LINTUKOTO

Meres kaukaal eräs saari soma löytyy, lehtinen.
Sen jyrkät, kallioiset rannat
vastarinta ijankaikkinen on myrskys,
koska aavan meren vallattomat lapset,
kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.

Niitty viherjä on keskel tätä saarta,
keskel niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
kantain hedelmiä ilman talven unta;
keskel peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
keskel metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
kunnaan kiireel huone linnunlaulupuusta.

Hieno sammal tämän huoneen katol kasvaa,
kukkainen siel hymyellen luoksens viittaa
lintuja ja hyrrääviä mehiläisii.

Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.

Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
tässä käki, ilolintu, kyntörastas
lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
pelkäämättä ilmas sinkoilevii haukkoi,
kotkia ja öitten ilkeit huhkaimia.
Elo ystävyyden!

Vilkkaat keripojat pellot kyntää,
kukostavat niityt niittää;
laulaen käy alat heidän ilotyönsä.

Keri-immet, ruusuposkil, valkeis vaatteis,
miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas sinertävä,
kukkaseppel kiireillänsä,
kangast kutoo helskyttäen korkees lakas,
tahi yhteist atriaa he rakentavat
viherjälle tanterelle lehdon suojaan.

Sillon liike elävä on impiparves,
sillon kieli virkeästi livertelee,
kilahtelee usein naurun hopeekello.

Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
niinkuin neidot kauniit vaatteis vaIkehissa,
vöissä sinisis ja kukkas-seppeleissä.

Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääres
elämästä Lintukodon saares kauniis,
tarinoja himmeit mailmoist kaukaisista
siinä haastellaan ja ihmetellään
ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjos,
koska oksil lintuin laulujoukko ääntää,
pieni, vilpas kiuru viserrellen
pyöriilevi paistehessa päivän kullan
ja kosk tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
koivistossa lehtiin kanssa leikittelee.

Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
niinkuin niityl kiertelevä länsituuli
keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.

Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
alat heitä rannal vartoo.

Nytpä alkaa
purjeretki, iloretki ympär saarta,
laivat kimmeltävät, kaikki kuormans saavat.

Parittaisin nuori kerijoukko istuu
hartioilla joutsenen ja rivi kulkee
yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.

Ihanasti laulaa poika niin myös neito
armaas syleilykses laivan hienol kannel.

Joutsen alakuloisesti ääntää,
ihanasti toki; linnut visertelee
rannal kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
kaik' on hyminä kuin Tapiolan linnas,
koska soivat siellä kultakanteloiset.

Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta
ja kosk viimein täytetty on iloretki,
maalle astuvat he iloleikkiin toisiin.

Mutta usein puitten juurilla he istuu
vasten rintaa aleskallistuneel päällä;
tyyneest, armaast tuijottelee katsantonsa
mietiskellen hiljaisessa ikävyydes.

Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
Senpä syytä eivät ymmärtää he taida.
Mutta tuskaton on heidän ikävyytens,
pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
poskelt kukkasen ja karkeloihin taasen
rientävät he viherjälle tanterelle,
laulain onnen elämästä rauhan saares.

Niin he iloitsee ja viimein illan tulles
vaipuvat he unen hienoon helmaan
unta kultast näkemään ja päälläns väikkyy
kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.

Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannal
makeasti makaa, liikahda ei lehti.

Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
lempee tuuli idän purpuraisilt porteilt
meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
taasen lintuin viserryksest lehdistössä.

Silloin ihanasta unestansa herää
kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
rientää ilotyöhöns Lintukodon saares.

Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
naiset kangast helskyttävi korkees lakas.