66. Tyttö emonsa haudalla

Kaikki muut minä unohan, 
kaikki laulut langettelen, 
isoani en iässä, 
emoa elinajassa.

Piennä jätti mun emoni, 
matalana maammoseni, 
sanoi kuuksi kuolevansa, 
kaheksi katoavansa; 
ei tuo kuuksi kuollutkana,
kaheksi kaonnutkana, 
kuoli kuuksi päiväksensä, 
katoi kaikeksi iäksi.

Oottelin mä kuuta kaksi, 
kuuta kaksi, kuuta kolme,
oottelin ernon tuloa, 
ei emoni tullutkana. 
Jo tuli ikävän tuska, 
vaikea tuli vanhemmaista.

Kyselin isoseltani,
kyselin kylän väeltä:
”Missä on minun emoni?»

Nuo on vasten vastasivat: 
»Emosi ei ole etäällä, 
majansa on kirkonmaassa.»

Menin kirkkohon kesolla, 
emoani etsimähän. 
Istuin kirkon kynnykselle, 
kuuntelin emoni ääntä, 
en kuullut emoni ääntä, 
vanhempani vaikutusta. 
Sanoivat minun emoni 
maka'avan kirkonmaassa.

Tuli kiire kirkonmaalle 
emoanl etsimähän. 
Löysin mie emoni hauan, 
menin emon hauan päälle 
istumahan, itkemähän, 
halujani haastamahan.

Tuossa istuin, tuossa itkin,
tuossa haastelin haluni. 
Muut kaikki emonsa kanssa, 
mie vaan haastoin hauan kanssa 
Ja ritajin ristin kanssa - 
emo ei hauasta havannut.

Mehiläinen maasta nousi, 
alta mullan muuriainen, 
lapsiansa laittamahan, 
ei noussut minun emoni, 
tullut ei lasta laittamahan,
vaivaista varustamahan.

Mie rukoilin Luoja'ani, 
palvelin Jumalatani: 
»Paista päivä, Luojan päivä, 
paista emon hauan päälle,
sulata tinaiset naulat, 
vaskinaulat hellittele, 
pääsisi emo kotihin 
lapsiansa katsomahan!»

Paistoi päivä heltehesti,
paistoi emon hauan päälle,
emo hauasta havasi:
»Mitä itket, tyttäreni?»

Minä vasten vastaelin: 
»Sitä mie, emoni, itken,
kun tuli kova ikävä, 
halu kerran haastamista.»

Emo haastoi hauastansa: 
»Elä itke, tyttäreni, 
eläkä riko ristiäni,
pirottele pienojani! 
Noit' ei tehnyt teiän seppä, 
teiän kirves kilkutellut, 
teiän tappara takonut; 
tään on tehnyt Luojan seppä,
Luojan kirves kilkutellut, 
Luojan tappara takonut.»

Mie vaan vasten vastaelin 
ja sanoin sanoilla näillä: 
»Nouse, ehtoinen emoni,
 tule jo kotihin täältä, 
jo sie kuun kulutit täällä 
ja kaotit kaksi kuuta!»

Emo vanha vastaell: 
»En mä pääse, tyttäreni.
Ei pääse tuvilta Tuonen, 
ken on kerran sinne saanut. 
Käänny vaan kotihin täältä 
majoillesi, marjueni!»

»0i emoni, vaalijani,
sano tok' pari sana'a, 
puhu puolikin puhetta, 
miten olla, kuin elellä, 
minun lapsen armottoman, 
emottoman ilman alla!»

Emo vasten vastaeli 
ja sanoi sanalla tällä: 
”Iso tuopi toisen maammon 
emon entisen sijahan!»

En mä tuostana totellut,
menin tuonne Tuonelahan 
emoani etsimähän. 
Kävin viikon vitsikkoa,
viikon toisen tuomikkoa, 
kolmannen katajikkoa,
alkoi Tuonela näkyä,
Tuonen kuuset kuumotta'a­

Menin Tuonelan tupahan, 
hyvähuornenta hotaisin. 
Tuonen akka käykkäleuka
sai kohta kyselemähän: 
”Mitä sie kävelet, raukka, 
kuta tulit Tuonelahan, 
ilman tauin tappamatta, 
muun surman murentamatta?”

Minä vasten vastaelin: 
»Tulin tänne Tuonelahan 
emoani etsimähän; 
päästä pois emoni täältä!»

Tuonen akka käykkäleuka
tuopa tuohon vasta'avi: 
»Mene maillesi, mokoma, 
et täältä emoa saane. 
Vielä kiitä onneasi 
päästyä kotiperille;
paljon on tänne tullehia, 
ei paljon palannehia.”

Tulin mie kotihin tuolta, 
iso istui pöyän päässä, 
kirjoitteli kirjojansa.

Ennätti iso kysyä: 
»Mistä tulet, tyttäreni, 
miss’ oot viikon viipyellyt?» 

Mie ilahin itkemähän 
sekä vasten vastaelin:
»Kun tuli kova ikävä 
ja vaikea vanhemmaista, 
kävin eilen kirkkosessa, 
kävin eilen, kävin ennen; 
muut kuuli emonsa äänen,
mie en kuullut milloinkana. 
Menin emon hauan päälle, 
kävin Tuonelan tuville, 
en sieltä emoa saanut. 
Tuonen akka käykkäleuka
avosuu Manalan akka, 
ei anna emoa mulle.»

Iso kielsi itkemästä:
»Elä itke, tyttäreni,
kahen, kolmen kuun perästä,
viien, kuuen viimeistäkin, 
lähen itse etsimähän, 
saan minä emon sinulle.»

Oottelin emon tulevan, 
ei emoni tullutkana,
toi iso tukan repijän, 
hienon hiuksen hierelijän, 
tukan tuulelle jakajan, 
ahavalle anneksijan, 
vaimon vierahan, vihaisen,
vitsa kierretty käessä, 
kohotettu koivun latva, 
jolla lyöä lykkä'ävi 
lasta pientä, turvatonta, 
emotonta, armotonta.