62. Antero ja Kaloniemen neito

Antero, ylinen ylkä, 
ylimmäisen miehen poika, 
otti tallista orihin, 
ratsun kultahan rakensi,
lähteäksensä käkesi, 
mennä Konnusta kosihin, 
Konnun kuulua tytärtä, 
Kaloniemen neittä nuorta.

Iso kielsi, emo epäsi,
kielsi veljet ja sisaret, 
varoittivat lähtemästä 
Kaloniemen neitosihin: 
»Ei sua suvaita siellä, 
neittä ei anneta sinulle>

Toki läksi, ei totellut, 
ajoi vasten, ei varannut, 
ajoi vasten vaaruksia, 
kohti miehiä kovia.

Rahoi neion, tinki neion,
nosti neion ratsahille, 
hypytti hyvän selälle, 
toi neion ison kotihin.

Vieri tuosta viikon päivät, 
tauti neitosen tavoitti,
tuosta vointui vuotehelle, 
alkoi villoilla virua.

Antero, ylinen ylkä, 
ylimmäisen miehen poika, 
kävi noi’illa Virossa,
nartsi Narvan tietäjillä: 
sanoi noita kuolevaksi, 
arpoja paranevaksi.

Tuli tuolta takaisin, 
matkasi omille maille.
Kirkko vastahan tulevi, 
kilkahteli kirkon kellot. 
Antero kysyttelevi, 
mitä kellot kilkkaeli.

Kirkon katsoja kavala,
kirkon vahti varsin viisas, 
tuopa vasten vastaeli, 
sanoin laati, noin saneli: 
»Sitä soivat kirkon kellot, 
parkuvat papin pasunat,
ken viimein kävi vihillä,
pariskunsin pappilassa,
kohta tänne kaimatahan, 
alle nurmen nukkumahan.»

Antero, ylinen ylkä,
ylimmäisen miehen poika, 
puri huulta, väänsi päätä, 
läksi eelle kulkemahan.

Teki matka'a vähäisen, 
jo tuli liki kotia;
kuuli koissa kolkettavan, 
veräjillä veistettävän: 
”Mitä veistät, veljyeni, 
lakutat, emoni lapsi, 
vai veistät sotivenoa,
sotikantta kalkuttelet?”

”En veistä sotivenoa, 
sotilaiva'a lakuta, 
veistän kuollehen kotia, 
katonehen kartanoa.”

Antero, ylinen ylkä, 
ylimmäisen miehen poika, 
puri huulta, väänsi päätä, 
meni tuimana tupahan. 
Neito kolkassa makasi,
kutratukka kuolijana.

Antero, ylinen ylkä, 
ylimmäisen miehen poika, 
iski kahta kämmentänsä 
kuin on kahta kalman usta,
viskoi viittä someansa 
kuin viittä Viron vipua, 
veti veitsen reieltänsä, 
tempasi tupesta tuiman, 
sen hän iski itsehensä
syvältä syänalahan. 
Niin he kaksin kaimattihin, 
yhellähän hauattihin.

Kun he sitte hauattihin 
maan alle maka'amahan,
yksi puron tälle puolen, 
toinen puron tuolle puolen, 
nousi siitä nuori koivu 
kumpaisenkin hauan päälle,
juuret yhtehen junivat,
latvat toinen toisehensa. 
Hakattihin koivut maahan, 
lastut lensi toisihinsa.