Immo Pekkarinen:

On kuuneltava myös kehoa

 

 

 

Terapia ei edisty?

Kari kertoo: “Olen käynyt vuosikausia terapiassa - tietyn pisteen jälkeen terapia ei kuitenkaan tuntunut edistyvän. Ajattelin, että vika oli terpautissa - tämä ei kykene ymmärtämään tuntojani. Vaihdoin siis terapeuttia, mutta ongelma toistui. Mitä tehdä?”

Tämän tyyppiset kokemukset ovat tuttuja monelle niistä, jotka ovat hakeutuneet terapiapalvelujen pariin. Perinteinen psykoterapiahan muodostuu keskusteluista, joissa terapoitava työstää itse ongelmaansa terapeutin antamien vihjeiden opastamana. Kognitiivisesti suuntautuneessa lyhytterapiassa terapeutti on aktiivisemmassa roolissa: elämäntilanteisiin haetaan edelleen ratkaisua mielen “uudelleen ohjelmoinnin” avulla.

Kyse on aina kuitenkin psyykestä - alitajunnasta, seksuaalisuudesta, tunne-elämän ristiriidoista, tietoisista ratkaisuista. Mihin unohtuu se tosiasia, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus so.aina myös koko fysiologiallaan reagoiva “inhimillinen eläin”?

 

Miksi kehoa on kuunneltava?

Kehokeskeisesti suuntautuneet psykoterapeutit ovat olleet pitkään tietoisia kehollisuuden huomioivien hoitojen hyödyistä. Kuitenkin vasta viime vuosina on kyetty tieteellisesti perustelemaan, miksi puhekeskeinen terapia ei aina tuota tuloksia. Huomion kiinnittäminen kehon kieleen ja reaktioihin on erityisesti traumasta kärsivien hoidossa välttämätöntä.

Coloradossa sijaitsevan Sensomotorisen Psykoterapiainstituutin perustaja Pat Ogden sekä kanadalaisen Western Ontarion yliopiston apulaisprofessori Ruth Lanius kävivät esittelemässä uusinta tietoa traumaterapian perusteista ja menetelmistä. Suomen Traumaterapiakeskuksen syksyllä 2007 Helsingissä järjestämään kaksipäiväiseen seminaariin osallistui sata kaksikymmentä erilaisissa tehtävissä työskentelevää psykologia ja lääkäriä eri puolelta Suomea.


Ruth Lanius

Lanius esitteli neurokuvantamisesta saatuja tuloksia, joiden mukaan traumaattisten tilanteiden kuvailun yhteydessä post-traumaattisesta stressistä kärsivien potilaiden aivoissa aktivoituvat eri alueet kuin verrokkiryhmiin kuuluvilla. Traumatisoituneilla aktivoituvat etupäässä visuaalisuuteen yhteydessä olevat aivoalueet ja hermoverkot, kun verrokkiryhmässä aktivoituvat myös verbalisoimiseen, itsereflektointiin ja elämäkerralliseen muistiin yhteydessä olevat alueet.

Puhekeskeiset terapiat ovat traumasta kärsivien potilaiden hoidossa täten usein tehottomia - ja joskus jopa haitallisia. Potilaat kokevat kuvallisia takautumia ja muistivälähdyksiä, he eivät kykene verbalisoimaan kokemuksiaan. Traumatisoivan tapahtuman palauttaminen mieleen saattaa johtaa liialliseen emotionaaliseen ja fyysiseen aktoivoitumiseen, mikä altistaa potilaan uudelleen hänelle ylivoimaiselle tilanteelle.

Traumasta kärsivä ei kykene olemaan läsnä turvallisessa nykyhetkessä, eikä hän kykene intergoimaan traumatisoitunutta tapahtumaa osaksi omaelämänkerrallista historiaansa. Traumasta kärsivä saa toistuvia ja ei-tahdonalaisia muistitakaumia, jotka traumatisoivaan tapahtumaan yhdistyvät asiat laukaisevat. Hänellä on taipumus elää uudelleen traumatisoiva tapahtuma tässä ja nyt, hän on kykenemätön integroimaan tapahtumaa osaksi elämää ja jättämään sitä taakseen.

Lanius korosti, että potilaan syyllistäminen kyvyttömyydestä sanallistaa ja käsitellä traumatisoivia tapahtumia on neurokuvantamisen perusteella turhaa. Kyse ei ole “taantumisesta” varhaisempaan kehitysvaiheeseen, niinkuin perinteinen psykoterapia on taipuvainen tulkitsemaan. Ajautuminen traumatisoituneeseen jähmettyneisyyteen on yksi kehon ei-tahdonalaisista ja luonnollisista reaktioista - selviämiskeino, joka kaikilla elävillä organismilla on käytttävissään.

 

Terapia: pohjalta ylös

Traumaterapiakeskusken järjetämässä seminaarissa hyödynnettiin videoituja terapiaistuntoja. Näissä oli havaittavissa potilaiden ajautuminen sellaisten tunnekuohujen valtaan, jotka olivat heille ylivoimaisia ja joita he eivät kyenneet käsittelemään.

Tohtori Ogdenin kokemusten mukaan terapeuttisesti oikea strategia tässä tilanteessa ei ole asiasta puhumisen jatkaminen, vaan huomion kiinnittäminen tunnekuohun takana oleviin kehollisiin aistimuksiin: “Mistä tiedät, että olet vihainen? Miltä kehostasi tuntuu? Miten kehosi haluaa toimia?”


Pat Ogden

Terapiassa lähdetään siten “pohjalta” ja edetään “ylöspäin”. Ensin otetaan huomioon kehon tunnot ja niiden muutokset. Tämä laukaisee usein myös kehoon kiinnittyneitä tunteita, mikä puolestaan luo mahdollisuuden tunteiden erittelyyn. Istuntojen kuluessa työskennellään potilaan sietokyvyn äärirajoilla. On pidettävä huoli siitä, että sietokykyä ei ylitetä - tällöin ajauduttaisiin toistamaan sietämätön tilanne ja altistuttaisiin uudelle traumatisoitumiselle. Toisaalta potilasta, jonka keho on antanut periksi ja jähmettynyt, on rohkaistava lähtemään liikkeelle.

Tunnekuohun palauttaminen kehon tuntoihin vähentää potilaan irtautumista nykyhetkestä ja auttaa saamaan yhteyden voimavaroihin, joiden avulla ylivoimaista tilannetta voidaan käsitellä. Kehoyhteyden palauttamisen kautta on mahdollista irtautua jähmettyneisyyden, avuttomuuden ja lannistuneisuuden tilasta, mihin potilas on elämäntilanteensa pakottamana ajautunut.

Videoiduista istunnoista oli havaittavissa, että myös palautuminen jähmettyneisyydestä on ei-tahdonalaista, vaikka sitä voidaankin edistää kiinnittämällä huomio kehoon. Potilas saattoi katsoa ikäänkuin uteliaana ja huvittuneena ulkopuolisena kättään, jonka läpi alkoi käydä väreitä ja joka tahtoi lopulta nousta puolustavaan eleeseen.

Kun potilaat vähitellen irtautuvat avuttomasta jähmettyneisyydestä, heille on mahdollista opettaa kehollisia puolustusstrategioita. Heitä voidaan opastaa vaalimaan integriteettinsä kunnioittamista ja heille voidaan opettaa fyysistä torjumista ja puolustautumista. Se, että lapsuudenaikaisesta hyväksikäytöstä kärsivä potilas oppii torjumisliikkeet ja kykenee huutamaan ”Suksi kuuseen! (Fuck off)” voi olla suuri edistysalskel toimintakyvyn palauttamisessa.

 

Haasteena kehityksellinen trauma

Trauman hoidossa haasteeksi on noussut erityisesti 'kehityksellisen trauma', joka juontuu jatkuvasta lapsuudenaikaisesta laiminlyönnistä, pahoinpitelystä ja hyväksikäytöstä. Turvallisen kiintymyssuhteen puuttuminen heikentää kykyä prosessoida tunteita ja fyysisiä tuntemuksia. Ja kun äidit eivät traumatisoitumisen johdosta tunnista omia tunteitaan ja ovat kykenemättömiä itsereflektioon, tuloksena on myös omiin lapsiin kohdistuvan kiintymyssuhteen vaarantuminen.

Traumatisoitunut ihminen saattaa kuvata turtuuden tunnettaan toteamalla, että hän “ei erota vaahtokylvyn ottamista siitä, että tulee raiskatuksi”. Hän on irtautunut itsestään, kehostaan ja tunteistaan. Jos yhteys tunteisiin puuttuu vaikutukset ulottuvat käyttäytymiseen, elämänvalintoihin ja sosiaalisiin suhteisiin.

Tutkimukset osoittavat, että sukupolvelta toiselle siirtyvä trauma voidaan kuitenkin ehkäistä, jos äidin trauma tunnistetaan. äidit kykenevät välittämään lapselle kyvyn turvalliseen tunteiden säätelyyn, jos he oppivat integroimaan oman elämänsä traumaattiset tapahtumat osaksi elämänhistoriaansa ja kykenevät käsittelemään niitä sanallisesti.

Tämän johdosta on tärkeää kehittää ja ottaa yleiseen käyttöön diagnostisia menetelmiä, joilla voidaan tunnistaa, onko esimerkiksi päihteiden väärinkäytön, erilaisten somaattisten oireiden tai syömishäiriöiden takana traumatisoituminen, joka edellyttää keho-orientoitunutta, 'pohjalta ylös' suuntautuvaa terapiaa.

 

Janet edelläkävijänä

Trauman tutkiminen ja hoitomenetelmien kehittyminen on viime vuosien aikana edennyt nopeasti ja saanut tieteellistä perustaa. Neurokuvantamisen lisäksi perustaa on löydetty ranskalaisen psykologin Pierre Janetin (1859 - 1947) työstä, joka on nostettu uudelleen esille traumatutkimuksen edelläkävijänä.

Janet tunnisti traumatisoitumisen yhteydessä tapahtuvan dissosiaation -kehosta erkautumisen ja psyykkisen 'lohkomisen'. Hän esitti myös uuden traumatutkimuksen jakaman näkemyksen, jonka mukaan haitallisten jälkivaikutuksien välttämiseksi traumatisoivassa tilanteissa aktivoituneet reaktiot on vietävä voitokkaaseen päätökseen. Janetin perua on myös nykyään käytössä oleva trauman kolmivaiheinen hoitomalli: oireiden vähentäminen, traumattisen muiston hoitaminen ja persoonallisuuden eheyttäminen ja kuntouttaminen.

Suomessa Traumaterapiakeskus on jo yli kymmenen vuoden ajan pitänyt tramatisoituneiden parissa työskenteleviä ajan tasalla järjestämällä seminaareja ja kursseja, joita vetämässä on ollut alan johtavia tutkijoita ja kliinikoita. Nyt Traumaterapiakeskus on ottamassa ohjelmaan myös alan käännöskirjallisuuden julkaisemisen.

Tiedon lisääntymisen ja pätevien diagnoosimenetelmien käyttöönoton avulla voidaan välttää resurssien tuhlaamista ja turhautumista sen johdosta, että puhekeskeinen terapia ei näytä etenevän. Traumapotilaiden hoidossa terapeuteilla tulee olla työkalupakissaan myös erilaisia kehokeskeisen terapian menetelmiä.

 

 


On kuunneltava Kissantappo Ruumiin muisti Jokelan surmat Kohti aistimista