KARHUNPYYNTI

Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
pyssyil ja kirkkail keihäil,
kahleissa seuraavat reijuvat koirat
silmillä leimuvilla,
kosk aamun koi
otsalt taivahan
pois viskaisee synkeän yön
ja aurinko kiireensä nostaa.

Pohjoseen kulkevi ampujan retki
humisten hankikanteel,
härmäset hiukset hartioilla liehuu
vauhdissa vinkuvassa
ja harjanteilt
tuuli tuima käy
ja laaksoja siivilläns lyö
ja Metsola luminen pauhaa.

Kontion kaupungis seisovat viimein
tunturil korkealla,
sieltä, jos katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja sinertää kaukaiset metsät.

Kahleista päästetään reijuvat koirat
halunsa valtakuntaan,
mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhäs linnas
ja kontion
korvat pystyyn käy
ja hyyrteinen kuusisto soi
jo haukkunast Killin ja Leijun.

Salojen kuningas, sammalet otsal,
karkaavi konnostansa,
tulta ja luotia laukee hänt vastaan,
ei toki juoksuns seiso,
mut hankehen
tahrat purppuran
hän jättävi ryskyväl tiel,
pois kiitäen kuusien suojaan.

Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää
ankaran kaaren tehden,
vastahan rientävät hiihtävät miehet
lakeal tanterella;
ja, huohottain
lennos kiivahas
ja korkeal kantaen pääns,
hän lähestyy, verinen sankar.

Mutta nyt ampujan tulinen luoti
sankarin maahan kaataa,
nousee hän vieläkin, karkaen päisin
kiljunal kauhealla;
nyt isketään,
lumi tuiskahtaa,
kun kontio, koirat ja mies
lyö painia tunturin harjal.

Viimein tok hämmentää taistelon tuiman
kumppanein kirkas keihäs,
kontio rinnassaan liehtovas, kuumas,
tuntevi raudan kylmän
ja kallistuu
kinosvuoteellens
ja tummaksi katsanto käy,
mi tulta ja liekkiä iski.

Kaatuneen ympäril seisovat miehet
riemuten tunturilla;
sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
allasi väikkyy mailma
ja säteetön
pyörä auringon
käy reunalla taivaan ja maan;
ja haamottaa kaukaset metsät.

Saaliinens kotia rientävät viimein
talvisen yösen loistees,
kosk revontulien seppeli säihkyy
taivahan otsal pohjas
ja kelmee kuu
hymyellen ain
tuol korkeal aholla käy
ja paimentaa tähtien laumaa.