KAUKO KUUSELAN KOTISIVU/ ETUSIVU
Genealogia SUKUTUTKIMUS Genealogia
ryhma_mv.JPG (27079 bytes)
www.genealogia.fi
www.sukuhistoria.fi
www.familysearch.org
www.arkisto.fi
www.makupalat.fi
www.google.fi

Internetpolku sukututkimukseen

 Nettiartikkeli:  Kauko Kuusela    Copyright 1999 - 2014     Päivitetty:  04.01.2014
Kirjoittaja on toiminut mm. Tervolan  kansalaisopiston > Kivalojen seutuopiston , Kemin työväenopiston ja 1.1.2014 toimintansa aloittaneen Kivalo-opiston (Kemi, Keminmaa, Simo ja Tervola) sekä myös
Ylitornion kansalaisopiston sukututkimuksen perus- ja jatkokurssien opettajana sekä  kurssinjohtajana 
[Tervolassa 2000-2012, Keminmaassa 2010 alkaen, Kemissä 2006-2010, Ylitorniolla 2008-2009].
pallukka Kirjoittaja on sukututkimuksen opettaja ( SSS ). 
Email:  kauko.kuusela [AT] gmail.com

 
Mitä on genealogia  I  Nimet  I  Lukuohje  I  Sukututkimusdiat  I  Internet - oikopolku sukututkimukseen
I Perustieto saadaan  lähiympäristöstä  I Sukukirjat ja sukututkimusoppaat I Sukututkimus  kirkkoherranvirastoissa
Kirjastot sukututkimuksessa  I  Arkistot - sukututkijan aarrepaikkoja
Ortodoksisukujen tutkiminen   I  Sukututkimusohjelmia
Sukututkijalle hyödyllisiä linkkejä eri tiedonlähteille  I  Liitteet
Sukututkimus, sukutiede eli genealogia [kreik. genos 'syntyperä', genea 'suku', logos 'oppi'] on sukulaisuussuhteiden selvittämistä, henkilöhistoriallista tutkimusta. Historiatieteen erikoishaarana sukututkimus tutkii ihmisten polveutumis- ja sukulaissuhteita sekä sukututkimuksen piiriin kuuluvien henkilöiden elämänvaiheita syntymästä kuolemaan.

Nykyaika arvostaa sukututkimusta, mikrohistoriatutkimusta. Sukututkimus tuo uusia tietoja ja näkökulmia historiantutkimukseen. Sukututkimuksen taustalla on maaginen yhteydentunne - sukusiteet koetaan vahvoina. Sukujuuriaan etsiessään monet toivovat löytävänsä mielenkiintoisia ihmisiä ja jopa merkkihenkilöitä ja säätyläisnimiä. Nykysukututkija kuitenkin ilahtuu löytäessään suvustaan tavallisia ja jopa arveluttaviakin tietoja. Jokaisen suvun elämänvaiheissa on ollut nousuja ja laskuja, vasta- ja myötämäkeä. Elämänvaiheiden vaihtelevuus tuo mielenkiintoa sukututkimukseen. Suvun nousu tapahtumien ja murrosten aiheuttamista huonoista lähtökohdista - elämässä pärjääminen - kertoo sukuun ja sen yksilöön liittyvästä sisusta ja yritteliäisyydestä.

Kansainvälistyvässä ja samalla nopeasti muuttuvassa maailmassa on hyödyksi vahva identiteetti ja tieto omista juuristaan. Euroopan ja koko maailman kansojen joukossa on tärkeää säilyttää oma identiteettinsä, mm. Euroopan vanhat kulttuurikansat pitävät hyvin tarkoin kiinni omista kulttuureistaan/juuristaan. Juurettomuus luo ongelmia.

Oman suvun historian tuntemus tuo nopeasti muuttuvassa maailmassa sellaista vakiintuneisuutta, mille voi rakentaa uutta. Sukututkimus on keino oppia ymmärtämään itseään, läheisiään, sukuaan sekä myös sitä kansaa, mihin yksilönä kuuluu.

Sukututkijalla on tehtävä: suvun historian tutkiminen ja uuden tiedon esiintuominen. Sukututkija tutkii sukututkimustaan hyödyntäviä tietoja eri lähteistä. Sukututkija on myös tutkimustensa kertoja, tiedottaja. Erilaisten sukutaulujen ja sukujulkaisujen tekeminen on kulttuurityötä. Sukututkimus on jälki meistä jälkipolville.


 

Nimien synty ja kehityspiirteitä
 

Alkuaan asutuksen ollessa harvaa oli ihmisillä vain yksi nimi, ns. yksilönnimi eli kutsumanimi. Alkukantaisissa oloissa, pakanuuden aikana, harkittiin kutsumanimiä tarkoin. Katsottiin, että nimi on enne, eli nimi on osa kantajaansa. Jos nimestä tuli huonoja kokemuksia, nimi saatettiin muuttaa.  

Jo ennen vanhaan oli käytössä nykynimiä muistuttavia yksilönimiä, esimerkiksi miesniminä: Ahtia (Ahti), Päiviö, Kaleva, Kullervo, Kauko (toisintonimenä Kaukovalta/Kaukamieli), Unto, ja naisniminä: Aino, Kylli, Tuulikki. Käytössä oli myös nimiä, mitkä meistä nyt saattavat tuntua vanhattavilta, esimerkiksi Kukurtaja, Lemmitty, Toivottu, Kalpa, Seppä, Tietävä, Vilja ja Äijö. (Karskela 1983, 291.)

Yksilönimen käyttö nimenä on jäänyt perinteeksi  kuninkaalisiin nimiin sekä katolisiin ja ortodoksisiin piispannimiin nykyaikaan saakka, esimerkiksi kuningas Carl XVI Gustaf   (Kaarle XVI Kustaa), prinssi Charles, paavi Franciscus, arkkipiispa Leo.

Kun ihmisten määrä lisääntyi, myös samannimisten henkilöiden määrä lisääntyi. Alettiin käyttää isän (lat. pater 'isä') nimeä eli patronyymiä lisänimenä (-poika ja -tytär; -sson ja -sdotter; -off/-eff/-ov/-ev ja ova/-ovna), jotta lapset erottuisivat toisistaan. Esimerkkejä patronyyminimistä: suomalaisnimi Juho Heikinpoika ruotsalaismuotona Johan Henriksson, sama  "sivistyneistönimenä" Johannes Henrici  ja sama karjalaismuotona  Ioan/Joann Feudorov [venäläismuotona Ivan Feodorov/ Ivan Feodorovitsh]; vastaavasti  Helena Heikintytär  ruotsalaismuotona Lena Henriksdotter  ja karjalaismuotona Jelena Feodorova [venäläismuotona Jelena Feodorovna].1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja 1900-luvun alussa ruotsalais- sekä karjalaismuotoisista patronyyminimistä - esim. Johan Henriksson ja Joann Feudorov - syntyivät sukunimet, esim. edellä mainituista patronyymeistä sukunimet Henriksson ja Feudorov [Saksalaisperäinen -off/-eff -pääte oli käytössä Venäjän keisarikunnassa ennen I maailmansotaa; -off/-eff -pääte siirtyi käyttöön karjalaisnimiin ja etenkin petsamolaisnimiin. Huom! Laatokan Karjalan ja Petsamon ortodoksissa  kirkonkirjoissa on yleensä käytetty 1900-luvun vaihteessa -ov/-ev  -päätettä, vaikka muissa yhteyksissä saatettiin käyttää -off/-eff -päätteistä nimeä.]. Kun patronyyminimistä tuli sukunimiä [viimeistään sukunimilain tullessa 1921 voimaan], jäi suomalais-, ruotsalais- ja karjalaisnimistä pois patronyymikäyttö. Samalla dotter-loppuiset patronyyminimet muuttuivat viimeistään 1800-luvun lopulla sukuniminä -sson-loppuisiksi.

Sukunimen tarpeellisuuden ymmärtää, kun esimerkiksi katselee ja samalla miettii seuraavaa sukuketjua: Johan Henrikssonin poika saattoi olla  Petter Johansson, hänen poikansa  Johan Pettersson ja hänen poikansa Henrik Johansson ja hänen poikansa  Johan Henriksson - ja niin edelleen.  Vuosisatojen kuluessa tulikin tarve kehittää "pysyvä lisänimi", mistä kehittyi nykyinen sukunimi.

"Sukunimen" käyttö alkoi yleistyä jo keskiajalla eli 500 jKr - 1500 jKr Italiassa, Ranskassa ja Saksassa. Sen sijaan Pohjoismaissa ja Venäjällä tavallinen kansa ei käyttänyt lisänimeä, vaan virallisiin asiakirjoihin henkilö merkittiin muistiin patronyymi- eli isän nimellä. Väestöhistoriallisissa asiakirjoissa henkilö yleensä esiintyy Ruotsin vaikutusalueella jonkun poikana (esim. Johan Henriksson  'Juho Heikinpoika') tai jonkun tyttärenä (esim. Brita Henriksdotter 'Riitta Heikintytär').

Poikkeuksen Ruotsissa muodosti nykyinen Itä-Suomen läänin alue. "Periytyviä sukunimiä", eli ns. "nen"-loppuisia lisänimiä, esim. Kähköin(en)-nimeä,  savolaissuvut alkoivat yleisesti käyttää nykyisen Savon alueella 1400 - 1600-luvuilla "omistusoikeudellisista" syistä. Sukunimeksi muodostuvan lisänimen käyttö helpotti muun muassa savolaisten talollisten verotusta ja väestökirjanpitoa. Kruunu sekä sen virkamiehet suosivat sukunimiksi kehittyvien lisänimien käyttöä ja savolaisten uudisasutustoimintaa, koska "sukunimellisiä" oli helppo seurata heidän uusilla asuinalueillaan.

Eteläisessä ja läntisessä Suomessa, Lounais-Suomessa ja Länsi-Suomessa, missä vaikutti pohjoismainen perinne, tavallinen kansa rupesi käyttämään sukunimiä vasta niinkin myöhään kuin 1880-luvulla - viimeisimmät jopa 1910-luvulla.

Tällä hetkellä on Suomen väestörekisterissä liki 180 000 sukunimeä.

Sukunimiä on muodostunut eri tavoin. Sukunimeksi kehittyneen lisänimen perustana voi olla
ominaisuus tai ammatti  taikka liika- tai lisänimi, kasvi- tai eläinkunnan mukaan saatu nimi, maantieteellisen ilmiön tai paikan taikka talon mukaan saatu nimi, pyhimyksen nimi tai isän nimi.
 

Sukunimi tuli kaikille pakolliseksi Suomessa vasta vuoden 1920 sukunimilaissa, mikä astui voimaan 1.1.1921. Suomessa oli vuodesta 1930 vuoteen 1985 voimassa laki, minkä mukaan naisen oli naimisiin mennessään otettava miehensä sukunimi.

Puolisoiden sukunimivalinnan teki mahdolliseksi vuonna 1985 [09.08.1985] voimaan tullut sukunimilaki; nykyinen nimilaki (L 253/1991; täydennys 1999). Nykynimilain mukaan vaihtoehdot ovat muun muassa seuraavat:

      * avioparille miehen sukunimi, esim. Matti Meikälainen ja Maija Meikäläinen (o.s. Teikäläinen)
      * avioparille naisen sukunimi, esim. Matti Teikäläinen (o.s. Meikäläinen) ja Maija Teikäläinen
      * kummallakin avioparilla oma sukunimi säilyy, esim. Matti Meikäläinen ja Maija Teikäläinen
      * vaimolle kaksoisnimi, esim. Maija Teikäläinen-Meikäläinen[Suomessa nimien väliin tulee
         viiva; muualla Euroopassa (samoin jos suomalainen vihitään avioliittoon muualla kuin
         Suomessa) yhdysviivaa ei yleensä käytetä, esim. Maija Teikäläinen Meikäläinen].


Vuonna 2003 vihityistä aviopareista valitsi 81 prosenttia (24 310 paria) yhteiseksi nimekseen joko pelkän miehen sukunimen tai miehelle oman nimen ja vaimolle kaksoisnimen (Väestörekistekeskuksen tilastot 2004). 

Vuonna 2008 vihityistä aviopareista valitsi 76,4 % miehen sukunimen, oman sukunimensä säilytti 22,1 % ja naisen sukunimen valitsi 1,5 % (Väestörekisterikeskuksen tilastot 2008).


Sukunimen muuttaminen on mahdollista. Nykyinen Suomen nimilaki lähtee yleensä siitä, että sukunimen pitäisi löytyä omasta suvusta (isänpuoleisesta/äidinpuoleisesta) viiden sukupolven ajalta. Nykyään on mahdollisuus hakea sukunimeksi myös nimiä, joiden käyttäjä on kuollut, eli nimi ei ole enää käytössä.

Sukunimen hakemus tehdään maistraattiin. Mikäli haettava nimi on hakijasta katsottuna kolmen sukupolven ajalta, tekee päätöksen maistraatti. 

Uuden sukunimen saanti edellyttää nimilautakunnan lausuntoa, jos haetaan nimeä neljännen tai viidennen sukupolven nimistä tai  nimi  nimenä edellyttää lausuntoa.

Lapsen sukunimi määräytyy syntymän perusteella. Lapsi saa syntyessään sen sukunimen, joka vanhemmilla on lapsen syntymähetkellä, jos vanhemmilla on yhteinen sukunimi.   Jos vanhemmilla ei ole yhteistä sukunimeä, lapsi saa sukunimekseen sen nimen, minkä vanhemmat ilmoittavat lapsen sukunimeksi ja joka jommallakummalla vanhemmalla on ilmoitusta tehtäessä.  Jos vanhemmilla on yhteisessä huollossa yhteinen alaikäinen lapsi, saa lapsi sen sukunimen, mikä on hänen sisaruksillaan.  Jos lapsen sukunimeä ei ole ilmoitettu kahden kuukauden kuluessa väestötietojärjestelmään, lapsi saa sen sukunimen, mikä äidillä on silloin kun lapsen tiedot ilmoitetaan väestötietojärjestelmään.

Lapsen etunimi määräytyy syntymän perusteella. Lapsi saa syntyessään etunimekseen/etunimikseen (enintään kolme nimeä) hänelle annetun nimen/annetut nimet, mitkä ovat nimilain mukaisia. Kahden etunimen väliin voi lisätä yhdysmerkin (esim. Jukka-Petteri/ Sirkka-Liisa). Myös patronyymin voi ottaa nimeksi (esim. Petteri Johanneksenpoika/ Liisa Johanneksentytär).

Etunimimuutoksen tekeminen  on Suomessa helppoa. Jos 15 vuotta täyttänyt ei ole tyytyväinen etunimeensä, hän voi muuttaa etunimensä maistraatissa ilman perusteluja yhden kerran ilmoitusmenettelyllä, eli tekemällä ilmoituksen kotikunnan alueen maistraattiin. Etunimen/etunimien (enintään kolme) tulee olla nimilain mukainen.  -Jos jostakin syystä haluaa muuttaa etunimensä toisen kerran, on silloin tehtävä asiasta hakemus mihin tahansa maistraattiin. Nimenmuutos täytyy perustella. Nimen/nimien täytyy olla nimilain mukaisia. Jos haetaan uutta nimeä, hakemuksen käsittelee nimilautakunta. Jos haluaa palata aikaisempaan, alkuperäiseen etunimeensä, ei nimilautakunnan lausuntoa tarvita. Muutospäätös (hakemusmenettely) on maksullinen. 

Maistraatin nimipalvelu

Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu


 
Taustaa...

Lisätietoa sukututkimuksesta  saat  klikkaamalla  tästä linkistä tekemäni PowerPoint-sukututkimusdiat:

Määritelmä. Sukututkimus Suomessa. Miksi sukua tutkitaan?
Mistä tietoa löytyy?  Miten sukua tutkitaan?
Ihmisellä on...  Mietelmä.



 

Lukuohje

Nettiartikkelini on pitkä ja samalla paljon asiatietoutta sekä erilaisia vinkkejä ja linkkejä sisältävä "käsikirja ja työkalupakki". Luettaessa on muistettava, että tämä juttu ei ole mikään "sukututkimuskurssi", vaikka nettiartikkeliini sisältyy paljon erilaista tietoa sukututkimuksesta sekä myös ohjausvinkkejä ja paljon linkkejä.

Saat parhaimman hyödyn nettiartikkelistani noudattamalla seuraavia ohjeita:

Silmäile/ esikatsele aluksi koko nettiartikkelini nopeasti läpi. Silmäilyn perusteella muodostuu yleiskuva. Ensimmäinen lukeminen, silmäily, on tärkeä sen takia, että se tuo mieleen aikaisempia asioita ja "herättelee" kysymyksiä. Kirjoita pulpahtaneet kysymyksesi muistiin.

Syvenny tarkemmin tekstiin. Älä yritä kerralla "hotkaista" koko juttua, vaan etene askel askeleelta aihepiireittäin. "Bongaile", eli tutustu tekstiin ja  linkeistä avautuviin lisätietoihin. Muista työskennellessäsi: ( 1 ) Aseta ensi aluksi sukututkimustavoitteesi riittävän alhaiseksi. ( 2 ) Älä lannistu, jos et alussa löydäkään nopeasti tietoa, sillä sukututkimus on vuosien työtä. ( 3 ) Tärkeintä on "liike", jatkuva puuhastelu. Yhtäkkiä huomaa, että tulee tuloksia. Tuloksia parantaa osallistuminen sukututkimuksen perus- ja jatkokurssille, internet sekä sukuseuroissa ja sukututkimusyhdistyksissä työskenteleminen.

Muistele työn alla olevia sukututkimuksiasi. Palaa aika ajoin nettiartikkeliini. Päivitä sukututkimustietojasi käymällä eri nettisukututkimuspaikoissa [www.genealogia.fi; erilaiset sukututkimuskeskustelupaikat; sukuseurojen vieraskirjat jne.] sekä sukututkimuskursseilla ja sukututkimusta käsittelevillä luennoilla. 

Kertaa tietojasi ja taitojasiKäyttämällä jatkuvasti tietojasi  ja taitojasi pysyt hyvässä vireessä, ja asiat/opitut taidot pysyvät muistissasi. Sukututkimus on erinomainen, myönteisesti elämääsi vaikuttava harrastus. Jatka sukututkimusharrastustasi niin pitkään kuin se vain on mahdollista.


 

Internet ja sukututkimus
 

Internet nopeana tiedonhakupaikkana avaa uusia mahdollisuuksia sukututkimukseen.  Internet on oikopolku sukujuurille. Internet vie nopeasti mm. kirkonarkistojen digitalisoituihin historiakirjoihin (HisKi) ja rippikirjoihin, mormonikirkon IGI-tietokantaan sekä hakupalvelimien, arkistojen ja kirjastojen sukututkimustietoa tarjoaviin internetpalveluihin.
 

Suomen Sukututkimusseura (SSS) ry  aloitti vuonna 1924 Suomen seurakuntien historia- ja tilikirjojen, eli ns. "mustien kirjojen" jäljentämisen. Työ päättyi vuonna 1948; puhtaaksikirjoitus oli 1950-luvun alussa. Kokoelma lahjoitettiin Valtionarkistolle (Kansallisarkistolle) vuonna 1967. Aineisto - kirjoitettuna 1900-luvun alun käsialalla - kuvattiin. Aineistoa on mikrofilmeinä Kansallisarkistossa ja myös mm.  maakunta-arkistoissa.  Sukutietotekniikka ry käynnisti 1980-luvun lopulla Suomen suku -projektin, missä jäljennettyjen "mustien kirjojen" aineisto tallennettiin tietokoneelle. Internetiin HisKi-materiaalin siirtäminen alkoi 1997.

Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys (SSHY) ry  aloitti 2000-luvun alussa Suomen seurakuntien alkuperäisistä rippikirjoista kuvattujen mikrofilmien skannaamisen tietokoneelle ja saadun kuvatietokannan siirtämisen Internetiin. Eri alueiden sukututkimusyhdistysten työn tuloksena digitoidut kirkonkirjat kuvina ovat jo kattavasti netissä. Myös muuta materiaalia on digitoitu.
 

Internet on oikopolku sukututkimukseen

Yleensä sukututkimus aloitetaan netissä tarkistamalla, löytyykö suvusta/henkilöstä jo julkaistua tietoa. Aluksi kannattaa käyttää jotakin hakukonetta, esim. Googlea.

 1.  Kirjoita nettiosoite: www.google.fi.  
     Kokeile eri hakutapoja. Tutki tuloksia. Rajaa/tarkenna hakua. Jatka kokeilua...
     Kirjoita [ hakulaatikkoon ] esimerkiksi:

     suku*
     sukututkimus

Tarkenna hakua. Esimerkiksi:

     sukututkimus +paikannimi   [kirjoita hakupaikannimeksi esimerkiksi: lääni/maakunta/kunta]
     sukututkimus +sukunimi   [kirjoita hakusukunimeksi: oma sukunimi/muu sukunimi].

Henkilöstä (historia- ja/tai nykyhenkilöstä) löydät tietoa haulla:
     sukunimi
     sukunimi +suku
     sukunimi +suku +paikkakunta
     sukunimi +sukututkimus +paikkakunta
     "etunimi sukunimi"
     "sukunimi etunimi"
     "etunimi sukunimi" +hakusananimi, esim. "etunimi sukunimi" +sukututkimus

2. Seuraava sukututkimuspaikka on Suomen Sukututkimusseuran www.genealogia.fi  HisKi-hakuohjelma, mihin pääset, kun joko klikkaat Hiski-hakuohjelma-linkkiä tai

( 1 ) Kirjoita seuraava nettiosoite ja tallenna se kirjanmerkkeihin: hiski.genealogia.fi/hiski?fi
      Klikkaa osoitetta. Kun sivu avautuu...

( 2 ) Klikkaa hiirellä kartalla olevaa valitsemaasi  Maakuntaa  (esim. Lappi)
      Valitse valikosta klikkaamalla Seurakunta.
      Huomaa:  Kun Ctrl-näppäin on alaspainettuna > voit valita useampia seurakuntia haun
      piiriin.

( 3 ) Klikkaa painiketta Valituista seurakunnista. (Voit valita myös Kaikki seurakunnat hakuun.)

( 4 ) Kirjoita hakusanatiedot hakukenttiin. Lisävinkkejä saat  Tekstin syöttö -ohjekohdasta.
 

3.  Vinkki:

( 1 ) Hae tietoja aluksi siitä seurakunnasta (esim. Tornio taikka Kemin msrk) ja sen lähiseurakunnista (esim. Alatornio ja Karunki taikka Kemin ksrk ja Tervola ja Simo), missä tiedät suvun mahdollisesti asuneen yli sata vuotta sitten. Pyri selvittämään aluksi aina se emäseurakunta eli kirkko- ja hallintopitäjä, missä sukuasi asui 1600-, 1700-luvulla ja 1800-luvulla [Huom! Torniojokilaaksossa ennen vuotta 1809 seurakunnat käsittivät joen kummankin puolen, eli hae tietoja myös joen "vastapuolen" eli Ruotsin seurakunnista sekä Haaparannan ja Matarengin kirjastoista.]. 

Lisää HisKi-hakuun Ctrl-näppäimellä ja/tai lisähaulla "naapuriseurakuntia".

Katso väestorekisterikeskus -palvelimen Nimipalvelun Sukunimi-kohdasta, miten paljon on nykyään Suomessa etsimiäsi 'Sukunimi'-henkilöitä. Tieto auttaa hahmottamaan tulevaa tietomateriaalia.

Käytä selvitystyössäsi apuna myös hakukoneita, esim. Googlea. Erilaiset hakukoneet etsivät nettiin tallennettua tietoa [ei kuitenkaan suljetuissa tietokannoissa olevaa], eli joku on jo ehkä tutkinut sukuasi. 

( 2 ) Hae HisKi-haussa aluksi Kaikkia -tietoja [vaihtoehdot: kastetut/vihityt/muuttaneet/haudatut/kaikki].

( 3 ) Kastetut ja syntyneet -hakulaatikolla saat tarkennettua hakua, esimerkiksi kylä/talo -haku sekä vanhemmat ja perhe-haku). Perhe-haku (esim. hakulaatikkoon isän sukunimen ensimmäiset kirjaimet sekä äidin sukunimen ensimmäiset kirjaimet  tuo esille perheen lapset.

Tarkista hakutulos kirjoittamalla hakulaatikkoon vain isän sukunimi ja/tai äidin sukunimi. Tulos tarkentuu, kun lisäät hakulaatikkoihin isän ja äidin etunimistä ensikirjaimet. Lisää tietoa voi tulla Kylä/Talo-haulla sekä Vuosi/Vuodet-haulla. Määrättynä vuonna syntyneet saat selville Sama vuosi - sama vuosi (esim. 1826-1826) -haulla.

( 4 ) Lähde liikkeelle ensiksi pelkällä sukunimi-kohdalla. Kirjoita sukunimestä ensimmäiset kirjaimet, esimerkiksi: halo/ker/kähk/must/neno/pelk/saik/turp/turt/turu. Tarkenna hakua tarvittaessa muilla tiedoilla (Ks. aikaisempia vinkkejä.).

Etunimet on pyritty HisKi-hakutietokannassa normalisoimaan nykynimiksi. Esimerkiksi vanhoissa kirkonkirjoissa olevat Henr., Henric, Hinric, Henrich ym. Henrik-muodot ovat siis normalisoitu Henrikiksi; tieto löytyy myös Heikki -muodossa.

Huomaa: Sukunimet HisKi:ssa ovat yleensä normalisoimatta,  joten jos tietoa ei löydy, yritä selvittää suvusta aikaisempina vuosisatoina käytetyt eri nimimuodot,  esimerkiksi  Ikonen < Igoin/Iggoin;  Makkonen < Mackoin; Kähkönen < Kähköin/Kächkoin jne.

Kun käytät sukunimestä ensimmäisessä haussa vain ensimmäistä tai kahta ensimmäistä kirjainta, esim. ikonen > i, kähkönen > , makkonen > ma jne., niin saat laajimman hakutuloksen (esim. i > Igoin, Iggoin, Ikonen ym. i:llä alkavat nimet),  mistä voit lähteä - hakutuloksen nähtyäsi - rajaamaan hakua.

Hiski-hakuohjelma etsii tietoa, vaikka kirjoittaisit vain yhden (esim. h, i, k, m) kirjaimen.

( 5 ) Lähtövuodeksi kirjoita 'riittävän varhainen' vuosiluku, esim.1600. Haun loppuvuodet -kohtaan älä pane mitään vuosilukua, niin näet koko tietokannan, mikä on ehditty taltioida. Vuosiluvulla (esim. 1800-1800) tai vuosiluvuilla  (esim. 1800-1850) haku tarkentuu.

Huomaa: Hakuohjelma toimii, vaikka vuosiluvun/vuosiluvut jätät kirjoittamatta.

( 6 ) Tulosta-kohtaan muuta valikosta tulostapahtuma riittävän suureksi, esim. 100/250 tapahtumaa.

( 7 ) Klikkaa Hae-kohtaa.


Hakuvinkkejä
opetetaan perusteellisemmin sukututkimuskursseilla.
 

4.1 Haku onnistui

Haettu henkilö löytyi. Jatka sukuselvitystyötä internetissä. Tarkista - jos se on mahdollista - saamasi HisKi-tiedot alkuperäislähteistä, eli kirkonkirjoista tai kirkonkirjojen mikrofilmeiltä/mikrokorteilta.

Harrasta sukututkimustyötä kansalaisopiston/työväenopiston/ kansanopiston/ kesäyliopiston sukututkimuskursseilla sekä kirjastoissa/maakunta-arkistoissa/Kansallisarkistossa.

Sukututkimusvinkkejä ja -ohjausta voit saada muun muassa Suomen Sukututkimusseuran sivulta ja Arkistolaitoksen sivulta sekä monien sukututkijoiden kotisivuilta  [mm. Kauko Kuuselan sivun lisäksi esimerkiksi Seppo Palanderin kotisivulta]. Erinomainen tietolähde voi olla eri  sukututkimuskeskustelupalstat. Laaja sukututkimustietokanta löytyy "Suomen arvostetuimmasta nettikirjastosta" eli  Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Makupalat-nettikirjastosta. Peruslinkit löytyvät Marja Senilän sivustolta.
 

4.2 Haku epäonnistui. Miksi? Syynä saattoi olla, että

haettiin ' liian nuoria ' tietoja. Internetin hakupalveluohjelma rajaa tapahtumat  -tietosuojalain ja kirkkolain mukaisesti- 100 vuotta vanhempiin tapahtumiin. HisKi-tietokanta on yleensä 1700-luvulta noin 1800-luvun puoliväliin - yleensä ennen vuotta 1870 syntyneisiin.

o tiedot nykyajasta noin 1800-luvun puoliväliinon etsittävä kotiarkistosta sekä seurakuntien/ maistraattien arkistoista. 100-150 vuotta vanhemmat tiedot löytyvät alueen maakunta-arkistosta ja Kansallisarkistosta.

oikeilta näyttävät hakutiedot, esim. Henrik Johaninpoika Kähk*  'siinäjasiinä' seurakunnassa 'silläjasillä' vuosisadalla, voi antaa hakutuloksena "oikean nimisen"  mutta kuitenkin "väärän henkilön", koska seurakunnan historiakirjat (syntyneet, vihityt, kuolleet, muuttaneet) eivät ole vielä täydellisesti internetissä ja toisaalta samannimisia on paljon.

5. Oikean hakutiedon lähtökohtana tulee olla jokin mahdollisimman tarkka perustieto. Hakutulos paranee, jos tiedossa on esimerkiksi henkilöstä isän/äidin nimi, syntymäaika, kylä, tilannimi ja -numero. Saatu hakutulos antaa lähtötiedot uusille hauille.

o historiakirjoihin (HisKi) on vuosisatojen kuluessa tullut eri syistä aukkoja ja virheitä

o kaikkia historiakirjoja ei ole vielä syötetty internet-tietokantaan

o suurten kaupunkiseurakuntien historiakirjat eivät ole vielä internet-tietokannassa

o monien pienten seurakuntien historiakirjat eivät myöskään ole vielä internet-tietokannassa

o ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjat (rippi-, metrikka- ja vihkimäkirjat) eivät ole vielä internet-tietokannassa. Nyt löytyy vain pieni otos joistakin seurakunnista, esim. Salmin ortodoksisesta seurakunnasta.
 


6. Ja miten eteenpäin...  

Sukututkimus keskittyy yleensä muutamiin sukuihin/sukuhaaroihin, joita selvitetään polvi polvelta. Selvitystyön tulisi olla mahdollisimman systemaattista. Tavallisimmat etenemistavat ovat patriarkaalinen tai matriarkaalinen. Sukututkimuksessa voidaan noudattaa muun muassa "poissulkevaa metodia", eli vähennetään ja vähennetään sukututkimuksen edetessä kohteita, missä sukuun liittyvää tietoa saattaisi olla.

Patriarkaalisessa (patrilineaarisessa) etenemistavassa selvitetään aina isän puoli: isän isä (ja tämän perhe), isänisän isä (ja tämän perhe) jne. sukupolvi sukupolvelta.

Patrilineaarinen tutkimus eli mieslinjatutkimus  tuo lisävalaistusta muun muassa lääketieteelliseen geenitutkimukseen  tutkittaessa y-kromosomia, mikä periytyy lähes muuttumattomana isältä pojalle.

Matriarkaalisessa (matrilineaarisessa) etenemistavassa edetään äidin äidistä tämän äitiin ja niin edelleen.

Matrilineaarinen tutkimus (lat. mater 'äiti') eli naislinjatutkimus tuo lisävalaistusta muun muassa lääketieteelliseen geenitutkimukseen tutkittaessa mm. solun energiatuottoyksikköä, jossa on DNA:ta, eli mitokondrioita, joiden DNA periytyy äideiltä tyttärille.

Bilateraalinen polveutumistutkimus, eli sukulaisuutta tutkitaan sekä isän että äidin puolelta, on yleistymässä.

Bilateraalinen tutkimus eli mies- ja naislinjatutkimus on tärkeää sen takia, että se tuo lisävalaistusta muun muassa lääketieteelliseen geenitutkimukseen, koska aika ajoin y-kromosomissa ja mitokondrioissa tapahtuu eräissä tapauksissa pienissä määrin perintötekijöiden muutoksia eli mutaatioita, mitkä siirtyvät aina seuraaville sukupolville.


 

Kaksi tavallisinta tapaa tehdä sukututkimusta on tutkia sukua
 

itsestä menneisyyteen, eli tehdä esipolvitutkimus,
menneisyydestä nykyisyyteen, eli tehdä jostakin kantavanhemmasta alkava jälkipolvitutkimus.
 

1. Esipolvitutkimuksessa selvitetään ensin lähtöhenkilön isä ja äiti. Sitten heidän isänsä ja äitinsä sukupolvi sukupolvelta. Henkilön tiedoissa on tavallisesti nimi, syntymäaika ja -paikka sekä kuolinaika ja -paikka.

Tutkimustyön tuloksena tehdään esipolvitaulu. Lähtöhenkilöksi  ['koetti', 'proband'] voidaan valita sukututkija itse, hänen lapsensa, hänen jompikumpi vanhemmistaan tai isovanhemmistaan tai joku muu.

2. Jälkipolvitutkimuksessa pyritään selvittämään suvun historiasta jonkun kaukaisen esi-isän eli valitun kantavanhimman  jälkeläisjoukko historiasta nykypäiviin saakka.

Jälkipolviselvitykseen, perhetauluihin, tulee sukupolviketjun jokaisesta jälkeläisestä henkilötiedot. Lisäksi henkilötiedot tallennetaan puolisosta ja kaikista lapsista. Jälkipolviselvitys pyritään saamaan mahdollisimman kattavaksi. Tiedot voidaan koota sukututkimusohjelmaan tai mappikansioon.

Nykyään on jossakin määrin yleistynyt, että sukukirjassa tai muussa sukujulkaisussa  saatetaan esitellä suvun varhaispolvet ja myöhemmät polvet eri tavalla. Alkuun muutamassa varhaispolvessa voidaan seurata vain sitä lapsijonoa, joka kuuluu esivanhempien sukupolviketjuun esimerkiksi sukutalon haltijana (ks. tekemäni esimerkki: Rääkkylän Kähköset). Sukupolviketjussa on kuvaus henkilöstä, hänen puolisostaan ja lapsistaan: kantaisä * poika * pojanpoika * pojanpojanpoika * pojanpojanpojanpoika. Kun  sukujulkaisun jälkipolviselvityksen tauluissa tullaan esimerkiksi 1800-luvulle, aloitetaan syntyneiden sukuhaarojen laajempi kuvaus. Tämä sukujulkaisun rajaus -menetelmä vähentää paljon kirjan tai muun julkaisun tekstisivumäärää, mutta sukututkimusta lukevien kannalta se voi olla harmillista, koska sukujulkaisua lukeva ei löydäkään etsimiään tietoja koko jälkeläisjoukosta.

Aikaisemmin oli yleistä tehdä sukuselvitys samaa sukunimeä käyttäneistä henkilöistä. Liikkeelle lähdettiin kantavanhemmista ja edettiin polvi polvelta mieskantaisia jälkeläisiä seuraten. Puoliso ja lapset ikäjärjestyksessä otettiin mukaan selvitykseen, mutta tyttärien jälkeläiset jätettiin selvityksen ulkopuolelle. Tällaista samaa sukunimeä seuraavaa sukututkimusta nimitetään agnaattiseksi sukuselvitykseksi. Aikaisemmin agnaattinen tutkimus oli yleinen, koska pyrittiin seuraamaan vain nimenkantajia (aatelissuvut, sivistyneistösuvut, porvarissuvut ja savolaissuvut).

Nykysukututkimuksessa agnaattinen sukuselvitys katsotaan yksipuoliseksi, koska kantavanhempien geeniperintö siirtyy - eräin poikkeuksin - heidän kaikille jälkeläisilleen. Genealogia Sursilliana -teoksessa (Alcenius 1850 & Kojonen 1971) otettiin sukuselvitykseen kaikki kantavanhempien jälkeläiset tasavertaisesti.  Nykyisin voimassa oleva sukunimilaki [9.8.1985 alkaen] tullee myös vaikuttamaan niin, että kaikki jälkeläiset  huomioiva  kognaattinen sukuselvitys tulee yleistymään. Sukujulkaisussa tehdään tarvittavat rajaukset taikka sukujulkaisu julkaistaan useampana teosniteenä. Nykyään sukujulkaisu on yleensä  ns. sähköisessä tietotekniikkamuodossa, jolloin "sivumäärä" voi olla hyvinkin laaja. "Sähköisessä muodossa" olevasta sukujulkaisusta, sukututkimusohjelmasta, voidaan ottaa "rajattu dokumentti", jolloin sivumäärä supistuu.

 


 

Internethakujen jälkeen alkaa varsinainen sukututkimustyö

| Perustieto saadaan lähiympäristössä | Sukututkimustietoa | Sukukirjat ja -oppaat | Kirkkoherranvirastot | Kirjastot | Arkistot Erikoissukututkimusta/ ortodoksisukujen tutkiminen | Sukututkimusohjelmia | Sukututkijalle hyödyllisiä tiedonlähteitä | Liitteet |
 

Perustieto saadaan lähiympäristössä


auto_mv.JPG (27072 bytes)
* kirjeet, päiväkirjat,
   valokuvakansiot
* perheraamattu, kansiot 
    - välissä kuolinilmoituksia
    - muita henkilötietoja
    - sukuun liittyviä lehtijuttuja
* asiakirjakansiot
    - virkatodistukset
    - perukirjat
    - lainhuutoasiakirjat 
* hautakivet
* eri sukukirjat
* kyläkirjat
* matrikkelit
* kunta- ja maakuntahistoriateokset

               Sukututkija saa sukututkimustietoa tutkimukseensa
suullisesta perimätiedosta

tehdyistä haastatteluista
sattumoisin kuulemistaan jutuista.

internetistä

HisKi-, IGI- sekä muista tietokannoista
hakuohjelmalla (esim. Google, www.fi, AltaVista) internetin eri tietokannoista
tiedonhaku sukuseurojen, keskusteluryhmien jne.  sivustoilta.

kirjoitetuista tiedoista

kirjeistä, päiväkirjoista, kalentereista, valokuvakansioista,
    virkatodistuksista ja kuolinilmoituksista, perukirjoista,
    kartoista (vanhoissa pitäjänkartoissa ja nykypäivän
    1:20 000 peruskartoissa näkyvät mm. tilusrajat)
kirkonkirjoista sekä henkikirjoista eli väestöluetteloista
verotuskirjoista
sotilasasiakirjoista
tuomiokirjoista eli oikeuden pöytäkirjoista
historiateoksista.

Sukututkimus etenee vähitellen ja vaiheittain...

                     | Kotiympäristö  | Sukukirjat ja -oppaat | Kirkkoherranvirastot | Kirjastot | Arkistot |
 
 
 

2000- ja 1900-luvun tietoja löytyy  koti- ja lähiympäristöstä

kotiarkistosta ja lähisukulaisilta
kirkkoherranvirastoista ja maistraateista
paikalliskirjastosta ja maakuntakirjastoista (mm. historiateoksista)
maakunta-arkistoista ja Kansallisarkistosta
kirje- ja puhelin- ja sähköpostikyselyillä
sukuseuroilta
sukututkijoilta ja sukututkimuspostituslistoilta.



blackball Perustieto sukututkimuksessa  saadaan  yleensä  kodin  piiristä,  missä  vanhemmilta ja  isovanhemmilta sekä kotiarkistosta löytyy tietoja 2-4 sukupolven eli noin 60-120 vuoden ajalta.

Kerättäviä tietoja ovat mm. suvun nimitiedot, syntymä-, vihkimä- ja kuolinajat, koulutus- ja ammattitiedot sekä sukuun ja aikaan liittyvät historiatiedot, valokuvat, kartat ja muut asiakirjat.

Heti alkuvaiheessa kannattaa asioida käymällä tai puhelimitse taikka sähköpostitse niissä kirkkoherranvirastoissa, mistä voi täydentää kotipiiristä saamiaan tietoja. Maistraateista saa tietoja 1900-luvun alusta alkaen. Maistraatin väestökirjanpidosta saa tiedot kirkkoon kuulumattomista.

Samanaikaisesti  kannattaa aloittaa tutustuminen  kyläkirjoihin, seurakunta-, kunta- ja maakuntahistorioihin sekä sukukirjoihin ja sukuoppaisiin.

Lisätietoja voi saada muun muassa sukulaisilta, muilta harrastajasukututkijoilta (mm. internetin hakupalvelimet ja keskustelupalstat) sekä sukuseuroilta ja sukututkimusyhdistyksiltä.


                       Miten sukututkimus etenee...

                                     Sukututkimus etenee yleensä vähitellen ja vaiheittain  siksak -menetelmällä.
                                Yleensä
aluksi kotipiirissä mennään läpi kotiarkisto ja käydään internetissä                
                                hakemassa lisätietoa.
Sitten mennään kirkkoherranvirastoon ja sieltä internetiin 
                                ja sitten maakunta-arkistoon/
kansallisarkistoon. Kirjastossa etsitään tietoja suvusta
                                sukukirjoista ja
paikallishistorioista. Otetaan yhteyttä sukuseuraan. Haastatellaan
                                suvun henkilöitä,
sukututkijoita... Jatketaan tiedonhakua eri paikoissa.

                                Sukututkimuskurssille kannattaa mennä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
                                S
ukututkimuskurssilla oppii sukututkimusmenetelmät, vanhojen käsialojen 
                                perusteet, ja saa
myös paljon työtä ja aikaa säästävää tietotaitovinkkejä.
 

Tee haastattelu käyttäen apuna  nauhuria ja/tai videokameraa sekä (digi)kameraa.  Haastattelun voi toteuttaa muun muassa siten, että katsellaan suvun asioita muistavan kanssa yhdessä esim. vanhoja valokuvia. Kuvia katsellessa haastateltavalle palautuu mieleen vanhoja asioita, mitkä saadaan taltioitua nauhuriin/videokameraan.  Muistikuva on pääpiirteissään oikea. Saadut vuosiluku- ja muut tiedot tarkistetaan myöhemmin eri lähteistä.

Tee sukutietoportfolio, eli rupea keräämään sukumateriaalia tavalliseen mappiin tai tietokoneelle  "sähköiseen mappikansioon". 

Pidä keräämäsi sukututkimusmateriaali loogisessa järjestyksessä, eli mieti, miten  ja minkälaisilla nimikkeillä  jaat  materiaalin  eri asiakokonaisuuksiin.  Rupea jo heti alussa kokoamaan tiedot myös sukutaulumuotoon, esim. esipolvitauluihin. Sukutaulu jäsentää sukututkimustyötä. Sukutaulun voit alkuvaiheessa tehdä käsin A3-paperille tai valmiille A4-esipolvitaululomakkeelle taikka tehdä tietokoneella, esimerkiksi tehdä se joko itse tekstinkäsittely- tai excel-ohjelmalla taikka ottaa tulosteena sukututkimusohjelmasta. Tietoa erilaisista sukutauluista ja niiden variaatioista saa sukututkimusoppaista, sukukirjoista, internetistä, sukututkimusohjelmista sekä sukututkimuskursseilta.

Kun sukututkimukseesi  alkaa kertyä nimiä useita satoja, ota käyttöön tietokonepohjainen sukuohjelma. Laajoissa sukututkimuksissa sukututkimusohjelmat "hoitavat portfolion tehtäviä" sähköisesti.
 


Sukukirjat ja sukututkimusoppaat auttavat alkuun
 

Sukukirja - jos sellainen on tehty suvusta/sukuhaarasta - nopeuttaa aina sukututkimusta, eli kaikkea ei tarvitse itse tutkia. Sukukirjan hakemistosta etsitään esipolveen liittyvä henkilö. Samalla löytyy henkilöön liittyvä perhetaulu, mistä löytyy sukututkimustietoja. Taulusta löytyvät myös jatkotiedot (tieto esipolvesta ja jälkipolvesta).  -Sukukirjan tiedoissa voi olla puutteita tai virheitä, mitkä tulisi tiedottaa sukukirjan tekijälle.

Sukututkimusoppaat auttavat sukututkimusharrastuksessa. Samalla sukututkimusoppaat opastavat sukututkimukseen liittyvissä käytännön asioissa. Sukututkimuskursseilla käsitellään/ esitellään sukututkimusopaskirjallisuutta.
 

Sukututkimusoppaita

Perusasioita

Kankaanpää, Matti J. & Kiiski, Tuula & Uschanov, Elisabeth (2006). Sukututkimus askel askeleelta. Suomen Sukututkimusseura. Karisto, Hämeenlinna. 150 s.
      Monipuolinen, hyvä perusopas. Esittelee kirkonkirjatyypit. Myös muuta tietoa. Pohjautuu ruotsalaiseen sukututkimusoppaaseen. Esimerkeissä seurataan - kuten yleensä - yhden suvun vaiheita.
      Ennen kirjan esimerkkeihin tutustumista kannattaa opiskella vanhoja käsialoja sukututkimuskurssilla ja/tai vanhojen käsialojen oppaista.

sininen pallukka Kankaanpää, Matti J. (2004). Talon kertomaa. Opas talojen historian tutkijalle. Sukuseurojen Keskusliitto. BTJ Kirjastopalvelu. 154 s.

sininen pallukka Kuismin, Eine  - Kuismin, Elina (2007). Sukututkimusaapinen. Esivanhempien jäljillä. 158 s.

Luttinen, Rauno & Hyppönen, Marjo (1995). Sukututkimuksen käsikirja. WSOY, Porvoo. 
      Manuaaliseen eli perinteelliseen sukututkimukseen opastava sukututkimusopas.

Palander, Seppo (2007). Sukututkimusta Internetissä. Sukuseurojen Keskusliitto. Gummerus Kirjapaino Oy, Vaajakoski.
      Taattua Palanderia. Käsitellään esim. digiarkisto, HisKi ja FamilySearch. Kirjassa on luettelo myös aikaisemmista Seppo Palanderin teoksista, muun muassa:

    Palander, Seppo (2004). Sukututkijan Internet- ja tietokoneopas. Sukuseurojen Keskusliitto. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi.
    Palander, Seppo (2004). Sukututkijan julkaisuopas. Sukuseurojen Keskusliitto. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi.
    Palander, Seppo (2004). Sukututkijan tietokoneopas [sukututkimusohjelmat]. Sukuseurojen Keskusliitto. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi.

Arontaus, Erkki (2000). Askel sukututkimuksen pariin - Vanhan käsialan opas. Visido Ay. Oy Kotkan Kirjapaino Ab, Hamina.
      Erinomainen wanhoihin käsialoihin opastava opas. "Opetusmenetelmänä" oivallus: opetellaan itse kirjoittamaan wanhaa käsialaa.

Sampio, Seppo (2003). Sukututkimuksen avaimet. Suomen Sukututkimustoimisto Oy. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi. 143 s.
      Hyvä perusopas kirkollisiin lähteisiin. Myös muuta sukututkimuslähteistöä käsitellään.

Itävuo, Keijo - Suitiala, Heikki - With, Evert (1992). Sukututkijan sanasto. Oulun Sukututkimusseuran julkaisuja 14, 7. painos. Toim. Maija-Liisa Pukinkorva. Oulun yliopistopaino 2002.
      Hyvä perusopas vanhoihin kirkonkirjateksteihin ja sanastoon. Saa ostettua Oulun maakunta-arkistosta.

Putkonen, Marja-Liisa (toim.) 1992. Selvitä sukusi - Tietoa sukututkijalle. Sukuseurojen Keskusliitto ry. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki. 108 s.
      Nimekkäiden 1990-luvun sukututkimusasiatuntijoiden artikkeleita eri sukututkimusaihepiireistä. Hyviä käytännön ohjeita myös nykysukututkijoille.

Mikkonen, Pirjo & Paikkala, Sirkka (2000). Sukunimet. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu. 895 s.
    Yleisimpien suomalaisten sukunimien alkuperä, varhaisvaiheet ja levinneisyys. Sukututkijalle erinomainen tietolähde, mikä samalla auttaa hahmottamaan "suomalaissuvun" alkuperää ja lähtöaluetta, nimen syntyä   ja sitä, missä päin suku on vaikuttanut.


Jatkoa perusasioille

Happonen (aik. Repo-Lehikoinen), Päivi (2004). Sukututkimuksen asiakirjaopas - Väestöhistorialliset arkistolähteet. Karjala-tietokantasäätiö. Oswald Interkopio Oy, Mikkeli. 262 s.
      Opas perustuu 1999 ilmestyneeseen CD-Rom -levyyn Multimedia sukututkimuksesta. Alkuaan perusoppaaksi tarkoitettu. Oppaassa esitellään itäsuomalaisia ja karjalaisia arkistolähteitä. Oppassa on              erinomainen luterilaisten kirkonkirjojen esittelymateriaali tekstiselvennyksineen.

Huovila, Marja - Liskola, Pirkko - Piilahti, Kari-Matti (2009). Sukututkimuksen käsikirja. WSOY, Helsinki:Juva.
      Kirja pyrkii johdattamaan sukututkimuslähdeaineistoihin uudella tavalla: harrastesukututkijan sukututkimuspaketin ja sukututkimusvinkkien jälkeen kaksi historiantutkijaa tuo esille uusimpia lähdeaineistoja.     Kirjassa on hyvä sukututkimuslähdekirjallisuuden esittely sekä samoin hyvä  Suomen historian katsaus sukututkimukseen limitettynä ja laaja asiasanahakemisto.

Karskela, Sirkka (1983). Sukututkijan tietokirja. Finnroots inc. Kirjapaino M. Ek ky, Naantali. 344 s.
      Erinomainen manuaaliseen, perinteelliseen sukututkimukseen opastava kirja. Kirjassa esitellään  muun muassa entisajan hallinto sekä  väestöhistorialliset asiakirjat.

sininen pallukka Kuorilehto, Markku (toim.) (2008). Sukututkimuksen jatko-opas. Suomen Sukututkimusseura. 160 s.
     -->Jatko-opas [Sukututkimus askel askeleelta -kirjaan] perehdyttää lukijaansa menneen ajan elämään ja historiaan [paljon taustatietoa]. Kirjassa tietoa muun muassa yhteiskuntaluokista ja ammateista.  

Mäkelä-Alitalo, Anneli (2000). Käsialakirja - Arkistojen aarteiden tulkintaa 1500-luvulta 1700-luvulle. Sukuseurojen Keskusliitto ry. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. 196 s.
      Esittelee vanhat asiakirjat eri vuosisadoilta. Kirja antaa tietoja entisten aikojen elämästä ja  hallintokäytänteistä.

sininen pallukka Wanhat käsialat ja asiakirjat (1977). Valtionarkiston julkaisutoimikunta. Valtionarkisto. Helsinki. 156 s.  
      Erinomainen, perusteellinen, paljon esimerkkejä.

Mäkelä-Alitalo, Anneli & Alitalo, Ilkka (toim.) (1998). Sukututkijan sanat ja nimet. Sukuseurojen Keskusliitto ry. Gummeruksen Kirjapaino Oy, Saarijärvi. 195 s.
      Sukututkijalle hyödyllinen. Laaja "taskukokoinen sanasto".

Sointula, Väinö (2007). Sanasto sukututkijoille. Sukuseurojen Keskusliitto ry. Ykkös-Offset Oy, Vaasa. 167 s.
      Vuosikymmenien työn tuloksena syntynyt perusteellinen sanasto.


 

Sukututkimustietoa löytyy kirkkoherranvirastoissa sekä arkistoissa ja kirjastoissa
 

Kirkkoherranvirastoista löytyy tietoa 1800-luvun puoliväliin
 

Ellei ole käytössä tarkkoja lähtötietoja suvusta, sukututkimus aloitetaan 1900-luvun ja 1800-luvun loppuvuosikymmenien lähtötietojen hankinnalla. Ellei kodista tai sukulaisilta löydy lähtötietoja, tietoja voi hankkia maistraatista ja kirkoherranvirastosta. 

Kirkkoherranvirastossa voi joko itse tutkia tai tehdä sukuselvityspyynnön puuttuvista tiedoista noin 1800-luvun puoliväliin saakka. Vuosiluku 1850 ... 1880 on tärkeä rajapaalu sen takia, että Internetissä HisKi-tietokanta sekä yleisarkistoihin (kansallisarkisto ja maakunta-arkistot) talletetut kirkonkirjat ja kirkonkirjakopiot (mikrofilmit, mikrokortit ja digitaalimateriaali) ovat yleensä 1800-luvun puoliväliä vanhemmalta ajalta.

Kirkollinen väestökirjanpito perustuu Suomessa vuoden 1686 kirkkolakiin, missä papit määrättiin pitämään luetteloita syntyneistä ja kastetuista, kuulutetuista ja vihityistä sekä kuolleista ja haudatuista [historiakirjat eli HisKi]. Ennen rippikoulua olevista lapsista kirjattiin mm. katekismuksen osaaminen ja lukutaidon kehittyminen [lastenkirjat; elleivät lastenkirjat olleet käytössä, tiedot merkittiin rippikirjoihin]. Seurakunnan pää[kirkon]kirjoihin eli rippikirjoihin luetteloitiin rippikoulun käyneet ja ehtoollisella käyneet. Lisäksi luetteloitiin seurakunnasta poismuuttaneet  tai seurakuntaan muuttaneet. Kirkonkirjojen kieli oli ruotsi 1880-luvulle saakka. Ns. wanhat käsialat olivat käytössä 1810-luvulle saakka.

Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntajako perustuu vanhaan pitäjäjakoon [nimityksiä: kirkko- ja hallintopitäjä, suurpitäjä, pastoraatti, emäseurakunta, kappeli(seurakunta)]. -Selvitä, mihin pitäjään/pitäjiin tutkittavat henkilöt kuuluivat.

Sukututkijan keskeisin tietolähde sukututkimuksen alussa on yleensä  kirkkoherranvirasto ja sen kirkonkirjat. Alueen maakunta-arkistoon, esim. Oulun maakunta-arkistoon, on tallennettu 100-150 vuotta vanhemmat kirkonkirjat.

Internetissä HisKi-kirkonkirjatiedot ulottuvat noin 1850-1880 -luvulta 1700-luvun alkuun. Kirkonkirjat  ovat sukututkimuksen merkittävin tietolähde.

 Kirkonkirjoilla tarkoitetaan  erilaisia seurakunnan ylläpitämiä rekistereitä ja luetteloita. 


Vuoteen 1962 saakka tiedot seurakunnan jäsenistä tallennettiin sidottuihin kirjoihin. Vanhimmat niistä ovat mikrofilmattu, uusimmat ovat skannattu ja siirretty digimateriaaliksi. 
Sidottujen kirjojen jälkeen tuli 1960-luvulla käyttöön ns.
perhelehdet eli erilliset kortit
Ny
kyisin on käytössä tietotekniikka, eli  nykykirkonkirjat ovat digitaalimuodossa.  Vuonna 2014 tai lähivuosina on käytössä kirkon yhteinen tietokanta, eli mistä hyvänsä seurakunnasta saa tietoja koko valtakunnan tietokannasta.
 


Sukututkimus kirkkoherranvirastossa kannattaa aloittaa yhteydenotolla, eli varaa ennen menoasi kirkkoherranvirastoon joko puhelimitse tai sähköpostitse työskentelyaika ja -paikka kirkkoherranviraston tiloissa. Varauksen yhteydessä mainitse, tarvitsetko lukulaitetta (mikrokortit ja -filmit) ja/tai tietokonetta (digitaalinen aineisto, esim. rippikirjat).

Seurakunnan yhteystiedot löytyvät Internetistä. Klikkaa:
    www.evl.fi  Klikkaa kirkon pääsivulta  > Yhteystietoja  >  Seurakunnat  > Klikkaa sitten välisivun ylävalikosta seurakunnan alkukirjain ja sitten
      >  Seurakunta  > Klikkaa seurakunnan etusivun valikosta > Yhteystietoja/Henkilökunta.

Sukututkimus kirkkoherranvirastossa/maakunta-arkistossa  (< Klikkaa vinkit.)
 

Rippikirjoja  eli ns. seurakuntien pääkirjoja alettiin pitää seurakunnissa 1600-luvun lopulla. Piispa Juhana Gezelius vanhempi  lähetti seurakunnille eli entisajan kirkkopitäjille (pastoraateille)  jo vuonna 1665 kiertokirjeen, missä annettiin ohjeita rippikirjojen pidosta. Rippikirjan mallin Gezelius sai Ruotsista. Ruotsiin malli tuli Saksasta.

Vuodesta 1667 lähtien kirkonkirjoihin alettiin tallentaa tietoja kristillisen tiedon tasosta ja seurakunnallisesta osallistumisesta. Vähitellen kirjoihin alettiin lisätä myös yhteiskunnan tarpeiden edellyttämiä tietoja, esimerkiksi merkinnät kutsuntoihin osallistumisesta, rokotuksista ja koulusivistyksestä.

Rippikirjoissa pitäjän asukkaat on ryhmitelty  kaupungeissa  kortteleihin ja tontteihin sekä maaseudulla  kyliin ja taloihin; eräillä seuduilla kylät on ryhmitelty kinkeripiirien mukaan. Talon asukkaat on merkitty rippikirjaan yleensä seuraavassa järjestyksessä: isäntäväki, isäntäväen lapset, talossa asuvien lasten puolisot ja lapset, muut sukulaiset sekä tilaton väestö: palkolliset, itselliset, loiset eli populit [ort. Karjala], ruotusotamiehet. Palkolliset, itselliset ja sotamiehet voivat rippikirjoissa olla omina ryhminäänkin kunkin jakson rippikirjan lopussa eikä asuinpaikkaansa merkittyinä.

Rippikirjoihin henkilöt merkittiin perhekunnittain (talo ja sen asukkaat). Yksi kirjan aukeama käsitti noin 6-10 vuoden ajanjakson, yleensä 10 vuoden. Tämän jälkeen avattiin uusi kirja (UK) ja uusi aukeama, ja henkilöiden nimet ja muut tiedot siirrettiin sinne. Tietojen siirrosta johtuu, että esimerkiksi syntymäajoissa on virheitä.

Eri seurakunnissa rippikirjat otettiin käyttöön eri aikoihin.  Aluksi rippikirjaan saatettiin merkitä vain henkilönimi ilman syntymäaikaa ja -paikkaa. Vasta 1700-luvulla rippikirjamerkinnät tarkentuivat. 1800-luvulla rippikirjamerkinnät tarkentuivat edelleen. 1800-luvulla rippikirjaan merkittiin  myös henkilön rikosrekisteri.

Rippikirjat vastaavat seurakuntien myöhempiä väestöluetteloita. Rippikirjoista löytyy kylittäin ja taloittain seurakunnan kaikki ripillä/ehtoollisella käyneet. Lisäksi rippikirjoihin tehtiin myös merkintöjä asianomaisten syntymä- ja kuolinajoista, muutoista, kristinopin tiedoista, luku- ja kirjoitustaidosta ym. asioista.

Rippikirja on kirkollisen väestönkirjanpidon keskeisin lähde. Tästä huolimatta tulisi  rippikirjojenkin syntymä-, vihkimä- ja kuolinajat tarkistaa historiakirjoista (HisKi) ja lastenkirjoista (missä lastenkirjoja on pidetty), koska siirretyissä tiedoissa on aina virheitä. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana myös kylännimet ovat saattaneet muuttua.

Kaupunginkirjastoissa sekä Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa on mahdollisuus tutkia alueen vanhoja kirkonkirjoja mikrofilmeiltä, mikrokorteilta ja myös digitaalimateriaalina.

Mikkelin maakunta-arkistosta voi kaukolainata kirkonkirjat mikrofilmeinä ja/tai mikrokortteina.

Alkuperäisiin rippikirjoihin voi tutustua Internetissä Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen digiarkistossa, (klikkaa valikosta  > Kirkonkirjat) mihin on kirkonkirjojen mikrofilmeiltä kuvattu kuvina  eri seurakuntien rippikirjasarjoja. Vanhimmat rippikirjat on kirjoitettu ns. vanhoilla käsialoilla. Kirkonkirjamateriaali alkaa nykyaikaan verrattuna 120 vuotta vanhemmista kirkonkirjoista.


INFOA VANHOISTA KÄSIALOISTA

Pääset sisälle  ns. wanhoihin käsialoihin,  eli vanhoihin kirjaimistoihin ja kirjoitustyyleihin

( 1 ) sukututkimuskurssien vanhojen käsialojen kursseilla, 
( 2 ) tutustumalla sukututkimusoppaisiin ja/tai vanhojen käsialojen oppaisiin
( 3 ) lähtemällä liikkeelle 1900-luvun alun ja 1800-luvun lopun käsialoista ja etenemällä vanhempiin vuosikymmeniin ja vuosisatoihin, 
( 4 ) opiskelemalla vanhoja käsialoja kursseilla ja oppaista.

 Vanhojen käsialojen opiskelu etenee askel askeleelta, eli siirrytään uurastaen vuosisadasta toiseen. Lähde liikkeelle "lähiajoista" eli 1900-luvun alun käsialoista siirry 1800-luvun lopun ja sitten 1800-luvun alun käsialoihin. Ns. vanhat käsialat alkavat noin 1810-luvulta ja alkavat vaikeutua askel askeleelta, kun siirrytään historiassa aikaisemmille vuosikymmenille ja vuosisadoille.

 Vanhat käsialat alkavat vähitellen aueta, kun tutustut tekstiin useita kertoja, tutustut kirkonkirjoissa käytettyyn sanastoon ja lyhennyksiin [keskeisin sanasto noin 200-300 ruotsin- ja latinankielistä sanaa], vanhoihin kirjaimistoihin ja kirjoitustyyleihin, kirkonkirjoihin ja niiden rakenteisiin eri vuosisatoina, käytettyihin etunimiin ja niistä johdettuin patronyyminimiin, sukunimiin, talonnimiin sekä  kylä-/kaupunginosanimiin. Hahmottamisessa auttavat maakunta- ja aluehistoriakirjat sekä kyläkirjat. -Pitäjähistorioissa ja kyläkirjoissa on useasti lueteltu kylittäin tilojen nimet ja niiden rekisterinumerot sekä  luettelot tiloilla asuneista tilanhaltijoista. 


  

Historiakirjat  (HisKi) on terminä epämääräinen.  Historiakirjoilla tarkoitetaan kirkonkirjoissa olevia "henkilön henkilöhistoriaan liittyviä tapahtumia" eli kolmea erilaista  asiakirjaluettelosarjaa: 1) syntyneiden ja kastettujen  luetteloa, 2) vihittyjen  luetteloa sekä 3) kuolleiden ja haudattujen luetteloa. Mainitut sarjat - syntyneet, vihityt, kuolleet - ovat yleensä samassa asiakirjasidoksessa, mikä käsittää yleensä 20-40 vuoden ajanjakson. Tiedot historiakirjoihin on merkitty aikajärjestyksessä "päiväkirjamaisesti", eli eri vuosien tiedot erikseen.


Historiakirjojen pitämisestä määräyksen antoi Turun piispa Iisak Rothovius jo vuonna 1628, mutta vanhimpia säilyneitä kirjoja on vasta 1600-luvun puolivälistä.

Historiakirjojen tietokanta eli HisKi-tietokanta  alkaa aukottomana 1600-1700 -lukujen vaihteessa ja luettelot jatkuvat 1800-luvun loppuun. Vanhimmat historiakirjat ovat maakunta-arkistoissa, ja historiakirjoista tehdyt mikrofilmit ja mikrokortit Kansallisarkistossa, maakunta-arkistoissa ja MAP-kirkon sukututkimuskeskuksissa.

Tallella on 1600-luvulta alkaen noin 150:n  emä- ja kappeliseurakunnan historiakirjat, mm. Tervolassa, joka oli 1600-luvulla Kemin kappeli(seurakunta).

Varhaiset historiakirjasarjat ovat monissa seurakunnissa hyvin aukollisia. Tulipalot, sodat ja erityisesti isoviha (1700-1721) sekä myöhemmät sodat  muodostivat aukkoja sarjoihin.

Jos kastekirjoja (syntyneiden ja kastettujen luetteloita) ei löydy, niin  "aukkovuosilta" tietoja voi etsiä/löytää rippikirjoista ja/tai muista väestöhistoriallisista asiakirjoista, esimerkiksi henkikirjoista, joita pidettiin 1634-1989 (myllytullimanttaalivero eli henkiraha 1634-1924; henkikirja oli vuosina 1925-1989 pelkästään väestörekisteriasiakirja).

Syntyneiden ja kastettujen luettelot ovat rekisteri seurakunnassa syntyneistä ja kastetuista lapsista. Alkuaikoina merkittiin ylös vain 1) vanhempien nimet (äidistä saattoi olla vain etunimi ja patronyyminimi; alkuun ei äidistä saatettu merkitä joissakin seurakunnissa mitään tietoja), 2) sääty (ammatti) ja 3) asuinpaikka (kylä ja talo) sekä 4) lapsen nimi, 5) syntymä- ja kastepäivä.

Myöhemmin - etenkin tunnollisissa seurakunnissa - saattoi syntyneiden ja kastettujen luetteloissa olla lisää rekisteritietoja: järjestysluku po. vuonna syntyneistä, kastajan nimi, isän nimi ja sääty, äidin nimi ja ikä, vanhempien asuinpaikka (kylä, talo), viittaus rippikirjan sivuun sekä kummien nimet.

Huom! Kun Suomen Sukututkimusseura (SSS) kirjoitutti puhtaaksi historiakirjat,  jätettiin kustannussyistä  pois syntyneiden luetteloista kummit ja kastajan nimi. Poisjätetyt tiedot ovat luettavissa alkuperäisistä kirkonkirjoista ja niistä kuvatuissa mikrofilmeissä.

Kummit-tiedoista on mm. luettavissa, että sivistyssukujen sekä varakkaiden ja yhteiskunnalliselta arvoltaan huomattavien henkilöiden lapsilla oli paljon kummeja. Yleensä kummit olivat vanhempien lähisukulaisia tai sitten kummit olivat läheisistä ystäväperheistä. Kummit-tieto antaa siis viitteitä sukulaisuudesta sekä kyseisen ajan tavoista.

Historiakirjoista tehtiin uudet jäljennökset Suomen Sukututkimusseuran  toimesta 1924-1948. Nämä eri seurakuntien syntyneiden ja kastettujen, vihittyjen sekä kuolleiden ja haudattujen luetteloista tehdyt kopiot eli  käsinkirjoitetut jäljenteet eli  ns. mustat kirjat ulottuivat 1600-1700 -lukujen vaihteesta noin 1800-luvun puoliväliin. Nimi tulee siitä, että kopiot sidottiin mustiin nahkakansiin. Yli 800 nidettä lahjoitettiin 1967 Valtionarkistoon eli Kansallisarkistoon, missä historiakirjat MAP-kirkon toimesta filmattiin. Materiaali on nyt käytettävissä kopioituina mikrofilmeinä ja -kortteina. HisKi-projekti on edelleen kopioinut "mustat kirjat" noin 300 000 A4-kokoiselle arkille, mistä tietokantaa on siirretty nettiin.

Jäljennekirjojen käsiala on 1920-1930-luvuilta, mikä helpottaa sukututkijoiden työtä tutkittaessa mikrofilmattuja kirkonkirjoja.  Nykyään sukututkija voi tutkia jäljennetyistä historiakirjoista "nykysähköiseen muotoon" saatettuja historiakirjoja Suomen Sukututkimusseuran Hiski-tietokannasta. 


1800-luvun puolivälissä syntyneiden ja sitä vanhempien henkilöiden tietoja voi tutkia nykyään internetissä  ja/tai eri maakunta-arkistoissa sekä Kansallisarkistossa. Visaisimmissa kysymyksissä kannattaa hyödyntää kokeneen sukututkijan konsultointia  ja ostopalveluja, esim. ammattisukututkijan ja/tai maakunta-arkistotutkijan palveluja.

Hyviä vinkkejä ja ohjausta sukututkimustyöhön saa osallistumalla sukututkimuskursseille. Pieni rahallinen ja ajallinen uhraus "säästää" paljon aikaa ja rahaa, kun oppii eri sukututkimustyötä helpottavia asioita ja saa käytännön vinkkejä sukututkimustyöhön. Sukututkimuskursseilla neuvotaan myös jatkopaikat. 


 

Sukututkimus kirkkoherranvirastossa/arkistossa  (< klikkaa vinkit) on erilaisten lähteiden rinnakkaiskäyttöä ja saatujen tietojen vertailua toisiinsa. Sukututkimustyö etenee siksak -menetelmällä...
 

Ohjeitaseurakunnan kirkonkirja-arkistosta ja sen käytöstä saa seurakunnan toimistosihteeriltä. Nykyään sukututkija pääsee vain rajoitetusti tutkimaan seurakunnan arkiston sukututkimustietokantaa.

Sukuselvityspyynnössä pyydetään täydennystä itsealoitetulle sukututkimustyölle, eli kerrotaan lyhyesti, mitä tutkitaan ja mitä tietoja pyydetään:

Annetaan henkilön nimi, mistä etsitään tietoa. Lähtöhenkilöstä annetaan tarkka 1) syntymäaika ja -paikka sekä - jos on tietoa - missä kylässä/kaupunginosassa sekä millä tilalla/talossa henkilö on syntynyt, 2) kuka on isä, eli annetaan [jos tiedossa] henkilön isän nimi eli patronyyminimi.

Annetaan lista, mitä tietoja haetaan, esimerkiksi:
- kenen poika/tytär, eli kuka on isä ja äiti sekä pyydetään heidän tietonsa,
- aviopuoliso, sisarukset, lapset,
- syntymä-, kaste-, vihkimä- ja kuolinajat,
- muutot,
- kylä sekä tilannimi ja rekisterinumero
- entisajan sääty eli ammattitiedot
- muut tiedot, mm. lähde: kirkonkirja ja kirkonkirjasivu; tarvittaessa tietoa lukutaidosta, rangaistuksista, kuolinsyistä).

Sukuselvitystyön kirkkoherranvirastossa tekee yleensä seurakunnankanslisti eli  nykyammattinimikkeeltään toimistosihteeri. Seurakunnan tekemän sukuselvityksen hinta on 33 eur/h sekä mahdolliset muut maksut (esim. maksu monistetusta materiaalista). Ennen työn aloittamista on sovittava selvitystyön ehdoista, mm. paljonko sukuselvitys saa maksaa ja tutkimuksen laajuus. Jos annetaan "laaja tilaus", niin työ venyy ja tuntiveloitus kasvaa. Mikäli sovittu "arvioitu hinta" on ylittymässä, seurakunnan on otettava yhteys työn tilaajaan, kuten muissakin tilaustöissä.

 Monissa seurakunnissa voi olla saatavissa aikaisemmin tehtyjä sukuselvityskonsepteja. Niitä voi edelleenkin "sukuun kuuluva ja sukuaan tutkiva" saada monistekustannushintaan. 

Tietosuojamääräysten takia nykyään vain seurakunnan työntekijä saa etsiä materiaalia kansioista. Sukututkijalle voidaan monistaa vain sellaisia tehtyjä sukuselvityksiä, missä ei ole mm. hetu-tietoja [Jos materiaalissa on ht-tietoja, niin ht-tiedot pyyhitään/mustataan ennen kuin ne annetaan asiakkaalle.].
 

Nykyään on mahdollisuus tehdä  "nettimatka"  eri seurakuntien hautausmaille.  Suomen Sukututkimusseuran www.genealogia.fi -sivustolla on hautakuvia-alasivusto.

Vinkki: Valitse maa (oletuksena Suomi). Kirjoita Paikkakunta-laatikkoon paikkakunta (esim. Tervola). Kirjoita Sukunimi-laatikkoon haettavasta nimestä alkukirjain tai osa alkukirjaimista (esim. k tai kähk). Klikkaa Hae-painiketta.

Hautamuistomerkissä on luettavissa henkilön "oikea" etu- ja sukunimi sekä syntymä- ja kuolinaika.   Monet sukututkijat, jotka ovat aikaisemmin käyneet hautausmailla tarkistamassa tietojaan, tekevät nyt "matkan" internetissä. Samalla säästyy jopa satojen kilometrien/satojen eurojen ajomatkakulut.
 

 Helsingin Sanomien muistokirjoitukset julkaistaan verkossa. Verkkosivulta voi esimerkiksi tehdä hakuja nimen, kotipaikkakunnan tai vaikkapa ammatin ja oppiarvon mukaan.

Seurakuntien yhteystiedot:
www.evl.fi
Suomen evankelisluterilainen kirkko  >  Klikkaa valikosta:  Yhteystietoja > Seurakunnat > klikkaa ylävalikosta ensin kirjain  > seurakunta  > yhteystiedot.
www.ort.fi
Suomen ortodoksinen kirkko  >  Klikkaa valikosta:  Kirkko palvelee  > Seurakunnat  > klikkaa seurakunta > yhteystiedot.
 


 

Kirjastoista löytyy paljon sukututkimustietoa
 

Kirjastot ovat viime vuosina kohentaneet sukututkimustietopalvelujaan. Kirjastoihin on myös koottu paljon sukututkimuksiin liittyvää tietoa.
 

Suomen Sukututkimusseuran internetsivustolla pääsee tutkimaan
Sukututkimusoppaita
Valmiita sukututkimuksia (SSS:n kirjakaupassa myynnissä olevia sukukirjoja). (Klikkaa aloitussivun sivuvalikosta > Julkaisut >> Julkaisujenmyynti) 

Suomen Sukututkimusseuran kirjaston koko tietokantaan voi tutustua nettiosoitteessa:
www.genealogia.fi/  (Klikkaa aloitussivun ylävalikosta > Kirjasto >> Kirjastotietokanta)

Asiasanaksi hakulaatikkoon voi kirjoittaa esimerkiksi sukututkimus tai paikallishistoriat.
Avainsanoja ovat esimerkiksi henkilöiden ja/tai sukujen nimet.
Jos tiedetään kirjan nimi, voidaan hakea nimeke -haulla.
Jos tiedetään kirjan tekijä, voidaan hakea tekijä -haulla, jolloin listautuu kaikki kirjastossa olevat po. tekijän julkaisut.

Tehdyistä sukututkimuksista/sukukirjoista tutkitaan, onko sukuhaarasta tai sen jäsenistä jo tutkittua materiaalia. Jos löytyy, niin materiaali hyödynnetään. Sukukirjan lähdeluettelossa  mainitaan julkaisu.

Juhlakirjat ja  erilaiset historiatutkimukset, muun muassa seurakunnan, kunnan ja  kylien paikallishistoriat (kyläkirjat) sekä talousaluetta ja maakuntaa käsittelevät  historiakirjat. Myös erilaisista matrikkeleista ja tietosanakirjoista - etenkin vanhoista tietosanakirjoista - löytyy tietoa.
Historiamateriaalista saa viitekehystietoa sekä sukutietoa elävöittäviä mikrohistoriakuvauksia.
Historiatiedon avulla avautuu kuva siihen aikaan, missä sukututkimuksen kohde/esisukulainen teki työtään sekä huolehti perheestään.

Internet-pääte, minkä avulla  pääsee surffailemaan "maailman suurimmassa kirjastossa"  internetissä.

Kirjastoissa on mikrokorttien ja -filmien lukulaite. Nykyään monissa kaupunkikirjastoissa  materiaali on luettavissa myös digitaalimuodossa tietokoneella. 

Kirjastoissa voi olla oman alueen kirkonkirjat mikrofilmeinä ja/tai mikrokortteina. Materiaalia voidaan kaukolainata  Mikkelin maakunta-arkistosta

Luettelot seurakunnista ja kirkonkirjoista, mistä on mikrofilmattu mikrofilmit  ja  mikrokortit.
Mikrokorttiluettelossa mainittuja mikrokortteja  vuoden 2009 jälkeen vain kaukolainataan.
Konvertoiduista eli rullafilmeiltä kuvatuista korteista (lyhenne konv.) ovat täydelliset aineistot vain Kansallisarkistossa  ja Mikkelin maakunta-arkistossa. Muissa maakunta-arkistoissa on yleensä alueen aineistot.
Suomen Sukututkimusseuran puhtaaksikirjoittamien historiakirjojen (HisKi) mikrokorteista eli ns. SSS-korteista on mahdollisuus tilata kopioita kaukolainauksella Mikkelin maakunta-arkistosta.

Koko Suomen kirjastotietokantaa voi tutkia  yleisten kirjastojen verkkopalvelusivustolta:
www.kirjastot.fi

Huomaa: Vuoden 2006 alussa tuli käyttöön uusia verkkopalveluita, mm. Tiedonhaun portti  -palvelu, millä voi hakea valikoitua tietoa asiasanoilla, aiheryhmillä sekä aineisto- ja henkilönimillä.

Kirjastot.fi :n tuottama Frank-monihaku on palvelu, jolla voi hakea samanaikaisesti suomalaisten kirjastojen aineistotietokannoista. Frank-monihaku on tarkoitettu aineiston paikantamiseen, eli Frank-monihaun avulla on mahdollisuus saada selville, mistä kirjastoista aineisto on saatavilla. Haku tapahtuu esimerkiksi Tekijä/ Nimeke/ Asiasana -haulla.

Helsingin yliopiston kirjasto on Suomen kansalliskirjasto. Vapaakappaleoikeudesta johtuen sieltä löytyy lähes kaikki Suomessa painetut kirjat. Helsingin yliopiston kirjaston nettiosoite:  www.lib.helsinki.fi

Aloitussivulta klikataan HAKU kirjaston kokoelmista >>   -kohtaa, jolloin avautuu Fennica-tietokanta:
fennica.linneanet.fi

Klikkaa sivulta haku -kohtaa. Seuraavaksi klikkaa Yhdistelmähaku -kohtaa ja hakutyypiksi valitse esimerkiksi sanahaku.
Hakulomakkeen Hakusana(t) -kohtaan kirjoita ensimmäiseksi hakusanaksi esim. sukututkimus ja toiseen hakulaatikkoon hakusanaksi esim. kähkönen  (< valitse oma/muu sukunimi) ja AND/OR/NOT -operaattorista klikkaa AND -operaattorikohtaa.  Valitse hakutyyppi-pudotusvalikosta Asiasana -valinta.
Hakutuloksena tulee tietokannassa olevat hakulausekkeen mukaiset julkaisut.

Helsingin yliopiston kirjaston tietokantaan sisältyy paljon sukututkijoitakin kiinnostavaa materiaalia, esim.
Historialliset sanomalehdet 1771-1869  -kokoelma. Parhaillaan ollaan nettiin tuomassa Kansalliset merkkihenkilöt -sivustoa.

Suomen historian ja paikallishistorian bibliografioita sekä opinnäyteluetteloita on Jyväskylän yliopiston kirjaston tekemä valikoima historin opiskelijoille, mutta mistä on apua myös muille.