1998-12-14

Kokemuksia äänien kuulemisesta ja niiden kanssa selviytymisestä

Kansilehti
Tiivistelmä
Lähteet
Liitteet
Linkkejä
 



SISÄLTÖ

1 Johdanto
2 Keskeiset käsitteet
    2.1 Äänet
    2.2 Äänien kuuleminen
    2.3 Selviytyminen
         2.3.1 Elämänhallinta
         2.3.2 Äänien hallintakeinot
         2.3.3 Oireidenhallintaohjelma
3 Aikaisemmat tutkimukset
4 Päättötyön tarkoitus ja tutkimustehtävät
5 Tutkimuksen metodologiset lähtökohdat
    5.1 Fenomenologia
    5.2 Teemahaastattelu
6 Tutkimuksen suorittaminen
    6.1 Henkilöt ja heidän valintansa
    6.2 Aineiston keruu
    6.3 Aineiston analysointi
    6.4 Eettiset näkökohdat
7 Tutkimustulokset: Kokemuksia äänien kuulemisesta
    7.1 Äänet, tunteet ja elämä
    7.2 Kaikenmaailman selitykset
    7.3 Selviytyminen
    7.4 Yhteenveto tuloksista
8 Tutkimuksen luotettavuus
9 Pohdintaa
    9.1 Tulosten tarkastelua aikaisempien tutkimusten ja teoriatiedon valossa
    9.2 Tulosten tarkastelua hoitotyön kannalta
    9.3 Jatkotutkimusaiheita
LÄHTEET
LIITTEET
LINKKEJÄ

1 Johdanto

"Minä kuulen ääniä kummia
joit' eivät toiset kuule
"
(Eino Leino)

Äänien kuuleminen on yksi ihmisen vaietuimpia, salatuimpia ja huonoimmin tunnettuja kokemuksia. Ilmiötä verhoavat hämmennys ja outous sekä ääniä kuulevien että heidän läheistensä keskuudessa. Ääniä kuulevan on vaikea puhua äänistään kenenkään kanssa, peläten esimerkiksi hulluksi leimautumista. Mielenterveystyössä ja perinteisessä psykiatriassa äänien kuulemista onkin pidetty ainoastaan vakavan sairauden, erityisesti skitsofrenian, oireena. On ajateltu, että siihen ei kannata kiinnittää liikaa huomiota, jottei ilmiö pahenisi. On ylläpidetty käsitystä, ettei potilaan harhoihin saa mennä mukaan. Hoitajan on tullut edustaa potilaalle realiteetteja, joka on käytännössä tarkoittanut sitä, että äänistä ei ole lainkaan puhuttu potilaan kanssa. Täten ainoaksi hoitomuodoksi on tarjottu psyykenlääkitystä. Kuitenkin arviolta alle puolet ääniä kuulevista kokee saavansa apua lääkityksestä, eikä muita keinoja äänien hallitsemiseksi ole mielenterveystyössä juurikaan opetettu. (de Bruijn 1995: 20; Vuorinen 1996: 4; Vuorinen 1997a: 5-6; Vuorinen 1997b: 1.)

Äänien kuuleminen on hyvin intensiivinen kokemus, jota ei voi sekoittaa mielessä risteileviin ajatuksiin tai sisäiseen itsekseen puhumiseen. Kun ihmiset kuulevat ääniä ensimmäistä kertaa, he häkeltyvät tavattomasti, sillä äänet tuntuvat tietävän asioita, joita niiden ei pitäisi tietää. Ääni voi tuntua tulevan korvien kautta tai pään sisäpuolelta, se voi olla tutun tai tuntemattoman ääni. Jotkut kuulevat vain yhden äänen, toiset useita. Äänet voivat puhua suoraan ihmiselle itselleen tai jutella keskenään. Usein äänet ovat soimaavia ja syyttäviä, ne saattavat haukkua ja uhkailla kuulijaa. Äänet voivat olla myös myönteisiä, kehuvia, neuvoja ja opastusta antavia. On tärkeää, että ei jää äänien armoille tai alistu niiden käskyläiseksi, jotta niiden kanssa voi tulla toimeen. (Vuorinen 1997b: 1-2.)

Aiheesta Yhdysvalloissa ja Hollannissa 1990-luvulla tehtyjen tutkimusten mukaan 2-4% väestöstä kuulee säännöllisesti vähintään kerran kuukaudessa ääniä ja n. 40% ihmisistä on kuullut kerran elämässään ääniä. Puolet skitsofreenikoiksi diagnosoiduista ja n. 30% psykoottistasoisesta masennuksesta kärsivistä kuulevat ääniä. Äänien kuuleminen on siis selvästi yleisempää kuin tähän asti on luultu. Monilla ääniä kuulleista ei ole minkäänlaisia mielenterveydellisiä ongelmia, eivätkä he ole olleet psykiatrisessa hoidossa. Äänien kuuleminen on kuitenkin selvästi yleisempää psykiatrisissa sairauksissa, mutta mikään merkki psykiatrisesta sairaudesta se ei siis yksinään ole. (Vuorinen 1997a: 5-6; Vuorinen 1997b: 1; Cajander 1998: A4; Vuorinen 1998.)

Suomessa on arviolta 200 000 ihmistä, jotka kuulevat ääniä (Cajander 1998: A4). Täällä ilmiötä on kuitenkin tutkittu hyvin vähän. Suomenkielisestä materiaalista ja tiedosta on ollut erityisesti puutetta. (Vuorinen 1997a: 6.) Siksi on tärkeää tuoda ilmiötä esille ja tuottaa aiheesta kirjallista materiaalia juuri suomalaisten kokemana. Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata äänien kuulemisen kokemusta ja äänien kanssa selviytymistä, sekä tuoda äänien kuulemisen ilmiötä esille. Työ tulee löytymään myös internetistä vuoden 1998 loppuun mennessä.

2 Keskeiset käsitteet

2.1 Äänet

Tässä tutkielmassa äänillä tarkoitetaan ääniä, joilla ei ole fyysistä aiheuttajaa. Tutkimusalueeseen eivät kuulu päihteiden käytöstä aiheutuvat hallusinatoriset kokemukset. Tutkija käyttää työssä mielummin termejä äänet ja äänien kuuleminen kuin hallusinaatiot tai kuuloharhat, sillä hallusinaatio on hyvin vanha termi, ainoa psykiatrisista termeistä, joka on säilynyt samansisältöisenä jo sadan vuoden ajan (de Bruijn 1995: 23). Tosin erilaisten näkemysten yhteydessä eri termien käytöllä kuvataan juuri kyseistä ajattelutapaa. Äänet ovat kuitenkin todellinen kokemus sille ihmiselle, joka niitä kuulee, eikä tutkija halua vähätellä tätä kokemusta kutsumalla sitä harha-aistimukseksi.

Äänien ilmaantuminen voi olla samantapaista kuin kuulisi äänen normaaliin tapaan korvilla, ikäänkuin äänet tulisivat jostain ulkopuolelta. Äänissä on kyse ajatuksista, jotka eivät tunnu omilta, vaan tuntuvat tulevan jostain oman tietoisuuden ulkopuolelta. (Vuorinen 1996: 17.)

2.2 Äänien kuuleminen

Äänien kuulemiselle on olemassa paljon erilaisia määritelmiä ja selityksiä. Tässä työssä esitellään yleisimpiä kirjallisuudesta löytyviä näkemyksiä. Hoitotyön tai -tieteen näkökulmaan äänien kuulemisesta tutkija ei ole törmännyt.

Biologisesti ilmiötä selitetään aivojen rakenteen ja välittäjäaineiden muutoksilla (Puusaari 1996: 26). Lääkehoito perustuu pitkälti biologiseen näkemykseen, sillä lääkityksellä pyritään vaikuttamaan juuri aivojen välittäjäainetoimintaan. Lääkkeinä äänien yhteydessä käytetään usein psykoottisia oireita, kuten aistiharhoja ja harhaluuloja, korjaavia psyykenlääkkeitä eli neurolepteja. (Lepola & Koponen & Leinonen & Joukamaa & Isohanni & Hakola 1995: 175.) Suomessa Teknillisessä Korkeakoulussa kliinisen neurofysiologian laitoksella on tutkittu ääniä kuulevien aivotoiminnan muutoksia kuuloharhojen aikana. Tulokset osoittavat, että aivojen kuorikerroksen kuuloalueen aktiviteetti on samanlainen sekä harha-aistimusten että oikeiden äänien vaikutuksesta. (Tiihonen & Hari & Naukkarinen & Rimon & Jousmäki & Kajola 1992; de Bruijn 1995: 7.)

Klassisessa psykiatriassa äänien kuuleminen liitetään yleisesti sairauteen. (Vuorinen 1996: 11). Lepolan ym.(1995: 29) psykiatrian oppikirjan mukaan hallusinaatiot eli aistiharhat ovat todelta tuntuvia aistimuksia ilman ulkoisia ärsykkeitä. Ne koetaan kuitenkin ulkopuolelta tulevina havaintoina, joilla on todellisuusarvo. Niitä esiintyy yleensä samanaikaisesti harhaluulojen eli deluusioiden kanssa.

Aistinharhojen esiintyminen on riippuvainen todellisuudentajun luhistumisesta. Ne ovat skitsofreeenisissa psykooseissa varsin tavallinen, ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa esiintyvä oire. Skitsofreniapotilailla (liite 1) voi tavata aistinharhoja minkä aistin toiminnan alueella tahansa, tyypillisimpiä ovat kuulohallusinaatiot. (Achté & Alanen & Tienari 1994: 337-338) Potilas kuulee ihmisen ääntä, puhetta, joka usein kommentoi hänen tekemisiään, uhkailee tai kiusaa tätä. Potilas voi kuulla useita ääniä samanaikaisesti, äänet ovat usein voimakkaita ja niitä esiintyy suurimman osan aikaa päivästä. (Lepola ym. 1995: 36.) Varsinkin skitsofrenian hebefreenisessä muodossa äänet saattavat tulla keskeiseksi elämänsisällöksi (Achté ym. 1994: 338).

Psykodynaamisen teorian pohjalta syntyneissä selityksissä äänet edustavat ns. "sisäistyneitä toisia". Nämä voivat olla ääniä kuulevan menneisyydessä merkittävässä asemassa olleita henkilöitä kuten isä tai äiti. Nämä "sisäistyneet henkilöt" eivät ole tavanomaisella tavalla muodostuneet osaksi minuutta, vaan esimerkiksi jonkin trauman seurauksena henkilöiden edustamat kiellot, käskyt ja ohjeet ovat ulkoistuneet oman persoonan ulkopuolelle ääniksi. Äänet ovat jääneet ikäänkuin elämään omaa elämäänsä. (de Bruijn 1995: 7; Vuorinen 1996: 19.)

Tämä määritelmä esiintyy kirjallisuudessa myös dissosiaation nimellä. Ranskalainen psykiatri Pierre Janet esitti jo vuonna 1889, että dissosiaatiossa on kysymys ajatusjärjestelmän hallinnan menettämisestä, jossa järjestelmä elää omaa elämäänsä alitajunnan tasolla. Tutkimukset viittaavat siihen, että traumoja nuoruudessaan kokeneet ihmiset kehittävät dissosiatiivisuustaipumuksen pidemmälle kuin muut. (de Bruijn 1995: 8; van der Hart 1997: 72-73.) Hollantilaisen tutkimuksen mukaan 70 % äänien kuulemisesta alkaakin raskaasta psyykkisestä kokemuksesta, kuten onnettomuudesta, avioerosta, läheisen kuolemasta, työpaikan menettämisestä, sairastumisesta tai insestistä (Puusaari 1996: 26; Romme & Escher 1997: 15).

Kognitiivisen psykologian näkemyksen mukaan selityksenä on kyvyttömyys erottaa sisäinen ja ulkopuolelta tuleva puhe toisistaan, jolloin sisäsyntyinen ääni tulkitaan ulkopuolelta tulevaksi (Puusaari 1996: 26). Kyse on siis arviointivirheestä ja ajattelun häiriintymisestä. Malli selittää, miksi äänien kuuleminen vähenee, kun ihminen tekee jotain tehtävää, joka estää äänien kuulemisen. (Vuorinen 1996: 20.)

Itse ääniä kuulevien keskuudessa suosittu näkökulma on Julian Jaynesin teoria tietoisuuden kehittymisen ja äänien kuulemisen suhteesta. Jaynes on jäljittänyt äänien kuulemista ihmisen evoluutiossa tutkien useita ikivanhoja kulttuureita. Jaynesin mukaan äänien kuuleminen oli koko yhteiskunnalle yhteinen kokemus aina vuoteen 1300 eKr saakka. Silloin syntyi nykyisin tietoisuutena tunnettu käsite ja äänien kuulemisen kyky hävisi yhteiskunnasta. Ihmisillä, jotka tänä päivänä kuulevat ääniä, on edelleen tämän harvinainen taipumus, joka on kadonnut muilta ihmisiltä evoluution myötä. (Hage 1997: 94-96.)

Hollantilainen Limburgin yliopiston sosiaalipsykiatrian professori Marius Romme edustaa ns. uutta lähestymistapaa äänien kuulemiselle. Hänen mukaansa äänien kuuleminen voi olla kyky tai ominaisuus siinä missä vaikka musikaalisuuskin, eikä mikään sairaus. (Cajander 1998: A4.) Romme vertaa äänien kuulemista janoon, joka on ihmisellä normaali ilmiö, tosin yleisempää diabeetikoilla. Samoin äänien kuuleminen voi olla ihan normaali ilmiö, joka on yleisempää psykiatrisista sairauksista kärsivillä. (Berg 1994: 110.) Rommen mukaan äänet aiheuttavat mielenterveysongelmia, kuten pelkoa ja ahdistusta, eikä päinvastoin. Ja vain kolmasosa ääniä kuulevista ihmisistä kärsii ilmiön aiheuttamista mielenterveysongelmista. (Cajander 1998: A4.)

Rommen mukaan tähän asti äänet ovat olleet hoidon kohteena, vaikka ne ovat oire jostakin taustalla olevasta ongelmasta, jota ihminen ei pysty yksin ratkaisemaan. Ratkaiseva askel onkin äänikokemuksista avoimesti puhuminen. Yhdessä vaimonsa tiedetoimittaja Sandra Escherin kanssa Romme on perustanut Hollantiin ääniä kuulevien keskustelu-, tuki- ja terapiaryhmiä. (ma. A4.) Vapaamuotoisia ääniä kuulevien verkostoja ja vertaistukiryhmiä on perustettu muissakin Euroopan maissa mm. Iso-Britanniassa ensimmäisten joukossa. Suomessa on toiminut vuoden 1996 tammikuusta lähtien Moniääniset ry, joka ylläpitää ääniä kuulevien omia vertaisryhmiä ympäri maata. (Vuorinen 1997b: 2-3.)

Kuten alan ammattilaiset, myös itse ääniä kuulevat etsivät jotain selitystä äänille (Escher 1997: 27). Itse ääniä kuulevan Ron Colemanin mukaan jokainen rakentaa omat uskomuksensa omista lähtökohdistaan ja sitä on kunnioitettava. Jokaisella on oma teoriansa, jollekin äänet ovat ajatuksensiirtoa, toinen taas selittää ne Jumalan ääneksi. Colemanin mukaan tärkeää ei kuitenkaan ole syy tai selitys vaan se, että tulee toimeen ja selviytyy. (Puusaari 1996, 26.)

2.3 Selviytyminen

Tässä työssä käytetään rinnakkain sanoja selviytyminen (coping) ja toimeen tuleminen, sillä kirjallisuudessa näitä molempia termejä on käytetty rinnakkain.

Kuuluisan selviytymistä tutkineen Lazaruksen mukaan selviytyminen on seurausta uhkien, menetysten ja haasteiden hallintayrityksestä. Yritys voi kohdentua ihmistä uhkaavan tilanteen tai tunteiden hallintaan. (Ristaniemi 1998: 19-20.) Jos ääni nähdään uhkana tai haasteena, niin Lazaruksen mukaan äänien kanssa selviytymistä edeltää yritys saada ne hallintaan.

Psykologi Ofra Ayalon (1996: 12-15) puolestaan määrittelee selviytymisen prosessiksi, joka on mitä tahansa toimintaa fyysisen tai psyykkisen uhan vähentämiseksi tai poistamiseksi. Ayalonin mukaan selviytyminen vaatii aktiivista uuteen suuntautumista. Vaikeuksien voittaminen vaatii fyysisten ja psyykkisten voimavarojen sekä sosiaalisen tukiverkoston hyödyntämistä. (Ristaniemi 1998: 21-23.) Ayalonin näkemyksen mukaan toiminta eli tässä tapauksessa yritys saada äänet hallintaan on jo itsessään selviytymistä eikä siis pelkästään edellä sitä.

Selviytymistä voidaan pitää hoitotyön tavoitteena, joka on potilaan selviytymistä arkipäivän elämässä terveyteen liittyvissä kysymyksissä, joko tarjotun avun turvin tai ilman. Hoitotyön tehtävänä on auttaa potilasta selviytymään, mikä käytännössä tarkoittaa hoitajan ja potilaan välistä yhteistyötä positiivisten ratkaisujen löytämiseksi potilaan elämäntilanteeseen. Selviytymisen määrittelyä voidaan vertailla myös hoitotieteessä esiintyviin terveyden määritelmiin. (Janhonen & Pyykkö 1996: 41.) Lääketiede ja hoitotiede eroavat siinä, miten ne määrittelevät terveyden ja sairauden. Hoitotyön terveyskäsitykseen taudin puuttumisen lisäksi luetaan myös yksilön itsensä kokemus terveydestään, psyykkinen tasapaino ja sosiaalinen toimintakyky. (Auvinen & Eriksson & Heiskanen & Huopalahti & Marttila & Martikainen & Matikka & Sivonen & Turkki & Walls & Willman 1987: 80.)

2.3.1 Elämänhallinta

Elämänhallinta on melko uusi käsite ja sitä on käytetty monissa eri yhteyksissä. Elämänhallinta -käsitteen juuret löytyvät sekä yhteiskuntatieteistä että psykologiasta. Käsitteenä se on moniulotteinen ja siitä ei ole olemassa yhtenäistä näkemystä. Psykologiassa ja sosiaalipsykologiassa elämänhallintaa vastaavana terminä on käytetty sanaa coping, jota käytetään yleisesti myös selviytymistä vastaavana terminä. (Ristaniemi 1998: 26-27.) Suomalaisten selviytymistä tutkineen Tarja Heiskasen (1997: 298) mukaan elämänhallinta on oman elämän ohjaksista kiinni pitämistä. Elämän sujuva hallinta vaatii elämän näkemistä ymmärrettävänä, hallittavana ja merkityksellisenä.

Äänien kuuleminen saattaa tuottaa tunnetta siitä, ettei itse hallitse elämäänsä, vaan äänet ilmaantuvat silloin kuin niitä huvittaa. Niitä ei pysty kontrolloimaan ja ne alkavat dominoida elämää. (Puusaari 1996: 24.) Siksi on tärkeää oppia tulemaan toimeen äänien kanssa ja tuntea hallitsevansa omaa elämäänsä.

2.3.2 Äänien hallintakeinot

Äänien hallitseminen ei tarkoita äänistä "parantumista", vaan kyse on erilaisten keinojen avulla vastuunottamista omasta elämästä. Hallintakeinoilla äänet eivät siis välttämättä häviä kokonaan, mutta niiden vaikutus ihmisen elämään saattaa lieventyä. (Romme 1997: 98.)

Vuorinen (1996: 24-26) jaottelee selviytymiskeinot älyllisiin, käyttäytymiseen liittyviin ja fysiologisiin keinoihin. Älyllisiä keinoja ovat yritys olla kuuntelematta ääniä, äänien kuunteleminen, äänien kuunteleminen valikoiden, äänien lähettäminen pois ja äänien kanssa keskustelu. Käyttäymiseen liittyvät yritys poistaa äänet keskittymällä muuhun tekemiseen tai kuunteluun, erilaisten sopimusten tekeminen äänien kanssa sekä päiväkirjan pitäminen. Äänipäiväkirjan avulla tarkaillaan äänien esiintymistä, voimakkuutta ja sisältöä. Päiväkirja rohkaisee keskittymään ääniin, jonka on todettu tutkimuksissa olevan tehokkaampi keino kuin äänien huomiotta jättäminen. Fysiologisia selviytymiskeinoja ovat tavallisimmin lääkitys ja rentoutumisharjoitukset, jotka tähtäävät ahdistuksen vähentämiseen. Vuorisen (mt. 24,26) mukaan oma-apuryhmät ovat monille korvaamaton apu äänien hallintatapojen etsimisessä, sillä monesti ääniä kuulevien käyttämät keinot ovat kapea-alaisia. Ryhmässä voi vertaisten keskuudessa jakaa kokemuksia käytetyistä hallintakeinoista ja niiden toimivuudesta.

2.3.3 Oireidenhallintaohjelma

Viime vuosina on onneksi kognitiivisen terapian1 suunnalla alettu kiinnittää huomiota oireiden hallitsemiseen muullakin tavoin kuin lääkityksellä. Suomessa mm. Jorvin sairaalan Psykiatrian kuntoutuspoliklinikalla käytetään kognitiiviseen viitekehykseen pohjautuvaa oireidenhallintaohjelmaa. Se on kehitetty alunperin Los Angelesissa Skitsofrenian ja Psykiatrisen Kuntoutuksen Kliinisessä tutkimuskeskuksessa. Rune Röyks ja Tarja Saarela ovat kääntäneet ja soveltaneet ohjelman Suomeen. Heidän mukaansa oireidenhallintaohjelma on tehty auttamaan skitsofreniaa tai muuta pitkäaikaista mielisairautta sairastavia potilaita hallitsemaan itsenäisemmin oireitaan. Tutkimustulokset ohjelmasta ovat olleet rohkaisevia. (Röyks & Saarela 1993a: 1,3.)

Ohjelmaan kuuluu pitkälle strukturoituja ohjelmia, joiden avulla potilaille opetetaan sosiaalisia taitoja ja itsenäisempää elämistä (mt. 1). Opetusohjelmien sisältö jakautuu neljään taitoalueeseen, joista yksi on pysyväisoireidenhallinta. Pysyväisoireet ovat oireita, joita ilmenee lähes jatkuvasti, vaikka lääkkeitä käytetään säännöllisesti, mutta eivät kuitenkaan merkitse taudin akuuttivaiheen uusiutumista. Pysyväisoireisiin luetaan myös äänien kuuleminen. (Röyks ym. 1993b: 25)

Pysyväisoireidenhallinnassa on tavoitteena, että potilaaat oppivat tunnistamaan omat pysyväisoireensa, käsittelemään oireita erityistekniikoilla ja seuraamaan niitä päivittäin. Ohjelmaa toteuttaessa on muistettava, että monet potilaat ovat saattaneet jo kehittää omat oireiden käsittelytekniikkansa, esim. kieltämällä äänet. Myös useita vuosia oireista kärsineille voi tapahtua oireiden vähenemistä tai lieventymistä, jos he saavat kunnolla hoitoa ja käyttävät ohjelmassa opetettavia hallintamenetelmiä. (Röyks ym.1993a: 91.) Ohjelmassa äänien hallitsemiseksi ehdotetaan seuraavia menetelmiä (mt. 109):

Hyräile tai laula Käy makuulle ja rentoudu
Ota nokkaunet Keskusteleäänien kanssa
Käske äänien mennä pois Voimistele tai urheile
Ajattele "seis" Katso TV:tä
Puhu ystäviesi kanssa Tee mieliharrastustasi
Mene elokuviin Täytä pysyväisoireiden arviointipaperiasi
Lue kirjaa tai lehteä Kuuntele radiota

Oireidenhallintaohjelma tekee tuloaan myös muihin sairaaloihin, ryhmiä on alkanut toimia mm. vuonna 1998 myös Helsingin kaupungin laitoksissa. On hyvä, että ohjelman kautta on alettu kiinnittää huomiota äänien kuulemisen ilmiöön ja erityisesti äänien hallitsemisen näkökulmasta. Toisaalta ohjelma leimaa äänet edelleen vakavan, kroonisen sairauden, lähinnä skitsofrenian, oireeksi. Tosin koko ohjelma on kroonisesti sairaille laadittu ja siinä se vastaa varmasti tarkoitustaan, eikä tutkija toki halua epäillä sen vaikutusta kroonikkopotilaan elämänlaatuun.

3 Aikaisemmat tutkimukset

Aikaisempia vastaavanlaisia tutkimuksia aiheesta oli vaikea löytää, sillä Suomessa on äänien kuulemisen ilmiötä tutkittu hyvin vähän, eikä ulkomaisia tutkimuksia ole täällä juuri julkaistu. Hollannissa ja Englannissa ollaan edelläkävijöitä tällä saralla ja Yhdysvalloissa on myös tutkittu aihetta.

Hollannissa sosiaalipsykiatri Marius Romme lähti vuonna 1987 etsimään televisio-ohjelman kautta ääniä kuulevia ihmisiä yhden potilaansa auttamiseksi. Rommea kiinnosti erityisesti miten äänien kanssa voi selviytyä. Tästä lähti liikkeelle kyselytutkimus, johon osallistui 186 ääniä kuulevaa ihmistä. 6% vastanneista ilmoitti alkaneensa kuulla ääniä ennen kuuden vuoden ikää, 10%:lle äänet ilmaantuivat 10 ja 20 ikävuoden välillä ja 75%:lla äänet olivat alkaneet yli 20-vuotiaana. 87 ihmistä oli kuullut ääniä pidempään kuin 10 vuotta, 50 viidestä kymmeneen vuoden ajan ja 56 alle viiden vuoden ajan. Puolet vastanneista eivät enää kuulleet ääniä lainkaan. 34% vastanneista kertoi selviytyvänsä hyvin ääniensä kanssa ja 66% selviytyi heikosti. (Berg 1996: 110; Romme ym. 1997: 11-13.)

Rommen tutkijaryhmä luokittelee äänien kanssa selviytymisen kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisenä tulee hämmennysvaihe. Useimmat ääniä kuulevista kuvasivat äänien alkaneen yhtäkkiä, mikä aiheutti hämmennystä ja ahdistusta. Hämmennys näytti olevan voimakkainta, jos alkamishetki sijoittui nuoruusikään ja suhtautuminen oli helpompaa, jos äänet ilmaantuivat lapsuudessa tai myöhemällä aikuisiällä. 70 % vastanneista liitti ilmiön alkamisen johonkin traumaattiseen tai voimakkaasti tunnepitoiseen tapahtumaan. Hämmennysvaihe saattaa kestää viikoista kuukausiin, jopa vuosiin. Seuraavaksi ilmeni järjestäytymisen vaihe, jossa ihmiset etsivät strategiota äänien kanssa toimeentulemiseen. Tutkimuksen mukaan kaikkein tehokkaimmaksi menetelmäksi osoittautui keskittyminen vain positiivisiin ääniin. Viimeisessä tasaantumisen vaiheessa ihmiset olivat oppineet tulemaan toimeen ääniensä kanssa, ne olivat muotoutuneet osaksi heidän persoonallisuuttaan. (Berg 1996: 110-112; Romme ym. 1997: 14-19.)

Rommen tutkimusryhmä jakoi kyselyyn vastanneet ihmiset kahteen ryhmään: niihin, jotka selviytyivät äänien kanssa (34%) ja niihin, jotka eivät (66%). Selviytyjät kykenivät pitämään äänet hallinnassaan, ei-selviytyjät pyrkivät kontrolloimaan ääniä olemalla välittämättä niistä. Jälkimmäinen ryhmä oli taipuvaisempi hakemaan apua psykiatrisesta hoidosta. Tästä Romme ja hänen työryhmänsä tekivät johtopäätöksen, että aktiivinen äänien kanssa selviytyminen on tehokkaampi strategia kuin yritys päästä äänistä eroon passiivisilla keinoilla. (Berg 1996: 111-112; Romme ym. 1997: 13.)

Englannissa on myös tehty äänien kuulemisen tutkimusta. Manchesterin yliopiston psykologian laitoksella Leudar, Thomas, McNally ja Glinski (1997: 885-898) ovat tutkineet äänien pragmatiikkaa2 haastattelemalla 28 henkilöä, joista 14 oli diagnosoitu skitsofreenikoiksi ja toiset 14 olivat opiskelijoita, jotka kuulivat ääniä, mutta eivät ole olleet psykiatrisessa hoidossa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että äänet olivat usein lähtöisin ihmisiltä, jotka olivat tärkeitä kuulijalleen. Äänet puhuivat maanläheisistä asioista liittyen yleensä kuulijan senhetkiseen toimintaan. Äänet puhuivat tyypillisesti suoraan kuulijalleen ilman yhteyttä toisiinsa. Vastoin aiempaa tietoa äänet eivät yrittäneet painostaa kuulijaa tekemään jotakin vaan pikemminkin ne vaikuttivat kuulijan valintoihin miten toimia. Nämä piirteet olivat riippumattomia ääniä kuulevan diagnoosista. Tutkijat löysivät kuitenkin eroavaisuuksia skitsofreenikoiden ja opiskelijoiden välillä: skitsofreenikoilla äänet kohdentuivat harvemmin heidän perheenjäseniinsä ja heillä äänet yllyttivät useammin väkivaltaan.

Birchwood ja Chadwick (1997: 1345-1353) Birminghamin yliopistosta ovat tehneet tutkimuksen äänien kaikkivoipaisesta luonteesta. Tutkimuksessa haastateltiin 62 ääniä kuulevaa skitsofreenikkoa. Hypoteesina oli, että äänien aiheuttamat tunteet, kuten viha ja pelko, ovat enemmän yhteydessä ääniin liittyviin uskomuksiin kuin äänien muotoon, sisältöön tai rakenteeseen. Tulosten mukaan uskomukset äänien voimasta ja tarkoituksesta liittyvät läheisesti selviytymiskäyttäytymiseen ja tunteisiin. Äänien muodolla, tiheydellä ja voimakkuudella ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä käyttäytymiseen tai tunteisiin ja vain neljäsosalla ääniuskomukset olivat suoraa seurausta äänien sisällöstä.

Yhdysvalloissa Kalifornian yliopistossa San Fransiscossa Buccheri, Trygstad, Kanas, Waldron ja Dowling (1996,1997) ovat tutkineet skitsofreniapotilaiden kuuloharhoja ja niiden hallintaa ryhmässä käyttäytymiseen perustuvilla menetelmillä. Tutkimuksessa kokeiltiin myös 11 oireidenhallintamenetelmän tehokkuutta äänien hallitsemisessa. Tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että pysyviä kuuloharhoja voidaan hallita käyttäytymismenetelmillä. Jokainen tutkimukseen osallistunut löysi ainakin yhden menetelmän, joka vähensi oireista johtuvaa ahdistusta. Sekä tutkimukseen osallistujat että tutkijat raportoivat, että ryhmätyöskentely oli positiivinen kokemus. (Buccheri ym. 1996: 12-25)

Tutkimusta jatkettiin arvioinneilla ryhmäkokouksissa 3, 6, 9 ja 12 kuukauden kuluttua oireidenhallintaryhmien loppumisesta. Tuloksena oli, että enemmistö osallistujista käytti vielä vuodenkin jälkeen opetettuja hallintamenetelmiä ja he olivat kokeneet oireiden lievittyneen. Äänien hallintamenetelmien todettiin olevan yhtä yksilöllisiä kuin itse oireetkin. Kaikki 11 menetelmää toimivat ainakin yhdellä osallistujalla, mutta yksikään menetelmistä ei toiminut kaikilla. (Buccheri ym. 1997: 20-28)

Suomessa Helena Jääskeläinen ja Eija Kellokoski (1996) Jyväskylän sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksesta ovat tehneet seminaarityön ääniä kuulevien kokemuksista itsehoitoryhmästä. Työssä kuvattiin myös ryhmäläisten omia selitysmalleja äänien kuulemiselle. Jääskeläinen ja Kellokoski tulivat tulokseen, että äänien kuuleminen on hyvin subjektiivinen kokemus, selitysmalleja oli yhtä monta kuin äänien kuulijaakin. Tutkimuksen mukaan äänet ovat kuulijalleen erittäin todellinen ja "luonnollinenkin" kokemus. Ääniä kuulevat eivät hämmästele taikka ihmettele omaa kokemustaan, vaan he ovat oppineet ymmärtämään sen osana itseään. Ryhmä on auttanut tässä antamalla etäisyyttä äänikokemuksen tarkastelemiseen.

Uusia tutkimuksia aiheesta on tulossa myös kotimaassa. Jyväskylässä on tekeillä lisenssiaattityö äänien kuulemisesta. Kangasvuoren sairaalan psykologi Seppo Anttonen (1998) tutkii ääniä kognitiivisesta viitekehyksestä käsin. Åbo Akademin psykologian laitokselta Kenneth Tuominen on tekemässä Pro Gradu -tutkielmaa yhteistyössä Mielenterveyden Keskusliiton kanssa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää mistä johtuvat yksilölliset erot suhtautumisessa äänien kuulemiseen sekä millaisia keinoja käytetään äänien kanssa elämiseen. Tutkielma valmistunee keväällä 1999.

4 Päättötyön tarkoitus ja tutkimustehtävät

Tutkielman tarkoituksena on kuvata ääniä kuulleiden kokemuksia äänien kuulemisesta ja niiden kanssa selviytymisestä. Aihetta on tutkittu vähän ja siksi on tärkeää saada tietoa asiantuntijoiden, itse ääniä kuulleiden, kokemuksista. Tätä tietoa voidaan soveltaa ja hyödyntää käytännön hoitotyössä. Tarkoituksena on myös tuoda tutkielman avulla äänien kuulemisen ilmiötä esille, sillä aihe on edelleen tuntematon ja hämmentävä niin ääniä kuuleville kuin muillekin.

Tutkimustehtävät:

5 Tutkimuksen metodologiset lähtökohdat

Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen eli laadullinen. Laadullisen tutkimuksen kohteena ei ole objektiivinen totuus vaan koettu ihmisen tajunnassa ilmenevä todellisuus. Laadullinen lähestymistapa pyrkii tulkitsemaan ja ymmärtämään ihmisen ainutlaatuisia ajatuksia, merkityksiä, kokemuksia ja käyttäytymistä, tässä tapauksessa ihmisen subjektiivista kokemusta hänen sisäisestä maailmastaan, äänien kuulemisesta. (Krause & Kiikkala 1996: 77-78.) Tutkimuksessa on käytetty induktiivista ajattelua, siis lähdetty yksittäisten ihmisten kokemuksista ymmärtäen ja soveltaen niitä laajempaan yhteyteen aineiston sisällön analysoinnin avulla.

5.1 Fenomenologia

Fenomenologia on sekä filosofia että metodi. Menetelmänä sitä käytetään erityisesti laadullisessa tutkimuksessa. Äänien kuuleminen on niin subjektiivinen ihmisen tajunnallinen kokemus, ettei sitä voi lähestyä juuri muulla tavoin kuin fenomenologisen näkemyksen kautta.

Fenomenologisen filosofian voimahahmo Edmund Husserl otaksui, että todellinen maailma on olemassa ja tämä todellisuus tavoitetaan inhimillisen kokemuksen välityksellä (Grönfors 1982: 21). Husserlille ihmisen välitön subjektiivinen kokemus oli totuuden perusta (Perttula 1995: 7). "Fenomenologiassa ihmisen oletetaan elävän jakamattomassa elämismaailmassa, josta saadaan tietoa ihmisen tajunnan kautta" (Krause ym. 1996: 79).

Tutkimusta tehtäessä fenomenologisen menetelmän kautta pyritään ymmärtämään inhimillisiä kokemuksia tutkimukseen osallistuneiden ihmisten kuvausten perusteella, jolloin ihmisen todellisuutta tarkastellaan yksilöllisestä näkökulmasta käsin ja ihmisten kokemuksia kuvaillaan sellaisina kuin ne on eletty (mt. 80). Fenomenologiassa varsinaisena tutkimuskohteena on siis koettu ja eletty maailma, luonnollinen maailma. Tavoitteena on samalla kertaa kuvata ja ymmärtää tätä maailmaa. (Laine & Kuhmonen 1995: 163.) Fenomenologinen metodi edellyttää tutkijalta luonnollisen asenteensa reflektiota ja sen jälkeistä sulkeistamista. Tutkijan tulee tiedostaa oma kokemuksensa tutkittavasta ilmiöstä ja pyrkiä tutkimustilanteessa tietoisesti siirtämään syrjään tämä ennakkokäsitys. (Perttula 1995: 116.)

5.2 Teemahaastattelu

Kvalitatiivisessa tutkimuksessa tutkijan ja tutkittavan välistä suhdetta luonnehtii dialogi ja yhteistyö. (Krause ym. 1996: 78) Tämän tyyppisen tutkimuksen tiedonkeruu- menetelmäksi sopii hyvin teemahaastattelu. Teemahaastattelu on puolistrukturoitu haastattelumenetelmä, jossa aihepiirit eli teemat ovat tiedossa, mutta kysymyksillä ei ole etukäteen määrättyä tarkkaa muotoa tai järjestystä. Menetelmä sopii erityisesti tutkittaessa emotionaalisesti arkoja aiheita ja ilmiöitä, joista haastateltavat eivät ole tottuneet puhumaan päivittäin, mitä äänien kuuleminen kiistatta on. (Hirsjärvi & Hurme 1991: 35-36.) Ns. avoinhaastattelu sopisi myös samantyyppisiin aiheisiin, mutta teemahaastattelu tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta, koska haastateltavien psyykkisestä tilasta ei ollut etukäteen tietoa. Ennalta määritellyt teema-alueet pitävät haastattelun paremmin koossa ja asiassa, kun kyseessä olisi voinut olla keskustelussa hyvinkin hajanainen ihminen.

Teemahaastattelun käyttö fenomenologisessa tutkimuksessa on kuitenkin hieman ristiriitaista. Tutkijan esiymmärryksestä syntyvät teemat ja hänen haastattelussaan käyttämä kieli saattavat ohjata haastateltavien ajattelua ja ilmaisuja. Tämän vuoksi teemat on pidettävä väljinä ja on vältettävä tutkittavan mahdollista ohjailemista, jotta hänen omien kokemustensa esilletulo ei estyisi. Teemahaastattelussa haastateltavien on kuitenkin mahdollista reagoida luontevasti ja vapaasti, sillä haastattelu muodostuu usein keskustelunomaiseksi ja täten varmistetaan haastateltavalle tärkeiden asioiden esilletulo. Hyvin toteutettuna teemahaastattelu ottaa ihmisen huomioon sekä toimivana että ajattelevana olentona. (Åstedt-Kurki & Nieminen 1997: 156.)

6 Tutkimuksen suorittaminen

6.1 Henkilöt ja heidän valintansa

Tutkija halusi tutkimukseen henkilöitä, jotka ovat kuulleet ääniä ja haluavat puhua niistä, mutta eivät ole käsitelleet aihetta perusteellisesti aiemmin, esim. oireidenhallinta- tai itsehoitoryhmässä. Tutkija otti yhteyttä sekä puhelimitse että kirjeitse erääseen mielenterveyspotilaille tarkoitettuun yhdistykseen toukokuussa 1998. Yhdistyksen henkilökunta antoi luvan käyttää tilojaan, mutta ei etukäteen informoinut jäseniään tutkimuksesta tutkijan pyynnöstä huolimatta. Tutkija kävi itse kahteen otteeseen yhdistyksen tiloissa kertomassa jäsenille tutkimuksesta ja haastattelemassa neljää henkilöä. Tutkimukseen osallistuneista miehiä oli kolme ja naisia yksi. Kaikki haastatellut olivat aikuisiässä. Tutkijalla ei ole tiedossaan kenenkään osallistuneen sairaushistoriaa tai diagnoosia, sillä ne tiedot eivät ole oleellisia tämän tutkimuksen kannalta. Kaikki haastateltavista olivat kuulleet ääniä jossain elämänsä vaiheessa, kaksi jatkuvasti useamman vuoden ajan ja kaksi ajoittain useamman vuoden ajan. Kukaan osallistuneista ei kuullut ääniä haastatteluhetkellä.

6.2 Aineiston keruu

Aineiston kerääminen tapahtui teemahaastattelulla. Ennen haastattelun alkua tutkija kertoi tutkimuksen tarkoituksesta ja vastasi osallistuneiden kysymyksiin aiheesta. Kaikki haastatellut osallistuivat tutkimukseen vapaaehtoisesti ja anonyymeina. Heille kerrottiin mitä arkaluontoiselle materiaalille tapahtuu tutkimuksen edetessä ja painotettiin luottamuksellisuutta tutkijan ja osallistuneen välillä.

Haastattelut nauhoitettiin. Ne kestivät 20 minuutista kolmeen varttiin, riippuen haastateltavan luontaisesta kyvystä ilmaista itseään suullisesti sekä sairaudentilasta. Yhden haastateltavan oli vaikea istua paikallaan pitkiä aikoja, toisen puhe hypähteli useasti kesken lauseen toiseen asiaan. Haastattelujen ilmapiirit olivat yleisesti hyvät ja avoimet ottaen huomioon, että haastatelluilla ei ollut paljon aikaa miettiä osallistumistaan. Yhtä haastattelua hieman häiritsi viereisestä huoneesta kuulunut kovaääninen musiikki.

Tutkimuksessa käytettiin ennalta tehtyä suuntaa-antavaa haastattelurunkoa, jossa oli kolme teemaa ja lisäksi apukysymyksiä (liite 2). Kysymykset muotoutuivat lopullisesti kuitenkin vasta haastatteluhetkellä. Valmiit apukysymykset oli tehty lähinnä tutkijan rauhoittamiseksi haastattelutilanteessa, sillä hän jännitti niitä etukäteen. Haastattelurungon kysymyksiä käytettiin vaihtelevasti eri haastatteluissa ja tutkija kysyi asioita spontaanistikin haastattelujen edetessä. Joissain haastatteluissa tutkija oli enemmän äänessä, mikä johtui haastateltavan kyvystä ilmaista itseään verbaalisesti. Välillä tutkija saattoi kysyä samaa asiaa toisella tavalla vain rohkaistakseen haastateltavaa kertomaan enemmän arasta aiheesta. Toisaalta yhdessä haastattelussa ei tarvinnut nimeksikään puuttua haastateltavan kerrontaan.

Välillä tutkija tunsi avuttomuutta saada haastateltavaa kertomaan enemmän, ehkä johtuen kokemattomuudesta, tilanne kun oli uusi kummallekin. Toisaalta oli ehkä hyvä, ettei tutkija aina osannut tarkentaa kysymyksiään, sillä silloin ei ollut taitoa ohjaillakaan haastateltavaa tiettyyn suuntaan. Kaksi haastateltavaa epäili onko heidän kokemuksistaan ollenkaan hyötyä, jolloin tutkija vakuutti juuri erilaisten, aitojen kokemusten olevan tärkeitä.

Nauhoitetut keskustelut kuunneltiin viikkoa myöhemmin kokonaisuudessaan, minkä jälkeen ne kirjoitettiin sanatarkasti puhtaaksi. Sivuja kertyi 17 ja aikaa kirjoittamiseen kului noin 12 tuntia.

6.3 Aineiston analysointi

Fenomenologisessa tutkimuksessa pyritään analyysin avulla tavoittamaan ihmisen kokemusmaailma ja heidän asioilleen antamat merkitykset. Tulokset syntyvät tutkijan oman ajatustyön tuotteina, jonka kulkua ohjaavat tutkimuksen tarkoitus ja kerätty aineisto. Tutkija järjestelee ja erittelee aineistoa suhteuttaen osia kokonaisuuksiin ja tekee tulkintoja. Tässä tutkimuksessa aineiston analysoinnissa käytetään apuna Colaizzin alunperin psykologian alalle kehittelemää fenomenologista analyysimenetelmää. Sen avulla saadaan tietoa juuri subjektiivisista, eletyistä kokemuksista. Colaizzin kuvaama analyysi etenee vaiheittain seuraavasti:

  1. Tutkittavien kuvauksiin perehtyminen ja aineistosta kokonaiskäsityksen muodostaminen.
  2. Tutkittavaa aihetta kuvaavien tärkeiden ilmaisujen erottaminen aineistosta.
  3. Ilmaisuista esiin nousevien merkitysten muodostaminen ja niiden vertaaminen alkuperäiseen aineistoon.
  4. Merkitysten kokoaminen ja järjestäminen suuremmiksi teemoiksi.
  5. Tulosten yhdistäminen tutkittavaa ilmiötä kuvaaviksi kokonaisuuksiksi.
  6. Ilmiön kuvauksen muotoileminen tyhjentävästi niin, että se ilmaisee ilmiön olennaisen rakenteen.
  7. Tulosten paikkansapitävyyden tarkastelu vertaamalla ja peilaamalla niitä alkuperäiseen aineistoon.
(Rantala 1995: 32; Åstedt-Kurki ym. 1997: 157-158)

Tässä tutkielmassa ei ole orjallisesti noudatettu Colaizzin kuvaamia vaiheita, vaan niitä on pidetty jonkinlaisena ohjenuorana analyysin edetessä, sillä fenomenologisen tutkimuksen analyysin tarkoitus ei ole olla vain teknisten suoritusten sarja, joka toistuisi tutkimuksissa aina samanlaisena. Analyysin eteneminen muodostuu kunkin tutkimuksen kuluessa, vaikka tietyt ominaispiirteet tulee olla tunnistettavissa. (Åstedt-Kurki ym. 1997: 158.)

Tutkittavien kuvauksiin perehtyminen lähti liikkeelle jo purettaessa aineistoa nauhalta kirjalliseen muotoon, minkä tutkija teki itse. Lisäksi tutkija luki litteroidun aineiston moneen kertaan kokonaiskuvan muodostamiseksi. Sen jälkeen tutkija alleviivasi aineistosta ääniä kuulemisen ilmiön kannalta tärkeitä ilmaisuja, palaten muutaman kerran alkuun löytäen lisää ilmaisuja ja poistaen joitain, mitkä eivät tarkemman pohdinnan jälkeen olleet oleellisia. Ilmaisut vaihtelivat yhdestä sanasta muutamaan virkkeeseen. Ilmaisuja löytyi 133 kappaletta, mikä on ehkä paljon näinkin pienestä aineistosta. Se kertoo haastattelujen olleen valtaosin tiiviitä ja asiaan keskittyneitä. Toisaalta se voi johtua tutkijan kokemattomuudestakin, sillä niin monet ilmaisut tuntuivat tärkeiltä, ettei niitä haluttu jättää analyysin ulkopuolelle. Aineistossa oli harvoja samaa tarkoittavia ilmaisuja, koska osallistuneiden kokemukset olivat hyvin yksilöllisiä. Tosin tutkija halusi ottaa osittain samaakin tarkoittavia tärkeitä ilmaisuja analyysiin mukaan. Ilmaisuja etsiessä tutkijalle nousi mieleen isompia teemoja tutkimusongelmien ohjaamana. Colaizzin kuvaamista vaiheista poiketen teemat kirjoitettiin jo tässä vaiheessa muistiin.

Sen jälkeen tutkija alkoi muodostaa ilmaisuista merkityksiä palaten Colaizzin kolmanteen vaiheeseen. Merkitysten muodostamista ilmaisuista esimerkkien avulla on kuvattu liitteessä 3. Tämän vaiheen tutkija koki erityisen vaikeaksi ja aikaa vieväksi. Tutkija olisi toivonut itselleen työparia, jolloin olisi voinut käydä keskustelua ja saada laajempaa kosketusta analyysiin. Joistain ilmaisuista tuntui löytyvän merkitys helposti, kun taas joidenkin ilmaisujen kohdalla tutkija tunsi epätoivoa ikäänkuin tulkitessaan toisen sanomaa, miettien kumman, tutkijan vai haastatellun, lähtökohdasta tämä merkitys on muodostunut. Siksi tutkija vertasi merkityksiä alkuperäiseen aineistoon useaan otteeseen tarkentaen niitä. Merkityksiin ei millään pystynyt sisällyttämään kaikkia yksittäisiä ja ainutkertaisia havaintoja, joita ääniä kuulleet olivat tehneet. Lopulta merkityksiä syntyi 40. Ne kirjoitettiin ylös erilliselle paperille, numeroitiin juoksevasti ja numero kirjoitettiin vastaavan ilmaisun viereen litteroituun aineistoon. Sen jälkeen kukin merkitys leikattiin omaksi yksittäiseksi lapukseen.

Sitten merkityksistä alettiin koota palapelin tavoin isompia kokonaisuuksia verraten niitä jo aikaisemmin muotoutuneihin teemoihin, jotka tarkentuivat tässä vaiheessa. Tämä vaihe koettiin myös hankalana. Osa merkityksistä tuntui kuuluvan kahteen teemaan ja lappuja pyöriteltiin edestakaisen useaan kertaan. Teemoja syntyi loppujen lopuksi kolme. Sen jälkeen ilmiötä kuvattiin teemoittain kuljettaen alkuperäistä aineistoa mukana lainaten sieltä suoria otteita tuloksia raportoidessa. Colaizzista poiketen tutkija poimi aineistosta vielä tässä vaiheessa yksittäisiä sanoja muodostaen yhden taulukon tulosten raportointia varten. Lopuksi vielä verrattiin tuloksia alkuperäiseen aineistoon, minkä seurauksena muutamia sanamuotoja tulosten raportoinnissa muutettiin vastaamaan paremmin alkuperäistä kuvausta, mutta mitään suuria muutoksia ei vertailun perusteella tarvinnut tehdä.

6.4 Eettiset näkökohdat

Osallistuminen tutkimukseen oli täysin vapaaehtoista, lupa kysyttiin erikseen jokaiselta haastatellulta. Tutkimuksesta kieltäytyminen ja keskeyttäminen olivat sallittuja. Luottamuksellisuutta painotettiin. Tutkittaville kerrottiin tutkimuksen tarkoituksesta, siitä mihin tietoa käytetään ja kenelle tutkimus on suunnattu. Tutkimuksen hyödystä hoitotyön kehittämisessä myös keskusteltiin. Tutkija halusi erityisesti painottaa, että haastatellut ihmiset ovat asiantuntijoita omissa kokemuksissaan ja heidän tiedoistaan ammattilaiset voivat hyötyä.

Kun kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa tutkimusaineisto on kerätty yhdestä ainoasta paikasta ja vain neljältä henkilöltä, on heidän henkilöllisyytensä salaamiseen kiinnitettävä erityistä huomiota (Vehviläinen-Julkunen 1997: 28). Kaikki haastatellut halusivat osallistua tutkimukseen anonyymeina, edes tutkija ei tiedä osallistuneista kuin kahden etunimet. Vehviläinen-Julkusen (mt. 28) mukaan nimettömyys ei sinänsä riitä, sillä edes tutkittavien läheiset eivät saa tunnistaa heitä. Tulosten raportoinnissa käytettiin suoria lainauksia haastatteluista, mikä voi osaltaan edesauttaa tutkittavien henkilöllisyyden ilmituloa. Tästä syystä on pyritty välttämään hyvin pitkiä suoria lainauksia ja lainatuista katkelmista on poistettu persoonallisia ilmauksia, paikkojen nimiä sekä tarkkoja aikamääreitä. Tärkeää oli myös välttää raportoinnissa haastattelupaikan liian tarkkaa kuvailua.

Nauhurin käyttöä koskevat asiat käsiteltiin ennen haastattelua. Osallistuneille kerrottiin mitä arkaluonteiselle materiaalille tapahtuu tutkimuksen edetessä ja painotettiin, että nauhoitukset kuuntelee vain tutkija itse. Kun tutkimuksen valmistuttua nauhoja ei enää tarvita, ne tuhotaan asianmukaisella tavalla.

Tutkimuksen eettistä pohjaa horjuttaa se, että tutkija ei antanut yhteystietojaan kaikille osallistuneille, vaan ainoastaan haastattelupaikan yhdistyksen työntekijälle. Näin haastateltujen on hankalaa enää jälkeenpäin keskeyttää osallistumisensa tutkimukseen, jos he muuttavat mielensä, mihin heillä toki olisi oikeus.

7 Tutkimustulokset: Kokemuksia äänien kuulemisesta

Tuloksien raportoinnissa käytetään kursivoitua tekstiä lainattaessa suoraan tutkimukseen osallistuneiden ilmaisuja.

7.1 Äänet, tunteet ja elämä

Äänien kuuleminen on hyvin yksilöllinen kokemus, jokaisen haastatellun tarina oli erilainen. Yhteistä kokemukselle kuitenkin on sen aitous, äänien kuuleminen on kuulijalleen aivan todellinen kokemus.

"Ne on ihan aitoja ääniä - - - mä koin ne ihan, se oli ihan aito kokemus - - - se on ihan niinkun normaalia elämää, se on ihan niinkun sinäkin kuulet mun ääneni tässä. Ne äänien lähteet eivät vaan ole näkyvissä tai ne on esimerkiksi lintuja, sä kuulet kun lintu puhuu sulle..."

Kaikki haastatellut kuulivat puhetta, yhdelle puhuivat linnut, toiset kuulivat kavereidensa ääniä ja eräs perheenjäsentensä puhetta. Osa kuuli ääniä ainoastaan yksin ollessaan ja yhdellä oli aina läsnä muita ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan olleet sillä hetkellä suorassa kontaktissa kyseisen henkilön kanssa. Ääni saattoi tuntua tulevan oman pään sisältä tai jostain ulkopuolelta. Äänet saattoivat puhua suoraan kuulijalleen tai keskustella vain keskenään.

"...mun omaiset tavallaan keskusteli mun pää sisällä. Puhuivat lähinnä itsestään,mutta myös musta. - - - yks oli sellanen tapahtuma, mistä itse oon kokenu syyllisyyttä, niin ne keskustelivat onks heille tapahtunu samanlaista..."

Sama ihminen saattaa kuulla sisällöltään sekä positiivisia että negatiivisia ääniä. Äänien sanoma on aineiston perusteella kuitenkin useammin negatiivisesti sävyttynyt: uhkaava, käskevä tai syyttävä.

"...aina se tyyli on semmonen syyttävä, negatiivisen sävynen - - - jotaki, ett huono, mikä paskakasa minää, tai jotaki tuommosta - - - mikäs paska tuossa ja ett nyt hakataan..."
"...mä kuulin ihan hurjia juttuja, että mua uhataan tappaa ja uhkaavii äänii ja välillä mä kuulin kaverin ääniä. Sit vuoden se sit kesti ja sit rupes kuuluu miehen ja naisen ääniä, kommentteja mun ajatuksista ja tollasia - - - miesääni on semmonen enemmän komentava ja käskevä ja naisääni on kannustava - - -lai'ast laitaan ne kommentoi, pahimpii on ne, ett tapa ittes..."

Äänet usein kommentoivat kuulijansa ajatuksia ja tekemisiä, mutta ne antavat myös ohjeita, joita noudatetaan tai ainakin yritetään noudattaa.

"...heti aamulla kommentti, että kuulenks mä ääniä nii vastakommentti oli, että kyllähän sä kuulet vieläkin niitä, ettei ne oo mihkään hävinny - - - ne käski, ett tee jotain spontaanisti. Siin oliki tekemistä, ku ei keksiny mitää spontaania mitä vois tehä. Äänet kommentoi, ettei toi ihan spontaania oo..."

Aineiston perusteella äänien herättämät tunteet ovat pitkälti riippuvaisia niiden sisällöstä ja sanomasta. Negatiiviset äänet voidaan kokea hyvinkin tuskaisina, ahdistavia, jopa pelottavina. Yksi haastatelluista nimesi kokemuksensa "piinapenkiksi". Mutta äänet voidaan kokea myös positiivisina: miellyttävinä, ystävällisinä, mukavina tai harmittomina.

"...ne hysää mua ja kehuu mua ja sanoo, ett tsemppaa nyt..."

Tutkimuksessa kävi selvästi ilmi se, että äänien kuuleminen on kokemus, josta ei puhuta helposti, ei läheisille eikä ammattiauttajille. Asiaa saatetaan salailla jopa vuosia. Taustalla saattaa olla esimerkiksi pelko hulluksi leimaantumisesta.

"Oli vähän ihme olo kyllä, että en uskaltanu kenellekään puhuu sit siitä ennenkun vasta sitte kun sairastuin - - - no, on siinä semmonen pelko kyllä, että tuota katotaan, että just joku hullu tai jotain. Ei oo kovin helppo tästä puhua.
Nyt on helpompi puhua, ei sillee nii häpeä..."
"...kun mä rupesin kuulee ääniä ja jouduin (sairaalaan), siellä mä en uskaltanu kertoo kenellekkään - - - äänet kielsi, ett ei saanu puhuu, ettei saa puhuu kenellekkää, ett sen takii se kesti, ett oli parin kuukauden viive ennen kun mä puhuin..."

Aineistosta käy ilmi, että äänet voivat vaikuttaa monella tavalla kuulijansa elämään. Äänet saattavat tuoda sisältöä elämään, ne voivat olla tuttuja, jopa ystäviä. Yksi haastatelluista kuvasi äänien avartaneen hänen maailmaansa. Jotkut kokivat äänet taas osana sairautta, kuten yhdelle äänet olivat huono merkki, enne psyykkisen kunnon huonontumisesta:

"...pelottaa hirveesti, ett jos on niin huonossa kunnossa että kuulee ääniä niin tietää, ett siin on pakkohoito hyvin lähellä, nii joutuu suljettuun tilaan ja pakkolääkitykseen..."

Äänillä on usein vaikutusta myös ihmisen sosiaaliseen elämään: äänistä vaietaan ja ääniä kuuleva eristäytyy omaan sisäiseen maailmaansa, jolloin yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin saattaa jäädä kokonaan:

"mä eristäydyin niin tehokkaasti, ettei mulla ollut yhtään tuttavaa tai ystävää muuta ku sukulaiset - - - ne ei oikeestaan tiedä mun sairaudesta yhtään mitään, en mä oo kertonu niille mun asioita, mitään mun sairaudesta..."

Erityisesti äänien antamien ohjeiden noudattaminen voi saada aikaan hyvin epätavallista käyttäytymistä, jota yksi tutkimukseen osallistuneista kuvasi "häiriintyneenä käyttäytymisenä". Haastatelluille oli tapahtunut aika "hurjiakin juttuja" äänien antamien ohjeiden seurauksena:

"Välillä mä heitin kaikki lääkkeet pois, kun äänet kommentoi, ett ne on huumeita, ett sun pitää tehä jotain, ett sä paranet tosta huumeiden käytöstä, että ilmianna ittes polisiille ja minähän soitin poliisille ja kerroin kaikki mitä mä oon tehny. Mä vein lääkkeet poliisiasemalle ja sanoin, ett mä en syö näit enää... Ne vähän ihmetteli..."
"...ne äänet käski mun tota mennä Japaniin perustamaan yritystä ja ja, että kun mulla ei ollut rahaa, matkarahaa, niin ne tota käski mun kaappaamaan (laivan) ja lähtemään sillä. Mä menin kaappaamaan (laivaa) lintujen ohjeiden mukaan, mä jouduin mielisairaalaan siitä hyvästä. Joo, mä kävelin komentosiltalla: tää alus on nyt vaihtanut omistajaa! Kapteeni suuttu ja toimitti mut mielisairaalaan."

7.2 Kaikenmaailman selitykset

Kolmella haastatelluista oli selkeä omakohtainen kokemus siitä, mistä äänet olivat saaneet alkunsa, mistä niiden kuuleminen johtuu. Tämä oli yllättävä tulos siksi, että haastatteluissa sitä ei kysytty tai muutenkaan yritetty ohjailla siihen suuntaan. Haastatelluille on ilmeisesti ollut tärkeää löytää äänille oma selityksensä. Yksi haastatelluista selitti äänien ilmaantumista näin:

"...mulla on sellanen kokemus, että uskonnonopetuksesta aiheutuu tota psykooseja. Tota, kun lapset kuuntelee sellasia juttuja enkeleistä, taivaan valtakunnasta ja ylösnousemuksesta, maailmankaikkeuden herrasta, niin ne virittyy, virittyy odottamaan elämässään semmosia yliluonnollisia kokemuksia. Mulle on käyny just sillälailla - - - ne syntyy ilmeisesti itsepetoksen tuloksena, siis kun oikein hirveesti haluaa kokea jotakin, niin se purkautuu sitten äänenä..."

Selitykset olivat hyvin erilaisia, yhdelle stressi ja syyllisyyden tunteet olivat äänien taustatekijöinä:

"...mulla oli aika stressaava elämäntilanne, hoidin vajaa kaksvuotiasta lastani, olin ihan voimien äärirajoilla sillon - - - ja se oli niinku osittain vähän niinkun syylisyydentuntosta, että ne ehkä sai alkunsa mun omasta syyllisyydestä, ne äänet - - - ett se oli varmaan joku sellanen äärimmäinen rasitustila, nukku huonosti ja oli äärimmäisen stressattu nii rupes sitte kuulumaan..."

Edellä mainitut kuvasivat äänikokemuksen olevan "yliluonnollista", jälkimmäinen heistä kutsui joitain ääniä "telepatiaksi". Yksi haastatelluista taas näki äänien kuulemisen itselleen ihan luonnollisena ilmiönä:

"No, mä oon aina pienenä puhunu ittekseni, ett se on niinku aika luonnollista mulle kuullakin vastauksia..."

7.3 Selviytyminen

Aineiston perusteella äänien kanssa selviytyminen voidaan nähdä jonkinlaisena prosessina. Kaikki tutkimukseen osallistuneet muistivat hyvin sen hetken, jolloin äänien kuuluminen alkoi. Äänien ilmaantuminen ensimmäistä kertaa voi vaikuttaa ihmiseen mm. shokin tavoin, kun ei ymmärretä mistä oikein on kysymys.

"...ne ensimmäiset päivät oli nii, ett mä luulin, että mä oon kuollu, ett mä vaan kuulen, niinku vaan nään ja kuulen, ett ne oli viimest hetket mun elämästä, että mä voin katuu ihan koska vaan tähän maahan ja kuolla..."

Ensin äänien kanssa ei yritetäkään tulla toimeen, ikäänkuin eletään vain niiden armoilla. Tai sitten saatetaan kokeilla keinoja, jotka eivät myöhemmin ole osoittautuneet kovinkaan tehokkaiksi äänien hallinnassa. Äänien yliote kuulijastaan saattoi merkitä esimerkiksi psykiatriseen hoitoon joutumista, voimakasta ahdistusta tai alkoholin väärinkäyttöä.

"Aluks mulla ei ollu mitään keinoja, ett mä juoksin ympäri (paikka) niit äänii karkuu ja ryyppäsin. Mä ryyppäsin tosi raskaasti niinku seittemän vuotta. Aina ku mä kuulin niit äänii, olin mä töissä tai en, nii mä rupesin ryyppäämään.."

Kaikki haastatellut olivat olleet joskus psykiatrisessa sairaalahoidossa. Kolmella heistä oli kokemus, että hoidossa ei saanut apua äänien kanssa selviytymiseen muuta kuin lääkityksen keinoin. Syyt tähän kokemukseen olivat moninaisia, kuten lyhyet hoitojaksot, ihmisten pariin pääseminen helpotti jo sinänsä ja ääniä saatettiin salailla hoitohenkilökunnalta. Näin yksi heistä kuvasi kokemustaan:

" ...sairaala on semmonen paikka nykysin, että siellä annetaan lääkitystä vaan - - - ja tota siellä niiden aika ei riitä ollenkaa, ku nää on niin monimutkasia syitä, joista näit ääniä aiheutuu, että tota ei ne tutki ollenkaan, et siellä ei mitään henkistä tukee kyllä saanu..."

Jokainen haastateltu kuvasi jonkinlaisen oivalluksen tai "käännekohdan" edeltäneen äänien kanssa selviytymistä. "Käännekohta" merkitsi, ettei enää uskonut ääniä tai ymmärsi, ettei äänillä ollut todellista, havaittavissa olevaa lähdettä, vaan ne olivat lähtöisin omasta itsestä. "Käännekohtaan" liittyy ilmeisesti jonkinasteista äänien hyväksymistä tai se voi olla oman teorian löytymistä äänien alkuperästä.

"...nii tuota kattelin taakse, sillon kuulu niiku tuttujen, niitten kavereitten äänet kuulu päässä, ni minä katoin, että puhuuko ne, että onko ne siinä niin lähellä vai jossakin kaukana, ett se ei voi niiku kuulua nii etäältä, nii tuota se ääni - - - Sen jälkeen oon sitte tajunnu, mietin sillon ekalla kerralla onko ne totta, tuota, tajusin, ettei ne oo todellisia puheita sitte."
"Ennen mulla oli paha olo, mutt nii nyt sille osaa antaa nimen sille pahalle ololle, se on ne äänet, jotka tulee ihan must ittestä, eikä mistää ulkopuolelta... tietää, ett ittellä on vaikeuksia..."
"...pitäs oppia ymmärtämään, että ne äänet on itsepetoksesta aiheutuneita, että niillä on joku kokemispakko niillä potilailla, joka purkautu äänien muodossa. Kun ne ymmärtää sen, niin tota sit ne osaa pistää hanttiin - - - se paraneminen alkaa just siitä, että alkaa sanomaan vastaan niille..."

Aineiston perusteella äänien kanssa tultiin yleisesti toimeen, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa: "se on vaan siedettävä". Jokaisella tutkimukseen osallistuneella oli kaksi tai useampia keinoja hallita ääniään. Nämä keinot on koottu yhteen oheiseen taulukkoon. Käytetyt keinot olivat hyvin erilaisia, tutkittavista vain kaksi käytti yhtä samaa keinoa: äänien kanssa keskustelemista. Kolmella haastatellulla oli useampia keinoja käytettävissään, yhdellä oli kaksi (lääkkeet ja tilanteesta poistuminen). Tämä henkilö kuuli ääniä hyvin harvakseltaan ja totesikin, että jos kuulisi niitä useammin voisi olla aika pulassa ja rasituksen alaisena. Käytetyt keinot olivat yleensä tehokkaita, ne saattoivat hiljentää äänet kuiskauksiksi tai vaientaa ne kokonaan. Väsymystila ja stressi saattoivat kuitenkin vaikuttaa kykyyn pitää äänet hallinnassa.


  • äänien kanssa keskusteleminen
  • äänille vastaan sanominen
  • siitä tilanteesta poistuminen, jossa ääniä kuuluu
  • musiikin kuunteleminen kuulokkeilla
  • korvatulpat
  • huivi korvien ympärillä
  • lääkkeet
  • uinti
  • stressin hoitaminen (säännöllinen ruokailu ja nukkuminen, hiljaisuus, rauha, rauhoittuminen, luonto, kylpy)
Taulukko: Käytetyt äänien hallintakeinot

Näin yksi haastatelluista kuvasi äänien ottamista hallintaansa:

"...ajattelin että tää asia ei oo nyt ollenkaan kunnossa, että mä saan tälläsiä ohjeita, ett mä joudun mielisairaalaan. Sitte mä ajattelin, että saakeli en mä kuuntele näitä kavereita enää ollenkaan. Ja mä rupesin sanoo niille vastaan ja siitä se alko se paraneminen sitte - - - mä rupesin sanomaan niille äänille, ett älä helvetti valehtele - - - Mä löin ihan lyttyyn ne äänet sitte lopuks, haukuin, haukuin joka kerta ne kun sieltä jotain kuulu niin. Tota joo, ne alko hiljenemään ne äänet sitte ja sitten ne häipy kokonaan. Joo, ett niille täytyy olla kovana niille äänille..."

Äänistä kertominen läheisille tai ammattihenkilöille nähtiin vaikeana asiana, kuten aiemmin on kuvattu. Kuitenkin jokainen haastatelluista koki, että äänistä puhuminen on ollut hyvin helpottava kokemus. Puhuminen nähtiin tärkeäksi tueksi omassa selviytymisessä.

"...terapeutti huomas, ett mussa on jotain outoo ja se kysy, ett kuuleks mä äänii ja sit me puhuttiin niist äänistä mitä kuulin. Sen avulla mä oikeestaan pääsin yli siitä niiinku shokista, minkä ne äänet aiheutti."

Lääkityksen toimivuudesta äänien hallitsemiseksi oli ristiriitaisia näkemyksiä. Yhdelle se auttoi ääniä vähentävästi, toiselle ei ollenkaan. Eräältä lääkitys poisti äänet kokonaan ja yksi käytti rauhoittavaa lääkitystä äänien aiheuttamaa ahdistusta vähentämään.

"Ja tota lääkkeillä on kyllä se vaikutus, että ne poistaa sen psykoosin, psykoottinen tila, mutta ei ne ääniä hävittänyt..."
"...no joskus kun meinaa tulla, on oikeen väsyny, nii sitt tota - - - ottaa vähän Diapamia, nii sitte ne lähtee..."

Kaksi tutkimukseen osallistuneista, molemmat jatkuvasti ääniä kuulleet, ovat päässeet äänistään kokonaan eroon. Toisella muutoksen sai aikaan uusi lääke ja toinen pääsi äänistä eroon oman hallintastrategiansa, äänille vastaansanomisen, ansiosta. Jälkimmäinen heistä oli hyvin tyytyväinen ja iloinen tästä lopputuloksesta. Ensimmäisellä oli hieman ristiriitaisia tunteita, sillä hän oli kuullut ääniä hyvin pitkään ja oli jo hyväksynyt ne osaksi itseään:

"...niitten kanssa on niinku tullu tutuiks ja ne on niiku osa mua - - - No, kyllä mulla nyt on sellanen tyhjä olo, sen jälkeen kun mä en kuullu äänii ollenkaa, ett mitäs nytte - - - ne miellyttävät äänet, jotka kehuu mua ja kannustaa mua nii haluaisin takas ... mut näitä, jotka on niinku negatiivisia ääniä, nii niit ei mielellään kuuntele..."

Kaksi haastatelluista korostivat tiedon merkitystä ja toivoivat, että äänien kuulemisesta käytäisiin yleistä julkista keskustelua.

7.4 Yhteenveto tuloksista

Tutkimuksen ensimmäinen tehtävä oli millainen kokemus äänien kuuleminen on? Äänien kuuleminen on hyvin yksilöllinen kokemus, jolle yhteistä kuitenkin on sen todellinen ja aito luonne. Kaikki tutkimukseen osallistuneet kuulivat puhetta, jonka lähteet vaihtelivat. Sisällöltään äänet voivat olla negatiivisia tai positiivisia ja tunteet liittyvät olennaisesti äänien sanomaan. Äänet vaikuttavat monin tavoin kuulijansa elämään, ne voivat eristää sosiaalisesti ja äänien antamat ohjeet saavat aikaan epätavallista käyttäytymistä. Äänet ovat kokemus, josta ei puhuta helposti vaikka äänistä puhuminen koetaan hyvin helpottavana. Tutkimuksessa tuli lähes kaikilla osallistuneilla esille yksilöllisiä selityksiä äänien alkuperästä.

Toinen tutkimustehtävä kysyi miten äänien kanssa selviytyy? Aineiston peruusteella äänien kanssa selviytymisessä on havaittavissa prosessinomaisuutta. Äänien ilmaantuminen on mieleenjäävä kokemus, joka voidaan kokea shokin tavoin. Aluksi ollaan ikäänkuin äänien armoilla ja käytetään tehottomia selviytymiskeinoja, kuten runsasta alkoholin käyttöä. Äänien kanssa selviytymiseen näyttää liittyvän jonkinlainen oivallus tai "käännekohta", jonka jälkeen äänet saadaan hallintaan tai niiden kanssa on helpompi elää. Jokaisella haastatellulla oli kaksi tai useampia toimivia keinoja tulla toimeen ääniensä kanssa. Äänien poistumisesta seuraa tyytyväisyyttä, mutta myös tyhjyyden tunnetta. Kaksi tutkimukseen osallistuneista toivoivat aiheesta lisää tietoa ja julkista keskustelua. Tutkimuksen yhtenä tarkoituksena onkin tuoda äänien kuulemisen ilmiötä esille.

8 Tutkimuksen luotettavuus

Kvalitatiivisen tutkimuksen luotettavuuden arvioimiseksi ei ole olemassa mitään selkeitä kriteerejä. Laadullisessa tutkimuksessa tuotettu tulkinta on aina tutkijan persoonallinen näkemys, jossa ovat mukana hänen intuitionsa ja tunteensa. Täten tutkimuksen tulokset eivät ole toistettavissa tai siirrettävissä toiseen yhteyteen. (Nieminen 1997: 215.)

Fenomenologisessa tutkimuksessa luotettavuuden arviointi kohdistuu koko tutkimusprosessiin, alkaen tutkimusongelmasta ja tutkittavasta joukosta jatkuen tutkimusaineiston, analyysin ja tulosten arviointiin (Krause ym. 1996: 130). Perttulan (1995: 102) mukaan luotettavan tutkimusprosessin tulee olla johdonmukainen, mikä tässä tutkimuksessa tarkoittaa, että tutkittava ilmiö: ääniä kuulemisen kokemus, teoreettinen lähetymistapa: fenomenologia, aineiston hankintatapa: teemahaastattelu, analyysimenetelmä: Colaizzi ja tutkimuksen raportointitapa ovat tukevat loogisesti toisiaan.

Tutkimustehtävän tulisi olla sellainen, johon voidaan saada ratkaisu tai vastaus ja tutkimusaineiston tulisi vastata tähän asetettuun tehtävään (Krause ym. 1996: 130). Tutkielmassa on tarkoituksena kuvata ääniä kuulleiden kokemuksiä äänistä ja niiden kanssa selviytymisestä. Tutkimuksen tarkoituksen kannalta tehtävien määrittely on selkeää, rajattua ja sellaisessa muodossa, että niihin on mahdollista vastata.

Haastatellut henkilöt olivat kaikki kuulleet ääniä, joten heiltä saatu tieto on varmasti ainutlaatuista ja monipuolista kokemukseen perustuvaa tietoa. Tosin tutkimukseen osallistuneilla oli eri pituisia kokemuksia äänien kuulemisen saralla. Osalla äänien kuulemisesta oli kulunut muutama vuosi. Tästä syystä heidän kertomansa paikkansapitävyys saattaa vaihdella, sillä muisteleminen vähentää aina tiedon luotettavuutta. Samoin osallistuneiden sairaudentilan vaihtelut saattavat vaikuttaa heidän tuottamaansa tietoon. Toisaalta tässä tutkimuksessa on tarkoituksena tavoittaa heidän aito kokemuksensa sellaisena kuin se haastatteluhetkellä näyttäytyy.

Niemisen (1997: 216) mukaan haastatteluaineiston luotettavuutta lisää se, että tutkimukseen osallistuneet ovat halukkaita osallistumaan ja kykenevät hyvin ilmaisemaan itseään. Tässä tutkimuksessa osallistuneet suostuivat haastatteluihin mielellään, mutta heidän kykynsä ilmaista itseään vaihteli ja yksi osallistuneista ei oikein jaksanut keskittyä haastatteluun pitkäksi aikaa, mikä saattaa osaltaan vähentää luotettavuutta.

Raportoinnista ilmenee mitä tutkittavilta on kysytty (liite 2), mikä lisää tutkimuksen luotettavuutta. Tosin valmiiksi tehdyt apukysymykset saattoivat välillä kapeuttaa tutkittavan oman näkemyksen esiintuloa. Toisaalta teemat eivät saa olla liiankaan väljiä, sillä silloin aineistoa kertyy liikaa ja tutkija joutuu jättämään suurimman osan raportin ulkopuolelle. (mt. 216.) Tässä tutkimuksessa kerätty aineisto käytettiin hyvin ekonomisesti ja tutkija uskoo sen olleen riitävän laaja sekä sisältäneen tutkittavien omia näkemyksiä. Hirsjärvi ja Hurme (1991: 129) toteavat taas, että varautuminen tarpeeksi moneen kysymykseen ja riittäviin lisäkysymyksiin lisäävät luotettavuutta, sillä silloin varmistetaan haluttujen merkitysten saavuttaminen haastattelussa. Tästä näkökulmasta käsin apukysymyksiä olisi voinut olla enemmänkin laajemman ja monipuolisemman aineiston saamiseksi. Toisaalta ottaen huomioon tutkielman tekemisen aikaresurssit kerätty aineisto oli sopiva.

Laadullisen tutkimuksen analysointi vaatii tutkijalta kykyä abstraktiseen, käsitteelliseen ajatteluun ja luovuuteen sekä valmiutta tarkastella asioita eri näkökulmista (Nieminen 1997: 219). Tässä vastaan tulee tutkijan kokemattomuus, mikä saattaa vähentää luotettavuutta. Colaizzin vaiheittaisen analysointimenetelmän käyttäminen kuitenkin lisää analyysin luotettavuutta tuomalla varmuutta analysoinnin loogiseen etenemiseen aineistolähtöisesti. Tutkija on myös pyrkinyt analyysin konkreettisen etenemisen kuvaamiseen ja selkeään raportointiin, perustelemaan ratkaisunsa ja esittämään analyysin tueksi alkuperäisaineistoa, jolloin lukija saa mahdollisuuden itse arvioida analysoinnin onnistumista ja varmistua siitä, että tutkija toimii johdonmukaisesti. (Perttula 1995: 102; Nieminen 1997: 219.)

Fenomenologisuuden kannalta on tärkeää alusta asti pyrkiä sulkeistamaan ennakko-oletukset ja -käsitykset tutkittavasta ilmiöstä, etteivät ne vaikuta ilmaisujen kokemukselliseen merkitykseen vääristävästi (Perttula 1995: 178). Tässä tutkimuksessa tutkijalla ei ollut omakohtaista kokemusta tutkittavasta ilmiöstä mikä helpotti sulkeistamisprosessia, mutta toisaalta vaikeutti eläytymistä tutkittavien kokemusmaailmaan.

Tutkimustulosten luotettavuuden arvioinnissa tarkastellaan vastaako tulos tutkittua ilmiötä ja arvioidaan vastaako tulos todellisuutta ja millaista todellisuutta aineiston perusteella on voitu tutkia (Krause ym. 1996: 132). Tässä tutkimuksessa tulokset ovat sitä kokemuksellista tietoa mitä tutkimukseen osallistuneet ovat tuottaneet ja jota tutkija on muokannut käsitteelliseen muotoon aineiston analysoinnin avulla. Tulosten perustuvuus aineistoon ja aitous pohjautuvat tutkimuksen tarkoitukseen eli kokemusten kuvailuun. Tutkimuksen tarkoituksena ei ollut saavuttaa tiettyä tulosta tai teoriaa, koska tutkijaa ja lukijaa hyödyttää eniten aito kokemuksellinen tieto. Perttulan (1995: 105) mukaan fenomenologisesta näkökulmasta maailma, jossa ihminen arkipäivässään elää, on täydempi ja alkuperäisempi kuin minkään tutkimuksen käsitys siitä. Tutkimus on merkittävä, mutta rajallinen tapa hahmottaa ihmisen elämismaailmaa.

9 Pohdintaa

Jokaisen tutkimukseen osallistuneen kokemus oli hyvin erilainen, mistä voidaan päätellä äänien kuulemisen olevan hyvin yksilöllinen kokemus. Tämä vaikeutti aineiston analysointia ja hankaloittaa myös johtopäätöksien tekemistä, sillä tuloksia ei voi millään tasolla yleistää. Se ei kuitenkaan ole tutkimuksen tarkoitus, vaan tutkimuksessa on kuvattu ääniä kuulleiden kokemuksia ja heidän selviytymistään äänien kanssa, minkä avulla voidaan saavuttaa ymmärrystä kyseisestä ilmiöstä. Tutkimuksen tarkoituksena on myös toimia tiedonlähteenä, jonka asiantuntijoina ovat ääniä kuulleet itse. Näiden näkökulmien perusteella voidaan todeta tutkimuksen onnistuneen saavuttamaan tehtävänsä, mikäli tutkimusta todella tullaan lukemaan. Tästä syystä työ halutaan myös sähköiseen muotoon useampien ulottuville.

9.1 Tulosten tarkastelua aikaisempien tutkimusten ja teoriatiedon valossa

Äänien kuulemisen kokemuksen aidon ja todellisen luonteen ovat todenneet myös Kellokoski ja Jääskeläinen (1996) seminaarityössään. Heidän mukaansa ääniä pidettiin hyvin luonnollisena kokemuksena. Tässä tutkimuksessa taas vain yksi piti kokemustaan luonnollisena ja kaksi kuvasi ääniä yliluonnolliseksi kokemukseksi. Ero johtuu ilmeisesti siitä, että Kellokosken ja Jääskeläisen tutkimukseen osallistuneet olivat kaikki olleet itsehoitoryhmässä ja tottuneet puhumaan äänistään ja olivat saaneet vahvistusta muilta ryhmäläisiltä omaan kokemukseensa. Tässä tutkimuksessa haastatellut eivät olleet käyneet itsehoito- tai vastaavissa ryhmissä ja heidän kokemukseensa ei ehkä ole yhtä paljon vaikuttanut muiden vertaisten kokemukset.

Tutkimuksessa äänet ovat usein lähtöisin kuulijalle merkittäviltä henkilöiltä, kuten perheenjäseniltä ja ystäviltä. Saman ovat todenneet myös Leudar, Thomas, McNally ja Glinski (1997) tutkimuksessa äänien pragmatiikasta. Tässä tutkimuksessa ei vahvistunut Leudarin ym. käsitys siitä, että äänet vaikuttaisivat pikemminkin kuulijan valintoihin kuin käskisivät suoraan toimintaan. Haastatellut toimivat suoraan äänien ohjeiden tai käskyjen perusteella pohtimatta sen kummemmin mitä olivat tekemässä, kuten yksi haastatelluista oli yrittänyt kaapata laivan äänien ohjeiden mukaan. Tämä todistaa myös äänien kaikkivoipaisesta luonteesta, jota Birchwood ja Chadwick (1997) ovat tutkineet. Heidän mukaansa ääniin liittyvät tunteet eivät niinkään olisi suorassa yhteydessä äänien sisältöön, muotoon tai rakenteeseen, vaan ääniin liittyviin uskomuksiin. Tässä tutkimuksessa taas näyttäisi tunteiden, kuten ahdistuksen, olevan suoraa seurausta äänien sisällöstä, esim. "tapa ittes". Tosin tässä tutkimuksessa ei tarkasteltu lähemmin ääniin liittyviä uskomuksia. Siksi on vaikea sanoa mistä tämä äänien kaikkivoipainen luonne tai ns. äänien armoilla eläminen johtuu, jota kyllä ilmeni tutkimustuloksissa.

Yksilöllisiä uskomuksia äänien alkuperästä tuli kuitenkin ilmi, mikä oli yllättävä tulos siksi, että niitä ei ollut tarkoitus tutkia. Kellokosken ja Jääskeläisen (1996) tutkimuksessa selitysmalleja oli yhtä monta kuin äänien kuulijaakin. Tämä selitysten yksilöllisyys kävi ilmi tässäkin tutkimuksessa. Tosin yhdellä tutkittavista ei tullut esille mitään selitystä, mutta se ei välttämättä tarkoita, ettei sitä ole, koska sitä ei kysytty. Uskomuksista vain yhden voi oikeastaan todeta kuuluvan johonkin työn teoriaosassa esitellyistä (ks. 2.2), sillä tutkittava kuvasi äänien saaneen alkunsa tapahtumasta, josta tunsi syyllisyyttä. Tämä kuuluu psykodynaamisiin selityksiin, jossa äänet ovat jonkin trauman tai psyykkisesti raskaan kokemuksen seurausta. Tulosten perusteella voidaan päätellä, että ääniä kuulevalle on ilmeisen tärkeää etsiä ja löytää ihan oma selityksensä, minkä Sandra Escherkin (1997: 27) on todennut. Ehkä tämä on osa selviytymistä, kun itselleen on selvittänyt äänien alkuperän, niin asialle voi tehdä jotakin.

Selviytymistä on tuloksissa kuvattu prosessina, kuten Rommenkin tutkijaryhmä on tehnyt. Näissä prosesseissa on havaittavissa samankaltaisuutta. Äänien alku oli muistiinjäävä tapahtuma, jopa shokki (vrt. Romme: hämmennysvaihe). Sen jälkeen tulee vaihe, jossa äänien kanssa ei tulla toimeen tai kokeillaan huonoja keinoja (Romme: järjestäytyminen). Tuloksissa kuvataan ns. käännekohtaa. Vastaavaa ei tutkijan tiedon mukaan ole todettu aikaisemmin, sillä käännekohta ei sinänsä vielä ole äänien täydellistä hyväksymistä osaksi itseä, vaan se on enemminkin oivallus jostain, mistä seuraa selviytymistä. Tämä oivallus vaihtelee eri yksilöillä, jollekin se on oman selityksen löytymistä, toiselle sitä, ettei enää usko äänien sanomaan. Ayalonin selviytymisteorian valossa käännekohta voidaan nähdä niiden psyykkisten voimavarojen hyödyntämisenä, mitä äänien kanssa selviytyminen erityisesti näyttää vaativan. Ehkä käännekohta on juuri sitä aktiivista uuteen suuntautumista. Ayalonin mukaan selviytyminen vaatii myös sosiaalisen tukiverkoston hyödyntämistä. Ääniä kuulevan sosiaalinen verkosto voi kaventua minimiin, mutta äänistä puhuminen jonkun kanssa koettiin hyvin helpottavana, selviytymistä tukevana tekijänä. Viimeistä vaihetta tutkija kutsuisi mielummin esim. "voittovaiheeksi" kuin tasaantumiseksi (ks. Romme), koska siinä äänien armoilta siirrytään oman elämän hallintaan joko hiljentämällä ääniä tai hyväksymällä ne osaksi itseä.

Tämä samankaltaisuus Rommen tutkimukseen on hyvin mielenkiintoinen, sillä tutkija ei ollut lukenut tarkemmin Rommen tutkimusta aineistoa analysoidessaan, joten Rommen tulokset eivät olleet vaikuttamassa tutkijan esiymmärrykseen ilmiöstä. Siitä voidaan päätellä, että selviytyminen äänien kanssa voidaan todella nähdä prosessina, mikä on lähempänä selviytymisen tutkija Ayalonin kuin Lazaruksen näkemystä (ks. 2.3). Jos yritys saada äänet hallintaan on jo selviytymistä, jota kaikki tutkimukseen osallistuneet yrittivät omilla hallintakeinoillaan, he ovat selviytyjiä. Toisaalta voihan olla, että ne, jotka eivät selviydy ääniensä kanssa eivät ole valikoituneet tähän tutkimukseen, sillä kaikki osallistuneet olivat aktiivisia potilasyhdistyksen jäseniä ja halukkaita puhumaan kokemuksistaan.

Mielenkiintoinen tulos on myös se, että jokaisella tutkittavalla on kaksi tai useampia äänien hallintakeinoja käytössään, vaikka he eivät olleet osallistuneet oireidenhallinta- tai oma-apuryhmiin. Käytetyt keinot olivat hyvin erilaisia, vain kaksi tutkittavista käytti yhtä samaa keinoa: äänien kanssa keskustelemista. Kaikki hallintakeinot olivat tehokkaita kullakin niitä käyttävällä henkilöllä, joten tutkimuksessa ei ollut havaittavissa keinoa, joka olisi ollut parempi äänien hallinnassa kuin jokin toinen keino. Äänien hallintakeinot näyttävät siis olevan yksilöllisiä ja tilannekohtaisia, jokainen on ikäänkuin räätälöinyt ne omaan käyttöönsä.

Käytetyt hallintakeinot sijoittuvat jokaiseen Vuorisen jaottelemaan ryhmään (ks. 2.3.2). Fysiologisia keinoja ovat lääkkeet, uinti ja stressin hoitaminen, älyllisiksi voidaan katsoa äänien kanssa keskusteleminen ja äänille vastaan sanominen, kun taas tilanteesta poistuminen, musiikin kuuntelu ja korvien peittäminen ovat käyttäytymiseen liittyviä keinoja. Tästä voidaan todeta tutkittavien käyttämien hallintakeinojen olevan monipuolisia. Tutkimustulosten perusteella voidaan päätellä, että toimivien äänien hallintakeinojen löytämiseksi ja käyttämiseksi ei välttämättä tarvita kognitiivista ryhmäkokemusta tai vertaistukitoimintaa. Tutkija ei toki halua vähätellä ryhmien merkitystä, sillä niistä ollaan saatu hyviä tutkimustuloksia (ks. Buccheri ym. ja Röyks ym.).

9.2 Tulosten tarkastelua hoitotyön kannalta

Tutkimustulokset kuvaavat ääniä kuulleiden kokemuksia äänistä ja niiden kanssa selviytymisestä. Ne eivät anna valmiita vastauksia tai ratkaisuja hoitotyöhön. Tutkimustulokset ovat myös rajallisia, neljän yksittäisen ihmisen kokemuksia eikä niitä siksi voi yleistää koskemaan kaikkia ääniä kuulleita. Tulosten avulla voidaan kuitenkin nähdä jotain äänien kuulemisen ilmiöstä uudella tavalla.

Perinteisesti on ollut käytännön hoitotyössä näkemys, että potilaan harhoihin ei saa mennä mukaan, mikä on aiheuttanut arkuutta puhua äänistä ja ne on saatettu sivuuttaa kokonaan (Vuorinen 1996: 4). Tutkimuksen perusteella äänien kuuleminen on kuulijalleen hyvin todellinen kokemus. Siksi ääniä kuuleva tulisi ottaa todesta. Kuuluuhan potilaan todesta ottaminen hoitotyön perusasioihin. Tunnettujen hoitotieteilijöiden Munnukan ja Kiikkalan (1995: 12) mukaan toisen ihmisen auttaminen lähtee käytännössä ihmisen kuulemisesta, paneutumisesta hänen kokemukseensa ja siitä, että ihmisen esittämät näkemykset ovat hänelle itselleen tosia ja siten totena pidettäviä. Ihminen kohdataan nykyhetkessä ja tavalla, josta voi kokea välittyvän aitoa huolenpitoa ja välittämistä.

Ääniin suhtautumiseen vaikuttaa myös se, että useimmilla hoitajilla ei ole ilmiöstä elämyksellistä kokemusta. Siksi sitä voi olla vaikea ymmärtää. Outo ja selittämätön ilmiö aiheuttaa usein ennakkoasenteita, jopa pelkoa. On mahdollista, että asenteet tulevat mukaan potilastyöhön. Tämän tutkimuksen mukaan äänet voivat aiheuttaa hyvin epätavallista käyttäytymistä. USA:ssa tehdyn tutkimuksen mukaan hoitohenkilökunnan on erityisen vaikeaa tuntea empatiaa silloin, kun potilas käyttäytyy oudosti tai häiritsevästi. (de Bruijn 1995: 22; Karppinen 1995: 33.)

Koska äänet ovat hyvin yksilöllisiä, niillä on usein jotain kerrottavaa kuulijansa elämäntarinasta. Äänet voivat paljastaa jotain dramaattista kuulijan menneisyydestä, kuten yhdellä tutkimukseen osallistuneella äänet keskustelivat tapahtumasta, josta hän on tuntenut suurta syyllisyyyttä. Siksi hoitajan olisi tärkeä keskustella äänistä potilaiden kanssa. On hyvä muistaa, että hoitotyössä hoitaja on oman alansa asiantuntija ja potilas oman elämänsä asiantuntija (Janhonen ym.1996: 15). Äänistä puhuminen on koettu helpottavana, mutta silti vaikeana asiana. Hoitajan olisi tärkeää tehdä aloite ja kysyä äänistä: kuuleko potilas niitä, mitä ne sanovat, milloin ne ilmaantuvat, mitä tunteita niihin liittyy jne. Näin murrettaisiin myös sitä hämmennystä ja salailua mitä ääniin liittyy.

Äänien kanssa selviytymisen ja äänien hallinnan voidaan ajatella olevan osa terveyttä, jos hallitessaan äänensä ihminen on psyykkisesti tasapainossa ja sosiaalisesti toimintakykyinen (ks. 2.3). Osa tutkimukseen osallistuneista koki äänien olevan osa sairautta, sillä silloin he eivät olleet tasapainossa, mikä tarkoitti mm. pakkohoitoja ja "häiriintynyttä käyttäytymistä". Toisaalta taas yksi haastelluista kertoi äänien olevan osa hänen persoonaansa. Jos äänet nähdään vain psykiatrisen sairauden oireena, niin silloin tämä persoona luokitellaan sairaaksi. Kun ihminen itse kokee itsensä terveeksi, niin miksi terveydenhuolto leimaa hänet edelleen sairaaksi? Psykiatria diagnoosineen mietityttää erityisesti tässä asiassa, sillä täytyykö jotakin "leimaa" kantaa loppuelämän, vaikka saisi oireensa hallintaan ja pystyisi elämään täysipainoista ja mielekästä elämää?

Terveydenhoidon professorin Sirkka Sinkkosen (1984: 28) mukaan terveys ja sairaus eivät ole ihmisestä irrallisia, vaan niitä tulee tarkastella ihmisen tilanteeseen liittyen. Vaikka tutkimukseen osallistuneilla oli ollut vaikeita jaksoja elämässään, sairaalahoitoja, runsasta alkoholin käyttöä jne, niin niistä selviytyminen on ollut mahdollista ja vaatinut erityisesti omien psyykkisten voimavarojen käyttöönottoa. Tulosten perusteella on vaikea sanoa kuinka suuri osuus ammattiauttajilla on ollut tässä selviytymisessä, sillä vain yksi tutkittavista mainitsi terapeutin olleen hänelle merkittävä kontakti (ks. 7.3). Voidaan kuitenkin todeta, että hoitotyön ammattilaisen tulisi tukea potilasta tässä selviytymisprosessissa. Munnukan ja Kiikkalan (1995: 12) mukaan hoitotyö on apua tarvitsevan ihmisen elämäntilannetta eteenpäin suuntaava edistävä voima. Auttava hoitotyöntekijä on ihmisen elämäntilanteeseen auttavaan yhteistyösuhteeseen antautuva kanssakulkija.

Miten hoitotyössä pystytään vastaamaan erilaisiin haasteisiin, riippuu paljon siitä, minkälaista koulutusta saadaan. Tutkijan oman sairaanhoitajakoulutuksen aikana äänistä mainittiin vain lääketieteen näkökulmasta skitsofrenian oireena. Koulutuksessa tulisi saada laajemmin tietoa äänien kuulemisesta eri näkökulmista ja myös hoitotyön aineissa. Opetuksella voidaan vaikuttaa tulevien sairaanhoitajien tietoon ja sitä kautta asenteisiin. Ainakin tutkija on oppinut tutkimusprosessin aikana hyväksymään eri näkökulmien olemassaolon ja pohtinut niiden vaikutusta omaan työhönsä. Erityisesti on vahvistunut käsitys siitä, että potilas on oman elämänsä, terveytensä ja sairautensa asiantuntija, mikä ei käytännön psykiatrisessa hoitotyössä aina ole mikään itsestäänselvyys. Tutkielman tekeminen on myös opettanut tutkijalle paljon tästä itselleen vieraasta maailmasta, äänien kuulemisesta, joka on todellista arviolta 200 000:lle suomalaiselle.

9.3 Jatkotutkimusaiheita

Jatkotutkimusaiheita voisi luetella runsaasti, koska aihetta on tutkittu niin vähän. Erityisesti tutkijaa ihmetyttää hoitotieteellisen tutkimuksen täydellinen puute, mikä heijastuu varmasti myös koulutukseen, hallintoon ja käytännön hoitotyöhön. Useimmat äänistä tehdyt tutkimukset tulevat psykologian alalta.

Viime vuosina on selvästi ollut trendinä tutkia äänien kuulemista kognitiiviselta kannalta, erityisesti on tutkittu jonkin äänien hallintakeinon opettamista ja toimivuutta, kuten Buccheri ym. (1996,1997) ovat tehneet ja mitä oireidenhallintaohjelmassakin toteutetaan (ks. 2.3.3). Erilaiset ryhmät ovat myös olleet tutkimusten kohteena. Kognitiivinen suuntaus näyttää jatkuvan edelleen (ks. Anttonen). Kuitenkin tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että ääniä kuulevalla on omia selviytymiskeinoja ilman ryhmäkokemuksia tai ulkopuolista opettamista. Täten tutkija näkisi tärkeäksi laajentaa tutkimusta muuhunkin suuntaan.

Koska ilmiötä on tutkittu Suomessa hyvin vähän, täältä puuttuu perustavaa laatua olevaa määrällistä tutkimusta äänien kuulemisen yleisyydestä ja siitä, kuinka moni heistä kuuluu psykiatrisen hoidon piiriin. Olisi myöskin mielenkiintoista tutkia laajemmin ja tarkemmin äänien kanssa selviytymistä Suomessa. Hoitotyön kannalta olisi myös tärkeää tutkia ammattihenkilöstön asenteita ja näkemyksiä äänien kuulemisesta, mikä on täysin tutkimaton alue. Sitä kautta olisi helpompi tehdä johtopäätöksiä hoitotyön kehittämiseksi käytännössä, koulutuksessa ja hallinnossa.


1 Kognitiivisen terapian tarkoituksena on ihmisen henkilökohtaisten merkitysten ja merkitysrakenteiden selkiinnyttäminen ja muuttaminen. Muutos ilmenee asiakkaan ajatusmuutoksissa, tunnekokemuksissa tai toiminnoissa. (Pylkkänen & Pöllänen & Upanne 1995: 31.)
2 pragmatiikka on kielitieteen alue, jossa tarkastellaan kielen käytön riippuvuutta puhetilanteesta ja puhujan ja kuulijan asenteista ja tarkoituksista (Nurmi & Rekiaro & Rekiaro 1992: 329)


LÄHTEET

Achté, Kalle & Alanen, Yrjö & Tienari, Pekka 1994: Psykiatria 1 . WSOY Juva.

Anttonen, Seppo1998: Äänien kuulemisen psykologinen hoito . Mielenterveysmessut 1998. Seminaari 17.11.1998: Moniääniset: uusia lähestymistapoja äänien kuulemiseen .

Auvinen, Riitta & Eriksson, Katie & Heiskanen, Eija & Huopalahti, Päivi & Marttila, Maarit & Martikainen, Tyyne & Matikka, Sirkka-Liisa & Sivonen, Kerstin & Turkki, Sirkka & Walls, Leena & Willman, Helvi 1987: Hoito-opin perusteet . SHKS. Forssan Kirjapano Oy, Forssa.

Ayalon, Ofra 1996: Selviydyn! Yhteisön tuki ja selviytyminen . Toinen painos. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Berg, Leif 1996: Liite 1: Äänien kuuleminen . Teoksessa Malm, Ulf & Lundin, Lennart & Rutz, Wolfgang: Asiaa skitsofreniasta omaisille ja ammattilaisille. Toinen uudistettu painos. Omaiset mielenterveystyön tukena, Uudenmaan yhdistys ry. 110-112.

Birchwood, Max & Chadwick, Paul 1997: The omnipotence of voices: testing the validity of a cognitive model. Psychological Medicine . Volume 27(6), 11/97. 1345-1353.

Buccheri, Robin & Trygstad, Louise & Kanas, Nick & Waldron, Bernice & Dowling, Glenna 1996: Auditory hallucinations in schizophrenia. Journal of Psycosocial Nursing and Mental Health Services 34:2, 12-25.

Buccheri, Robin & Trygstad, Louise & Kanas, Nick & Waldron, Bernice & Dowling, Glenna 1997: Symptom management of auditory hallucinations in schizophrenia, Results of 1-year follow up. Journal of Psycosocial Nursing and Mental Health Services 35:12, 20-28.

Cajander, Veli-Risto 1998: Äänien kuuleminen on kyky. Helsingin Sanomat , 10.6.1998. A4.

de Bruijn, Kristiina 1995: Äänien kuuleminen . Seminaaritehtävä. Helsingin sairaanhoito-opisto, aikuiskoulutusosasto, sairaanhoito/psykiatrinenhoito. k 93 /2.

Escher, Sandra 1997: Keskustelua äänien kuulemisesta. Teoksessa Romme, Marius & Escher, Sandra (toim.): Moniääniset -näkökulmia äänien kuulemiseen . Mielenterveyden Keskusliitto. Printway oy, Vantaa. 25-33.

Grönfors, Martti 1982: Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät . WSOY, Juva.

Hage, Patsy 1997: Jaynes ja tietoisuus. Teoksessa Romme, Marius & Escher, Sandra (toim.): Moniääniset -näkökulmia äänien kuulemiseen . Mielenterveyden Keskusliitto. Printway oy, Vantaa. 94-97.

Heiskanen, Tarja 1997: Johtolankoja selviytymistaitoihin. Teoksessa Heiskanen, Tarja & Vallisaari, Mirja (toim.): Elämäntaidon ja selviytymisen kirja . Suomen Mielenterveysseura, WSOY, Porvoo. 275-302.

Hirsjärvi, Sirkka & Hurme, Helena 1991: Teemahaastattelu. 5. painos. Yliopistopaino, Helsinki.

Janhonen, Sirpa & Pyykkö, Anita 1996: Kehittyvän hoitotyön malli . WSOY, Juva.

Jääskeläinen, Helena & Kellokoski, Eija 1996: "Se on kokemus, joka minulla on ja se on todellinen" -ääniä kuulevien kokemuksia itsehoitoryhmästä . Tutkimustyö. Jyväskylän sosiaali-ja terveysalan oppilaitos, terveydenhuollon ja sairaanhoidon yksikkö, PSY p 3.

Kangasharju, Helena & Majapuro, Marketta 1995: Tutkimusraportin kirjoittaminen . Helsingin Kauppakorkeakoulun julkaisuja D-194.

Karppinen Tarja 1995: Kuka hoitaa hoitajaa? Kokemuksia psykoosipotilaan hoidossa. Dialogi, 2/95. 31-34.

Krause, Kaisa & Kiikkala, Irma 1996: Hoitotieteellisen tutkimuksen peruskysymyksiä . Kirjayhtymä Oy. Tammer-Paino Oy, Tampere.

Laine, Timo & Kuhmonen, Petri 1995: Filosofinen antropologia . Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi.

Lepola, Ulla & Koponen, Hannu & Leinonen, Esa & Joukamaa, Matti & Isohanni, Matti & Hakola, Panu 1995: Psykiatria. WSOY, Juva.

Leudar, I. & Thomas, P. & McNally, D. & Glinski, A. 1997: What Voices can do with Words: Pragmatics of Verbal Hallucinations. Psychological Medicine , Volume 27(4), 7/97. 885-898.

Munnukka, Terttu & Kiikkala, Irma 1995: Ihmisen auttamisen lähtökohtia . Kirjayhtymä Oy. Tammer-Paino Oy, Tampere.

Nieminen, Heli 1997: Kvalitatiivisen tutkimuksen luotettavuus . Teoksessa Paunonen, Marita & Vehvilänen-Julkunen, Katri (toim.): Hoitotieteen tutkimusmetodiikka . WSOY, Juva. 215-220.

Nurmi, Timo & Rekiaro, Ilkka & Rekiaro, Päivi 1992: Suomalaisen sivistyssanakirja . Gummerus Oy, Jyväskylä.

Perttula, Juha 1995: Kokemus psykologisena tutkimuskohteena -Johdatus fenomenologiseen psykologiaan . Suomen Fenomenologinen Instituutti. Tampereen yliopiston jäljennepalvelu, Tampere.

Psykiatrian luokituskäsikirja 1998: Tautiluokitus ICD-10, psykiatriaan liittyvät diagnoosit . Toinen painos. Stakes, sosiaali- ja terveydenhuollon luokituskeskus. Oy West Point, Rauma.

Puusaari, Hille 1996: Ron Coleman oppi elämään seitsemän äänen kanssa. Mielenterveys, 1/96. 24-26.

Pylkkänen, Kari & Pöllänen, Raija-Liisa & Upanne, Maila (toim.) 1995: Psykoterapia Suomessa . Stakes, Helsinki.

Rantala, Sari 1995: Perheenjäsenen psyykkinen sairastaminen muutosvaiheena . Tutkielma. Kuopion yliopisto, Hoitotieteenlaitos.

Ristaniemi, Teija 1998: Oman onnensa seppä? Tutkimus masentuneen naisen selviytymisestä . Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos. Stakesin monistamo, Helsinki.

Romme, Marius 1997: Äänien hallinta, johdanto . Teoksessa Romme, Marius & Escher, Sandra (toim.): Moniääniset -näkökulmia äänien kuulemiseen . Mielenterveyden Keskusliitto. Printway oy, Vantaa. 98-99.

Romme, Marius & Escher, Sandra 1997: Uusi lähestymistapa, kokemuksia Hollannista . Teoksessa Romme, Marius & Escher, Sandra (toim.): Moniääniset -näkökulmia äänien kuulemiseen . Mielenterveyden Keskusliitto. Printway oy, Vantaa. 11-21.

Röyks, Rune & Saarela, Tarja (käännös ja sovellutus) 1993a: Sosiaalisen ja itsenäisen elämisen taidot -oireiden hallintaohjelma: Ohjaajan käsikirja . Jorvin sairaala, Psykiatrian yksikkö, Espoo.

Röyks, Rune & Saarela, Tarja (käännös ja sovellutus) 1993b: Sosiaalisen ja itsenäisen elämisen taidot -oireiden hallintaohjelma: Potilaan työkirja . Jorvin sairaala, Psykiatrian yksikkö, Espoo.

Röyks, Rune & Saarela, Tarja (käännös ja sovellutus) 1993c: Sosiaalisen ja itsenäisen elämisen taidot -oireiden hallintaohjelma: Oireiden hallinnan opetusohjelma (opetusvideo). Jorvin sairaala, Psykiatrian yksikkö, Espoo.

Sinkkonen, Sirkka 1984: Hoitotiede 1 . Toinen painos. Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo, Pieksamäki.

Tiihonen, J. & Hari, R.& Naukkarinen, H.& Rimon, R. & Jousmäki, V. & Kajola, M. 1992: Modified activity of the human auditory cortex during auditory hallucinations . http://liisteri.hut.fi/LTL-publications/Publications.gry?function=detail&Layout_0_uid1=33676. 29.9.1998.

van der Hart, Onno 1997: Dissosioitunut persoonallisuus. Teoksessa Romme, Marius & Escher, Sandra (toim.): Moniääniset -näkökulmia äänien kuulemiseen . Mielenterveyden Keskusliitto. Printway oy, Vantaa. 72-75.

Vehvilänen-Julkunen, Katri 1997: Hoitotieteellisen tutkimuksen etiikka . Teoksessa Paunonen, Marita & Vehvilänen-Julkunen, Katri (toim.): Hoitotieteen tutkimusmetodiikka . WSOY, Juva. 26-33.

Vuorinen, Marja (toim.) 1996: Sisäinen ääni -ääniä kuulevan opas . Mielenterveyden Keskusliitto ja Printway Oy.

Vuorinen, Marja 1997a: Esipuhe . Teoksessa Romme, Marius & Escher, Sandra (toim.): Moniääniset -näkökulmia äänien kuulemiseen. Mielenterveyden keskusliitto, Printway Oy, Vantaa. 5-6.

Vuorinen, Marja 1997b: Minkälaista äänien kuuleminen on? Taustamateriaalia Moniääniset -näkökulmia äänien kuulemiseen -kirjaan. Mielenterveyden keskusliitto, Helsinki.

Vuorinen, Marja 1998: Moniääniset: uusia lähestymistapoja äänien kuulemiseen , seminaarin avaus. Mielenterveysmessut 1998. Seminaari 17.11.1998.

Åstedt-Kurki, Päivi & Nieminen, Heli 1997: Fenomenologisen tutkimuksen peruskysymyksiä hoitotyössä. Teoksessa Paunonen, Marita & Vehvilänen-Julkunen, Katri (toim.): Hoitotieteen tutkimusmetodiikka . WSOY, Juva.152-163.


Liitteet

  1. Psykiatrian luokituskäsikirja 1998: F20 Skitsofrenia
  2. TEEMAHAASTATTELU -RUNKO
  3. Esimerkkejä merkitysten muodostamisesta

Linkkejä

    Mielenterveyden keskusliitto ry
HYKS Psykiatrian klinikka - Psykiatriaa Internetissä