Ensimmäisen kerran liityin johonkin leiriryhmään keväällä 2004, taisi olla piirileirin kiekkoryhmä. Melko nopeasti jo tuolloin nuorena poikana huomasin, että tämmöinen leirioloissa harjoittelu ei ole minua varten. Ennen vuonna 1997 tapahtunutta Kuortaneelle muuttoa, leirit kuitenkin olivat melko siedettäviä tapahtumia, koska silloin pääsi harjoittelemaan normaalia paremmissa, joskin melko tutuissa olosuhteissa, kokonaisen viikonlopun muutaman kerran vuodessa. Lukioon tultuani olin vielä yhden vuoden NMV-leirityksessä T. Rauhalan alaisena. Kuten myöhemmistä vaiheista on tullut tutuksi, ei minulla ollut mitään Tapsaa vastaan, mutta leirillä olo samassa paikassa, jossa normaalistikin harjoittelin, tuntui turhalta. Tapsahan alkoi minua neuvoa ja hieman valmentaakin syksyllä 2002, joten on selvää että henkilökemioissa ei tuolloin ollut mitään ongelmia.

   Yhden kauden (98-99), olin kokonaan leirityksien ulkopuolella, kunnes vuonna 1999 pääsin SUL:n supernuorten valmennusryhmään. Kuularyhmän leirithän olivat tuolloin Pajulahden urheiluopistolla, ja näin ollen katsoin turhaksi lähteä parhaista mahdollisista harjoitteluolosuhteista muutamaksi päiväksi Pajulahteen, jonka harjoitteluolosuhteet eivät pysty kilpailemaan Kuortaneen vastaavien kanssa. Päätöstä helpotti toki se, että tiesin jo entuudestaan, ettei lajivalmentaja Yrjölällä ole minulle tekniikkaharjoittelussa käytännössä mitään annettavaa. Myös henkilökemioissa oli jo tuolloin pieniä ongelmia, kuten ilmeisesti melko monilla ko. miehen kanssa toimineilla. Näin ollen tuo kausi meni käymättä yhdelläkään leirillä, eikä liiton puolesta kyllä muutenkaan ilmennyt minkäänlaista kiinnostusta minun asioitani kohtaan. Liiton kontaktit meikäläiseen taisivat rajoittua siihen, että M. Auvinen maksoi ravintotutkimukseni pyytämättä, myöhempinä vuosina olisin tuotakin asiaa pitänyt erittäin merkittävänä. Kausi 2000 - 2001 oli leirityskuvioiden osalta hyvinkin edellisvuoden tapainen, leireillä kävin pari kertaa, mutta juurikaan mitään en niistä irti saanut, liitolta en pyytänyt mitään enkä myös mitään saanut. Tämä oli myös kausi jolloin lajivalmentaja Yrjölä vieraili monesti täällä Kuortaneella Kööpikän ja Haukijärven veljesten kanssa, minähän näistä leireistä en juurikaan tiennyt enkä kyllä hirveästi välittänytkään.

   Kauden 2001 - 2002 kynnyksellä minulla alkoi olla semmoinen tunne, että urheiluliittokin voisi jotenkin tukea tätä minun toimintaa, vaikka en Pajulahden leireillä kävisikään. Kolmihenkisessä palaverissa (minä, Auvinen ja Yrjölä) sovittiin, että koska Kuortaneella järjestettiin kuitenkin keihään ja moukarin lajileirejä ja minulle annettiin mahdollisuus saada ruokakortti Urheiluopiston ruokalaan noiden leirien aikana. Tämä oli seikka, josta olin luonnollisesti erittäin tyytyväinen, sillä tällä keinoin pystyin karsimaan kuukausittaisia ruokakustannuksiani melko merkittävästi.

   Ennen kautta 2002-03 kysyin Auviselta, josko samanlainen järjestely olisi sillekin kaudelle mahdollinen. Tällä kertaa vastaus oli kielteinen, syyksi lajipäällikkö totesi sen, että tällaisella järjestelyllä harjoittelussani ei ole liiton puolelta mitään kontrollia. Tämä asia ihmetytti minua jo silloin melko suuresti, ja ihmetyttää vieläkin. Miten on mahdollista, että harjoittelemalla yhdellä Suomen suosituimmista urheiluopistoista, voi olla liiton kontrollin ulkopuolella. Asia olisi tietenkin erilainen, jos olisin harjoitellut jossain Ruikonperällä itsekseni.

   Liiton herrojen, tässä tapauksessa Auvinen + Yrjölä, tapoihinhan ei tunnetusti kuulu puhelimen käyttö. Lajivalmentajan puolelta näitä soittoja on tainnut kaikkien vuosien aikana tulla kokonaista yksi (1) kappale. Minun mielestäni tämä on seikka, johon pitäisi puuttua tiukalla kädellä. Tämä puhelimen käyttämättömyys yhdistettynä siihen tosiseikkaan, että kevään yhteisleirin aikaan yleensä molemmat herroista tulevat käsi ojossa kättelemään… Jotenkin minulle on tästä tullut semmoinen olo, että äijät pelkää sitä, että kesällä sattuisikin kulkemaan, eivätkä he ole pitäneet mitään yhteyttä, eivätkä näin ollen voi ottaa mahdollisesta menestyksestä kunnianpalastakaan.

   Kesällä 2003 olin 22-vuotias, eli viimeistä vuotta ”nuorten” sarjoissa, ja koska en siinä vaiheessa ollut enää mikään superlahjakkuus, sain lähtöpassit valmennusryhmistä. Tämä suoraan sanottuna vitutti, varsinkin kun melkein koko kesä oli mennyt loukkaantumisten takia pieleen. Mutta niin vain minut potkittiin ryhmistä pihalle, ilman että kukaan edes selvittäisi minun tilannettani tai syitä ryhmistä tiputtamiseen. Selvisipä tuossa ainakin se, että 22-vuotiaana työnnetty 18-metrinen on helvetin huono tulos, sillä ei ainakaan tämän maan systeemeissä tee mitään, eikä siitä ilmeisesti ole mahdollisuutta kehittyäkään.

   Sanottakoon suoraan tässä vaiheessa, että minä en ole ikinä voittanut enkä tule ikinä voittamaankaan mitään ”Suomen mukavin mies”-titteliä. Tämä on toki saattanut heijastua siihen, miten jotkut ihmiset, esim. Mauri ja Masa, näkevät tekemiseni sekä yleisen olemukseni. Onneksi voin tähän kohtaan todeta, että en suinkaan ole tässä veneessä yksin.

   Ryhmistä siis tiputtiin syksyllä 2003, taisin olla ainut urheilija sinä vuonna, joka putosi valmennusryhmistä edustettuaan samana vuonna Suomea arvokisoissa. Saavutus sekin. Enkä kyllä ala väittämään, että ne kisat olisivat menneet hyvin, joten en käytä itsestäni titteliä arvokisamenestyjä. No, kun sain tiedon siitä, että ryhmiin ei enää valita, otin tietenkin sähköpostitse yhteyden lajipäällikkö Auviseen. Käytin meilissäni tietoisesti kovaa kieltä, ihan jo senkin takia, että halusin viestini huomattavan. Harmi, että tämä sähköpostikeskustelu ei ole enää tallessa, enkä sitä mitenkään kykene sana sanalta muistamaan. Mauri perusteli kuitenkin kantansa sillä, että ei ole hyötyä pitää ryhmissä urheilijaa joka ei käy leireillä. Minun mielestäni tuo on aika ontuva perustelu, koska halpa mieshän minä olisin siellä ollut. Melkein eniten tuossa otti päähän se, että juuri sille kaudelle kuularyhmän leirit siirrettiin Kuortaneelle, joten olisin voinut jopa olla niillä mukana.

   Tuon ajan jälkeen ei ole kutsua leireille tullut, enkä ole sitä odottanutkaan. Ja liitossa tuijotetaan kuitenkin pelkkiä tuloksia, ja niistähän harvoin esim. loukkaantumistilanne tulee selville. Muutamia mietteitä nämä liiton ryhmissä vietetyt vuodet kuitenkin toivat esiin. Pari hyvää kysymystä, joihin kunnollisen vastauksen esittäjälle tarjoan pullakahvit sopivan tilaisuuden tullen.

1. Miksi valmentajien yhteydenpito urheilijoihin on niin hemmetin vaikeaa? Kyllä sillon soitellaan kun kulkee, mutta miksi sen numeron ottaminen kännykästä on niin vaikeaa silloin kun urheilijalla menee heikommin? Kyllä hyvinä hetkinä soittelijoita on muutenkin, mutta vaikeina aikoina on puhelut vähissä. Tämä yhteydenpito olisi myös valmentajille loistava tilaisuus luoda riittävä luottamussuhde urheilijoihin, joiden kanssa samat valmentajat työskentelevät kuitenkin esimerkiksi arvokisoissa.

2. Onko 23-vuotias urheilija menetetty lahjakkuus, jos esim. kuula ei ole lentänyt 19 metriä? Miksi tuonikäiset hylätään liiton toimesta täysin? Miksi 23-32 vuotiaita urheilijoita pidetä leirityksessä edes kevennetysti, eli 1-2 leiriä vuodessa ja paljon puhuttu puhelinkontakti lajivalmentajien kanssa?

Pusikosta pulisee M.Kurunsaari

PS. Mahdolliset kommentit vieraskirjaan