UNEKSUMINEN

Unta ma näin, mun impeni kaunis,
mä kuolin sun helmahas;
himmeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
kuin Saalemin kesä-yös.
Autuas oil kuolema,
kuolema sun helmassas;
niin kuolisin tuhannet kerrat
vaipuen helmahasi.

Näinpä mä kaik', vaik' hämäräs tummas,
kaik' korvani kuuli myös,
ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
näin impeni sitovan
myrttikranssii viileää
kauneudeks kuolleelle
ja viimein sen päähäni painoi,
poskillans tuskan kuume.

Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,
kuin tuomion ukkoset,
pimeät pilvet peittivät taivaan
ja sieluni synkistyi,
mutta immen katsannos
taasen lemmen taivaan näin;
mua saattoi hän kammioon kuolon,
poskillans tuskan kuume.

Vaikeni viimein ankara soitto
ja vallitsi hiljaisuus,
kalmistos seistiin kuusien yössä
mun hautani partahal:
sillon neito kaunokihar
esiin tunkee punertain
ja, otsaltans hiukset viskain,
seisovi arkkuin ääreen.

Laski hän kätens rintani päälle,
mua hyvästi jättäen,
suudelma kuuma huuliain poltti
ja pyörrytti ihanast;
leimahti mun povessain,
elon virta koskena,
mua herättäin unesta lemmen,
kiertonsa alkoi taasen.