Repoahon kaikki 22 taloa sijaitsivat Pohjolantien varrella yhtä lukuunottamatta. Repoahon nimi on todella nykyisin jäänyt pois kartalta, mutta vanhojen repoaholaisten lisäksi nykyisetkin paikkakuntalaiset käyttävät sitä edelleen. Kun kysyin Repoahossa nykyisin asuvalta kälyltäni tietääkö hän miksi kutsutaan sitä Mankkaan osaa, jossa he nyt asuvat, ei hänellä ollut minkäänlaista tietoa asiasta. Paikka on nykyiseltä nimeltään Vehkamäki ja entinen Pohjolantie nykyiseltä nimeltään Torpparintie.
Näkymä nykyiseltä Mankkaantieltä etelään. Kuvassa linja-auto seisoo HOK:in kaupan edustalla, paikassa, josta lähtee Pohjolantie (Torpparintie).
Pitkälle 60-lukua Repoaho kuului kuitenkin Klobbskogin kylään ja oli sen eteläisin osa. Posti oli Kilon asemalla ja repoaholaisten osoitteet olivat muotoa: Pohjolantie 12, Repoaho, KILO. Vasta Tarvontien rakentamisen jälkeen osoite muuttui Mankkaaksi. Viereisten Mankkaan kylän osien nimet ovat myös jääneet pois käytöstä. Repoahon itäpuolista osaa kutsuttiin Siiriläksi ja sen etelä-kaakkoispuolella oli Veikkola. Ainoastaan Repoahosta lounaaseen sijaitseva Juhanila on säilyttänyt nimensä.
Onnistuin kaivamaan arkistoistani Espoon kartan vuodelta 1958. On todella mielenkiintoista tutkia karttaa ja muistella minkälaiselta paikat näyttivät Espoon täyttäessä 500 vuotta vuonna 1958. Kartassa näkyvät vanhat kylärajat ja kylien nimet, tiet, myös Tarvontien tielinjaus, rakennetut taajama-alueet ja rakentamaton metsämaa sekä pellot. Ote kartasta.
Repoahon taloista ja asukkaista 50-luvulla ja 60-luvun alussa olen yrittänyt kertoa sen, mukaan, mitä muistikuvia minulla siltä ajalta on. Kerrottavaa olisi ollut huomattavstikin enemmän kuin mitä olen kirjoittanut, mutta ehkä lukija saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen elämästä silloisessa Repoahossa 50-luvulla ja 60-luvun alussa kertomuksestani Repoahosta ja sen asukkaista.
Leikit 50- ja 60-luvun alussa olivat samoja, joita lapset leikkivät tuohon aikaan yleisesti. Leikittiin piilosilla oloa, huutomaata, maata, nurkka-jussia ja tietysti rosvoja ja poliisia. Repoahon tie ei ollut tietenkään asvaltoitu, joten se soveltui mainiosti leikkialueeksi. Kun autoliikennekin oli lähes olematonta, ei liikennekään haitannut leikkejä. Leikkimään ei sopinut mennä kysymättä. Käytäntö oli se, että jos nähtiin pihalla lapsia, pysähdyttiin portille ja kysyttiin: "Saaks tulla?". Jos vastaus oli myöntävä, voitiin mennä mukaan pihalle ja liittyä leikkiin. Jos sai kieltävän vastauksen, ei voitu mennä joukkoon mukaan.
Meidän tontin takana oli hiekkakuoppa, jossa leikimme useasti. 50-luvulla kerättiin jo jätepaperia. Keräyspalkkiona saatiin kelloja ja Mekano-rakennussarjoja. Mekanoista rakennettiin itse sitten omia leluja: kippikuorma-autoja ja toimivia kaivinkoneita, joilla leikittiin päiväkausia hiekkakuopassa.
Me pojat olimme tietysti kiinostuneita autoista. Aina, kun kuului auton ääni, piti rientää kiireesti HOKin kaupalle katsomaan mikä auto oli tulossa. Vuonna 1955 henkilöautoja koko Suomessa oli vain puolet siitä, mitä autoja nykyisin myydään vuosittain, alle 70 000. Niinpä autoja liikkui vain harvakseltaan. Parin kilometrin koulumatka Mankkaan kouluunkin saattoi sujua ilman, että matkan aikana nähtiin yhtään autoa. Auton äänikin kuului jo pitkälle etukäteen, jolloin tiedettiin mennä tien sivuun ja päästää auto ohitse. Yleensä koulumatkat kansakouluun käveltiin keskellä tietä.
Kun autoja ei ollut, olivat polkupyörät ahkerassa käytössä. Pyörillä käytiin aina Westendissä saakka uimassa. Se oli lähin uimaranta. Repoahon tietä ajettiin vappuna edestakaisin vappuviuhkat ohjaustangossa kiinni ja räpättimet pyykkipojilla etuhaarukassa antamassa kunnon pärinää.
Repoahon ympäristö oli pitkälle 1950-lukua rakentamatonta aluetta, joten hiihtämään pääsi pihasta suoraan, joko omasta pihasta, Tuovisen pihan kautta tai Ala-Airaksisen pihan kautta. Talvisin hiihdettiin lähimaastossa ahkerasti ja paikat saivat myös omat nimensä. Oli Isokallio, jossa laskettiin mäkeä, Muuntajan mäki, toinen laskettelupaikka ja sitten vielä Jyrkkäbacken, josta vain kaikkein rohkeimmat uskalsivat laskea. Peltoa Repoahon pohjoispuolella kutsuttiin Kaurapelloksi. Joka vuosi osallistuttiin myös kansanhiihtoon ja Mankkaan kansakouluunkin kuljettiin usein talvisin hiihtämällä. Jääkiekkoa pelattiin hiekkakuopan pohjalle jäätyneellä jäällä, pelkillä mailoilla Repoahon tiellä ja myöhemmin myös Mankkaan koulun luistinradalla.
Potkukelkoilla laskettiin Pohjolantien makeä. Joskus "junassa" oli kahdeksankin kelkkaa. Jos haluttiin vauhdin huumaa, niin sitten mentiin kelkkailemaan Siirilän mäkeen tai vielä hurjempaan laskuun Kilon mäkeen. Teitä ei siihen aikaan talvisin hiekotettu kovin ahkerasti, mikä salli potkukelkkailla jopa Kilon postille saakka.
Kesällä pelattiin jalkapalloa Repoahosta pohjoiseen olevalla rakentamattomalla niityllä. Se ei haitannut, vaikka keskellä niittyä oli iso siirtolohkare, jonka takaa oli hyvä lähteä hyökkäykseen vastustajan maalille. Repoahon keskustassa Tuovisten ja meidän tonttien välissä oli tiessä levennys. Tällä alueella pelattiin sitten neljää maalia ja kymmentäkoppia. Välillä pallo lensi Tikan tai Kolehmaisen pihalle. Silloin lyönti oli laiton. Takalaittomia olivat taas ne lyönnit, jotka vierivät alas Pohjolantien mäkeä. Nyt myöhemmin ihmettelee, miten iso joukko meitä lapsia saattoi mahtua pelaamaan niin pienessä tilassa.
Aikuisten nimi- ja syntymäpäivien viettoon oli oma traditionsa. Yleinen käytäntö oli sellainen,
että merkkipäivää edeltävänä iltana kyläläiset vanhemmat kokoontuivat klo 22-23 välillä
päivänsankarin talon ikkunan taakse laulamaan: "sä kasvoit neito kaunoinen". Sen jälkeen
päivänsankari kutsui laulajat tulemaan seuraavana päivänä illalla kahville. Käytäntöä noudatettiin
ahkerasti ja iso joukko kyläläisiä osallistui siihen. Myös muita perhetapahtumia juhlittiin
porukkalahjoin koko kylä yhdessä.
Matonpesumatkat
Matonpesumatkat oli myös tietynlainen traditio. Kun kylän rouvat yhdessä totesivat, että on hyvä ilma matonpesulle, he soittivat autoilija Lehdolle ja järjestivät matonpesumatkan Mellsteniin.
Autoilija Lasse Lehto oli taksiautoilija. Tehtävää varten hänellä oli komea Ford farmari vuosimallia 1954. Mutta varsinainen päätyö Lehdon Lassella oli yksityisen ambulanssin kuljettajana. Lisäksi Lehdoilla oli pihassaan Unionin huoltoasema. Ambulanssi oli Volkswagen Kleinbuss ja sitä käytettiin matonpesumatkoihin. Lasse Lehto ajoi aamulla ambulanssin keskelle Pohjolantietä ja sitten se lastattiin matoilla, pesuvälineillä ja eväillä. Lukematon määrä kylän muksuja istutettiin ambulanssin paareille ja aikuiset sitten penkeille istumaan ja lähdettiin kohti nykyisin Haukilahteen luettavaa Mellstenin uimarantaa.
Takaisin Lehdon Lasse haki meidät ambulanssilla sitten iltapäivällä, kun olimme uineet, rouvat pesseet ja kuivanneet kalliolla mattonsa. Ja kyllä oli mukavaa! Ne olivat ikimuistettavia kesäpäiviä.
Repoahon henkeä kuvaa osuvasti se, että repoaholaiset järjestivät vuonna 1996 juhlat juhliakseen 50 vuotta täyttävää kotikyläänsä, vaikka alkuperäisistä repoaholaisista kylässä asui tuolloin jäljellä enää muutama henkilö. Järjestelyiden suhteen oli lisäksi nähty vaivaa: oli rakennettu komea juhlaportti, suunniteltu juhlien ohjelma ja pidettiin juhlapuhe. Itsekin sain olla mukana juhlassa, joten voin kertoa niistä lyhyesti.
Sain Heikki O. Jokiselta (Jokkarin Hekalta) joukon kuvia, joita en malta olla lisäämättä kotisivuilleni. Koska en itse ole ottanut kuvia ja osa niistä on minullekin uusia ennen näkemättömiä, en osaa kertoa kaikista niistä tarkkaan milloin kuvat on otettu ja keitä niissä esiintyy. Ne kuvastavat kuitenkin hienosti Repoahon ilmapiiriä 50- ja 60-luvuilla, joten uskon, että ne täydentävät sopivasti sitä kuvaa Repoahosta, jota olen kirjoituksissani yrittänyt tuoda esille.
Heikki O. Jokisen nostalgiakuvat.Created on ... marraskuu 22, 2005, Päivitetty 12.3.2006