Rony Smolar: Ei kaikki ole ihan sitä, miltä se näyttää ja miten kirjoitetaan

 



Rony Smolar Etelä-Libanonissa haastattelemassa paikallista shiialaisjohtajaa imaami Sayed el-Amin`ia kesällä 1998.

Rony Smolar, 22 vuoden työrupeama Yle:n kirjeenvaihtajana ja toimittajana Israelissa on antanut näköalapaikan Lähi-idän tapahtumiin, mitä noista vuosista jäi päällimmäiseksi mieleen?
RS: Päällimmäisenä jäi mieleen tuo pieni maa, joka jatkuvasti on uutisotsikoissa ja pitkäaikainen kriisi, joka siellä oli vallitseva. Ihmiset elävät sodankaltaisissa olosuhteissa ja siitä huolimatta katsovat eteenpäin hyvin toivorikkaana ja ovat hyvin innovatiivinen, energiaa pulppuava kansa.

Mikä oli toimittajan työn suurin ammatillinen haaste Lähi-idässä?

RS: Ammatillinen haaste oli ehkä siinä, mitä valita suuresta uutismäärästä, joka jatkuvasti solui vastaan. Mitkä uutisaiheet olisivat sellaisia, jotka kiinnostavat suomalaisia? Oli tietenkin paljon kiinni siitä, mitä kotitoimitukset odottivat ja edellyttivät, pelkästään kriisiselostamista vai myös normaalia arjen kertomista. Siinä oli vähän tasapainoilemista, koska täytyy muistaa, että verta tihkuvien uutisotsikoiden takaa löytyy myös normaalia arkielämää.

Kenen kautta uutiset suodattuvat, mikä rooli siinä on toimittajalla?
RS: Paljon on kiinni toimittajan omasta asenteesta ja siitä, lähteekö sinne pidemmäksi aikaa. Silloin, kun lähetetään täältä sinne toimittaja esimerkiksi viikoksi tekemään juttuja, niin useimmiten ne ovat aika raflaavia, että matka tulee ”maksettua”. Silloin, kun siellä on paikan päällä eikä ole mitään kiirettä tai aikarajoitusta, voi seuloa suuresta määrästä haluamaansa materiaalia.
Oma asenne ja kotitoimituksen evästykset ovat kaksi tärkeätä tekijää. Sanoisin, että se on hyvin pitkälle lehtimiehen ammattitaito ja moraali, joka tässä pelaa.



Mihin itse kiinnität ensimmäiseksi huomiota Lähi-itää koskevassa uutisoinnissa?

RS: Tasapuolisuuteen ja oikeellisuuteen. Koska seuraan Lähi-itää päivittäin eri uutislähteistä – sekä Israelin että arabimaiden uutisointia - minun on helppo tarkistaa, pitääkö asia paikkaansa. Täytyy muistaa, että tänä päivänä uutiset, jotka välittyvät Suomeen, tulevat useimmiten kansainvälisten uutistoimistojen kautta. Jos media olisi täällä vähän kriittisempi ja ristiin tarkistaisi tietolähteensä, niin ehkä lopputulos voisi olla hieman toisenlainen. Kaikista helpointa on tietysti kopioida se, mitä maailmalta tulee ja pistää se suomalaisten katsojien ja lukijoiden eteen.

Israel- viestinnässä on paitsi vahva poliittinen mutta myös vahva uskonnollinen jännite, miten olet näiden kahden välissä tasapainoillut?
RS: Israel nähdään Pyhänä maana ja jotkut näkevät Israelin kansan Jumalan luvattuna kansana. Silloin on tietynlaisia odotuksia ja jos ei käyttäydytä sen mukaan, sitten tulee pettymyksiä tai arvostellaan kovasti. Israelin sisällä yhteiskunta on erittäin polarisoitunut. Siellä on hyvin paljon eri ryhmittymiä, jotka vetävät välillä hyvinkin eri suuntiin ja on paljon paineita. On länsijuutalaisten ja sefardi- eli orientinjuutalaisten välillä, on uskovaisten ja maallistuneitten välillä, on vasemmistoa ja oikeistoa ja siltä väliltä kaikkea, mitä löytyy. Se näkyy tietysti sisäpolitiikassa ja vaaleissa, joihin osallistuu keskimäärin yli 30 puoluetta. Hallituksessa on edustettuna yli 20 puoluetta – demokratiaa venytetään näin pitkälle.

Mikä toimittajan työssä on kaikkein oleellisinta ja miten näet tämän toteutuneen, jos ajattelet omaa pitkää työuraasi?
RS: Kyllä lähtökohdan pitää olla rehellisyys ja totuudenmukaisuus. Kerrotaan se varsinainen uutinen ja jos suinkin mahdollista, myös vähän taustoja. Monta kertaa, jos taustat jäävät kertomatta, niin otsikkoon yritetään mahduttaa mahdollisimman paljon. Se on länsimainen tapa. Ei lähdetä syventymään siihen, mitä uutisen ja otsikon takana on. Jos lukee ”Israel iski Gazaan”, eikä kirjoituksesta selviä, että kyseessä on ollut vastaisku johonkin rakettihyökkäykseen Israelin puolelle, niin silloin saa sellaisen käsityksen, että Israel on aina aloitteentekijä, iskemässä ja pommittamassa. Tänä päivänä monet suomalaisetkin lukevat lehtijuttuja vain otsikon kautta.

Olen aina sanonut, että on syy ja seuraus. Se on tyypillistä Lähi-idässä ja siksi tässä kierteessä ollaan. Joku aina aloittaa ja siitä seuraa jotain. Israelilaiset joukot ja siviilit vedettiin pois Gazasta Ariel Sharonin ollessa pääministerinä.  Sen jälkeen gazalaisilla ei olisi ollut mitään syytä iskeä Israelin puolelle, mutta sieltä rupesi tulemaan raketteja. Kun Hamas voitti vaalit ja karkotti kilpailijansa PLO:n (Palestiinalaishallinnon) sieltä pois, niin silloin iskuja tuli Israelin puolelle jatkuvasti ilman mitään syytä.

Maailma on myös unohtanut sen, että kriisi – Israelin isku Gazaan puolitoista vuotta sitten, laivasaattueen isku ja ylipäänsä Gazassa olevat paineet – on seurausta siitä, että yli neljä vuotta sitten israelilainen sotilas (Gilad Shalit) siepattiin Israelin puolelta Gazaan. Vastoin kansainvälisiä säännöksiä Punaista Ristiä ei päästetä tapaamaan häntä. Hän on ollut neljä vuotta siellä vankina. Hamas käy Israelin kanssa kovasti neuvotteluja, että Israelin pitäisi vapauttaa 1000 palestiinalaisvankia. Israelilla on kovat paineet, koska Israel haluaa aina omat sotilaansa takaisin, joko elävinä tai kuolleina.

Kun on otsikko jossain, niin sen takaa löytyy aina syitä ja taustatietoja, ja ne pitäisi upottaa uutisartikkeliin erityisesti Lähi-idässä. Jos ei kerrota taustoista, niin ihmiset saavat hyvin yksipuolisen kuvan tapahtumista. Luullaan esimerkiksi, että Israel vuonna1948 kaappasi palestiinalaisalueet itselleen ja perusti juutalaisvaltion. Näinhän ei ollut, vaan 29.11.1947 YK päätti Palestiinan, vanhan Brittivallan mandaatin, jaosta arabien ja juutalaisten kesken. Juutalaiset hyväksyivät sen ja arabit eivät. Se johti siihen, että Israel julistautui toukokuussa 1948 itsenäiseksi, ja siitä syntyi itsenäisyys-sota.

Kun puhutaan Länsirannasta tai Gazasta, saadaan sellainen kuva, että Israel vuonna 1967 kuudenpäivän sodan aikana kaappasi ne alueet palestiinalaisilta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. On jäänyt kertomatta: Länsiranta kuului Jordanialle, Jordania liittyi sotaan, Israel löi Jordanian armeijan ja otti Länsirannan ja Jerusalemin itä-osan itselleen. Gaza taas oli Egyptin sotilashallinnon alainen. Egypti oli sodassa mukana ja menetti alueen. Tämä on syytä ja seurausta: jos lähdet sotaan, niin on se mahdollisuus, että voit hävitä sodan ja silloin alueita menetetään.
 



Miltä suomalaisen median Israel-uutisointi näyttää ammattilaisen silmin katsottuna?

RS: Onhan se pitkään ollut valtamedian, jonka muodostavat YLE ja Helsingin Sanomat, varassa. Jonkun verran on mukana MTV. Ne toimivat mielipiteen muokkaajina, siksi moraalinen vastuu oikean tiedon antamisesta ja levittämisestä on näillä viestimillä. Kun uutisointi on harvojen käsissä, se on yhden totuuden uutisointia. Ei kukaan kyseenalaista, jos YLE kertoo mitä hyvänsä. Jotkut saattavat lähettää sille tai Helsingin Sanomille palautetta, mutta asiallinenkin kritiikki jää monta kertaa julkaisematta. He haluavat säilyttää oman ammattitaitonsa välittämän kuvan lukijoille.

Kyllähän uutisointi on hyvin yksipuolista. Israel nähdään kaiken pahan alkuna, se on lähtökohta. Jos halutaan mennä vähän pintaa syvemmälle, niin näinhän se ei ole. Kriittinen kriisin ruotiminen on jäänyt puuttumaan. Toimitukset väittävät, ettei ole tilaa tai ei ole aikaa. Se on ikävää, koska annetaan täysin vääristynyt kuva tästä maapallon pisimpään jatkuneesta kriisistä.

Kannattaa suhtautua – ei pelkästään suhteessa Lähi-idän raportointiin, vaan kaikkeen raportointiin – siten, että jättää myös itselleen harkintavaltaa. Ei kaikki ole ihan sitä, miltä se näyttää ja miten kirjoitetaan. Jos on enemmän kiinnostusta, voi haastaa median lähettämällä kysymyksiä ja kirjoituksia tai käyttämällä nettiä ja kaivamalla esille taustoja.

Useat viestimet ovat syyllistyneet antisemiittisen materiaalin julkaisemiseen, millaisena näet median ja antisemitismin välisen suhteen?  
RS: Sanoisin, että toimitusten ja median vastuu on hyvin suuri etenkin nyt, kun puhutaan uudesta antisemitismistä, joka on levinnyt Eurooppaan. Se on noussut maihin oikein voimakkaasti juuri sen takia, että Eurooppaan on tullut paljon muslimiväestöä jopa tuolta kriisialueelta, mutta myös Pohjois-Afrikasta ja muualta. He ovat tuoneet Lähi-idän kriisin mukanaan, joka on uudenlaista antisemitismiä. Väitetään, että se on vain Israel-vastaisuutta tai anti-sionismia, mutta tänä päivänä voidaan laittaa yhtäläisyysmerkit juutalaisvastaisuuden ja Israel-vastaisuuden välille. Ne kulkevat käsi kädessä, eikä niitä todellakaan voi erottaa toisistaan. Ne, jotka toisin väittävät, käyttävät hyväkseen sitä, että emme ole juutalaisia vastaan, mutta olemme Israelia vastaan. Näitä ei voi erottaa tänä päivänä, ei mitenkään.

Media joutuu taituroimaan, koska on olemassa kansainvälisiä sopimuksia ja kotimaisia lakeja, jotka määrittelevät, mikä on kiihotusta kansanryhmää kohtaan. Kirjoituksia on ehkä vähemmän, mutta on pilapiirroksia ja sarjakuvia. Gazan sodan aikana puolitoistavuotta sitten hakaristi samaistettiin Daavidin tähteen. Helsingin Sanomissa oli muutama kuukausi sitten piirros, jossa natsisotilas pitää kädessään saippuapakkausta, jossa lukee: onnellinen juutalainen. Natsi-Saksa tuotti saippuaa tapetuista juutalaisista, joten aika mauttomia juttuja. Emme ole Suomessa missään lintukodossa, mutta kaikki nämä ilmenemismuodot ovat kuitenkin huomattavasti lievempiä kuin missään muualla Pohjoismaissa ja esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa, missä juutalaiset ovat kohdanneet päälle karkaamisia ja fyysistä väkivaltaa.

Näetkö suhtautumisen antisemitismiin muuttuneen?
RS: Antisemitismi on kasvanut tasaisesti, kun holocaustista (shoah) on kulunut enemmän aikaa. On niitä, jotka kieltävät holocaustin tapahtuneen historiallisena faktana. Kun mennään 30 vuotta taaksepäin, sitä ei kyseenalaistettu. On valtionpäämiehiä, kuten Malesian entinen pääministeri ja Iranin nykyinen presidentti, jotka suureen ääneen väittävät, että holocaustia ei ole koskaan ollut. Kun aikaa menee, niin holocaustia vähätellään. Jos holocaustia pidetään uniikkina tapahtumana, niin juutalaiset olivat uhreja, mutta niin kuin sanotaan: holocaustissa kaikki juutalaiset olivat uhreja, mutta kaikki uhrit eivät olleet juutalaisia.  

On ennustettu uutta holocaustia, kohdistuuko se sitten juutalaisiin tai muihin. Erilaisuus on tullut iskujen kohteeksi. On kansainvälistä rasismia, esim. skinheadeja ja jalkapallohuliganismia, jotka ovat pitkälle verkostoituneet ja hyvin rasistisia. Olen ollut joskus Hollannissa jalkapallo-ottelussa, missä ihan vapaasti huudetaan ”juutalainen” tai jos tuomari tuomitsee huonosti, niin hän on ”jutsku” tai ”jutku”. Näistä on tullut haukkumasanoja.



Millaisia mahdollisuuksia näet vaikuttaa antisemitismiin?

RS: Olen mukana Euroopan juutalaiskongressissa yhtenä varapuheenjohtajana (European Jewish Congress) ja paljon käsitellyt juuri antisemitismiä, joka on Pohjoismaissa huomattavasti lievempää kuin muualla, mutta on jatkuvasti levinnyt ja voimistunut. Meillähän ei ole ollut mitään raisumpia ilmenemismuotoja juuri sen takia, että on jatkuvasti olemassa vuoropuhelun mekanismi. Olen itsekin mukana uskontojen välisessä vuoropuhelussa, jonka presidentti Halonen käynnisti syyskuun 11. päivän iskun jälkeen. Se on ylläpitänyt ja etäännyttänyt yhteiskuntaa repivän vuoropuhelun ja kritiikin. Meidän, jotka osallistumme tähän keskusteluun, on tarkoitus varjella yhteiskuntarauhaa. Se on meille erittäin tärkeä asia. Olemme todistaneet ja osoittaneet myös ulkomaailmalle, että se toimii meillä hyvin. Juuri tämä vuoropuhelu karkottaa vihamieliset reaktiot, syrjinnän ja vieraantumisen vähemmistöistä. Juutalaisuus on yksi vähemmistö Suomessa, mutta tänä päivänä täällä on vähemmistöjä vaikka kuinka paljon ja kaikki ovat samalla lähtöviivalla.

Onko jokin Lähi-idän uutisointitilanne jäänyt erityisesti mieleen?

RS: Niitä on useampiakin. Olin Etelä-Libanonissa, Sabrassa ja Satilassa, päivä sen jälkeen, kun joukkomurha siellä oli tapahtunut. Näky ja haju oli karmiva. Siellä oli silloin syyskuun puolessa välissä satoja ruumiita ja eläinraatoja - koko se surkeus ja ylipäänsä se väkivalta. Silloin kun lähdin täältä 22 vuotta sitten, en koskaan ajatellut, että koen sotaa tai näen niin paljon väkivaltaa ja kuolemaa. Olin monta kertaa paikalla heti, kun jokin pommi oli räjähtänyt jossain, esim. bussissa, ja nähnyt palaneet ruumiit, paniikin ja sen tunnelman. Ne eivät lähde koskaan mielestä. Nyt kun kerron niistä, ne palautuvat takaisin.

Silloin alussa oli unettomia öitä, mutta valitettavasti siihen niin kuin turtui, koska lehtimiehenä piti kuitenkin - vaikka tapahtuma oli ikävä ja shokeeraava – osata toimia tilanteessa ja tehdä uutisjuttu. Vasta sitten, kun sen oli tehnyt ja oli kulunut tunteja, tuli reaktio ja jollain tavalla tyhjä takki. Syntyi paljon kysymyksiä: miten tämä on mahdollista, miten tällaista voi tapahtua? Vastauksia ei voinut löytää, piti vain terapoida itseään eikä täältä kotitoimituksesta koskaan kysytty, kuinka pärjään tai tarvitsenko apua. Pidettiin ihan itsestään selvänä, että koska sinne on mennyt, niin siellä sitten toimitaan kaikissa olosuhteissa. Sanottiin vain, että hienoa, hyviä juttuja, mutta ei koskaan kysytty minulta henkilökohtaisesti, kuinka voin ja kuinka elän tämän kaiken kanssa.

Israelissa on paljon osaamista ja viisautta, mutta miksi Israel aina häviää mediasodan?

RS: Israel on joutunut käymään 7 sotaa ja kaikki nämä sodat Israel on voittanut, mutta mediasodan Israel on aina hävinnyt. Ehkä kuuden päivän sodan lopputulos yllätti kaikki. Vuonna 1967 ja siitä 5-6 vuotta eteenpäin Jom Kippur- sotaan asti Israelin julkisuuskuva oli hyvin myönteinen. Kun palestiinalaisalueiden miehitys jatkui, niin Israel sai miehittäjän leiman. Tämä on vaikuttanut Israelin kansainväliseen asemaan: Israel on tuomittu YK:ssa kaikista valtioista eniten.
Koska Israel on taloudellisesti ja sotilaallisesti vahva ja myös länsimainen demokratia, niin median suhtautuminen on se, ettei odoteta Israelilta vihollistensa kaltaista käyttäytymistä.

Kuitenkin Lähi-idässä vallitsee viidakon laki. Se, joka on voimakkain, pärjää siellä. Jos hiemankin osoitat heikkoutta tai vihollinen aistii verenmakua, niin se on menoa. Sen vuoksi Israel joutuu monta kertaa myös ylireagoimaan. Tämä johtaa siihen, että medialla on heti hyvin kriittinen asenne. Kun Israel sitten yrittää tulkita omaa käyttäytymistään tai sotilaallista menestymistään, niin media ottaa sen suoraan propagandana.

Harvoin näkee israelilaisia mediassa uhreina, itkevinä ja surevina. Israel ei halua esittää itseään uhreina, mutta myös media on ottanut sen kannan, että Israel on vahva eikä voi olla uhri.

Kuinka visioit journalismin kehittymistä tulevaisuudessa?
RS: Uutisvälitys vain nopeutuu ja se on yksi haastava tekijä, toiseksi muodostuu totuudenmukaisuus. Tulipa uutisia kotimaasta tai ulkomailta, niin uutisoinnin pitää olla totuudenmukaista ja – jos puhutaan Lähi-idän kriisistä – myös tasapuolista. Ihmiset, jotka seuraavat Lähi-idän tapahtumia, näkevät tilanteen hyvin musta-valkoisena. Ollaan joko puolesta tai vastaan ja median on otettava se huomioon.

Muutama viikko sitten Helsingissä oli suuri Israelia puolustava marssi, joka veti lähes 3000 ihmistä. Se on kansalaisten kannanotto. Se ei ole sitä, että puolustetaan Israelin tekoja, vaan kuten monissa kylteissä luki: Israelilla on oikeus rauhaan, mutta Israel ei ole saanut hengittää rauhan ilmaa yli 60. vuoteen. Tämä puuttuu keskustelusta median kriittisyydestä. Jos media – myös kansainvälinen media - olisi vähän kriittisempi ja heittäisi vastapuolelle kysymyksen: miksi te ette anna israelilaisten elää rauhassa ja tunnusta Israelin valtion olemassaoloa? Puhutaan vain konfliktista, jossa heikompana osapuolena ovat palestiinalaiset, jotka eivät asu vielä omassa valtiossa ja sitten on järjestäytynyt yhteiskunta, Israel, joka asuu omassa valtiossaan. Nämä kaksi vaakakuppia ovat aivan eri asennoissa, osittain mediasta johtuen.

Niin kauan, kun Israelin olemassaoloa uhataan, israelilaisten poliitikkojen käyttäytymistä johtaa se, että ei haluta enää missään tilanteessa eikä milloinkaan riskeerata juutalaisten elämää. Olen kutsunut sitä holocaust- syndroomaksi, jota maailma ei tahdo oikein ymmärtää. Ulkopuolisella maailmalla on aika naiivikin suhtautuminen. Lähi-idässä pätee viidakon laki: siellä säilyy vahvin. Siellä ei käyttäydytä samalla tavalla hienostuneesti kuin Euroopassa. Toisaalta, jos mennään Euroopassa sata vuotta taaksepäin ja ajatellaan Ranskan ja Saksan keskinäisiä suhteita, niin se oli melkein samanlaista kuin Lähi-idän tilanne tänä päivänä. Kuitenkin nämä kaksi valtiota elävät nyt rintarinnan EU:ssa.

Kyllä Lähi-idässäkin tämä prosessi jossain vaiheessa lähtee käyntiin. Kynnysten yli täytyy vain päästä, mutta niiden yli ei päästä siten, että syytetään vain yhtä osapuolta ja tuetaan toista, vaan täytyy osata ojentaa käsi molemmille ja auttaa kynnyksen yli.

 

Kuvat: Rony Smolar ja Martti Kortelainen
Teksti: Marja-Leena Kortelainen
Yhteyksiä luomassa Juhani Starczewski

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Jyväskylän Suomi-Israel -yhdistys ry

Laita sähköpostia yhdistykselle

Kotisivu