65. Tikkariksi oppinut tyttö.

Kävin piennä paimenessa, 
lasna karjan katsannossa, 
viikon soitin sarveani, 
kauan karjatorveani.

Yhtyi ylkä vastahani, 
alkoi ylkänen kysellä: 
»Oisko sinusta miehen naista, 
molotsalle morsianta?»

Minä vasten vastaelin
ja sanoin sanoilla näillä:
»Miks' minust' ei miehen naista,
molotsalle morsianta?”
	
Kysyi ylkä uuellehen:
»Tieätkö sä tikkaella,
joko ommella osa'at, 
taiat kangasta kutoa?”

Minä potra puolestani, 
minä vasten vastaelin: 
»Tiell' ei oo tila tikata,
puun oksilla ompeloia; 
eikä korvessa kuota, 
karjalaisna kankahia.
Jos en tieä tikkaella 
enkä ommella osa'a,
taiten kangasta kutoa,
tikatkohot tietävämmät,
osaavammat ommelkohot,
kutokohot kuomaseni.
Kyll' on kuomia kylässä,
vataria naapurissa, 
jotka kankahat kutovat, 
vaskipirroin valmistavat, 
tuovat torvena kotihin, 
valaistuna valmihina,
paltettuna parren päähän, 
ommeltuna orsiloille.”

Ylkä vasten vastaeli: 
»En minä sinusta huoli, 
saan mä toisen ja paremman,
kahta mointa kaunoisemman.»

Minä mielellä pahalla, 
itkien emoni luoksi; 
alkavi emo kysellä: 
”Mitä itket, piikaseni?
Kävikö hukka karjassasi, 
metsän lieho lehmissäsi, 
vai viikon vilussa viivyit, 
kauan iltaruo'ittasi?»

Minä vasten vastaelin
ja sanoin sanoilla näillä: 
”Hukka ei käynyt karjassani, 
metsän lieho lehmissäni 
enkä viipynyt vilussa 
kauan iltaruo’ittani,
viikon viivyin paimenessa, 
kauan karjan katsannossa.

Oi emo, elättäjäni, 
tee minua tikkariksi,
ompelijaksi opeta,
kutojaksi, kankuriksi! 
Olo on tiivi tikkarilla, 
hyvä onni ompeljalla, 
kutojalla kuuluisalla, 
paha karjan paimenella.»

Emoni minut opetti, 
laitti lapsensa omansa 
ompeljaksi, tikkariksi, 
kutojaksi, kankuriksi.

Vieri viikko, vieri toinen,
kului kuuta kaksi, kolme, 
jopa tiesin tikkaella 
sekä ommella osasin, 
taisin kangasta kutoa, 
vaskipirroin valmistella:
se jo kuussa käskemistä, 
auringoss' opettamista, 
mi minussa neuvomista, 
hyvän eukon tyttäressä.