61. Meren neito ja metsän sulho.

Meren neito, metsän sulho, 
korven korkea senikka, 
mieltä yhtehen pitivät, 
yhtehen ajattelivat.

Yli metsän mielet käyvät,
läpi korven tien tekevät,
puhki metsän heijapuisen,
kautta korven kuusamisen,
kautta kankahan pajuisen,
läpi rantaisen risikon.

Korven korkea senikka, 
tuo mieli merosta naia, 
tahtoi lasta lainehesta, 
meron nuorta neltokaista,
kuohun korkean tytärtä, 
lasta vaahen valkiaisen.

Metsän sulho, mies verevä, 
korven korkea senikka, 
otti tallista orihin,
valjasti valion varsan 
vaskisihin valjahisin, 
hopiaisihin helyihin, 
ajoi rannalle merosen 
rautaisilla rattahilla,
tahtoi tyttöä merosta, 
kosi lasta lainehesta.

Noin sanoi merosta neito,
lausui lapsi lainehesta:
”Oi sie suuri metsän sulho,
korven korkea senikka, 
sie vain mielinet minua, 
jopa ollet ottamassa 
valiolla varsallasi, 
rautaisilla rattahilla,
vaskisilla valjahilla, 
hopeaisilla helyillä. 

Ken mielii merosta naia, 
meren piikoja piellä, 
ei sille piä rekoa
eikä rautarattahia 
eikä ostanta-oroa 
eikä vaskivaljahia. 

Neito aalloissa ajavi, 
ve’en pinnassa pitävi,
vesi neitosen vetävi, 
laine lapsen lennättävi, 
veto alla, tuulo päällä, 
neito keskellä asuvi.”