Haastattelu:
toimittaja Helena Leppänen

TRAUMASTA KÄRSIVÄN
TODELLISUUS

Helmikuu 2018


 

Elämä on jo riittävän vaikeaa silloin, kun olemme terveitä ja elinvoimaisia. Kun olemme osittain trauman pirstomia, elämä voi muuttua sietämättömäksi.

Peter Levine: Kun tiikeri herää


Nuori Zak ajautuu umpikujaan, koska kehon muisti ei jätä rauhaan. Hän ei pääse eroon itselleen vahingollisista tavoista kokea - hän ei oikeastaan edes ymmärrä, kuinka ne vaikuttavat näkymättömästi arkielämän kohtaamisiin ja valintoihin. Pysyvää tai vakaata tulevaisuutta ei voi syntyä, mikäli mielen painolastista ja vakiintuneista kehollisista reaktioista ei kyetä luopumaan. Elämässä aiemmin syntyneet traumat on kohdattava, ymmärrettävä ja selätettävä niin, että valintojen nipusta löytyy oikea avain uuteen elämänvaiheeseen.


H.L. - Mistä lähtökohdista esikoisromaanisi Kuolleen meren kristallit on syntynyt?

I.P. - Avioeron jälkeisessä tilanteessa ajauduin kriisiin. Kirkon perheneuvonnan terapiassa tunnistettiin, että oireet eivät välttämättä johdu senhetkisestä tilanteesta - taustalta voi löytyä varhempaa perua olevia traumoja. Tämä johti ensin traumaa käsittelevän kirjan lukemiseen ja lopulta sen kääntämiseen Traumaterapiakeskukselle.

Kirjallisuudentutkijana jouduin silloin huomaamaan, että traumaa ja siitä toipumista ei ole käsitelty suomalaisessa kirjallisuudessa. Esimerkiksi paniikkihäiriöitä on käsitelty paljonkin - selkeimmin Helena Kallion romaanissa Ennen kuin sielu puutuu 2006.

Vaikka kirja jo nimessään tuntuu viittaavan traumatisoitumiseen, toipumisprosessissa ei kuvata traumaterapiaa, mikä herätti itsessäni ihmetystä. Traumaa ja sen aiheuttajia selvitellään edelleen perinteisen psykoterapian keinoin - ja tämä voi johtaa vääriin diagnooseihin ja jopa hoitovirheisiin.

Romaania ei tietenkään voi kirjoittaa "aiheesta" - on välttämättä kerrottava ihmisten kokemuksista ja näiden välisistä suhteista. Traumasta kärsivä yrittää selviytyä arkielämän vaatimuksista niillä eväillä, joita hänellä on jäljellä, ja yhden ihmisen trauma vaikuttaa tavalla tai toisella myös kaikkiin tämän ympärillä.

Takana on siis toistekymmentä vuotta asian kehittelyä muiden toimien lomassa, enkä tänä aikana menettänyt vakuuttuneisuutta siitä, että aihetta käsittelevä teos on luotava.


H.L. - Käsittelet trauman tuntemuksia asianomaisen näkökulmasta?

I.P. - Käänsin vuonna 2007-2008 Peter Levinen teoksen Kun tiikeri herää. Teokseen sisältyi luku Traumasta kärsivän todellisuus. Otsikko lupasi paljon - käytännössä Levine tyytyi luettelemaan sivun verran vaivoja ja oireita, jotka vaikeuttavat traumasta kärsivän elämää. Luettelo ei kykene antamaan kuvaa traumasta kärsivän sisäisistä tunnoista. Yhdysvalloissa on julkaistu esimerkiksi seksuaalista hyväksikäytöstä selviytyneiden omaelämänkerrallisia teoksia, joihin Levinekin viittaa kirjassaan. Romaanimuodossa aihetta on käsitelty vähemmän, vaikka nimenomaan romani kykenee parhaimmillaan antamaan kuvan siitä, miltä vaikkapa trauma kokemuksellisella tasolla tuntuu.

Päädyin siten ensin kirjoittamaan traumasta kärsivän kokemuksellista puolta - myös itsetuhoisuutta - käsitteleviä novelleja, joita tarjosin huonolla menestyksellä kustantajille. Novellit lojuivat pitkään pöytälaatikossa, kunnes eräänä unettomana yönä olin saavinani idean siitä, miten novellit voidaan yhdistää niin, että syntyisi romaanin kaltainen kokonaisuus.

Trauman ja itsetuhoisuuden välistä yhteyttä ei ole juurikaan tutkittu. Lienee kuitenkin selvää, että itsetuhoisuuden taustalta löytyy usein trauma, mikä köyhdyttää tuntoja ja kaventaa elämän mahdollisuuksia. Ja mikäli trauman vaikutusta ei tunnisteta, traumatisoituneen epätoivoa ei kyetä ymmärtämään.

Kirjallisuudessamme itsemurhan - tai itsemurhayrityksen - kaltaista arkaluotoista aihetta on monesti sivuttu. Mutta aihetta ei ole juurikaan käsitelty "tekijän" kannalta - on annettu puheenvuoro omaisille ja jälkeenjääneille. Ymmärrettävästi nämä tuovat ilmi, kuinka peruuttamaton teko jää heille käsittämättömäksi: omaiset ja läheiset eivät hyvistä yrityksistä huolimatta ymmärrä tekoon johtaneita motiiveja ja tuntoja. He tuntevat voimakasta syyllisyyttä neuvottomuudestaan ja kyvyttömyydestään auttaa.

Kuitenkin traumaterapian avulla voidaan ymmärtää, että itsetuhoisesti käyttäytyvä saattaa monissa tapauksissa tuntea itsensä jo kuolleeksi, "eläväksi ruumiiksi", eikä hän näe keinoa toipua "sielun puutumisesta". Erilaisten kehollisten traumaterapioiden kautta voidaan saada kosketus niihin fyysisiin tuntoihin, jotka purkamattomina pitävät yllä myös psyykkiseksi koettua lamaantumista.


H.L. - Mitä kirja kertoo Sinusta itsestäsi - eikö jokainen kirjailija kirjoita myös jotain itsestään tai kokemuksistaan? Tiedostaen tai tiedostamattaan?

I.P. - Romaani on luultavasti aina yhdistelmä luettua, koettua ja nähtyä ja kuultua - kirjailija hyödyntää kaikkea eteen tulevaa.

Olen kirjassani luonnollisesti pyrkinyt uskottavuuteen, mikä edellyttää, että asiat ja tapahtumat, joista kerrotaan, ovat koettuja. Lisäksi minulla on niin huono mielikuvitus, että en pysty luomaan täysin kuviteltuja tapahtumia ja maailmoja.

Rooliin valmistautuvan näyttelijän tavoin kirjailija kuitenkin hakee kosketuspintaa ja nojautuu elämänkokemukseensa silloin, kun hän kirjoittaa tiettyä "kohtausta". Kirjailija siis "kirjoittaa itsestään", ja jos romaania Kuolleen meren kristallit pidetään omaelämänkerrallisena, voin katsoa jossain mielessä onnistuneeni: teosta pidetään uskottavana eli "asiat ovat voineet tapahtua" kuvatulla tavalla.

Romaanin pohjana olleissa novelleissa olin pyrkinyt kuvailemaan havainnollisesti miljöitä ja tilanteita, joihin lukija ei välttämättä itse ole joutunut, mutta joita kohtaan hän ehkä tuntee mielenkiintoa ja joista hänen olisi hyvä tietää jotakin.

Aluksi tavoitteeni oli näin ollen eräänlaisen "tosiromaanin" kirjoittaminen, missä juonenkulku ei olisi tärkeintä vaan ennemminkin keinotekoinen rakennusteline, jonka avulla lukijalle voi tarjota pääsyn kokemuksiin ja paikkoihin, joihin tällä ei muuten ole pääsyä. Työn edetessä kuitenkin totesin, että samalla tavalla kuin näytelmä myös romaani edellyttää draaman kaarta. Tilanteen täytyy johtaa toiseen niin, että lopulta muodostuu kokonaisuus - eteneminen, kehityskulku, muutos.


H.L. - Kirjan sisältöä ei saa koskaan paljastaa, mutta mitä kirjallasi haluat viestittää?

I.P. - Kuolleen meren kristallit on selviytymisromaani - sen tarkoitus on osoittaa, että suurintakin epätoivoa kokevan on mahdollista löytää selviytymiskeinoja oikeanlaisen avun osuessa kohdalle.

Lisäksi toivon, että teos voi tarjota lukijalle kosketuspintaa ja "vertaistukea", jota nykymaailmassa tarjotaan monilla elämänalueilla - miksei siis trauman kokeneiden kesken? Trauman syyt voivat vaihdella seksuaalisesta väkivallasta auto-onnettomuuksiin ja sotakokemuksiin, mutta traumatisoituneiden tunnoissa on samojen fysiologisten ja hermostollisten reaktioiden johdosta paljon yhteistä. Teoksen nimi, Kuolleen meren kristallit, viittaa sisäiseen autiuteen, mihin trauma pahimmillaan johtaa.

Romaani kuvaa, kuinka jopa opiskeluyhteisössä traumasta kärsivä voi joutua vieroksumisen ja kiusaamisenkin uhriksi, koska traumasta kärsivän sosiaaliset taidot ovat vahingoittuneet. Hän reagoi vetäytyvästi tai hyökkäävästi normaaleissakin kanssakäymistilanteissa. Traumatisoivan taustan johdosta maailma tulkitaan aina uhkaavaksi. Trauma on usein tiedostamaton, ja joskus se on helpommin ulkopuolisen kuin henkilön itsensä havaittavissa.

Kirjassa kuvataan myös sitä, kuinka tavanomaisessa psykoterapiassa traumaa ja sen vaikutuksia ei välttämättä tunnisteta. Väärä diagnoosi johtaa väistämättä turhautumiseen ja tilan huononemiseen, kuten käy kirjani päähenkilön, Zakin kohdalla, kun kehollinen alivireystila tulkitaan psyykkiseksi masennustilaksi. Nykyisin tunnetaan kuitenkin tehokkaita hoitomenetelmiä, jotka auttavat diagnosoimaan trauman ja toipumaan traumasta.

Traumaterapiassa tunnistetaan, kuinka sietämätön - kuoleman kaltainen - traumatila voi olla. Tiedetään se, miksi tila syntyy sekä se, kuinka tilasta voi palata elävien kirjoihin. Erilaiset kehon tuntoihin ja aistimuksiin yhteyttä hakevat menetelmät ovat tällöin keskeisessä asemassa.


H.L. - Mikä on sinusta kirjassa parasta - mihin olet erityisen tyytyväinen?

I.P. - Juuri se, että kirjassa kuljetaan epätoivon ja ristiriitojen kautta kohti toipumista ja selviytymistä.

Romaani mahdollistaa pitkän kehityskaaren - matkan jopa edellisen sukupolven tunnistamattomista traumoista kohti nykyisen polven kohdalla tapahtuvaa tunnistamista. Trauma saattaa varhaislapsuuden kiintymyskokemusten (tai niiden puuttumisen) kautta siirtyä suvussa polvelta toiselle. Mutta alttius traumalle saattaa monen muun alttiuden tavoin olla myös periytyvää.

Kirjassa päädytään tunnistamaan trauma, ja tämä mahdollistaa uuden siteen vanhempiin ja aiempiin sukupolviin. Jos ymmärtää omaa "traumahistoriaansa", on helpompi ymmärtää sitä trauman perintöä, jota edellinen sukupolvi on mahdollisesti tiedostamattaan kantanut. Tällöin edellistä sukupolvea voi ymmärtää ja sille voi jopa antaa anteeksi. Kirjassani syntyy sovinto, kun päähenkilö ymmärtää, kuinka paljon yhteistä eri sukupolvien kokemistavoissa loppujen lopuksi löytyy.

Kirjoittaessa oli ilo etsiä tapoja esittää hankalia kohtia, käyttää luovuutta niin, että löytyisi uskottava tapan kuvata psykofyysistä kokemusta, joka on itse asiassa kuvaamisen ulkopuolella. Toisaalta on selvää, että Kuolleen meren kristallit on ennemmin perinteinen kertomus kuin rajoja kokeileva taideteos - sellainen saadaan aiheesta varmasti myöhemmin, toisen tahon luomana.

Ruumiillisuushan on hyvin ajankohtainen tutkimusaihe niin filosofiassa kuin eri taiteenaloilla - esimerkiksi tanssitaiteessa. On selvää, että niin filosofian laitoksen tutkijoiden kuin eri alojen taiteilijoidenkin on syytä olla perillä modernista traumatutkimuksesta sekä siihen liittyvästä nerotieteellisestä tutkimuksesta.


H.L. -Onko kirja saamassa jatkoa?

I.P. - Kirjoitusprosessi oli kaikkiaan yli kymmenen vuoden prosessi, muiden töiden lomassa. Novellikokoelman viimeistelemiseen hajanaisen aineiston pohjalta meni vuosi, toinen lopullisen romaanin muokkaamiseen ja työstämiseen. Mutta tämä kirja oli pakko kirjoittaa - en kuitenkaan usko, että vastaavaa pakkoa välttämättä osuu uudelleen kohdalleni.

Sen sijaan draaman kirjoittaminen romaanin pohjalta saattaisi kiinnostaa - mutta tämä edellyttäisi tietysti täysin uuden välineen opettelemista. Seuraavana ohjelmassa lienee kuitenkin vuosikymmenten varsilla kertyneiden kirjallisuutta koskevien artikkeleiden kokoaminen kirjaksi.

Ja olen tietysti loputtoman kiitollinen niille, jotka ovat tehneet mahdolliseksi romaanin Kuolleen meren kristallit julkaisemisen. Yhteistyö niin tekstiä toimittaneiden tahojen kuin teoksen kannen suunnittelusta vastaavan tahon kanssa on sujunut hienosti - siitä kiitos! Yhteistyö tämän tiimin kanssa tulee varmasti jatkumaan muodossa tai toisessa.

*

 

Kuka: Immo Juhani Pekkarinen

Ikä: 68 v.

Koulutus: Helsingin yliopisto, humanististen tieteiden lisensiaatti.

Merkittävät kirjalliset työt: Kirjallisuuskritiikkiä sekä kirjallisuutta/taidetta käsitteleviä artikkeleita 80-luvun alusta eri julkaisuihin.

Runokäännöksiä (André Breton, Allen Ginsberg).

Toimittanut yhdessä Klaus Rahikaisen kanssa teoksen Kalevi Rahikainen: Itse metsäni pohjoinen. Kootut runot (2010).

Käännöstyöt:

Peter Levine: Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen (2008)
Pat Ogden, Kekuni minton, Clare Pain: Trauma ja keho. Sensorimotorinen psykoterapia (2009).

Perhe: Avoliitossa, edeltäneestä avioliitosta 26-vuotias poika.

Harrastukset: Lukeminen, klassinen musiikki, 60-70 -luvun populaarimusiikki, äänilevyjen ja cd-levyjen keräily.

Asuu: Pohjois-Helsingissä.

Unelmoi: Tällä hetkellä pizzasta ja kylmästä oluesta.

Seuraavaksi työn alla: Kokoelma kirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita.