68.Veljeänsä sodasta odottava tyttö

Lintunen lehossa lauloi, 
pieni lintu pensaistossa, 
viserteli vitsikossa, 
kullaistansa kuikutteli;
mie lauloin, lankapaula, 
sirkutin, sinihamonen, 
visertelin vellostani, 
vellostani, ainoistani.

Muill' oli kultansa kotona,
muilla vellot vieressänsä, 
minun oil vello vieremässä, 
kutratukka kulkemassa, 
tuolla Ruotsinmaan rajoilla, 
uuen linnan uulitsoilla,
Ruotsin rohkean soassa, 
kauheassa Kaarastissa, 
joss' on verta vyötä myöten, 
päätä maassa kuin mätästä.

Tuli tuolta muien vellot,
muien kultaset kotihin, 
ei mun vello tullutkana 
muien veikkojen muassa.

Kysyin muilta veikkoloilta:
”Kunne jäi mun velloseni?»

Muien veikot vastasivat: 
»Minne on jäänyt, emme tieä. 
Jos lie joutunut soassa 
tykin suuren suun etehen 
tahi miekoin mestattuna
tasapäässä tappelossa, 
vaiko vangiksi otettu, 
viety linnahan visusti.»

Tuli velloa ikävä,
menin siitä metsosehen
keskellä kesäsyäntä, 
heleällä hein'ajalla, 
aloin kukkua käkenä, 
sisovana sirkutella. 
Lensi lintu pääni päältä,
kysyin lentolintuselta: 
”Lintuseni, hanhoseni, 
ootko nähnyt velloani, 
valkopäätä vellostani, 
kutratukka-kullaistani?”

Lintu liitteli sanoiksi, 
hanho vasten vastaeli: 
»Tuolta veikkosi tulevi, 
Narvan tietä nartsuttavi, 
päältä metsän pää näkyvi,
jalat alta kuumottavi.»

Loin mä sinne silmäseni, 
tunsin velloni tulevan. 
Niin sen paistoi paian kaulus 
kuin parahin päivän paiste,
niin sen kuulsi kultasolki 
kuin on kuuhut kuutamolla.