Vanhempi-lapsi suhteen ja parisuhteen jälkeen urheilijan ja valmentajan suhde on ehkä tiiviimpiä suhteita maailmassa. Kuten isän ja pojan, miehen ja vaimon (no onhan näitä rekisteröityjä parisuhteitakin nykyisin) niin myös valmentajan ja urheilijan suhteen tulee kehittyä ja muuttua vuosien saatossa.
 
Uran alkuvaiheessa valmentaja on kuin "varavanhempi". Hän opastaa urheilijaansa urheilun saloihin, aivan kuin isät opettavat poikiaan kalastamaan, ajamaan fillarilla jne.
 
Nuorisovaiheessa valmentajalla tulee olla ymmärrystä urheilijansa kanssa. Kyllähän mopoiässä poikia rupeavat tytöt kiinnostamaan ja päivastoin. Valmentajan pitää ymmärtää, että urheilun ulkopuolellakin on nuorella elämää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valmentajan tulee uhrata aikaansa nuoren kanssa, mikäli näyttää, että muut asiat kiinnostavat enemmän, kuin yhteistyö urheilun eteen. Mutta kuten kaikessa murrosikäisten kanssa, pitää olla kykyä lukeä mitä nuoren päässä oikeasti liikkuu. 

Mitä vanhemmaksi urheilija tulee, sitä enemmän valmentaja muuttuu mentoriksi - neuvonantajaksi. Jos 19-vuotias urheilija ei tiedä kentällä, mitä varten hän siellä on ja mitä pitäisi tehdä, niin lopettakoon urheilun. Valitettavan usein näkee vielä tuossa iässä tyyliä, että ennen kuin perse osuu hiekkaan hypyn alastulossa, niin katsomosta haetaan jo valmentajaa. Aikuisurheiluvaiheessa valmentajan tärkein tehtävä on tarkkailla tekniikkaa siten, että urheilija itse kommentoi tekemistään ja antaa siihen omia kommenttejaan. 

Waldorf