ATALANTTA

Päiviltä jo kauvas poiesvierineiltä
onpi kertoelma Atalantasta.
Seisoo linna alppein rintehellä,
korkeal Helvetiassa vuorisessa.

Kenen onpi linna ja sen ympäril
jylhänkaunis tieno? Neito Atalantta,
kansan lemmittyinen tässä perintöns
omistaavi suurelt sankar-isältänsä.

Tehnyt oli isä voimallisen työn,
oil hän keisar-istuimelta karkoittanut
verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan,
siitä uroon toisen puettanut, oivan,
kantamahan majesteetin kruunua.

Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,
heitti kartanons ja tavaransa kaikk'
ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,
suosiossa valtijaansa lempeän,
emäntänä vuorilinnassansa väikkyi.

Kaunis oil hän, linnan nuori emäntä.
Katso mikä ruhtinaattarien haamu,
korkea, kuin vuorel kesäjuhlan yö
korkea ja kelmee! Povi uhkaavana
kohosi, ja herttaisena kuitenkin,
vimman ihasteena täällä monen miehen,
mutta onni-autuutena valitun.

Kuni kirsikkainen päivän heltehessä,
hehkui immen suu.
Kuin poudan hattara,
tuolla kalveana paisuu taivahalla,
niinpä Atalantan poski pyöreä
lempeästi paisui, kajastaen kauvas.

Hänen silmässänsä tummansinises
voima tyyni asui, toki syvyydessä
hohti lemmen liekehtivä aarnio.

Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan
pihoilla hän väikkyi; mustat kiharat,
hius-kata kaarnemusta, tuules liehui.

Täällä kaikkein enkel armias,
ilon, onnen luoja oli Atalantta,
linnan emäntäinen aina anteljas.

Koito mierolainen hänen ovellensa
eipä turhaan kolkuttanut millonkaan:
ovi avettihin; ravinto ja suoja
vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.

Antoi impi kädestänsä ihanasta,
saattoi luoksehensa monen pienoisen,
povellensa hellästi kuin armas äiti;
ja hän silmän kauvas riutuvana loi.

Niinpä usein uneksuen katsahti hän,
niinpä koska linnan tummas pylvästös
laulu heljä kaikui.
Mutta kennen oli ääni kaunis?
Ken tääl kirkasti
usein laulullansa Atalantan kasvot?

Nuori Kaarin, kuni pääsky iloinen,
jalon emäntänsä uskollisin aina.

Lauloi hän ja Atalantta ihana
seisoi katsahtaen haaveksien kauvas.

Toki armahimmasti hän katsahti
vuoren kaatehelta himmeähän laaksoon,
koska uljas ratsastaja lähestyi
komeata linnaa orhil pyrskivällä,
nuori Arnold, linnanimmen sankari.

Ihana oil hetki, ikuinen ja pyhä,
hetki oman yljän lähestymisen;
tuli hoikka ritari ja sillon riemu
korkealle, riemu taivaan kohosi;
sillä liekkinähän leimui
Atalantan lempi kohden sankarii.

Ylös sankari myös ihasteella katsoi
kohden morsianta mustakiharaa
kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.

Koska oil hääpäivä heidän nouseva,
kuni määrättihin viime eron hetkel?

"Ennen kuni kaari tämän vienon kuun
kultaviiluna taas pyöreänä loistaa"

Mutta kertoelmani käy pilvihin.

Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa
myrskyn hurjan heittäminä linnahan.

Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui
lempee ruhtinas ja taasen vallan sai
joukkonensa, hirmuhallitsia miesi,
jonka kerran immen isä ankara
ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,
verijanova ja kostonhimova,
taasen istuimelta silmänsä hän iski.

Mikä voimasana miehen ensimmäin,
koska päähänsä hän kultakehän painoi?
Näin hän lausui, pelottava ruhtinas:
"Huomakaatte, käskyläiseni, ja tehkäät
kuni käsky. Vuorilinna komee
rakentama valtarikollisen miehen
häntä kerran täytyi meidän paeta
Unterwaldenissa vuoren kiireel seisoo,
mutta minä valan olen vannonut,
että kauvemmin ei vallitkohon linna
pilvein ääris tuol. Hän vaipukoon
riistämänä sotilasten hurjan joukon
ja sen emäntä, se nainen ylpeä,
tytär miehen kirotun, hän siirtyköön
kuni naarassusi ilman kilpee lain;
ja ken häntä suosii, hälle suojan antaa,
hän on meidän armostamme kaukana."

Pimeä ja pilvinen oil syksy-ehto;
linnan kuusistossa koljo pohjonen
huokaeli. Sillon tuho linnaan riensi,
Atalantan kovan onnen hetki löi.

Kuului vaskitorven törisevä ääni,
huuto hurjain miesten; aukimurrettiin
portit, ovet; hävityksen virta riehui.

Mutta linnan asujamet kauhistuin
tuonne, tänne pakenivat yöseen kohtuun;
tuonne Atalantta kalvein kasvohin,
tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,
kaameana riensi; mikä minnekkin.

Urosmahtia ei ollut rauhan huoneel,
missä ryövärjoukko riistäen nyt käy.

Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,
kuuluu sälähteleminen akkunain,
koska kilvan ryöstetähän kalleudet
karmehilta kourilt: kuvat marmorist
sota-kirveil, keihäil maahan runnotaan,
siitä pian alastonna, riistettynä,
yössä tulena jo linna lekkoaa,
aamun koittaessa rauniona sauvuu.

Yössä tummas harhaeli Atalantta,
löysi viimein valjetessa koillisen,
mäen rintehellä tuttavien majan;
toki turhaan ovelle hän kolkutti,
kuuli kolkuttaja vastauksen nurjan:
"Kieltää meitä avaamasta oveain
sinulle, oi neito, valaruhtinaamme,
jonka miehet, keihästetyt miekkavyöt,
meidän vaiheilla nyt uhkaavina käyvät."

Siitä huonetta hän toista läheni,
ovelle sen kolkutti, vaan saman äänen
kuuli väristyen yössä kulkija.

Vielä kohden, majaa kolmatta hän astui,
astui sisään, mutta sieltä katsannot
häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:
"Älä viivy kauvan alla kattomme,
älä ruhtinaamme uhkauksen tähden,
elles onneamme tahdo kukistaa."

Sillon kalseasti myhäellen jatkaa
vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy
emäntäinen kaikkein ylistämä äsken,
heistä, joille vielä eilen ammensi
linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.

Synkeänä Atalantta käyskelee
mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,
petoo julkeata. Niin hän vaeltaa
väsyneenä, korkuudestaan kaatuneena.

Äsken linnan valtijatar ankara
puku yllänsä nyt ainoo rikkaus!

Mutta myrsky hirveämpi ensimmäist
immen ennätti; ja sanoman hän kuuli:
"Arnold kaunis, ennen syämes ystävä,
valinnut on itsellensä toisen lemmen,
neidon ihanimman keisarkaupungist';
siellä ruhtinansa kunnias hän loistaa."

Niinpä sanoma kuin nuoli Pitkäisen
iski alas Atalantan kiirehelle,
hänen pimeyteen peitti armoton,
kuni pilven kateus kuun kasvot peittää:
koljo kuutamoinen yöksi mustenee.

Sillon tuskan henkäys päin taivaan kantta
hänen huulillensa vaikerruksen toi;
impi huusi, ääni kiljuvana kaikui;
huusi, koito, halki vimman pilvien.

Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,
koska hänen sydämensä ystävä,
aarre kalliin pimeyden hengeks muuttui
hänen silmissänsä musteni
peikoks nuorukainen, ennen taivaan kaunis.

Mutta immen ääni, äsken vaikertain,
äkisti nyt muuttui rangastuksen kieleks;
ulosammentamaan vihan salaman.

Toki; tuskin oli kirouksen kuuro
vuotamahan alkanut, jo vaikeni
neitonen ja alas vainiolle vaipui
kastelemaan helmojansa kyyneleil.

Kauvan itki impi, väkivaltaisesti,
rinnas kadotetun lemmen katkeruus;
riutumus ja vihan kuluttava loimo.

Niinpä, koska sydämmensä taistelee,
Atalantta oljentelee himmeen niitun
rintehellä.
Aurinko Helvetian
puolipäivän korkeutta lähestyyvi.

Mutta kiiriipä jo sama aurinko
lännen alasmäkeä; tok' viipyy vielä
Atalantta ikävyyden niitulla.

Mutta eihän enään kyynel vuoda
eikä rinta järise, vaan tyven taas
onpi hänen olentonsa, tyven, kylmä;
katse yhtiälle yhä tuijottaa.

Siitä niitun heittää hän ja käyskeleevi
jalona ja huoletonna eteenpäin
askeleilla vakavilla. Rohkeana
povi nousee taas ja ihanainen pää,
jonka hiuspalmikot kuin käärmeet mustat
karkelevat vaeltajan hartioil.

Käyskelee hän, koska säteilevä päivä
länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa
poski pyöree lumivaaleana loistaa
niinkuin lumitutkahimet tunturin
tuolla itäisessä ihanasti loistaa.

Vuoren kimmellyksen huomaa neitonen.
seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;
mutta haikeus, koiruohon katkeruus
hänen huuliltansa hymyn himmentäävi;
synkeänä eteensä hän siirottaa.

Taasen kulkee neito, lepää silmän liekki;
aina kauvemmas hän siirtyy murheen tiel
unisena käyden; peittyy illan metsään.

Taasen missä etehemme ilmestyy
Atalantan kuva? Huonees komeassa,
armotaivaan alla heimon komean.

Mutta kylmänä se taivas paistaa
neitoselle suosiotta ruhtinaan.

Huomaa: "kultasäteet keisaristuimelta
impi heidän huoneeltansa hämmentää".

Niinpä häntä vastaan penseyden tuuli
liehui kalsea; ja vielä entiset
muistot veritaisteloista veljeskunnan
hämäränä väikkvi heimon silmistä,
salariemu immen kohtalosta väikkyi.

Kuitenkin hän päivän heillä vieraili,
vieraili hän kaksi, mutta kolmannella
pakeni hän ylenkatseen linnasta;
kerran vielä veren kohden verta siirsi,
astui huoneesehen toisen heimolan;
mutta silmä tarkka kärsimyksen lapsen
heti huomas sydämmien kylmyyden.

Hetken viipyi hän, jo toisella pois kiiti,
kohden alppein korkeutta pakeni.

Samoaa hän, alat hurjasti hän kiitää,
kiitää yli vuorten, halki metsien,
terottaen katsantonsa lakkaamatta
kohden tunturia taivaan korkeaa,
kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.

Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee
äänel tuikealla, tulisella kielel
jätti-uroholle kylmäs haarniskas;
"Vuori, ota jäiseen helmahasi koito,
pian elämänsä liekki sammuta;
sillä sulosempahan on neidon kuolla
vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,
kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin
sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.
Ota helmahasi, ota helmahasi
Atalantta, linnanimpi hyljätty!"

Niinpä haastelee hän, yhä kiirehtien
kohden maaliansa kylmää, korkeaa.
Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee
neidon jalkain alla, koska juoksee hän,
juoksee eikä huomaa että yö on tullut
kasteinen.

Ain hurjana hän samoaa,
kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,
vaipuu uneen, horrouden sikeään.

Mutta poistunut on yö ja päivä nousnut,
koska heräävi hän unestansa taas.

Ympärillensä hän katsahtaavi, huomaa
majan tuolla rintehellä matkanpääs.

Mutta ulos majasta käy miesi vanha,
kohden lammastarhaansa hän astelee
seuraamana vienon tyttösen.

Hän päästää
ulos laitumille lammaslaumansa
kirjavan ja itse paimeneksi lähtee.

Sillon neito häntä vastaan kiirehtii,
Atalantta hälle murheisena lausuu,
nimensä ja kohtalonsa kätkien:

"Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,
onnettoman pakolaisen anomus.
Suo mun tässä viipyä sun kattos alla,
suo mun nauttia sun tules lämmintä
ja sun leipääs syödä.

Sulle palkinnoksi
tahdon olla palveljasi ahkera,
joko huoneessasi päiväin askartellen
tahi lampahitas vuoril vaalien."

Tuohon ukko vastaa, partahinen paimen,
suopeasti neidon puoleen katsoen:
"Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,
tule tämän lapsukaisen hoitoksi,
jolta äsken äiti armas kuoli,
kuoli emäntäni, oma tyttärein;
vuonna mennehenä isä uljas kuoli,
heitti hengens tunturien retkillä,
astu sisään huoneeseni rohkeasti,
kuka mahdat vieras nainen ollakkin;
muotos sanoo, ettes ole meidän majoist,"
lausui ukko harmaa, mutta neitonen,
nähden pimeydes valkeuden piirron,
astui matalaiseen mökkiin lampurin.

Olenteli Atalantta rauhan loukos,
emännöitsi: askarteli, ompeli,
ompeli hän pukimia pienoiselle;
mutta hänen otsallansa viipyi yö.

Ylähällä pilvein kylällisnä seisoo
vuoren penkerellä maja paimenen;
sieltä laaksot näet sä Helvetian,
näet tunturien jylhät harjanneet
longottavan jalkais alla, näet virrat
tuhannet ja monta merta siintävän.

Tämä oli kuva Atalantan nähdä,
mutta pimeänä alaskatsoi hän.

Kulki aika esiin aina. Kumouksen
taasen mahtavan hän kulkiessaan toi
keisarhuoneesen. Niin alas istuimeltaan
syöstihin jo verisehen kuolemaan
hirmuvaltijas ja vapauden päivä
nousi ihana. Ja ruhtinas se nuori
joka valtakunnan kruunua nyt kantoi,
muisteleevi ystäviä isänsä,
hänen, joka verimiehen edellisnä
kerran kansan suosiossa vallitsi.

Tämän ystävät nyt pojan mieleen johtuu,
tahtoo heidän mahteitaan hän lievittää.

Raunion hän Unterwaldenissa muistaa,
murheen, jäljen Atalantan linnasta.
Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden,
jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa
ulkoa ja sisältä sen kalleuksil.

Mutta kaikkialle ympär maata käy
käsky sulohinen, vallitsijan käsky:
"Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,
ottamahan omaksensa uuden linnan;
tulkoot immen uskolliset palvelijat!"

Ympär käsky tämä armas ehtii,
kaupunkeihin, kammiohon paimenen
ylähällä vuoril. Mutta valmihina
seisoi uusi linna Unterwaldenis.

Katso: lähestyyvi, lähestyyvi monta
linnan entisistä asujaamista,
jotka pakenivat kauhistuksen yönä.

Kaarin myös jo ilosena palajaa
onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikuu
linnassa ja vuoril ääni lempeä.

Koska vartoi levotonna emäntäänsä
kansa katsahtaen alas laaksohon.
Mutta päivän vielä kallis vieras viipyi,
viipyi kaksi; toki päivän kolmannen
hämärtyissä läheneevi Atalantta
ratsastaen korskealla ruunalla,
puettuna kuni ennen linnanimmeks;
häntä seuraa uros, harmaapartanen
paimenukko, kannustaen aasiansa.

Sillon vastaan joukko rientää riemuten,
Kaarin ensimmäisnä, laulun helinällä.

Atalantta heitä tervehtii,
mutta ilon sädettä ei silmä anna,
eihän siirry hänen otsaltansa yö.

Joukko yön tuon huomaa, huomaa vieno Kaarin:
kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.

Mutta valtijatar linnahansa astuu:
rakennetaan juhlallinen atria,
tyhjennetään toivon kultahiset maljat,
muistot unohduksen virtaan manataan.

Toki, synkeänä miettii Atalantta,
juhla hiljaisena jymisee.

Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen
Atalantan kartanossa eletään,
siellä työ ja toimi hedelmänsä tuovat,
ihanina loistaa laakson vainiot.

Kuni ennen moni kurja mieron lapsi
läpi linnan portin väljän käy,
mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen
ravittuna, puettuna poistuen.

Ei tok' vaikeutta mennehitten päiväin,
elämällä muotoo entisyyden ei;
sillon valtijatar aurinkona saattoi
kaikkialle iloa ja lämmintä.

Antoipa hän anovalle vielä,
mutta kylmä oli katse antajan;
eihän lemmekkäästi millonkana enään
pienoista hän sylihinsä vietellyt.
Ja mi ennen hekumansa korkein täällä?

Syleilyksen paino hänen povellans,
koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.
Mikä ennen hälle ilon hengen toi,
semä kaikki hältä pannahan nyt pantiin:
laulun äänen vaikenemaan käski hän,
vaikenemaan kultakanteletten kielet;
jaahailevaa jutteloa tarinan
ethän enään kuullut iltavalkealla.

Mutta Kaarin murheissansa huokailee,
huokaileevat naiset toiset kyynelsilmin
suruansa näyttäen, tok' ainiaan
yksinänsä vaeltelee Atalantta,
millon aikaellen tunturilla tuol,
siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.

Elo siirtyessä vuosien ei muutu
linnanimmen vakavan, ei ikäväns
yksinäisyydessä yhä oljennella,
vaeltella, mietiskellen viipyä.

Millon niituilla hän käyskeleevi, millon
virran partahilla. Mutta vuorilla
useammin toki seisovan hän nähdään,
mykkä naisen-kuva tyynehenä ain.

Tuohon astuupi hän ylös korkehimman
Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,
jossa myrskyt pauhaa.

Myrsky tuima
jyminällä lentää, neitonen
kelmeänä väikkyy, sumukierroksissa
kosteassa yössä pilvi-aaltojen.

Tuonne tänne temmoileevi aalto hurja,
yhä seisoo toki haamu jäykkänä,
kiharansa mustat lainehilla loiskii.

Mutta välkähtäävi päivän valkeus
hattarien lomasta ja mailma laaja
alla neidon jalkain venyy pyörtäen.

Mutta kiljunalla taasen tuuli riehuu
tunturil, tok' seisoo neito jäykkä ain,
kiharansa mustat tuulen siivil loiskii,
kunnes taasen pilven aalto kostea
yöseen hämärässä kiharia kiertää.

Mutta usein toki taivas selkeä
hänen päänsä päällä, ympärillään kiiltää,
koska ilmakerroksissa eeterin
viipyilee hän. Mutta mitä kiehtoo silmä
vuorilt katsahtajan väsymättömän?

Mitä mietiskelee yksinäisen mieli
sinertävän leimauksen kartanos?

Tahtooko hän elämämme arvoitusta
salattua käsittää ja korkeimman
viisauden löytää? Tahi etsiikö hän
nähdäksensä kangastusta lemmen maast,
jossa ystävä ei ystäväänsä heitä?

Kenkähän ei tiennyt. Aina palasi
retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,
eikä hymyn ainohisen liehettä
pienoiselle lapsukaisellekan suonut.

Niin hän vieriessä vuosikymmenen
haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,
juhlapäivä korkea Helvetias;
juhlakaunis oli ilta tämän päivän.

Joutuessa hetken, taasen neitonen
yksinänsä, iltakelmeänä
kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,
aina ylemmäks hän ehti, joutui viimein
hälle vastaan jalaviston hämärä.

Sisäänpä hän astui himmeähän yöhön;
toki lumikukkasien valkeus
tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.

Mutta kennen saavutti hän metsän yös?
Metsä-impisenko? Pieni Kaarin
yksin istuu kukkasien kinokses,
seppeliä siteleevi kaunokaista
Atalantan kiharien koristeeks.

Linnan emännälle päivän kunnioiksi.
Siinä vilauksen viipyi kulkija.

Kukkassiteljälle sanahisen lausui,
pian kauvemmas hän taasen yleni.

Mutta jopa tuolla ylähällä
katseli hän ehtoa Helvetian,
joka itäisessä hymyvänä loisti
alasvaipuessa alppein auringon,
rauetessa pyhän juhlapäivän.

Tuolla etähällä itäises
kiilto lumitunturien tutkaimista,
joiden säikkä taivaan ahteet reunasti,
levi kaikkialle, sädekiilto ankar;
ja he ylös korkeuteen kohosit,
kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,
tuliloistehessa monen kynttilän,
paimentorvein kaikuessa kauka-vuoril.

Kaikki lemmen kuva. Kuvan juhlaisen
näki tämän edessänsä Atalantta,
näki hän ja poski vaalee kuumeni.

Mutta käärittiin jo maa ja taivas
ruskoon riutuvaan ja seisoit kukkulat,
metsät, venheet kultahohtavina
hiljaisella hetkel iltahämärän.

Kaikui toki halki ihmeellisen illan
kaukahalta tunturien torvi ain,
kaikui häntä vastaan tornin kellon ääni
sälähtäen laaksost. [änen juhlaisen
tämän kuuli Atalantta jalo,
kuuli hän ja povi voimallisest löi;

Tunsi halun polttavan kuin sulkemahan
sylihinsä mailman kaiken, lausumaan
helleyden kieltä, jossa mykkänä hän
käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen
katsahti hän kuni kamalahan juopaan,
koska, rinta levotonna huokuen,
iltana hän seisoi katumuksen vuorel.

Vielä toki tahtoi neito hillitä
kapinan, mi hänen sydämessä riehui.

Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen
jalaviston hämärästä helähdellen,
koska lauloi siellä Kaarin, tyttö sorja,
lauloi hän ja vastaeli jylhä vuori.

Kaarin, ettäs rikkomahan rohkenit
kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,
koska lähellä hän seisoi, kieltäjä?

Mutta sinä korotit sen vapahasti
kertoilemaan kaipauksen joutsenest,
joka merel aaval harhaeli kauvan,
toki löysi viimein kukkassaariston.

Sillon vilkkahana Atalantan korvaan
laulun hopeainen virta vavahti
ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky
nousi hänen povehensa paisuvaan,
korkealle karkelivat syämmen laineet.

Mutta siinä seisten, käsi otsalla,
koska pimenivät hälle maa ja taivas,
huusi linnan neito: "Kaarin, lapseni!"
Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.

Mutta läksi neito alas harjanneelta
juoksemahan kohden äänen kaikunaa;
tuimasti hän juoksi, lensi, vaikka tanner
pyörsi hänen silmissänsä pimeten.

Niin hän riensi, äkisti nyt maahan kaatui,
koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän
kultapilvenä, ja punattihin kentäs.

Siinä hetken huokuen hän makasi,
riensi taasen kohden armahinta ääntä.
kerran toki seisahtaa hän, nojaten
vasten röystehistä pallasta, hän huutaa
alas kohden jalaviston lehtoa,
huutaa äänel hellimmästi kaikuvalla
pientä lauIajata luokseen kutsuen:
"Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,
tule kiirehtien, lapsi kaunoinen!"

Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin tullut,
vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.

Tuosta taasen Atalantta, linnan impi,
lumikelmeänä samosi kohden lehtoa
ja lehdon ennätti hän
kukkasvuotehelle alasvaipuen äänetönnä.

Mutta aukastuhun helmaan
luokseen viittasi hän soman laulajan,
viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.

Silloin Kaarin heti ylös karkasi
kiljahtaen tanterelta, seppel kädes,
kiljahtaen, huomatessaan korkean
emäntänsä aavehena lehdon yössä
hälle helmans aukasevan mykkänä.

Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,
kuni houreessa hän alasraukeni;
Atalantta hänen sylihinsä sulki,
hänen huulillensa painoi suutelman,
pyhän, lemmen tulta täys ja katsahti hän
vielä kerran häntä kohtaan suloisest.

Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun
kylmänä, kun sielu ruumiin kammion
heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa
Atalantta vienoistansa syleili,
armahinta laulajaa, mi häiriössä
lemmen-hekuman ja kammon huovahti.

Hetki siirtyi; viimein Kaarin, aina helmois
kelmeen emäntänsä, päänsä kohotti
ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi
hämmästyen kohden naista kalveaa.

Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi.
Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,
vaanpa hekumalla hurjalla hän viipyi
tämän helman ihanassa kylmyydes.

Makasihan maassa lumikukka-seppel,
senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,
sillä seppelöitsi Atalantan kiireen;
ja hän synkeästi hymyili.

Siitä kourin kiharistaan temmasi hän,
koska tuijottaen taivaan kumohon,
lauloi kileästi vaikertavan laulun;
laulu vaikertava linnan ennätti.

Linnassapa asujaamet arvelemaan,
miksi laulu hurja, ihmeen murheinen
ilman ääris temmelteli kiljunalla,
millon riutuvana, millon ärjyen.

Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin:
ylähällä korkeuden luhdissa
aina kajahteli sama murheen ääni.

Sillon ylös pitkin vuoren kylkeä
linnan kansa kiipesi; ja lehdon suojas
kukkasvaipal valkealla löyttihin
yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.

Naiset leinot käsiänsä rintaan löit;
kyyneleitä vuodattivat naiset, miehet,
raskahasti ympärillä huokailtiin,
koska pieni Kaarin kujertaen äänsi.

Mutta Atalantta, lumikelmeä,
seppelöityl päällä, heidän keskeIlänsä
kuolon ankarata unta uneksui;

Viel tok' pyöreänä poski vaalee kiilsi,
jalostihan povensa viel kohosi,
toki väikkyi hänen huulillansa kuolo,
väikkyi vakuus ankar, ijankaikkinen.