille siinteleville,
nyt viemme sun lehtosi viimeisen puun!"
 

Ja saari se vaipui. Mut tuosta ei tiennyt
tytär Metsolan. Tyynnä hän eellehen ui.
Jo ympäri katsehen luo: "Liki lie nyt
tarun tanner, mi kultaisna niin kuvastui?"
Mut kuinka hän katsookin ees sekä taaksi,
ei untensa maata hän armasta nää,
hän vierii kuin venho, hän soutaa kuin haaksi,
suvi-yön yhä peittohon saarensa jää.
 

Ja kammo jo neitosen valtaa. Hän muistaa
sadun saaresta julman, mi kansassa käy,
hänen mielensä aikoihin menneihin luistaa,
inehmoihinkin, joista ei jälkeä näy:
oli mestauspaikka se saari näät kerta,
monet vainaat sen hiekassa valkeni kai,
kuin Kullervon miekka kai syyllistä verta
ja syytöntä kyllälti juoda se sai.
 

Meri tummuu. Jo syttyvät tähtöset taivaan,
yön aaltoja astuu jo kalpea kuu.
Syty tähteä yhtään ei impyen vaivaan,
meri tyhjä on, kaukana maailma muu.
Hän tännekö hukkuu? Ei, ei! Taas hällä
on jalkainsa alla kuin manner se ois ...
mut kirkaisten äänellään kimeällä
hän huomaa: Se on satusaarensa! Pois!
 

Pois! Pois! Kuin ammuttu lintu hän liitää,
kuin kuoleva ui kotikoivuja päin,
kuin kupla hän kuutamon hohteessa kiitää,
lemut tuntee jo viitojen vihertäväin;
niin voimansa pettää, niin päänsä jo raukee,
kuun kultaan hän peittyy ja hopeahan,
kotikaislikon reunahan hautansa aukee
ja nuorena nukkuu hän Unholahan.
 

Mut yllänsä huiskivat tähtien hunnut:
"Meni Metsola kaikki nyt murheeseen,
nyt Ilmolan kulkevat kuoleman tunnut
yli maan, yli puun, yli Ahtolan veen.
Vain Unhon on valta. Vain Unhon on voima
pahin peittää ja parhain ihmisien,
elon harmaus ja armaus, niin syyllisen soima
kuin kyynelet kyllälti itkenehen."

III

Taide


Kuin lempi on taide,
kuin leimaus ja tuli;
moni hehkuun sen syöksyi
ja raukes ja suli.
 

Kuin pyörre on taide,
kuin pilvi, kuin pyhyys,
sen esteenä vain
elonpäivien lyhyys.
 

Kuin hulluus on taide,
mi hurmaa ja surmaa,
voi autuutta antaa,
mut tuoda myös turmaa.
 

Kuin myrkky on taide,
mi suonissa soutaa;
se taivohon nostaa
tai tuonelle noutaa.
 

Kuin kalpa on taide;
voi kuolla sen kautta,
myös kukkia korkean
taiteensa tautta.

Hyvyys


Ei Hyvyys saavu huutaen;
se kulkee hiljaa kuiskaten.
 

Sen ääni on ääni kärsivän,
mi itkenyt meitä on enemmän.
 

Sen silmässä on kuin onnettuus,
mut kuitenkin usko ja toivo uus.
 

Hän tahtoo tarjota vähästään:
ne hänen on helmiä, päärlyjään.
 

Ne ottanet kuin avun taivahan:
ei lie hän laaksoista maailman.
 

Hän tulee raskaalla hetkelläs;
hän katsoa tahtoo silmähäs
 

ja kättäs painaa ja mennä pois
kuin kuiskaten: paremmin olla vois.

Tulkaa kotiin


Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat,
tulkaa kotiin,
myöskin sa saartava kauneuden kaipuu!
Ettekö nää, miten valkeus vaipuu,
varjot pitenee,
elämä lyhenee,
kuoleman jalka vain kulkea jaksaa?
 

Kaikk' elon etsijät, eksynehetkin,
tulkaa kotiin!
Kohta jo korpien komerot tummuu,
aurinko sammuu,
pimeys peittää maan,
portit suljetaan,
eivätkä aukene enää koskaan.
 

Kaikki te ystävät harvat ja hyvät,
tulkaa kotiin
kuin valot Luojaansa suuret ja pienet!
Kotiinsa kulkevat ihmiset karjat;
ilot, muistot enenee,
toivot vähenee,
kohta ei erota toistaan toinen.

Häijyn häät


Käy kansassa kaamea kuiske
kuin vankuis valkeat jäät,
sois huntujen kylmien huiske:
"Nyt Tuonella Häijyn on häät."
 

Läpi Turjankin yön, yli hankein,
käy liikutus loppumaton
kuin vaikerrus elon vankein
tai pyrkimys aurinkohon.
 

Mut Jäämeren hiljaiset hiekat
nuo nostaa kukkaset hyyn
kuin kuoleman kurjenmiekat,
tai valmut valkean syyn.
 

Ja jääkukat kummat ne haastaa:
"Nyt Tuonella Häijyn on häät,
nyt vuoteeseensa hän raastaa
elon kauneimmat kassapäät.
 

Mitä toivot ja lemmit ja uskot,
mikä heelmää on hengen ja työn,
kuin taivahan talviset ruskot
pois haihtuvi helmahan yön.
 

Jää jäljelle vain tyly tympeys
ja ilkeys ja itsekkyys,
ei lämpö, ei lempi, ei lempeys,
vain kylmyys ja kyynillisyys."
 

Näin kansa kammoten kuiskii,
yön vallassa vankuu jäät,
vilu viima hangilla tuiskii:
"Nyt Tuonella Häijyn on häät."

Louhen lapset


Louhen lapset hajalla hapset
taivahan kantta karkaa;
illasta aamuun ihmislapset
kyntävät kuolon sarkaa.
Kiire on Turjan tyttärillä,
kuin kokkolinnut ne liitää,
ilo on ainainen ihmisillä
kuoleman kisahan kiitää.
 

Miksi ne Louhen lapset liikkuu? -
Tiedä tuota ei kukaan. -
Mitä ne kivet ja kannot kiikkuu? -
Tanssivat muiden mukaan.
 

"Tapamme vanhaa ja tapamme nuorta,
kylvämme kylmää hyytä,
riisumme rintaimme ulkokuorta,
etsimme elämän syytä."

Herran helka I - III

1. UUDESTASYNTYJÄ

 

 

Ken kevääseen
heräs varhaiseen,
näki korkean koin
yli maan, yli veen,
miten tuore ja uus
oli koivu ja kuus,
ikivihreä sammalehen
ihanuus;
kivi, kukka ja puu,
kukin kasteessaan,
miten asteessaan
Pyhän Hengen hehkuhun
verhoutuu,
kuin perhoutuu
pesät toukkain, ja kerkeät
kerhoutuu
kehät taivaan ja maan,
kukin kukkeuttaan,
kevätmahtinsa mahloja
karkelemaan:
hän, uudestisyntyjä
uskonnon,
laps luonnon ja laulun
ja lemmen on.

2. LUOJAN LINTU

 

 

Lien lintunen pieni
vain ilmojen alla,
mut laajalle tieni
on laulelevalla.
 

Evä lien, joka ennän,
tai lehti, mi lennän,
elon kauneutta kannan,
jumal-armoa annan.
 

Jaan oikeutta, rauhaa,
kun pauanne pauhaa,
tai suutun ja murskaan
pahan kuin vanhurskaan.
 

Lien lintunen pieni
vain ilmojen alla,
mut myrskyssä tieni
kesä rientää ja halla.
 

Lien lämpöni läike
tai Luojani väike,
ma oon Manan mahti,
elon Valkeuden vahti.
 

Siks en ole siellä
kuin tällä ma tiellä
vain suojaava vaippa
tai rangaistusraippa.
 

Sävel sähköinen lienen
vain ilmaini Herran,
min viestiä vienen
vain voimani verran.

3. RUKOUS

 

 

Kave, Luonnotar korea,
Luojan helka heilimöivä,
mistä tunnen Sun sulosi?
 

- "Maasta, taivaasta, tähistä,
lehdestäkin lentävästä,
joka viivasta, väristä!"
 

Taatto, taivainen Isäni,
hengen ja totuuden Herra,
mistä tunnen Sun tulosi?
 

- "Kuulet mun kumusta pilven,
näet päivän paistehesta,
sähköstä sävelkitehen."
 

Entäpä eloni onnen? -
- "Oman henkesi humusta."

Europan lapsi


Liet laps sinä illan jo loiton,
et konsana auringonkoiton.
Yö yltyvi. Europan lapset
saa nuorna jo harmajat hapset.
 

Kai hauta jo haaveesi oisi?
- "Niin, totta se tullakin voisi,
jos oisi Atlantis kuin ennen,
ei vain meren vaahtohon mennen!"

Opettaja


Sana olen. Opetan ma,
mitä luovat Luojat,
Armottaret antanevat
tuulen, tyynen tuojat.
Tuli olen. Tuijotan.
Ma palan, hehkun, palvon
Siksi monta vaivan yötä
istun, itken, valvon.
 

Henki olen. Heräjän
kuin sydän taikka syvyys,
jolle ole outoja
ei hymy eikä hyvyys.
Peto olen. Peljätän,
kun näytän näköpääni.
Monen tuskan poltinpora
järkähytti jääni.
 

Pisar olen. Pienenen
tai suurenen kuin tahdon.
Kide olen. Kimmeltelen
vaikka halki vahdon.
Säde olen. Elämäni
entää niinkuin lyhyys,
vaan on pitkä päivieni
pyrkimys ja pyhyys.

Löysäläisen laulu


Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti
liika ois hälle kenties,
outoja hälle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu,
verot, verka ja velka ja ies.
 

Kuntahan, yhteiskuntahan
kuulumaton,
huonoin hän kansalaisista
kaikista on,
ellei hän kuulunekin
elon varmemman valtiohon,
jonka lie linnat ja maat
liki taivahan auringon.
 

Mutta hän laulaa! Kuulkaa,
hän kulkeissaan
hyräelee hymysuin
kuin virsiä vierahan maan.
On sanat sekavat. Soi
sorasointuja lauluistaan,
mutta ne näin huminoi
korpehen kohisevaan:
 

"Vei elon viima mun kukkani.
Jäljelle jäi vain työ
päivien päättymätön,
sydäntuskani talvinen yö.
Järjestykää, polot järjet,
tai Taivahan leimaus lyö:
Miekkoinen nainen ja mies,
ens syksynä leipää ken syö.
 

Vaan mua naurattaa,
mua itkettää iki, ain,
heikkous heltymätön
sanan, vapauden vainoajain.
Minkä he mahtavat?
Pikkuisen piinata vain,
pitkittää, mikä on
kuitenkin täyttymys lain.
 

Ken? Kuka haastaa?
Tie, elo, totuus ja työ.
Ympäri tauti ja talvi
ja nälkä ja köyhyys ja yö.
Sentään ma, ah, häpeäisin
häntä, ken leipäänsä syö,
kun isän, äidin ja lapsen
ja kullankin kuolema lyö.
 

Ah, rakas, rakkahin!
Vieläkö kuulet sa mua?
Murheeni huutaa
kuin kaukaista huhuilua.
Muistelen Sua
kuin kaunista kadotettua.
Tuntoni, tuskani määrää
nyt kauas, kauas mun Sua!
 

Mutta ne vaikka jo vie
minut aallonkin ankaran taa,
missä mun lempeni, lauluni
korkea on kotimaa,
minkä ne mahtavat?
Konsana korkeimpaa
eivät ne nähneet.
Eivätkä nähdä ne saa."
 

Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps?
Tai helvetin hehkuun on ties!
Outoja sulle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu:
on sulla sun itsesi ies.

Kirvesmiehen poika


Hymyili luonto Galilean Hälle,
suloisen siltä sanoman Hän oppi,
mut humu korven Hänen korvissansa
mumisi Hälle ihmislasten murheet,
nuo turhat tuskat elon lyhven tautta.
 

Näät ei he Luojaa tunteneet, ei Isää,
vain Vanhan Liiton jumaluuden julman
sen palkkapapit, lakikirjat kuolleet,
ei rajatonta Hänen rakkauttaan,
ei armoa, ei anteeks-antamusta,
vain rangaistuksen vaipan tuon vanhurskaan,
mi vaati hampaan hampahasta, velkoi
velallisensa leppymättömänä
kuin laki Siinain, joka kaikki sitoi,
elävät, kuolleet, syntymättömätkin
ikuisen pakkotarpeen paasitaakkaan.
 

Laeista, profeetoista päästämäänkö
Hän tänne tuli? Ei, Hän tuli täyttämähän.