Olen nelikymppinen koiraharrastaja itä-Suomesta, Joensuusta. Olen suorittanut kasvattajan peruskurssin vuonna 2008 ja kennelnimen sain vuonna 2010. Jäänsärkijän kennelnimen taustalla ovat edesmennyt bokserini Urho ja nykyinen ranskanbulldoggini Sisu. Olen pienestä pitäen ollut koirien kanssa tekemisissä ja haaveenani olisi joskus kasvattaa pienimuotoisesti ranskiksia. Tavoitteeni on kasvattaa mahdollisimman terveitä, rodunomaisia sekä hyväluonteisia ranskiksia. Olen jäsenenä Suomen Kennelliitossa, Suomen Ranskanbulldogeissa, Suomen Bokseriyhdistyksessä sekä Pohjois-Karjalan Seurakoirissa.


Hieman taustaa koiristani:

Ensimmäinen koira tuli perheeseemme tammikuussa 1970, jolloin olin alle 1 v. Yllä olevassa kuvassa on siis kyseinen kiinanpalatsikoira Nikke isosiskoni sylissä. Nikke oli pieni koira varustettuna isolla egolla. Nikke jouduttiin lopettamaan vuonna 1982. Jälkeenpäin olen miettinyt, liekö Nikke ollut osasyynä siihen, että olen myöhemmin ollut ihastunut lyttykuonoisiin koiriin...  

Vuonna 1992 muutin omaan asuntoon ja haaveena oli ottaa heti oma koira. Kuulin, että Joensuussa oli syntynyt erääseen kenneliin bokserinpentuja. Jäljellä taisi olla enää kaksi koiraa, joista sitten päädyin Rasmukseen. Kennelissä jo huomasin, että Rasmus tuntui olevan omien polkujen kulkija ja havainto osoittautui myöhemmin pitävän paikkansa. Rasmus oli siis ensimmäinen oma koirani ja varmaan siten sille jäi erityinen paikka sydämeeni. Rasmus oli luonteeltaan aika rauhallinen bokseriksi ja siten aika helppo ensimmäiseksi palvelukoiraksi. Rasmuksen kanssa harrastin pääasiassa metsäjälkeä ja tottista, mutta myös agilitya, hakua, näyttelyitä sekä viestiä kokeiltiin. Talvisin myös vetohiihtoa jäällä harrastettiin. Rasmuksen ollessa 4-5 vuotias, itselläni lopahti into kouluttamiseen, sillä sen aikaiset systeemit eivät mielestäni sopineet koiralleni. Rasmuksesta tuli pääasiassa kotikoira, jonka paikan se täytti täydellisesti. Rasmus oli terve koira, ainoastaan sillä todettiin neljä vuotiaana issias, joka ehkä kerran vuodessa aiheutti oireita. Vanhemmalla iällä toisen takareiden lihakset alkoivat surkastua ja kesällä 2003 todettiin luusyöpä. Syövästä huolimatta Rasmus oli pirteän ja terveen oloinen, kunnes alkoi tulla virtsaamis- ja ulostamisvaikeuksia ja jouduin lopettaa Rasmuksen. Rasmus haudattiin kesämökillemme, joka oli sen lempipaikka.

Rasmuksen kuoleman jälkeen päätin, että uusi koira on saatava mahdollisimman nopeasti. Niksin kenneliin syntyikin bokserinpentuja ja niinpä seuraava koirani oli nimeltään Urho. Urho oli pentueen isoin koira ja kasvattajat kutsuivatkin sitä "Ihanaiseksi". Luonteeltaan Urho oli vilkas, avoin ja piti kaikista ihmisistä, joskus liikaakin...Toisiin koiriin suhtautuminen hieman vaihteli.

Urho teki pentuaikoina niin paljon tuhoa, että kaikkea ei millään pysty muistamaan. Se söi äitini kännykät, isäni silmälasit useampaan kertaan ja piilotti sitten fiksuna koirana rikotut lasit sohvan rakoon, pureskeli sähköjohdot saamatta kertaakaan sähköiskua, tonki ja levitteli roskikset, aukoi töissä ollessani vetolaatikot tutkien, mitä kivaa ne sisältää ja osasipa se laittaa myös samaiset laatikot kiinni, niinkuin niissä ei olisi käytykään...Ovet se oppi aukomaan hampaillaan, hyppäämällä ovenkahvaa vasten tai sitten se puski päällään puiset haitariovet auki. Myös minua se oli kova uhmaamaan pentuna. Kaikki hoitotoimenpiteet, kuten esim. kynsienleikkuut, korvien puhdistukset jne, kaikki piti tehdä "pienen" valtataistelun kautta. Urhon kanssa aloitimme heti pentuna tottelevaisuuskoulutuksen ja metsäjäljen. Jälkeä harrastimme pari vuotta, mutta koirani luonteen tuntien, se ei oikein tuntunut kuitenkaan oikealta lajilta. Kävimme kokeilemassa hakua ja vuoden verran treenasimme jälkeä ja hakua päällekkäin, lisänä oli myös agility, jota harrastimme reilun vuoden. Kun huomasin, miten Urho nautti ukkojen etsinnästä, mutta keppien ilmaisu jäljellä sitä ei kiinnostanut lainkaan, niin päätin keskittyä vain yhteen lajiin, eli siis hakuun. Leireilläkin kävimme varmaan yli kymmenen kertaa ja leiriajat olivat varmaan yksi antoisimpia aikoja Urhon kanssa. Harrastuskoirana Urho oli aivan erinomainen, sillä kyllä intoa ja työskentelyhalua riitti, mikäli minä osasin ottaa sen kaiken vaan irti...Urho menestyi hyvin myös näyttelypuolella, se ehti saada sieltä kolme sertiä ja ainoastaan hakukokeen tulos jäi puuttumaan Suomen Muotovalioarvosta.

Vuonna 2007 alkoi tuntumaan, että Urho sosiaalisena tapauksena varmaan kaipaa omaa leikkikaveria. Tietenkin olisin halunnut ottaa toisen bokserin, mutta tulin siihen tulokseen, että aikani ja rahkeeni ei riitä kahden ison koiran kouluttamiseen ja hankalaa niiden ulkoiluttaminenkin olisi. Niinpä mietin kahta eri rotuvaihtoehtoa, ranskanbulldoggia sekä bostoninterrieriä. Uros oli vaihtoehtona oikeastaan ainut mahdollisuus ja luotin siihen, että kyllä Urho osaa suhautua urospuoliseen pentuun tervepäisesti. Heinäkuussa sitten syntyi Bombastic-kenneliin ranskisuros, joka vaikutti lupaavalta ja päivääkään en ole katunut valintaa! Lomamatkalla Helsinkiin mietin, minkä annan koiran nimeksi ja sattumalta huomasin Helsingin satamassa samanlaiset jäänmurtajat Urhon ja Sisun nököttävän vierekkäin ja niinpä ranskiksen nimeksi tuli Sisu.

Ensimmäiset kolme viikkoa Urhon ja Sisun yhteiselo oli aika mielenkiintoista. Urho vaikutti koko ajan miettivän sitä, että mikä hiton isokorvainen otus tuo on ja jotenkin se oli hämillään. Sisu taasen ei kuvia kumarrellut, se vei kaikki Urhon lelut ja jopa luut suoraan suusta, työnsi päällään Urhoa Urhon ruokakupilta tai jos Urho meni juomaan vettä kupista, Sisu ryntäsi sille samanaikaisesti ja työnsi Urhon pois. Urho antoi kaiken periksi. Jos Urho joku kerta ärähti esim. lelusta Sisulle, Sisu perääntyi hetkiseksi, mietti uuden konstin, millä sai haluamansa ja yleensä se sitten haukkumalla kypsytti Urhon. Ulkoilut pentuaikana syksyllä oli hieman hankalia, sillä Sisu ei halunnut kävellä kuin ensimmäiset 20 metriä ja sen jälkeen se pisti totaalisen jarrun päälle. Sitä piti siis joko väkisin raahata perässä tai sitten kantaa 100 metriä, jonka jälkeen kävely taas maistui. Kyllä minä silloin ajattelin, että mihinkä soppaan sitä päänsä on laittanut, toinen koira vetää kuin hinaaja ja toista saa väkisin vetää perässä.

Sisu oli siis minulle uusi tuttavuus rotuna ja se on kyllä myynyt minut täysin. Rotuna se on huomattavasti helpompi kuin esim. bokseri, sillä se ei ole niin vaativa rotu. Tietenkään sillä ei ehkä koulutuksellisesti pysty etenemään niin pitkälle kuin palveluskoirarodun kanssa, mutta Sisu on kyllä siinäkin lyönyt minut ällikällä, että mikäli makkaraa koulutustilanteessa on riittävästi, niin kyllä ranskiskin oppii nopeasti. Se hyvä puoli Sisussa on, että sille tosiaan ruoka maistuu (ehkä liikaakin) ja se tykkää leikkiä patukoilla, joten kouluttamisessa voi käyttää useita eri metodeja. Sisun kanssa harrastimme reilun vuoden agilityä ja sitä sanottiin siellä tykiksi, sen verran vauhdikasta oli meno. Lisäksi treenaamme tokoa ja muutaman kerran kävimme viehejuoksussa ja sitä on tarkoitus jatkaa aikataulujen puitteissa. Luonteeltaan Sisu on siis avoin, rohkea ja energinen, mutta malttaa myös rauhoittua. Mökillä ollessamme Sisu touhusi varsinkin pentuna aamusta iltaan jotain yksikseen, se pelasi esim. palloa, söi keppejä tai sitten vain nautti auringonpaisteesta.

Myös näyttelypuolella Sisusta tuli Suomen Muotovalio heti samalla viikolla, kun se täytti kaksi vuotta. Käymme nykyäänkin joissain lähinäyttelyissä ja myös surimmissa kansainvälisissä näyttelyissä. Muutama näyttelymatka ulkomaillekin ollaan tehty ja sieltä on tullut tuliaisena Eestin ja Liettuan Muotovaliotittelit.

Kesällä 2009 kesällä yritimme suorittaa Urhon kanssa hakukoetta ja tämän kokeen jälkeen Urho sitten sairastuikin niin, että se piti lopettaa lokakuussa 2009. Sille puhkesi kesän mittaan useita eri sairauksia ja loppuajasta sen kävely meni niin huonoksi, johtuen spondyloosista, joten oli armeliainta päästää koira tuskistaan. Tästä on enemmän juttua "Kuulumiset-sivuilla". Kun Urho kuoli, minua huolestutti Sisun pärjääminen ainoana koirana ja niinpä aloin etsiä sille kaveria ranskiksista. Sainkin sitten selville, että tuttavani uroskoiran luona oli käynyt virolainen narttu kennel Golden Careliasta astutusmatkalla ja kun tutkailin yhdistelmää ja selvitin taustoja, niin pentue vaikutti tosi hyvältä ja kiinnostavalta ja kasvattaja kaikinpuolin mukavalta ja luotettavalta. Tästäkin lisää "Kuulumiset"- sivuilla. Nyt siis taloudessamme asuu Hertta-niminen nartturanskis. Halusin ottaa nartun, sillä haaveenani on kauan aikaa ollut teetättää pentuja, mutta aika näyttää, tuleeko haave joskus toteutumaan. Hertan on luonteeltaan aika mainio ja Sisu on pitkälti sen tossun alla. Jotenkin Hertta muistuttaa luonteeltaan Urhoa, yhtä vilkas ja aktiivinen. Hertta on jotenkin "luonnonlapsi", se haluaisi vaan olla ulkona, tutkailla kasveja, kieriskellä eläinten jätöksissä, jahtaa lintuja ja etenkin sorsia, pulahdella välillä uimaan jne.


Kuulumiset sivuilta pääset lukemaan tapahtumistamme ja niitä varmaan tulee riittämään tämän parivaljakon toimesta!