TORNIN KELLO

Yksin illan hämärässä
impi pitkin tietä käy,
linnut laulaa, lensee tuuli
hongistossa hiljaa soi.

Astelee hän onnellisna
sulhastansa muistellen;
siitä katseens taivaan tuli,
siitä hymy huulillens.

Alkavi nyt pyhä soitto,
tornin kellon kuulee hän;
vuorten kiireilt laaksoin pohjiin
kaiku ympär humisee.

Siinä seisoo neito nuori
unelmissa autuais,
muistelevi hetkee armast,
kosk hän kultaans vihitään.

Astelee hän onnellisna,
vaeltaja vastaan käy,
hältä neito kyselevi,
miksi tornin kello soi.

"Sentään soipi tornin kello,
että kuoli nuorukain,
poika komeest kartanosta,
koka kaukaa siintää tuoll."

Nytpä neito itkuun päätyi,
kyynel juoksi rinnoillens.
"Miksi itket, impi kaunis,
kaulaliinaas kastelet?"

"Sitä itken, impi koito,
että kuoli sulhasein;
kaikuessa tornin kellon
kiirehti hän Tuonelaan.

Äsken tässä astellessain
olin onnen helmalaps.
Silloin loisti ilon päivä,
nyt on murheen, kuolon yö.

Mihin vertaan ihmis-onnen?
Mikä ompi ilo tääl?
Päivän paiste pilven reijäst
kankahalla autiol.

Pian soikoon kello taasen,
murhevirsi kuulukoon!
Kultain kanssa tahdon aina
asua ja rakentaa."