EUROCRIMEN JÄLKIKIRJOITUS

Kiinnostavinta ankean kauden alkupuolella oli muutamien italialaisten ja ranskalaisten rikosfilmien julkaisubuumi, johon SHOWTIME (Corleone, Bar Du Telephone, Pizza Connection, The Opponent) osallistui voimakkaimmin. Aavistuksen tukea antoi ESSELTE VIDEO (Prunella Blues) tai FAZER MUSIC (Parole du Flic), kts “X-rated” nrot 8 ja 9.

   

Espanjalainen Guerra Sucia/Dirty War (1984) ilmoitetaan yli minuutilla leikatuksi mutta ainakin takakannen houkutteleva, provakatiivinen kohtaus löytyy nauhalta yllättävän pitkänä (siitä pitäisi puuttua puolisen minuuttia)… Dick Maasin hollantilainen Amsterdamed/Amsderdamin piru (1988) tasapainoili giallona sekä miljöiltään aavistuksen eksoottisempana toimintafilminä. Bobby Eerhartin Stronghold/Kovat Otteet (1985) kehittelee panttivankidraaman jännitteitä ryöstäjien päätyessä keikan jälkeen maatilalle.

Elie Chouraquin Ranskalais-italialainen Un Uomo sotto tiro/Man on fire (1987) kävi teatterikierroksella. Se on nuhjuinen eurojännäri henkivartijasta (Scott Glenn), joka menettää suojelemansa pikkutytön kaappaajille. Tie tytön luo on verkkainen ja kovaotteinen. Siksi jenkkilän uusintatuote lisää vauhtia, juonenkäänteitä, kyynelehtimistä ja pehmentää sadismia. Tässä alkuperäisessä eräs tytön kaappaajista on muuten pedofiili. Jo Chouraquinin filmin alku, jossa päähenkilöä suljetaan ruumissäkkiin ja Glennin ääni ryhtyy kertomaan tarinaa, imaisee mukaansa. Alun lupaukset eivät silti aivan lunastu, koska viimeinen silaus puuttuu liittyen juuri kertojan käyttöön...

Toinen teattereissa käväissyt ja SHOWTIMEn talliin videolla päätynyt nimike oli Camorra/-Napolilainen Kosto (1986). Lina Wertmüllerin filmi tuo mafian huumekuvioihin ja murhamysteeriin mukaan salakavalasti naisnäkökulman, kun mafiamiehiä tapetaan liukuhihnalta ja leskien määrä kasvaa...

Streets of no return/Sans espoir de retour (1989) on Sam Fullerin outo tarina rock-tähden (Keith Carradine) vuoristoradasta suosion huipulta pummiksi ja kostajaksi. Auvoisana muusana esiintyy Valentina Vargas (The Name of the Rose). Hollantilainen Lily Was Here/Die Kassière/Keikkatyttö (1989) hahmottaa paksuksi paukahtaneen kassaneidin vaelluksen synnyttämään maanalaiseen ja edelleen. Danny Cannonin brittiläinen The Young americans/Kova Keikka Lontoossa (1993) kertoo Harvey Keitelin esittämästä etsivästä, joka saapuu Lontooseen setvimään huumesotkua.

SATTUMIA

SHOWTIMEn julkaisuohjelmaan mahtui myös pikku näytteitä  eurosleazesta tylsimmillään (mm.Pierre Unian Baby Cat -84) ja parhaimmillaan (Mascara/Kuoleman Katse -87).

Myös australialaista ja uusiseelantilaista elokuvaa nakattiin tarjontaan eri maahantuojilta: Incident at Raven’s Gate/Kirottu Maa (1987) oli mystisyydessään erikoisin; Bad Boy Bubba oli kasku tynnyrissä kasvaneesta; Death Warmed up ilmaantui melko tavalla leikattuna, kuten Rachel Wardin tähdittämä TV-tuotanto Fortress/Linnoitus (1985); pieni erikoisuus oli Hurricane Smith/Texasin Hurrikaani (1990), jossa Carl Weathers (Action Jackson, Predator) esitteli mietoja superuroksen elkeitä etsiessään sisartaan kengurujen maassa; Blood Moon (1990) oli näyte teinislasheristä navan alta; David Peoplesin Salute of the Jugger/Blood of heroes/Kuoleman Ottelu (1989) muodostuu jänteväksi hiekkakentillä tapahtuvaksi tappeluelokuvaksi.

Drowning by numbers/Kohtalokkaat Numerot (1987) tai Zoo (1985) ovat Greenawayn suomalaista DVD-julkaisua odottavia elokuvia. Philip Ridleyn esikoinen The Reflecting Skin/-Lapsuuden Loppu (1990) on pikku harvinaisuus fi-kaudelta.

B-TOIMINTA

Näihin vuosiin ajoittuvat myös B-toimintafilmin viimeiset hetket.

Amerikkalaisista löytyi videolta Michael Dudikoffin sekä Lorenzo Lamasin tuotosten leikattuja versioita. Andy Sidarisin (Malibu Express) salaisten agenttien tiimityötä esittelevää sarkaa ilmaantui muutama nimike (Picasso Trigger, Hard Ticket to Hawaji, Savage Beach). Ninjaohjaaja Sam Firstenberg kokeili Cyborgeja ja Rambo-klooneja; joskus Dudikoff löytyi pääosasta. Chuck Norris vaikutti jo kehäraakilta, vaikka teki filmejä tasaisesti leikattavaksi (The Hitman). Nykyisten raakkien Seagalin tai Dammen tuotanto lyhennettiin järjestelmällisesti.

Tämä elokuva-alue jäi minulta vähimmälle huomiolle. Leikattua en viitsinyt katsoa ja henkilökohtaisesti en ollut esimerkiksi Dudikoffista, Miles O'Keeffestä, Mark Dacascosesta, Olivier Grunerista, Jeff Liebermanista tai Lamasista niin paljon kiinnostunut, että olisin viitsinyt keräillä heidän nimikkeitään säännöllisesti ulkomailta. Jonossa oli niin paljon parempaa tavaraa. Esimerkiksi Hong Kongissa toimintaelokuva kuohui 90-luvun alussa kiihkeimmillään.

Suomessa ensimmäisiä  näytteitä olivat Tsui Harkin Do Ma Dan/Peking Opera Blues (1986) ja Ching Siu Tungin A Chinese Ghost Story (1987), jotka kummatkin kävin katsomassa tuoreeltaan pikkuteattereissa Helsingissä. Videotarjonnassa historiallinen kung fu-fantasia ja Jackie Chan olivat idän niukkaa perustarjontaa 90-luvun puolivälissä. Klassisen exploitaatioelokuvan harrastajaa sykähdyttänyt ja harvinaisen tuoreesti ajan hermoon liittyvä huuma ohitettiin tarjonnassa tehokkaasti.

Jotain silmäluonta kohottavaa toimintaa päätyi vuokraamoihinkin. Ernst R. Von Theumerin Hellhunters (1987) oli amerikkalais-länsisaksalainen toimintafilmi. Tiedemiesnatsia jahdataan enemmän seikkailufilmin merkeissä kuin natsiexploitaatiosta tutuissa sadistisissa kuvioissa. The Viking Sagas (1996) esitteli väkivaltaisen ajankuvan ja viikinkiseikkailun, jossa suoletkin venyvät.

ERÄS KIERTOTIE

Kauden erikoisuus olivat leikkaamattomat kauppiaskasetit, joita maahantuojat lähettivät markkinointitarkoituksissa vuokraamoihin esittelemään tuntemattomia elokuvia.

Joissakin luki teksti SENSUROIMATON VERSIO! VAIN KAUPPIAAN KÄYTTÖÖN! koko elokuvan ajan. Toisissa se ilmestyi ruudulle vartin välein pariksi minuutiksi. Näitä leimoja löytyi sellaisista filmeistä kuin To the Death, American Cyborg, Under Siege, On deadly Ground, Passenger 52 jne. Ns. sensuroimattomista versioistakin puuttui silti joskus kohtauksia, vähemmän tosin kuin virallisesta K-16-videojulkaisusta myöhemmin.

Itse pidän erikoisimpana tapauksena Kurt Wimmerin ohjaaman One Tough Bastardin (1995) kauppiaskasettia, sillä se sisältää yleensä poistetun kohtauksen, jossa alaikäinen musta napero ampuu ikätoverinsa aivot vanaksi jalkakäytävälle. Myöhemmin sankari Brian Bosworth opastaa asetta käyttänyttä poikaa sanoen tälle, että ei ole kivaa ja oikein ammuskella ihmisiä. Poika miettii tovin ja myöntää isän korvikkeen olevan oikeassa. Koko teko unohdetaan elokuvassa tämän saavutetun yhteisymmärryksen jälkeen! Myös kohtaus, jossa Bruce Payne ampuu sohvalla rivissä istuvia aseettomia jenkkisotilaita, on mainio. Machot mulkoilevat!

Sanktiot näiden versioiden vuokraamisesta tai myymisestä olivat kovat. JOS OLET VUOKRANNUT TAI OSTANUT TÄMÄN ELOKUVAN, OTA YHTEYTTÄ. PALKKIO ODOTTAA! –teksti oli vakio jokaisessa kauppiaskasetissa.

Toinen henkireikä leikatun mainstreamin suhteen olivat satelliittikanavat. Niiltä saattoi putkahtaa k-18-filmeistä sensuroimattomia versioita, jotka liikkuivat sitten kopion kopioina kaveripiireissä.

ENTEITÄ

90-luku putsasi pöydän tyhjäksi B-elokuvasta ja tarjonta oli surkastunut uudelle vuosituhannelle ehdittäessä. Isot kotelot alkoivat käydä harvinaisiksi ja nauhat muuttuivat laadultaan melkeinpä kertakäyttöisiksi.

TV:lle valmistuneet kauhutuotannot (I'm Dangerous tonight -90, Psycho 4 -91, Daughter of darkness -90) olivat  jo 80-luvun vaihtuessa rajumpia kuin vastaavat 70-luvulla (mm. Satan's school for girls -73, Good against evil). Ne tarjosivat aiheenaan insestiä ja väkivaltanaan mm. kastraatioita, mutta karttelivat yhä alastomuutta ja väkivallan graafisuutta.

HBO:n tuottama ja Geoff Murphyn ohjaama The Last Outlaw/Viimeinen Lainsuojaton (1993) oli eräs huutomerkki. Teattereissa kiertävien elokuvien laatu romahti exploitaatioharrastajan kannalta, mutta nähtävästi klassinen henki kuplii aina jossakin. Latteana välineenä tunnettu televisio alkoi petrata otettaan. Nykyisin se on tarjonnut sellaisia Tv-sarjoja kuten Oz, Deadwood, Rome, Sopranos, Nip & Tuck tai Carnival. Niiden exploitaatiovisiot päihittävät tuhdisti teatterilevitykseen päätyvien elokuvien vastaavat. Kehitys on ollut yleisempääkin. Esimerkiksi valtakunnallisten C.I.S. -sarjojen usein sisältämät ruumiinavausnäkymät olisi leikattu vielä videolain aikana pois vuokraelokuvista.

TV:lle vieraasta alastomuudesta löytyvät filmin Norma Jean & Marilyn (1996) ansiot, sillä Ahsley Judd tai Mira Sorvino ovat katsomista kestäviä misuja. Suomalaisen DVD-julkaisun puuttuminen laittaa filmin aina liikkeelle muutaman euron hintaan, kun muuten Fi ei liiku kirppareilla tai huutonetissä edes eurolla.

Tv:n siirtyminen klassiseen exploitaatioon jäi kuitenkin tapahtumatta. Kaapelikanavien elokuvat eivät ole saavuttaneet yleisesti edes sarjojen esittämiä visioita tai pärjänneet välttämättä aikakautensa teatterifilmeillekään. Esimerkiksi HBO:n tuottama The Pavement (2003) sisältää suorastaan tuskastuttavan särmätöntä kerrontaa, vaikka sarjamurhaajan motiivi/hahmo onkin periaatteessa raflaava, jopa epäkorrekti.

TV-sarjojen pulma on hiukan toinen. Vaikka kuvasto olisi kohdallaan (mm. Deadwood, Rome), lopputulos onnistuu usein jäämään keskiverroksi - kuten kai aina töllöttimessä. Hyvienkin Tv-sarjojen kausiin mahtuu aivan liian paljon täytejaksoja, juonen paukkujen pihtaamista ja niiden ripottelua useampaan jaksoon. Vuosia jatkuva TV-saaga ei pysty tarjoamaan tasapainoista kokonaisuutta, tiivistä tarinaa, joka ei sotkeutuisi omaan näppäryyteensä tai laahaisi pahemman kerran.

© Sami Kalliokoski