Yhä harvempi lastentarhanopettaja mies
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/11/yha_harvempi_lastentarhanopettaja_mies_2106717.html

(Komiteamietintö 1999:1)

23.3.1999

6.1 Miksi ammattien sukupuolijako tulee murtaa

Suomessa kuten muissakin teollistuneissa maissa työmarkkinat ovat selvästi eriytyneet sukupuolen mukaan. Naiset ja miehet työskentelevät eri elinkeinoaloilla, samallakin alalla eri ammateissa ja samalla työpaikalla erilaisissa tehtävissä.

Vuonna 1985 noin puolet työllisestä työvoimasta työskenteli ammateissa, joilla oli voimakas sukupuolileima ja joissa yli 90 % työntekijöistä oli samaa sukupuolta. Sekä miehistä että naisista muutama prosentti työskenteli ainokaisena vastakkaisen sukupuolen ammateissa.

1990-luku ei ole luonut uskoa työmarkkinoiden nopeaan tasa-arvoistumiseen. Lama on pikemminkin vahvistanut vanhaa jakoa miesten ja naisten ammatteihin. EU:ssa työn eriytymisen ennustetaan pikemminkin voimistuvan kuin heikkenevän (Kaarina Nurmi; haastattelu artikkelissa Helsingin Sanomat 1998b).

Tuoreimman tiedon mukaan (ILO, World Report 1995) puolet pohjoismaisista naisista työskentelee ammateissa, joissa naisten osuus työntekijöistä on 80 % tai enemmän. Muiden OECD-maiden työssäkäyvistä naisista vain neljäsosa on yhtä naisvaltaisilla aloilla. Suomessa tilanne on pohjoismaistakin keskiarvoa kärjistyneempi, sillä peräti 60 % työssäkäyvistä naisista on ammateissa, joissa naisten osuus työntekijöistä on 80 % tai yli. Naiset tekevät sitä mitä ovat aina tehneet eli hoitavat lapsia, sairaita ja vanhuksia sekä palvelevat ja huoltavat muita ihmisiä toimistoissa, kaupoissa ja vaatetus- ja elintarvike-teollisuudessa.

Työmarkkinoiden eriytyminen nähdään ongelmalliseksi useimmiten naisten kannalta ja siksi, että myös palkat ja arvostus ovat eriytyneet. Naisvaltaisilla aloilla rahaa ja arvostusta saa vähemmän. Miesten ja naisten palkkaerot ovat tosin Pohjoismaissa suhteessa pienemmät kuin muissa OECD-maissa (Helinä Melkas; haastattelu artikkelissa Helsingin Sanomat 1998b). Melkaksen mukaan myös työmarkkinoiden ja kansantalouden tehokkuus kärsii, kun ammatti valitaan perinteisten asenteiden eikä todellisten taipumusten mukaan.

Viime vuosina osa perinteisistä miesten aloista on naisistunut voimakkaasti. Näin on käynyt erityisesti akateemisessa maailmassa. Mm. juristi-, lääkäri- ja teologikunnasta yhä useampi on nainen. Vuonna 1995 yliopistoihin hyväksytyistä opiskelijoista 55 prosenttia oli naisia. Koulutusalakohtainen sukupuolirakenne on herättänyt keskustelua erityisesti kasvatustieteellisillä aloilla ja erityisesti opettajankoulutuksessa. Miehiä perinteiset naisten alat eivät kuitenkaan ole alkaneet kiinnostaa. Naisten aloille ei houkuttele status eikä palkka (Helsingin Sanomat 1998b).

Hallituksen tasa-arvo-ohjelman mukaan työministeriö pyrkii lisäämään naisten osuutta perinteisillä miesten aloilla ja miesten osuutta naisvaltaisilla aloilla ammatinvalinnanohjauksen ja työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen avulla. Työelämän sukupuolen mukaisen eriytymisen purkamisen tavoitteena on naisten ja miesten elämänpiirien lähentäminen toisiinsa sekä yhteisymmärryksen ja kumppanuuden lisääminen yhteiskuntaelämän kaikilla alueilla. Sukupuolten työnjaon purkaminen vaikuttaa työllisyyden tasapuoliseen jakautumiseen, sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän poistamiseen ja palkkauksen tasa-arvon edistämiseen (Sosiaali- ja terveysministeriö 1997).

Isyyden näkökulmasta voidaan ajatella, että miesten hakeutuminen lapsen elämänpiirejä sivuaville ammattialoille (neuvola, päivähoito, kasvatus, opetus ja lastensuojelu) ensinnäkin vaikuttaa alojen toiminta-kulttuureihin tavalla, jolla on isyyden kannalta myönteisiä seurauksia; isät tulevat paremmin kuulluiksi, huomioiduiksi ja hyväksytyiksi näissä yhteisöissä ja he voivat myös tuoda suuremmassa määrin oman persoonakohtaisen ja isän- ja miehenroolistaan lähtevän asiantuntemuksen ja näkemyksen mukaan näiden feminiinisten työyhteisöjen kehittämiseen.

Toisekseen: lapsen näkökulmasta em. isyyden vahvistuminen on sinällään hyvä asia. Miesten kouluttautuminen ja sijoittuminen lapsuuden naisvaltaisille ammattialoille koituisi hyödyksi sekä poikien että tyttöjen psykososiaaliselle kehitykselle. Välillistä hyvää lapset saisivat siitä, että molempien sukupuolten läsnäolo parantaa yleisen käsityksen mukaan työyhteisöjen ilmapiiriä.

Kolmanneksi: välillistä hyötyä koituisi epäilemättä sekä lapsille että isille, kun mies- ja isänäkökulman vahvistuminen lastensuojelu- ja perhetyötä tekevissä ammattiryhmissä tasapainottaisi ja parantaisi asiakaspalvelua ja osaltaan edistäisi yleistä perhekulttuurista muutosta tasa-arvoisempaan suuntaan.

Hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa todetaan, että isien entistä laaja-alaisempi osallistuminen lasten hoitamiseen ja kasvatukseen on omiaan myötävaikuttamaan myös lapsen oikeuksien toteutumiseen. Lisäksi sillä voisi olla positiivisia vaikutuksia laajemminkin isän ja miehen aseman kannalta. Tämä voi tulla esiin esimerkiksi parantuneina edellytyksinä kohdata elämän kriisitilanteita (Sosiaali- ja terveysministeriö 1997).

6.2 Miehet hoiva- ja kasvatusalalla ns. lapsuuden ammateissa

6.2.1 Miehet lastentarhanopettajina

Lastenhoito on nähty perinteisesti sekä perheessä että työelämässä yksinomaan naisille kuuluvana. Hoivatyön perinne lastentarhanopettajien ammattikunnassa on vahva ja mies ammattimaisena lastenhoitaja poikkeus. Lastentarhanopettajan ammatti on yksi selvimmin sukupuolen mukaan eriytyneistä ammateista. Hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa todetaan, että päivähoitohenkilöstön yksipuolinen sukupuolirakenne on lasten päivä-hoidossa toteutettavan varhaiskasvatuksen erityisongelma (Sosiaali- ja terveysministeriö 1997).

Aloittaessaan toimintansa vuonna 1968 Oulun lastentarhaseminaari ilmoitti ensimmäisenä olevansa avoinna myös miespuolisille opiskelijoille ja keväällä 1970 valmistuikin seminaarista Suomen ensimmäinen mieslastentarhan-opettaja. Vuonna 1973 käynnistyi kokeiluna ns. uudenmuotoinen lastentarhanopettajakoulutus yliopistojen yhteydessä, ja se näytti aikaisempaa enemmän kiinnostavan myös mieshakijoita.

Vuodesta 1970 alkaen mieslastentarhanopettajien lukumäärä nousi vähitellen ja vakiintui 1980-luvulta alkaen noin 4 %:iin ammattikunnasta. Opiskeluvaiheessa miesten osuus on yleensä ollut muutaman prosenttiyksikön suurempi, mutta melkoinen osa muuttaa urasuunnitelmiaan jo ennen valmistumistaan tai hakeutuu pian valmistuttuaan muihin töihin tai jatkokoulutukseen esim. opettajiksi.

Miesten laajempaan tulemiseen alalle vaikutti koulujen sisäänpääsyn mieskiintiö, joka Suomessa asetettiin vuonna 1974 lastentarhanopettajakoulutuksen uudistuksen myötä. Kiintiö kuitenkin poistettiin vuonna 1990 tasa-arvolain vastaisena (Lammi 1992).

Lastentarhanopettajaliitosta saatujen tuoreiden jäsentietojen mukaan vuoden-vaihteessa 1998-1999 työssä olevista lastentarhanopettajista oli naisia 12 356 eli 96,5% ja miehiä 446 eli 3,5%.

Syksyllä 1998 lastentarhanopettajakoulutukseen hakeneita oli kaikkiaan 3 076 ja heistä 357 eli 11,7 % miehiä. Koulutuksen aloitti 418 opiskelijaa, joista miehiä oli 37 eli 8,9 % (koulutusasioiden sihteeri Seija Mutikainen, Lastentarhanopettajaliitto).

6.2.2 Miten miehet pärjäävät lastentarhanopettajina

Myös Suomessa lastentarhanopettajan ammatista luopuneiden miesten määrä on huomattava. Lastentarhanopettajaliiton ja koulutusyksiköiden tietojen mukaan Suomessa lastentarhanopettajiksi valmistuneesta 671 miehestä oli alalla keväällä 1989 enää hieman runsaat puolet, joten tilanne on sama kuin Ruotsissa (Lammi 1992).

Mieslastentarhanopettajien keskimääräinen palkka oli vain noin puolet siitä, mitä miesinsinöörit ansaitsivat, vaikka koulutus oli molemmilla ammattiryhmillä suunnilleen saman tasoinen. Erityisesti miehille huono palkka ja heikko arvostus ovat epäkohtia, jotka ajavat ammatin vaihtoon, vaikka he itse arvostaisivat omaa työtään (Lammi 1992).

Suomalaistutkimuksen mukaan lastentarhanopettajiksi opiskelevat miehet eivät aikoneetkaan jäädä päiväkotiin töihin kovin moneksi vuodeksi, suurin osa aikoi hankkia lisää koulutusta kasvatustieteen alalta. Ammattia vaihdettaessa lasten-tarhanopettajamiehillä onkin usein ensimmäisenä vaihtoehtona peruskoulu, jossa on paremmat palkat, lyhyemmät työpäivät ja pidemmät lomat (Lammi 1992).

Arvostuksen ja heikkojen ansioiden lisäksi miesten "viihtymättömyyden" syitä voidaan hakea ns. ainokaisproblematiikasta, jota on pohdittu jonkin verran. Ainokaiseksi kutsutaan henkilöä, joka työskentelee sukupuolensa ainoana tai lähes ainoana edustajana työpaikalla, jossa muut ovat vastakkaista sukupuolta.

Toisaalta uskotaan, ettei miesten asema ainokaisena ei välttämättä kuitenkaan ole samanlainen kuin naisilla. Naisammateissa toimiville miehille sallitaan naisia helpommin totutuista toimintatavoista poikkeaminen. Miesainokaiset saavat "toteuttaa itseään", mikä lisää heidän viihtyvyyttään. Kun naisainokaisilla sukupuolen korostuminen ja feminiinisyys vähentävät auktoriteettia, miehet pystyvät ainokaisina toiminaan työroolissaan maskuliinisella tavalla ja siten nostamaan asemaansa työpaikan hierarkiassa (Lammi 1992).

Miesainokaistakaan ei aina välttämättä suosita. Miehet jäävät monesti työpaikan epävirallisten ystävyysverkostojen ulkopuolelle, koska eivät ole kiinnostuneita samoista keskustelunaiheista kuin naiset. Jos mies kokee, ettei hänellä ole ketään juttukaveria työpaikalla, hän stressaantuu työhönsä nopeammin. Naistyötoverit saattavat myös odottaa miehen hoitavan työpaikalla kaikki raskaimmat ja ikävimmät tehtävät (Lammi 1992).

"Miesnäkökulma" on monille lastentarhanopettajamiehille tärkeä oman työn lähtökohta. Miesnäkökulman esillä pitäminen ja miehen mallina toimiminen ei kuitenkaan välttämättä saa käytännössä kovinkaan paljon huomiota naiskollegoilta, vaikka se olisi ollutkin varsin keskeinen miesopettajan valintaperuste. Ehkäpä miehen mallia pidetään liikaa itsestään selvyytenä, pelkän miehen läsnäolon katsotaan riittävän. Miesten toteuttama toimintamalli saattaa myöskin poiketa liikaa naisten odotuksista. Varsinkaan nuorelle miehelle ei ole välttämättä mitenkään helppoa saada lävitse omaa miesnäkökulmaansa, vaikka hän olisi päiväkodin johtajakin (Lammi 1992).

Miehet joutuvat monesti taistelemaan löytääkseen paikkansa päiväkodissa muutaman ensimmäisen työskentelyvuoden aikana. Päivähoidon toimintatavat ovat kehittyneet satavuotisen historian kuluessa pitkälti naisten voimin ja naisten ehdoilla. Miehen sopeutuminen tähän naisperinteeseen ei suju kitkatta, miehelle voi olla varsin vaikeaa löytää omaa työskentelytyyliään naisvaltaisessa työyhteisössä. Mies kamppailee toiseutensa kanssa: hän pyrkii yksilöllisyyteen yhteisön puitteissa. Mies etsii paitsi omaa tapaansa kasvattaa lapsia, myös naisten hyväksyntää tälle tavalle (Lammi 1993).

Kun haluaa ymmärtää erilaisten työelämän ryhmien toimintaa yleensä, on Kevätsalon mukaan hyvä muistaa, että niiden toiminnalla on tietty jatkuvuus. Ryhmät tai niiden edustajat toistavat sellaisia toimintatapoja, jotka ovat vuosien tai usein vuosikymmenten myötä osoittautuneet tavalla tai toisella käyttökelpoisiksi. Tällainen jatkuvuus on ryhmälle ilmeinen resurssi. Se merkitsee varmuutta ja luotettavuutta, vähentää tarvetta perustella omaksuttuja toimintoja, vähentää riskejä, lisää mahdollisuuksia soveltaa aiemmin käyttöön otettuja rutiineja. Samalla kuitenkin jatkuvuus on myös rajoite silloin, kun etsitään muutoksia, koska muutokset uhkaavat totuttuja ja turvallisia rakenteita, sisältävät riskejä, johtavat väittelyihin ja ristiriitoihin ja pakottavat ottamaan käyttöön tuntemattomia toimintamalleja (Ketola ja Kevätsalo 1997).

Naisvaltaisissa ja naisellisiksi leimautuneissa ammateissa työskentelevät miehet ovat helposti myös ympäristön ennakkoluulojen kohteena (Lammi 1993). Mieslastentarhanopettajiin kohdistuu ennakkoluuloja työpaikan ulkopuolisten miesten ja vanhempien ihmisten taholta, varsinkin pienillä paikkakunnilla (Tamminen 1990). Lastenkotien työntekijöinä, päiväkodeissa ja muissa hoiva-ammateissa työskennelleet lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneet miehet ovat viime vuosina teoillaan vahvistaneet varsinkin ns. suuren yleisön ennakkoluuloja lastenhoitoalalla työskenteleviä "mieskummajaisia" kohtaan.

Säilyttääkseen miehisen identiteettinsä "naisten töitä" tekevien miesten on usein puolustauduttava ja taisteltava heihin kohdistuvia ennakkoluuloja vastaan. Miehet työskentelevät harvemmin aivan pienimpien lasten kanssa ja viettävät usein enemmän aikaa poikalasten kanssa liikunta- ja seikkailuleikkien parissa (Lammi 1993).

Miestyöntekijöiden suurta poistumaa selittänee myös osaltaan sama väsymisen ja ikääntymisen ongelma, joka koskee mm. kuntien ja seurakuntien nuorisotyöntekijöitä. Yksipuoliseen lasten kanssa riehumiseen ja seikkailemiseen, jota mieheltä usein odotetaan, väsyy aikanaan. Jos näköpiirissä ei ole lähiaikoina avautuvaa johtajan tai hallintobyrokraatin tehtävää tai toisenlaista tapaa ja lupaa tehdä työtään, hakeudutaan toisaalle.

6.2.3 Päivähoidon miehet ja miehenkuvat

1970-luvulta lähtien varhaiskasvattajien sukupuoleen alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota, erityisesti keskustelua on käyty Yhdysvalloissa. Yleensä on pidetty toivottavana miesten lukumäärän lisääntymistä alalla. Lastentarhanopettaja-ammatin naisvaltaisuuden katsotaan vahvistavan lapsissa stereotyyppistä mallia kasvatus- ja hoivatehtävien yleisestä eriytymisestä naisille. Lisäksi usein esitetty peruste miesvarhaiskasvattajien tarpeelle on naisten lisääntynyt yksinhuoltajuus. Miehiä tarvitaan päivähoitoon muuttamaan perinteisiä sukupuolirooleja ja tarjoamaan pysyvä maskuliininen käyttäytymismalli lapsille (Tamminen 1995).

Suomessa pojat ja poikien erityiset tarpeet nousivat 1980-luvulla päivähoitokeskustelussa keskeiseksi kysymykseksi. Poikien todettiin viihtyvän päiväkodissa tyttöjä huonommin ja olevan yliedustettuina häiriökäyttäytymisessä. Jari Sinkkosen vuonna 1990 ilmestynyt pamfletinomainen kirja "Pienistä pojista kunnon miehiä" oli suoranainen hätähuuto päiväkodeissa oirehtivien poikien puolesta (Sinkkonen 1990).

Lapsipsykiatrian näkökulmasta esitetyt keskeiset teesit olivat:

• poikien kasvuympäristö kodeissa, päivähoidossa ja koulun alaluokilla on kehittynyt suorastaan murskaavan feminiiniseksi,
• toisaalta poikien arkielämästä puuttuvat pitkälle mieshahmot ja -mallit, ja tämä kehitys uhkaa poikien kehitystä ja hyvinvointia, ja
• poikien pahoinvointi ja häiriköinti esimerkiksi päiväkodeissa on seurausta siitä, ettei heidän luontaisia kehitys- ja toiminnantarpeitaan ymmärretä näissä naisten vallitsemissa yhteisöissä.

Sinkkosen "resepti" tilanteeseen oli poikien luonnollisten tarpeiden hyväksyminen ja huomioonottaminen – päiväkodit kun olivat siihen saakka toimineet etupäässä tyttöjen ja naistyöntekijöiden ehdoilla. Poikien toiminnallisuus, uho ja kamppailut tuli hyväksyä – samoin kuin aikuisten miesten tulo työntekijöiksi päiväkoteihin.

Nähtiin, että varsinkin isommat pojat turhautuvat päiväkodin leikki-toimintaan, joka usein on pienimuotoiseen näpertelyyn painottuvaa. Pojat kaipaavat suuria ja rajuja leikkejä, mutta naisopettajat eivät useinkaan salli esim. taistelu- ja sotaleikkejä. Niinpä pojat käyttävät tarmonsa "säpinöimiseen": juoksemiseen käytävillä, pienempien tönimiseen ja toisten leikkien sotkemiseen ja rikkomiseen (Lammi 1992).

Päiväkotitoiminnan katsottiin vastaavan paremmin tyttöjen kuin poikien tarpeisiin, ja ongelmien kasaantumista pojille selitettiin päiväkotien feminiinisellä ilmapiirillä ja kasvatustraditiolla. Keskustelussa vedottiin poikien "miehennälkään" ja peräänkuulutettiin päiväkoteihin isähahmoja ja miehen malleja. Katsottiin, että naisvaltaisessa kasvatusympäristössä lapset ja varsinkin poikalapset eivät saa riittävän hyvää käsitystä miehistä ja miehenä olemisesta ja sitä kautta materiaalia oman sukupuoli-identiteettinsä työstämiseen (Lammi 1993).

Huttunen puolestaan kysyy, mikä on normaalia poikamaisuutta ja maskuliinisuutta ? Ajattelemmeko, että kaikissa pojissa on sisäänrakennettu "luonnollinen" maskuliinisuus, jonka esille tulemista on kunnioitettava, jopa autettava. Vai näemmekö pojat alkujaankin luonnostaan niin erilaisiksi, ettei voida puhua mistään pojan omimmasta luonnosta (Heinonen ym. 1997).

Mihin asti pojan käyttäytymistä pitäisi ymmärtää ikään kuin hänen biologiansa sanelemana ja mihin asti hyväksyä? Toisin sanoen, vaikka joillekin poikien tekosille olisikin biologinen tausta, eihän se tee niistä välttämättä eettisesti hyväksyttäviä tai tavoiteltavia. Samoin pitäisi pohtia, minkälaista poikamaista käyttäytymistä pitäisi hyväksyä kasvatuksellisista syistä, ikään kuin terapeuttisena ratkaisuna pojan hyvinvoinnille, jotta hän ei liiaksi ahdistuisi "luontaisen toimeliaisuutensa" ja sitä rajoittavien sääntöjen ristitulessa. Kai tavoitteena kuitenkin on, että hänestä myöhemmin voisi kasvaa eettisesti kypsä aikuinen.

Tämä kysymys jakaa Huttusen mukaan selvästi sekä tutkijoita että miesaktivisteja eri leireihin. Monet ovat halukkaita siirtämään biologisen sukupuolen rajaa kauaksi sosiaalisen sukupuolen puolelle, eli he selittäisivät hyvin mielellään sukupuolten kaikkinaisia eroja geneettisillä tai sosiobiologisilla syillä. Huttunen viittaa viime-aikaiseen aivokeskusteluun, jossa on melko selvästi näytetty toteen miesten ja naisten aivotoimintojen erilaisuutta, mutta ei sitä, onko tämä erilaisuus sosiaalisen sukupuolen seuraus vai syy. Voidaanhan nimittäin ajatella, että kun pojat joutuvat kulttuurisista syistä elämään erilaista elämää kuin tytöt, tämä jättää jälkensä myös aivoihin.

Huttunen kysyykin, onko poikamaisuuden entistä laajempi salliminen pitkän päälle palvelus vai karhunpalvelus pojille itselleen? Pojilla on useammin kuin tytöillä oppimisvaikeuksia siinä, miten toisia otetaan huomioon, miten odotetaan omaa vuoroaan, miten ollaan tarvittaessa hiljaa, miten puhutaan omista tuntemuksista tai miten puhumalla voidaan selvittää riitatilanteita. Vaikka nämä ominaisuudet eivät joidenkin mielestä kuuluisikaan pojan omimpaan luontoon, jokaisen lienee myönnettävä, että ne kuuluvat siihen ihmiskäsitykseen, jonka varassa koulutyötä tehdään. Jos pojan on vaikeaa keskittyä tai olla hiljaa oppitunnilla, voitaisiinko ensiksi ajatella, sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että hän ei ole vielä saanut tilaisuutta oppia, tai että hän ei ole oppinut ymmärtämään miksi työskennellä hiljaa. Vasta tämän jälkeen voitaisiin pohtia, onko pojilla jokin synnynnäinen taipumus olla oppimatta tällaisia asioita, ja sitten, tarvitaanko oppimisen ohjaamiseen nimenomaan miestä.

Sinkkosen ja Huttusen näennäisen vastakkaiset käsitykset päiväkoti- ja koulupoikien pahoinvoinnin ja viihtymättömyyden ongelmasta, sen syistä ja ratkaisuista selittynevät ainakin osittain näkökulmien ja niihin liittyvien tavoitteiden erilaisuudella. Lastenpsykiatrin edustajana Sinkkosen näkökulma on terapeuttinen, yksilöllinen ja "hyväksyvä" – tavoitteena pienten poikien elämänlaadun pikainen parantaminen. Huttunen yleisen kasvatustieteen edustajan ei niinkään ole kiinnostunut yksittäisten, sopeutumattomien poikien pahoinvoinnista, vaan häntä kiinnostaa enemmänkin päiväkotikasvatuksen taustalla oleva ihmiskuva ja käsitys tulevaisuudessa tarvittavista ihmisen ominaisuuksista ja sosiaalisista taidoista, ihmiskuvan tausta-arvot sekä sellaiset keinot, jotka ovat kasvatustavoitteiden kannalta järkeviä.

6.2.4 Miehet opettajina

Tytöt ja pojat kokevat koulun eri tavoin. Tämä ilmeni selvästi vuonna 1995 toteutetusta kouluelämän laadun arvioinnista. Tytöt viihtyivät koulussa huomattavasti poikia paremmin. Tytöt kokivat suhteensa opettajiin paremmiksi kuin pojat. Erityisesti sukupuolten näkemykset erosivat reilun ja oikeudenmukaisen kohtelun arvioinnissa. Pojat myös menestyvät keskimäärin huonommin kuin tytöt koulussa. Yleinen kouluviihtyvyys selittyy tutkimusten mukaan paljolti oppilaiden ja opettajien välisillä suhteilla. Heinosen ja Mikkolan mielestä on syytä vakavasti pohtia, miten erityisesti poikien ja opettajien välinen vuorovaikutus saataisiin nykyistä luottamukselliseksi (Heinonen ym. 1997).

Hyvään opettajuuteen kuuluu kyky tunnistaa opetuskäytäntöjen, oppimisen ja kouluviihtyvyyden riippuvuus toisistaan. Onko opettajalla riittävästi keinoja tarkastella omaa työtään, opetuskäytäntöjään ja oppimateriaaleja siltä kannalta, miten ne hyödyttävät kumpaakin sukupuolta, tyttöjen ja poikien kehitystä ja kasvua "toimimaan yhtäläisin oikeuksin ja velvollisuuksin perhe-elämässä, työelämässä ja yhteiskunnassa", kuten opetussuunnitelman perusteet edellyttävät, kysyvät Heinonen ja Mikkola.

Heinosen ja Mikkolan mukaan on tuskin haasteellisempaa tehtävää kuin naisten ja miesten asemaan kohdistuvien asenteiden muuttaminen. Onhan kyse erittäin syvälle juurtuneista käsityksistä siitä, mihin nainen sopii ja mihin mies, mihin heidän lahjakkuutensa viittaa ja millaisia odotuksia heihin tulevaisuudessa kohdistuu. Nämä asenteet välttyvät herkästi silloinkin, kun niitä ei suoraan ilmaista. Jokin opintosuunta, ammatti tai elämäntapa leimataan, se ei ole miehekäs tai naisellinen. Tällöin lapsi ja nuori saattaa päätyä vaihtoehtoihin, jotka turhaan rajoittavat hänen kasvuaan ja kehitystään. Voimakkailla ennakkoasenteilla on se piirre, että ne muodostuvat itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Sellaiset ratkaisut, jotka perustuvat perinteisiin käsityksiin tyttöjen ja poikien kyvyistä, helposti tuottavat oppimisympäristön, jossa nuo ennakko-odotukset toteutuvat (Heinonen ym. 1997).

Poikien viihtymättömyys koulussa on yleisesti tiedostettu. Pojilla on tyttöjä enemmän käyttäytymis- ja oppimisvaikeuksia kouluaikana tai ainakin ne tulevat häiriötekijöinä voimakkaammin esiin. Tavalla tai toisella syrjäytyneiden miesten selviytymisvaikeudet ovat usein näkyneet jo kouluaikana. Näiden ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan keskustelua ja tutkimusta poikien kasvatuksen tavoitteista sekä suomalaisen miehen kulttuurisista malleista ja koulun tehtävistä näissä yhteyksissä (Heinonen ym. 1997).

6.2.5 Yliopistojen ja opetusministeriön näkemyksiä koulutusvalinnoista

Opetusministeri Olli-Pekka Heinosen esitettyä julkisuudessa sukupuolikiintiöiden palauttamista sellaisiin opettajankoulutusmuotoihin, joissa asia oli osoittautunut jollain lailla ongelmalliseksi, kuten luokanopettajien ja lastentarhanopettajien koulutuksessa, syntyi alkuvuonna 1996 vilkas keskustelu asiasta. Huomio kiinnittyi erityisesti yliopistojen opettajankoulutuslaitosten valintakoemenettelyihin. Tuskin yhdessäkään opettajankoulutuslaitoksessa jätettiin ottamatta kantaa tähän tärkeään kysymykseen.

Ajankohtana, jolloin keskustelua käytiin, opettajista 80 prosenttia oli naisia ja 20 prosenttia miehiä. Miesopettajien määrä oli jo pitkään ollut hitaassa mutta selvässä laskusuunnassa, jolloin miesopettajiksi valmistuvien määrä ei kyennyt täyttämään sitä aukkoa, jonka eläkkeelle siirtyvät miesopettajat jättivät. Kiintiöaikakauden opettajasukupolvet ovat ylipäätään hyvää vauhtia lähestymässä eläkeikää, jolloin vahvat miesikäluokat suomalaisten peruskoulujen ala-asteiden sisäpuolelta siirtyvät muiden harrastusten pariin (Heinonen ym. 1997).

Yliopistojen opiskelijavalinnoissa on ollut havaittavissa alakohtaisia vinoutumia. Teknisellä koulutusalalla hakeutuneista ja valituista yli 80% on miehiä, kun taas eläinlääketieteen opintoihin hakijoista ja valituista yli 90% on naisia. Lastentarhanopettajiksi pyrkivistä ja päässeistä noin 10-20 prosenttia on miehiä. Luokan-opettajakoulutukseen hakeneista 20 prosenttia on miehiä, hyväksytyistä 27%.

Opetusministeriö kiinnitti huomiota opiskelijavalintoihin antaessaan keväällä 1996 esityksensä valmisteilla olevaan valtioneuvoston tasa-arvo-ohjelmaan. Ministeriön mukaan oppilaanohjauksen ja tiedottamisen keinoin tulisi tukea oppilaiden ei-perinteisiä valintoja. Valintakriteerejä tulisi muuttaa ja purkaa valintajärjestelyissä olevia esteitä niin, että nykysuuntausta muuttavat valinnat olisivat mahdollisia esimerkiksi tekniikassa, tietotekniikassa, eläinlääketieteessä ja opettajan-koulutuksessa. Opetusministeriö ryhtyi toimenpiteisiin vaikuttaakseen opiskelijavalintojen sukupuolirakenteen tasoittumiseen.

Yksi näistä oli yliopistoilta pyydetty tilannearvio. Yliopistoilta tiedusteltiin, olivatko ne vuosina 1995 ja 1996 käyttäneet opiskelijavalinnoissa joitakin toimenpiteitä sukupuolirakenteen tasoittamiseksi. Niitä pyydettiin myös esittämään vuoden 1997 opiskelijavalintasuunnitelmiaan. Lisäksi ministeriö järjesti opiskelijavalintoja koskevan neuvottelutilaisuuden, johon osallistuivat kuudentoista yliopiston edustajat.

Pääosa yliopistoista totesi, ettei opiskelijavalinnoissa ole katsottu tarpeelliseksi ryhtyä sukupuolirakennetta tasoittaviin toimenpiteisiin. Poikkeuksena olivat tekniset korkeakoulut ja kasvatustieteellisen alan edustajat. Ylioppilastutkinnon matematiikan laajan oppimäärän suorittaminen oli kasvatustieteellisen alan vastauksissa useimmiten esille tuotu toimenpide, jolla oli pyritty ja pyrittiin myös vuonna 1997 opiskelijavalinnoissa tasoittamaan sukupuolirakennetta opettajankoulutuksen eri valinnoissa. Perusteluina esitettiin pyrkimys saada matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin suuntautuneita hakijoita opettajankoulutukseen sen lisäksi, että tämän kriteerin perusteella pisteitä saavat ovat pääosin poikia.

Varusmies- ja siviilipalveluksesta annetut pisteet mainittiin myös tasoittavina toimenpiteinä. Kasvatustieteellisen alan käyttämiä tai suunnittelemia toimenpiteitä olivat lisäksi valintojen aikaistaminen, teknologia- ja liikuntanäytteiden käyttö, psykologiset testit sekä aineistokokeisiin siirtyminen kirjakuulustelun sijasta. Opettajankoulutuksen julkisuuskuvan kehittäminen ja nykyistä monipuolisempi tiedottaminen koulutuksesta mainittiin myös vuoden 1997 valintoja koskevissa suunnitelmissa.

Yliopistoja pyydettiin esittämään näkemyksensä myös siitä, millaisia muiden tahojen toimenpiteitä ne pitivät tarpeellisina opiskelijavalintojen sukupuolirakenteen tasoittamisessa. Yleinen näkemys olisi se, että opiskelijavalinnassa on erittäin vaikeata oikaista jo koulussa muodostuneiden asenteiden ja tehtyjen valintojen vaikutusta.

Vastauksissa painotettiin sitä, että naisten ja miesten koulutukseen hakeutumista on tutkittava nykyistä laajemmin. Yliopistojen käsityksen mukaan sukupuolirakenteen vinouma valinnoissa johtuu ensisijassa muista tekijöistä kuin valintaperusteista. Opiskelijavalintojen yhteiskunnallisia yhteyksiä korostettiin – sidonnaisuutta eri alojen arvostukseen ja yhteyttä sukupuolen mukaan kahtiajakautuneisiin työmarkkinoihin sekä nais- ja miesvaltaisten alojen palkkaeroihin.

Useat yliopistot korostivat peruskoulun ja lukion oppilaanohjauksen merkitystä. Ohjauksen avulla katsottiin voitavan vaikuttaa sekä ammatteja koskeviin ennakkokäsityksiin että ainevalintoihin.

Olli-Pekka Heinonen ja Armi Mikkola kehottivat artikkelissaan julkaisussa "Miehiä kouluun?" korkeakouluja pohtimaan esimerkiksi seuraavia kysymyksiä (Heinonen ym. 1997):

• millaisen kuvan eri opinto- ja ammattialoja koskeva tiedotus antaa tytöille ja pojille alan kiinnostavuudesta ja soveltuvuudesta?
• tukeeko opinto-ohjaus epätyypillisiä uravalintoja?
• mitä valintakokeilla itse asiassa mitataan?
• mitkä asiat ennustavat opintomenestystä?
• millaisia opiskelijoita eri aloille halutaan?
• millaisia piilorakenteita opiskelijavalintoihin voi kätkeytyä?

Opetusministeriö kehotti yliopistoja kesän 1997 opiskelijavalinnoissa kiinnittämään erityistä huomiota niihin menettelytapoihin, joilla valintojen sukupuolirakennetta voitaisiin tasoittaa. Tällaisia mahdollisuuksia olivat opetusministeriön mukaan lisäpiste-järjestelmien ja kiintiöiden käyttö sekä valintojen sisällön kehittäminen.

Sekä luokanopettajien että lastentarhanopettajien ja varhaiskasvattajien valtakunnalliset yhteisvalintatyöryhmät keskustelivat Vaasassa 25. syyskuuta 1996 siitä, miten sukupuolten välinen tasa-arvo voitaisiin parhaiten näissä opettajaryhmissä saavuttaa. Samanaikaisesti oli meneillään opetusministeriön opettajankoulutusyksiköille tekemä kartoituskysely asiasta. Poikkeuksetta kaikki opiskelijanvalintalautakunnat suhtautuivat varauksin opetusministeri Heinosen esittämään sukupuolikiintiöiden palauttamiseen opiskelijavalinnoissa.

Yhteisvalintaryhmät pohtivat muita vaihtoehtoja ehdotetulle sukupuolikiintiöiden palauttamiselle ja päätyivät seuraaviin toimenpiteisiin, jotka koskivat vuoden 1996 opiskelijavalintoja:

• opiskelijavalintoja aikaistetaan niin, että ne ajoittuvat rinnan teknisten alojen valintojen kanssa,
• ylioppilaskirjoitusten ja lukiomenestyksen painoarvoa vähennetään muiden opintojen sekä työkokemuksen hyväksi, ja
• koulumenestyksen sisäisiä painosuhteita päätettiin muuttaa vaiheen valinnoissa siten, että laajan matematiikan suorittaneet saavat hieman aiempaa enemmän lähtöpisteitä.

Myös liikunnallisia taitoja on kokeiltu pääsykoekriteereinä. Teknologia-painotteiset opettajankoulutusohjelmat ovat ilmeisesti tulossa useisiin luokanopettajia kouluttaviin opettajankoulutuslaitoksiin. Myös kouluhallintoon ja koulujen johtamiseen profiloituminen on todennäköisesti omiaan tasoittamaan koulutukseen valittavien sukupuolijakaumaa (Heinonen ym. 1997).

Karin mukaan viime vuosina toteutettu aktiivinen ja laajapohjainen luokanopettajien valintojen kehittämistutkimus lienee myös osaltaan vaikuttanut siihen, että vuoden 1996 luokanopettajavalinnoissa hyväksyttiin selvästi enemmän eli runsas neljännes mieshakijoista. Edelliseen valintakoekierrokseen verrattuna myös mieshakijoiden määrä kasvoi koko maassa kymmenisen prosenttia.

Opetusministeriö selvittää mahdollisuudet käyttää ammattikorkeakoulujen sukupuolirakenteen tasoittamista yhtenä tuloksellisuuden kriteerinä. Ministeriö varautuu rahoittamaan sukupuolten tasa-arvon edistämiseen tähtääviä ammattikorkeakoulujen kehittämishankkeita esimerkiksi pilottihankkeiden muodossa (Sosiaali- ja terveysministeriö 1997).

6.2.6 Naisvaltaisuus ja feminiinisyys koulun ongelmana?

Julkinen keskustelu "koulun miehistä" on Huttusen mukaan ollut puutteellista ja epä-analyyttistä ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin miesopettajien vähäisemmästä määrästä on tehty suoraa päätä ongelma, vaikka asiassa puuttuu tutkimuksellinen näyttö. Toisekseen ongelmaan on nähty oikopäätä ratkaisuksi se, että miesten sisäänottomääriä opettajankoulutuksessa lisätään (Heinonen ym. 1997).

Koulun naisvaltaisuudella tarkoitetaan lähinnä sitä, että peruskoulunopettajista yhä suurempi osa on naisia. Koko maata ajatellen ammatissa toimivista peruskoulun-opettajista nykyisin joka kolmas oli mies. Opetushallituksen tietojen mukaan peruskoulun opettajista oli naisia vuonna 1982 61,2% ja kymmenen vuotta myöhemmin (1992) naisten määrä oli noussut 65,9%:iin.

Tosiasia on, että miesopettajien vähäisyydestä on tullut "ongelma" – mutta kenen ongelma, kysyy Huttunen. Julkisessa keskustelussa miesopettajien puute on liitetty lähes yksinomaan oppilaiden, erityisesti poikien tarpeisiin, koska "lasten kannalta on välttämätöntä, että koulussa on myös miespuolisia opettajia, miehen malleja". Huttunen epäilee, että muustakin on kysymys, ja edellyttää kaikkien todellisten argumenttien tuomista näkyviin ja avaamista. Huomattavasti harvemmin on oltu huolestuneita kouluinstituution tai opettajien puolesta, vaikka mieskysymyksen luulisi koskettavan selvästi myös niitä.

Huttunen toteaa, että koulua on meillä perinteisesti arvostettu, jopa samaan tapaan kuin kirkkoa. Niin kirkolla kuin koulullakin oli ulospäin perin patriarkaalinen habitus siitäkin huolimatta, että naisilla on ollut molemmissa näkyvä paikka asiakkaina ja työntekijöinä. Näyttää siltä, että kouluinstituutio pyrkii säilyttämään maskuliinisen ja patriarkaalisen habituksen, vaikka miesopettajien määrä vähenee. Varsinkin nyt kun koulu on muutoksen kourissa, saatetaan kaivata muiden puolesta vastuuta ottavia isähahmoja, joiden toivotaan panevan asiat järjestykseen. Kun kodeissa isät ja äidit eivät jaksa, tuntuisi hyvältä, että edes koulusta löytyisi vanhanajan turvallisuutta.

Jos ajatellaan niin, että kasvatusauktoriteetti liittyy aina viime kädessä miehiin ja maskuliiniseen ylemmyyteen, on aiheellista pelätä myös sitä, että miesten harvenemisen vuoksi koulu menettää kasvatuksellista valtaansa. Tämä taas johtaisi helposti oppilaiden, erityisesti poikien, häiriö-käyttäytymiseen ja vaikeuttaisi niin opettajien kuin oppilaidenkin koulutyötä. Tutkimukset eivät tue käsitystä, että miehet olisivat yleisesti parempia kasvattajia ja opettajia kuin naiset. Oppilaita ja myös opettajia haastattelemalla tällaiset käsitykset kylläkin saavat vahvistusta.

Huttusen mukaan sekä miesten että naisten toiveet siitä, että työtovereina olisi kummankin sukupuolen edustajia, ovat sinänsä ymmärrettäviä ja monin tavoin perusteltavissa. Toisaalta, jos naisvaltaisessa opettajanhuoneessa koulussa tai lastentarhassa on työviihtyvyyttä häiritseviä ihmissuhdeongelmia, olisi järkevää yrittää selvittää, mitä todella on näiden ongelmien takana – tuskin pelkästään mieskollegojen puute.

6.2.7 Mihin tytöt ja pojat tarvitsevat miesopettajia

Monet argumentit miesopettajien määrän lisäämisen puolesta on Huttusen mukaan suhteellisen helposti mitätöitävissä, mutta joitakin perusteluja on vaikea sivuuttaa. Tällaisia ovat erityisesti oppilaiden tarpeista lähtevät perustelut. Vaikka opettajalla on epäilemättä suuri vaikutus siihen, miten lapsi suoriutuu kouluaikaan ajoittuvista kehitystehtävistään, opettajan sukupuolella on todennäköisesti merkitystä vain juuri sukupuolirooli-identiteetin kannalta.

Huttunen kysyy ensinnäkin, antaako koulu oppilaille vääristyneen kuvan sukupuolijärjestelmästä ? Tulisiko koulunkin heijastella elävää elämää ja muuta yhteiskuntaa mahdollisimman kattavasti. Sosiaalisiin perustaitoihin kuuluu osata tulla toimeen kumpaakin sukupuolta olevien ihmisten kanssa ja jos miesopettajia on vähän tai ei ollenkaan, nämä taidot eivät kehity kouluaikana eikä koulu tutustuta vallitsevaan sukupuolijärjestelmään. Pahimmillaan (päiväkodissa ja) koulussa tuudittaudutaan käsitykseen, että yhteiskunta on sukupuolineutraali tai että siellä vallitsevat feminiiniset arvot. Tästä olisi tietenkin haittaa yhtälailla tytöille kuin pojillekin (Heinonen ym. 1997).

Huttunen lähestyy koulun naisistumisen ongelmaa myös sosiaalisen sukupuolen näkökulmasta. Puhutaan maskuliinisesta ja feminiinisestä käyttäytymisestä. Maskuliinisuudella tarkoitetaan ennen muuta toiminnallisuutta, hallitsevuutta, suoriutumista, pätemistä ja rationaalisuutta, kun taas feminiinisyys viittaa yhteisöllisyyteen, emotionaalisuuteen, empaattisuuteen ja lämpimyyteen. Harva mies tunnistaa itsensä puhtaasti maskuliiniseksi ja vastaavasti harva nainen kokee olevansa pelkästään feminiininen. Monet, mahdollisesti enemmistö ihmisistä, voidaankin luokittaa sosiaaliselta sukupuoleltaan androgyyneiksi, joilla tarkoitetaan henkilöä, joka tilanteen mukaan voi toimia joko maskuliinisesti tai feminiinisesti.

Tästä näkökulmasta koulun naisistumisen tarkoittaisikin feminisoitumista, sitä, että feminiiniset ominaisuudet ja käyttäytymismallit tulevat vallitseviksi. Tällainen ajattelu sisältää Huttusen mukaan kuitenkin oletuksen opettajille tyypillisestä sosiaalisesta sukupuolesta; sen lisäksi, että naisopettajia on paljon, he edustavat yksipuolisesti feminiinistä stereotypiaa. Tästä voisi olla haittaa sekä tytöille että pojille, koska molemmat näkevät opettajan toiminnassa vain feminiinisiä ratkaisu-malleja eivätkä saa tukea maskuliiniselle tai androgyyniselle kehitykselleen. Lisäksi koulunpito vaatinee onnistuakseen tiettyä maskuliinisuuta (mm. suoriutumista ja rationaalisuutta), eli feminiiniset tavat saattavat kohdata vaikeuksia.

Huttunen epäilee kuitenkin, että luokanopettajiksi valikoituisivat lähinnä feminiiniset naiset, koska monista maskuliinisista ominaisuuksista on selvää hyötyä koulunpidolle. Sen sijaan on mahdollista, että koulumaailman perinne ja organisaatio ovat tarjonneet naispuolisille opettajille lähinnä feminiinistä muottia, johon androgyynisenkin naisen on ollut vähitellen mukauduttava. Jospa kouluun ei tarvitakaan lisää miessukupuolta biologisessa mielessä, vaan positiivista maskuliinisuutta sosiaalisen sukupuolen mielessä ja sitä voisivat toteuttaa naisopettajat.

On väitetty, että naisvaltaistumisen vuoksi koulun oppilailleen välittämä mieskuva jää liian ohueksi. On todennäköistä, että monet oppilaat käyvät läpi ala-asteen tutustumatta yhteenkään miesopettajaan. Periaatteessa tämä väite koskee yhtä hyvin tyttöjä kuin poikiakin, vaikkakin tässä yhteydessä tuodaan esiin ensisijassa poikien - varsinkin isättömien - tarpeet. Ajatellaan, että miesopettajien vähälukuisuuden vuoksi koulu ei tarjoa pojille riittävästi miehen malleja, joita vaille monet, erityisesti yksinhuoltajaäitien pojat nykyään jäävät. Tämä on ilmeisesti yleisimmin käytetty peruste miesopettajien määrän lisäämiseksi (Heinonen ym. 1997).

Huttunen esittää useita vastakysymystä ja -argumenttia niille, jotka kritiikittömästi perustelevat miesopettajien määrän lisäämistä miehen mallien saamisella:

• millaisia maskuliinisuuden variaatioita miesopettajat lopulta esittävät
• pojan sosiaalinen sukupuoli alkaa muotoutua jo paljon ennen kouluikää ja koulu voi lähinnä joko vahvistaa tai olla vahvistamatta jo muodostunutta identiteettiä
• vaikka pojan sosiaalinen sukupuoli kehittyy myös kouluaikana, se tapahtuu enemmän kognitiivisen kuin mallioppimisen kautta
• mikä merkitys opettajilla lopulta on samaistumiskohteina mm. tietokonepelien, videoiden, television ja rockkulttuurin rinnalla
• millaista maskuliinisuutta ruokkivat modernit atk-, teknologia-, liikunta- ym. painotteiset opetussuunnitelmat tai millaisia miehen malleja opitaan atk-luokan internet- ja videopelituokioissa.

Eikö miehen mallin antaminen ole nimenomaan kotien ja erityisesti isien tehtävä ja eikö koulun pitäisi pikemminkin tukea isiä – myös niitä poismuuttaneita – tässä tärkeässä tehtävässään? Parasta mitä koulu voisi tässä asiassa tehdä, olisi isän ja lapsen välisen suhteen tukeminen – enimmillään jopa isän "löytäminen" lapselle. Huttunen uskoo, että kouluilla ja opettajilla on edelleen auktoriteettia kasvatusasioissa vanhempien silmissä, jolloin isiä voisi yrittää ottaa jollakin tavalla "luokalle". Voitaisiin lähteä siitä, että poismuuttanutkin isä haluaa olla edelleenkin isä lapselleen ja osallistua tämän koulunkäynnin tukemiseen, vaikkei hänestä itsestään olisi enää aloitteen tekijäksi.

6.2.8 Kiintiöitä vai "sukupuolipisteitä" eli miten lisää miehiä kouluun

Jotta sukupuolten työnjaon epäkohtia pystyttäisiin suuremmin murtamaan, olisi ilmeisesti pystyttävä ennen kaikkea lisäämään koulun vetovoimaa statusta ja palkkausta parantamalla – mikä ei ole kovin yksinkertainen asia. Yksinkertaisempi mutta nykyisen tasa-arvolain tulkinnan vastainen keino olisi suosia miehiä käytännön koulutus- ja työntekijävalinnoissa. Yleisellä tasa-arvokasvatuksella ja -toiminnalla voidaan tietysti pitkällä tähtäimellä pystyä vähentämään niitä psykologisia ja sosiaalisia esteitä, joita ns. poikkeavan uravalinnan tiellä on.

Huttunen kysyy, voidaanko opettajankoulutuksen mieskiintiöitä perustella tasa-arvoperiaatteella tai jopa tasa-arvolain henkeen vetoamalla. Kysymys on hänen mukaansa pulmallinen, sillä kiintiöiden käyttö voidaan katsoa tässä yhteydessä tasa-arvoperiaatteen vastaiseksi. Mitkä siis olisivat ne tasa-arvonäkökulmaa loukkaamattomat keinot, joilla miesten osuutta voitaisiin lisätä?

Koulutuksen sukupuolikiintiöillä on katsottu voitavan suorittaa ns. positiivista syrjintää eli tukea tasapuolisempaa kehitystä jollakin alalla suosimalla sillä vähemmistönä olevaa sukupuolta. Kiintiömenettely on suora mutta kiistanalainen keino vaikuttaa eri alojen ja ammattien sukupuolirakenteeseen. Tasa-arvoasian neuvottelukunnan kanta ainakin vuonna 1986 oli, että kiintiöinti on toiminut yksipuolisesti miesten asemaa säilyttävästi tai helpottavasti.

Huttunen ei kannata myöskään opettajankoulutuksen pääsykokeiden sormeilemista niin, että ne ottaisivat paremmin huomioon miesten ansiot ja heidän vahvat puolensa. Mutta entäpä, jos juuri ne pojat jotka haluaisivat opettajiksi, eivät välttämättä ole menestyneet näissä miehisissä aineissa. Toisekseen voidaan kysyä, onko matematiikan ja fysiikan osaaminen juuri sitä, mitä luokanopettajan ammatissa ja pienten lasten kasvattajina tarvitaan?

Huttusen mielestä monet miesopettajien lisäämisen puolesta esitetyt väitteet ovat ymmärrettäviä ja selvästi aiheellisia, mutta eivät niin dramaattisia, että pitäisi mennä oikopäätä kiintiöratkaisuihin. Muutamat taustalla olevat huolenaiheet ovat selvästi liioiteltuja ja liittyvät yleisempään koulua koskevaan murrokseen. Huttusen mukaan jotkin pojat ja myös tytöt saattaisivat silti voida paremmin koulussa, jos heillä olisi miesopettajia.

Opettajan koulutus ja opettajan ammatti ovat yleisesti ottaen edelleenkin varsin arvostettuja, mutta sukupuolten väliset erot arvostuksessa ovat suuria. Jotta alalle hakeutuu jatkossakin mahdollisimman lahjakasta ja monipuolista väkeä, tulee yhteiskunnan toimenpitein huolehtia siitä, että opetus- ja kasvatustyön status kehittyy positiiviseen suuntaan.

Tutkijoiden mukaan opettajankoulutusta kehittämällä vaikutetaan koulutuskäytäntöihin noin 20 vuoden viiveellä. Näin se ei voida tuoda pikaisia parannuksia havaittuihin epäkohtiin. Mikäli halutaan nopeita vaikutuksia, oikea väline on jo ammatissa toimivien opettajien tehokas täydennyskoulutus.

Koulun ovien avaaminen ulkomaailmalle ja "vierailevien tähtien" mukaantulo oppimistilanteisiin voisi Huttusen mukaan olla yksi ratkaisu koulun miespulaan. Esimerkiksi liikuntaa, käden taitoja ja erityisesti atk-pohjaisia taitoja voitaisiin harjoittaa ihan hyvin muiden ammattimiesten kanssa, jopa koulun ulkopuolella. Myös koulussa pitäisi hänen mukaansa ymmärtää, että yksi ainut ihminen – luokanopettaja – ei voi muuttua kaikeksi, olkoon hän nainen tai mies (Heinonen ym. 1997).

Opetusministeriön kerhotyöryhmä mainitsee koulun uusina haasteina mm. seuraavat asiat (Opetusministeriö 1998):

• kotien kasvatuksellinen ote on höltynyt
• vanhempien ja lasten yhdessäolo ja yhteinen tekeminen on vähentynyt
• yhä useammalla lapsella on tukenaan vain yksi vanhempi
• koulun rooli kotikasvatuksen tukijana korostuu entisestään
• kotien ongelmat heijastuvat kouluun lisääntyvänä viihtymättömyytenä, häiriköintinä ja koulukiusaamisena
• koulun tulisi myös ottaa vastuuta koululaisten ajankäytöstä myös koulupäivän, jälkeen, kun vanhemmat ovat vielä töissä
• kodin ja koulun yhteistoiminta ei ole riittävää
• koulu on edelleen suljettu ja erillään muusta yhteiskunnasta.

Kerhotyöryhmän vision mukainen kerhotoiminnan tukema koulu on koko päivän avoin toimintakeskus, jossa lapset ja nuoret viihtyvät ja voivat koulutyön ohella kehittää itseään omien harrastustensa ja taipumustensa mukaisesti. Kaikilla oppilailla on tasavertainen, tosiasiallinen mahdollisuus osallistua koko päivän kestävään toimintaan, johon saadaan mukaan myös syrjäytyviä nuoria. Keskeistä on myös näiden oppilaiden aktiivisuuden lisääminen sekä vanhempien saaminen yhteistyöhön koulun kanssa.

Tarkoituksen on tarjota niin monipuolista, lasta ja nuorta arvostavaa toimintaa, että se aktivoi mukaan passiivisetkin oppilaat. Kerhojen ohjaajina toimivat aikuiset saattavat tarjota kerholaisille merkittäviä aikuissuhteita. Laajeneva kerhotoiminta kouluissa lisää myös koulun edellytyksiä verkottumiseen. Koulun yhteistyö eri kerhojen järjestäjien ja esimerkiksi kirjastojen, yritysten ja eri taidelaitosten kanssa tuo koululle uusia kontakteja, joista voi olla apua myös varsinaisen opetuksen järjestämisessä.

6.2.9 Miehet sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöinä

Kevätsalo korostaa sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle tyypillisenä kahta erityisen tärkeää ominaisuutta. Huomattavan suuri osa työvoimasta on professionaaleja eli korkeasti koulutettuja ja mm. koulutuksen ja työyhteisön vaikutuksesta ammattiinsa vahvasti sitoutuneita. Toinen tärkeä piirre on se, että työvoiman muodostavat pääasiassa naiset, vaikkakin työhierarkian portaita kiivettäessä naisten osuus laskee. Hoito-, hoiva-, suunnittelu-, opetus- ja vastaavien tehtävien yleistyminen on tarjonnut akateemisesti koulutetuille naisille keskeisimmät uudet työpaikat viime vuosikymmeninä (Ketola ja Kevätsalo 1997).

Hännisen mukaan naisvaltaisella sosiaalialalla vallitsee miesvalta. Naiset ovat näihin päiviin saakka tehneet sosiaalialan asiakaspalvelutyön ja luoneet sen tueksi ammatillista oppia. Miehet taas ovat erikoistuneet yhtäältä hallinnoimiseen, toisaalta ammatillisten oppien, yleisemminkin professionalismin, sosiaalityön ja hyvinvointivaltion kritiikkiin. Miehet ovat katsoneet ammatillista ja ei-ammatillista "reproduktion maisemaa" viisaasti ja viileästi akateemisen ja byrokraattisen välimatkan päästä (Hänninen 1990).

Naistutkimus on korostanut sitä, että naisten (hoiva)palkkatyöllä on oma rationaliteettinsa. Tämän vastuurationaliteetiksi kutsutun ajattelu- ja toimintatavan taustalla on naisten sukupolvelta toiselle siirtynyt kokemus lähimmän yhteisön, perheen asioiden huolehtijana, joka ei perustu laskelmointiin ja eduntavoitteluun, vaan vastuuseen läheisistä ihmisistä ja asioiden sujumisesta välittömässä elämänpiirissä. Kun julkinen talous kriisiytyi ja ryhdyttiin säästötoimiin, vähennettiin työvoimaa monin tavoin samalla, kun työpaineet kasvoivat. Tässä tilanteessa vastuurationaalisuus merkitsi Kevätsalon mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon monilla työpaikoilla sitä, että naiset pitivät huolta siitä, että työt tulivat hoidettua. Mikäli miesten työpaikoilla olisi jouduttu vastaavaan tilanteeseen, olisi todennäköisesti paljon helpommin ajauduttu vakaviin työpaikkakohtaisiin konflikteihin (Ketola ja Kevätsalo 1997).

Sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöistä hieman suurempi osa kuin palkansaajista keskimäärin pitää työtään kutsumuksena. Naisille työ on miehiä yleisemmin kutsumus ja miehiä harvemmin väline tai pakko. Erityisen selvästi erot tulevat näkyviin sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Sosiaalityö on naisvaltainen ja koko ajan naisistuva ala. Se on myös tyypillinen naisammatti yhteiskunnalliselta arvostukseltaan ja palkkaukseltaan. Mutta jonkin verran miehiä alalta silti tapaa.

Sosiaalityöntekijöiden liiton jäsenistä tällä hetkellä noin 10% on miehiä (jäsensihteeri Siime Harju-Jeanty, Sosiaalityöntekijöiden Liitto). Sosiaalitoimen kenttätyötä tekevät miehet ovat perinteisesti sijoittuneet päihdehuoltoon ja laitostyöhön. Sosiaalialan muilla sektoreilla miehet ovat monesti johtotehtävissä.

Koko maan terveyden- ja sosiaalihuollon kuntasektorin henkilöstöstä, n. 216 000 koko- ja osa-aikaista, vuonna 1996 naisia oli liki 91%. Edellisestä vuodesta naisten osuus oli hieman laskenut, 90,8 % (1995 90,6%). Naisten osuus oli erityisen suuri sosiaalihuollon tehtävissä, 95,7% (1995 95,3 %) ja perusterveydenhuollon vuodeosastohoidossa, 92,1%. Suhteessa eniten miehiä oli vuonna 1996 erikoissairaanhoidossa, 14,9% (1995 15,2%) ja sosiaali- ja terveystoimen hallinnossa, 16,6% (1995 19,1%) (Ailasmaa 1997).

Terveydenhuoltoalan henkilöstön suurimmassa ammattiliitossa Tehyssä on tällä hetkellä noin 116 000 jäsentä, joista naisia on 93,1% ja miehiä 6,9%. Miesten osuus on viime vuosina ollut lievässä nousussa; miesten osuus oli 1993 6,0%, 1995 6,4% ja 1996 sekä 1997 6,6% (tiedotus, Tehy).

Miesten sijoittumisesta terveydenhuollon eri ammatteihin ei tätä selvitystä koottaessa ollut käytettävissä tilastotietoja, mutta "näppituntuma" asiassa on, että Tehyn miehet löytyvät perinteisesti terveydenhuollon sisällä etupäässä ns. teknisistä terveydenhuollon ammateista; mm. röntgenhoitajia ja fysioterapeutteja, ja mm. mielisairaanhoitajista (ammatti- ja koulutusasioiden hoitaja Kirsi Markkanen, Tehy).

1980-luvun alussa ja ensimmäisten joukossa sairaanhoitajaksi ja erikoissairaanhoitajaksi valmistunut, sittemmin urallaan muihin tehtäviin terveydenhuollon alalla edennyt mieshaastateltava kertoi, miten miessairaanhoitajissa on ainakin aiemmin ollut vallitsevana jonkinlainen heroistinen ihmistyyppi. Tyyppi haluaa tehdä sankaritekoja ja hakeutuu sen takia mielellään yksiköihin, missä "voi tulla pelastamaan" eli ensihoitajaksi, pelastuslaitoksen tehtäviin tai poliklinikalle. Varsinaisia "hoiva-hoitaja" tyyppejä miehissä on vähän.

Myös monet haastateltavan entiset kollegat ovat hakeutuneet paremmin palkattuihin hommiin. Vaihtoehtojen lukuisuus ja mahdollisuus parempiin ansioihin vie miehet pois varsinaisesta peruskoulutuksen mukaisesta sairaanhoitajan työstä – eivät niinkään hoito- ja hoivatyön tai naistyöyhteisön mahdolliset ongelmat.

6.3 Esteiden ja mahdollisuuksien pohdintaa

6.3.1 Rekrytointikampanjat – uutta tietoa ennakkoluulojen tilalle

Tiedottaminen voisi muuttaa ihmisten käsityksiä mm. lastentarhanopettajan työstä. Mieslastentarhanopettajat kaipaavatkin tutkimuksen mukaan kipeästi päiväkodin miehille myönteistä julkisuutta, joka osoittaisi, etteivät he ole mitään pehmokummajaisia. Tiedotusvälineissä kuitenkin usein vahvistetaan entisestään ammattiin kohdistuvia vallitsevia stereotyyppisiä käsityksiä lastentarhanopettajan ammatista pelkästään naisten työnä (Lammi 1993).

Lastentarhanopettajina toimivat miehet voivat myös itse tehdä osuutensa ammatin arvostuksen parantamiseksi sekä sen hyväksi, että varhaiskasvattajiksi saataisiin hakeutumaan enemmän miehiä. Omalla esimerkillään he voivat osoittaa, että lastenhoitoala sopii myös miehille. Vierailemalla esimerkiksi kouluissa kertomassa työstään ja ottamalla vastaan päiväkotiin vierailijoita, he voivat rohkaista ammatinvalinta-tilanteessa olevia nuoria miehiä alalle. Kokeiltuaan päiväkotityötä työharjoittelussa, työllistettynä tai vaikkapa siviilipalveluksessa nuori mies saattaa innostua hakeutumaan alan koulutukseen.

Yhteishakujen, nuorisotapahtuminen jne. yhteyteen voitaisiin järjestää epäperinteisten ammattialojen esittelyjä, jotka on suunnattu nimenomaan pojille. Myös tv-tietoiskuin voitaisiin tuoda esille hoivan ja kasvatuksen aloilla työskenteleviä ja myönteisiksi malleiksi sopivia nuoria miehiä ja heidän näkemyksiään ja kokemuksiaan rohkaisuksi epäperinteistä uravalintaa harkitseville nuorille. Myös uudentyyppisiä miestenlehtiä voisi yrittää innostaa tekemään juttuja aihepiiristä.

Vaikuttamisen nuorten käsityksiin ja mielikuviin voi suunnata jo paljon nuorempiinkin kuin ammatinvalintaiässä oleviin.

6.3.2 Miesverkkoja rajanrikkojien tueksi

Mm. mieslastentarhanopettajat ovat kokeneet hyödyllisenä ja terapeuttisena naisalojen miesainokaisten kerääntymisen yhteen kerhoiksi ja verkostoiksi, joissa voi vaihtaa kokemuksia, tuulettaa miesporukassa ja puhua miesten juttuja. Tämänkaltaisella epävirallisella tai järjestäytyneellä toiminnalla on epäilemättä suuri merkitys sekä alalle opiskeleville ja vastavalmistuneille että naisyhteisön ainokaisena pitempään työskennelleille ja heidän jaksamiselleen.

Verkostojen syntymistä tulisi tukea. Voitaisiin esimerkiksi järjestää valtakunnallinen "ainokaistapaaminen" -seminaari, jossa käsiteltäisiin lapsuuden alojen miestyöntekijöiden asemaa ja erityiskysymyksiä?

6.3.3 Isät asiakkaina ja yhteistyökumppaneina lapsuuden aloilla

Eräs varsin keskeinen ja selkeästi isänäkökulmasta nouseva perustelu nykyistä useampien miestyöntekijöiden saamisessa naisaloille nousee isän asiakkuudesta. Tämä asia korostuu erityisesti neuvola-, perhe-, sovittelu-, lastensuojelu- ja kriisityötä tekevien ammattikuntien kohdalla. Erityisesti avioerokriiseissä, lapsenhuolto- ja tapaamisoikeuskysymyksissä ja perheasioiden sovittelussa isät kertovat, että heidän on usein vaikea tulla ymmärretyksi ja huomioonotetuksi näissä feminiinisissä työkulttuureissa.

Kokemus on osoittanut, ettei työntekijän sukupuoli vielä välttämättä auta paljoakaan, mikäli työyhteisön enemmistö mitätöi tai vastustaa vähemmistönä olevan ja syrjityn sukupuolen näkökulmaa, tarpeita ja oikeuksia. "Sukupuolialoilla" sukupuolen vaikutus ja sympatiat saatetaan näennäisesti häivyttää ja korostetaan objektiivisuutta ja asiantuntijuutta. Tässä asetelmassa "ainokaisen" on liki mahdoton harjoittaa toisinajattelua ja puhua avoimesti oman sukupuolensa näkökulmasta asettumatta vaaraan tulla leimatuksi asianosaiseksi, jääviksi tai epäammatilliseksi. Tämä järjestelmissä piilevä epätasa-arvo ei lievene saati sitten poistu, ellei kysymystä kyetä ottamaan esille ja käsittelemään työyhteisön yhteisenä kysymyksenä ja tämä ei ilman onnistu ilman työnohjauksen ja lisäkoulutuksen tukea.

6.3.4 Instituutioiden avautuminen tekee tilaa uusille toimijoille

Päiväkodin ja koulut kuten muutkin lasten elinpiirit uudistuvat kaiken aikaa paremmin vastaamaan lasten, perheiden ja yhteiskuntakokonaisuuden muuttuvia tarpeita. Pitkät perinteet ja vakiintuneet toimintakulttuurit ovat toisaalta niiden vahvuus mutta joskus myös kehityksen jarru. Avoimuus, verkottuminen ja moniammatillisuus tekevät tilaa uusille toimijoille ja uusille mahdollisuuksille. Jos miestyöntekijöiden rekrytoiminen osoittautuu kovin vaikeaksi ja aikaa vieväksi, voidaan esimerkiksi päiväkoteihin ja kouluun instituutioiden avautumisen kautta saada myös kaivattuja miehiä uusien yhteistyömuotojen kautta.

Naisvaltaisille aloille uskaltautuneet miehet jättävät jälkensä työyhteisöihin ja muuttavat vakiintuneita toimintatapoja – ennemmin tai myöhemmin. Mm. nykyisin varsin suosittu seikkailukasvatus ja -toiminta, jota käytetään enenevästi lastensuojelussa, päiväkodeissa ja koulussa, on tästä hyvä esimerkki ja samalla selkeä miehinen saareke naisvaltaisilla työaloilla. Miesohjaajat tuntevat löytäneensä jotain itsensä näköistä ja lapset, sekä tytöt että pojat, ovat innolla mukana. Seikkailukasvatuksessa pelisäännöt ja ohjat ovat vielä toistaiseksi miehisissä käsissä, mutta naiset tuovat hyvinkin pian oman panoksensa mukaan osoittaen samalla, etteivät kummatkaan sukupuolet ole "yhdestä puusta veistettyjä".

Monet lastentarhanopettajamiehet ovat löytäneet itselleen mielekkään roolin myös päiväkodin liikuntakasvatuksen parista ja liikuntapäiväkoteja nousee ympäri maata "kuin sieniä sateen jälkeen". Yhä suositummaksi tuleva päiväkotien kilpailuvaltti on kehittää ja markkinoida itseään jollakin lapsiin ja vanhempiin vetoavalla painopistealueella. Suomesta löytyy jo taidepäiväkotien lisäksi mm. liikunta- ja seikkailupäiväkoteja, joita on vaikea ajatella ilman miestyöntekijöitä. Kilpailu pakottaa päiväkodit kehittämään uusia sisältöjä ja toimintamuotoja, mikä saattaa tehdä miestyöntekijöille enemmän tilaa ja vaihtoehtoja varhaiskasvatuksessa.