17. Petetyn kirous.

             Kirotut olkoot sormet, joill' oven avasit,
          Kirotut käsivarret, joilla minua halasit!

             Kirotut kaksi jalkaa, joill' olit astuva,
          Kätesi myös kirottu, jolla koskit minua!

             Kirotut kanssa silmät, joilla minua katselit,
          Kirottu viekas kieli, jolla minua viettelit!

             Voi suurta surkeutta, johon olin joutuva!--
          Kukas sen niin nyt käyvän olis tainnut uskoa.

             Kun saisin pienen paatin, aalloille laskisin,
          Ja koko kotimaani iäksi jättäisin.

             Tahi saisin pari lautaa ja maata pikkuisen,
          Mullassa maatakseni uneni ikuisen.