LAPSI

Kaukokotihinsa kulkee
pitkin tietä pieni laps
ja lähestyvi ehtoo tyyni,
lempeesti loistavat korkuuden tähdet.

Nukkuvi hän väsyneenä
pimeen kuusen kohinaan
ja sinikorkeuden tähti
on hänen vartians hämäräs yösen.

Koska aamu hymyilevi,
tielle lähtee lapsi taas
ja kotomäki viimein siintää,
siintää sen riippuva-oksaset koivut.

Niin hän ehtii kototuvan:
äiti leipoo pöydän pääss
ja kultakirkas uuni leimuu,
heleesti aurinko akkunast paistaa.

Paistehessa aurinkoisen
kehto seisoo laattial
ja lapsi helmas kehtoon istuu
äiti jo aukasee povensa aarteet.

Koivistosta Kotomäen
sisar tulee vihdastost
ja tuomisia Metsolasta
lapselle äitins rinnoille hän kantaa.

Hajahtaes vihdan lehden,
kulta-uunin leimues
ja paistehessa aurinkoisen
lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.

Ihanasti äitin kasvot
päivän hohtees kimmeltää;
hän laulelevi, kuinka lapsi
kulkevi unissaan taivahan maahan;

Kuinka kuusen kohinassa
makeesti hän uneksuu
ja korkeuden tähti tyyni
on hänen vartians hämäräs yösen;

Kuinka viimein kuumottavi
kototalo kaukanen
ja on siel lehtimajan juhla,
vuorilla valkeat leimuen loistaa.