KAUKAMETSÄ

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
"Nähnyt olen taivaan maan."

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast'?
missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

"Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjil näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siel,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan."

"Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siel on istuin jumalan."

"Ei, vaan siellä, missä ilmanrannal
Kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa."