ÄITI JA LAPSI

Mökki matala on kankahalla;
kenen kurjan asuinmaja tää?
Vaimo köyhä, raukeneva sairas
asuu siellä poikans pienen kans.

Kinostornit mökin ympär seisoo,
rakentamat vinkan pohjosen,
taivas kirkkahana kaarteleikse,
seinis paukkuu tammi-pakkanen.

Äyriä ei äitin arkus löydy,
huoneen kaarnaleipä kaikki on,
nälkäsenä tulisijal istuu
äänetönnä pieni poikainen.

Äitin silmä, häntä katsellessa,
viruileevi säälin kyyneleis,
mutta viimein olkivuoteeltansa
äänel vaisulla hän haastelee:

''Oma poikaiseni, armahani,
sydämmeni kultakäpynen,
täytyypä mun lähettää sua käymään,
mieron kurjaa tietä astumaan.

Tule tänne, puenpa sun päälles,
ettes talven kylmäs palele;
ota olkahasi paimenlaukku,
siihen pannos antipalaset.''

Äiti huohottaen vuoteen reunal
poikaans varustelee matkahan,
ottaa kerran vielä sylihinsä
sydämmensä kultakäpysen.

''Ole oma, uljas poikaseni,
koska mieron kenkii polkeilet,
toivo päivii parempia vielä,
onnen päivii majassamme tääl.

Meil on kohta kesä lämmin, kaunis:
viita soi ja linnut laulelee,
koska mansikkoja poimeilemme
ahol paistehessa auringon.

Ole oma, kiltti poikaseni,
madollenkaan pahaa elä tee,
astu siivost kylissä ja teillä,
muista aina taivaan jumalaa.''

Niinpä vaimo huohottaen lausuu
poikaans kyyneleillä valellen;
lähtee poika tielle talviselle
emäntien armoo anomaan.

Kauvan äiti häntä katseleevi
äärelt mökin pienen akkunan;
kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
povi painuu, sydän musertuu.

Katoo viimein hänen silmistänsä
metsän korpeen pieni matkamies,
äiti vuoteellensa kallistuuvi
taivaan korkeuteen rukoillen.

Eteläisen kelmeällä reunal
päivän lamppu seisoo hymyten,
himmentyy ja sammuu lounaisessa,
kuumottavat kruunut honkien.

Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
kaikkial on pauhu, pimeys,
pinta maan ja otsa kylmän taivaan
peittyy lumituiskun kierroksiin.

Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
kankahalla majan ympäril?
Petoin ulvominen herättäävi
kurjan vaimon vaisust unestans.

Niinkuin kirouksen kaupungista
vimmattujen sieluin kirkuna,
niinpä kaikuu susilauman ääni,
parku, meteli ja ähellys.

Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
toki liikkumatta vuoteeltans;
hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
kun hän hiljaisuudes rukoilee:

''Pelasta mua täältä, korkee taivas,
pelasta myös pieni poikaisein!
Täällä aina ahdistus ja tuska,
siellä rauha ijankaikkinen.''

Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
myrskyn riehuessa kankahal,
villin petojoukon ulvoessa;
rukouksens kuultiin korkuudes.

Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
myrsky raueten jo hengittää,
äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
sinisyydes loistaa kelmee kuu.

Vaaleana olkivuoteellansa
vaimo kuolon unta uneksuu
kädet ristis rinnoillansa kylmil,
rukoukseen on hän nukkunut.

Vaaleana lumivuoteellansa
talvimetsäs poika uneksuu
kädet ristis vasten kylmää rintaa;
rukoukseen on hän nukkunut.

Kinoksella pieni poika istuu,
lumi kiireellänsä kimmeltää,
kainalossa onpi paimenlaukku,
laukus kaarnaleivän palanen.

Tammipakkanenpa seisautti
vienon sydämmensä sykkinän,
mut nyt ollos huoletonna aina
kylmän, nälän tuskist, poikainen.

Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
hurja myrsky lepoon käynyt on.
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
sinisyydes loistaa kelmee kuu.

Kaksi tähtee, armahammat muita,
säteilee tuol taivaan kannen all.
Miks niin ihmeellisen ihanasti
murheen laaksoon katsahtavat he?

Runotarpa kertoa nyt tietää:
''Siellä kirkkaudes kunnian
onpi äiti poikans pienen kanssa;
alas katsovat he hymyten.''

Mikä autuus tyynees katsannossa,
sointo, rauha ijankaikkinen!
Heidän menneet päiväns kankahalla
unelmana johtuu mielehens.