PULPIN EHTOO

Kirjoitettu 11.11.2008

Suuri osa väestöstä ei ole yhdenkään sukupolven aikana harrastanut lukemista. 70-luvulla voidaan puhua kuitenkin viimeisestä ajanjaksosta, jolloin lukemisen kanssa ajankäytöstä kamppailevia virikkeitä oli tarjolla niukasti – radiokuunnelmat, vinyylit, C-kasetit, nikkarointi, käsityöt tai itse korjattavat autot ovat nykyisin tätä lukemiseen verrattavaa katoavaa kansanperinnettä. Neljännesvuosisata sitten ne täyttivät vielä yleisesti ihmisten luppoaikaa.

Lukemisen muuttuneesta asemasta eräs esimerkki on jatkotarinoiden katoaminen johtavien aikakauslehtien sivuilta. 70-luvulla viikottaiset lehdet suoltivat tuoreita bestseller-kirjoja.

Johtavasta aikakauslehtien kaksikosta SEURA julkaisi mm. McLeanin jännärin Kaappaus San Franciscossa tai toisen divarien hyllyjen kestotähden Flanaganin juoksu. APU tarjoili sellaisia teoksia kuin Shakaali, yllättävän suoraa seksikuvausta sisältävä Yksi Kerta ei Koskaan Riitä, Maratoonari, elokuvaa rutkasti tylympi Korppikotkan Kolme Päivää, Bencleyn välityö Syvyyden Saalistajat, Kotka on Laskeutunut, TV-tulkintaa sävykkäämpi Juuret, Mengelen Pojat, Polttouhrit, Kosto, Goldengirl/Kultatyttö, Soolo tai Hunterin terrorismijännäri Neljäs Enkeli 80-luvun puolivälissä. Aistittavissa oli jopa ”pientä kilpailua” lehtien sivuille päätyvistä bestsellereistä. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2008 APU julkaisi kesän ratoksi Mankelin esikoisdekkarin 22-osaisena jatkokertomuksena.

Sanomattakin on selvää, että teoksia oli lyhennelty raskaalla kädellä lehteä varten. Joka tapauksessa 20-luvulla alkanut kunniakas pulp-perinne oli tiensä päässä. Halpojen painokustannusten ja lisääntyneen lukutaidon mahdollistama populaarikirjallisuuden kultakausi oli katoamassa historian hämäriin. Kioskipokkarien julkaisutahti hiipui kuvaavasti samaan aikaan kuin jatkokertomusten julkaiseminen aikakauslehtien sivuilla.

KUVA

Monta kertaa jatkotarinoiden höysteenä oli kuvia kirjoista tehdyistä elokuvista. Romaaneissakin oli usein niteen keskivaiheilla useampi sivu omistettuna filmistä valituille valokuville: Ihmiset Suviyössä, Tuntematon Sotilas, Zenon Likaista Peliä/Play Dirty, Kauriinmetsästäjä/Deer Hunter jne edustavat näitä ”kevennettyjä” teoksia. Spillanen My gun is Quick/Tästä alkaa kosto esitteli kuvia filmin Hammerista (Robert Bray) poseeraamassa ase kourassa ja naisten ympäröimänä. Mielikuvituksen luomaa kuvaa hahmoista tällainen ratkaisu tietenkin tuhoaa. Visuaalisuus riivasi kaikenlaista tekstiä jo tuolloin muutenkin. Jopa peruskoulun historian oppikirjasta löytyi valokuva yhteistuotantoelokuvasta Tora! Tora! Tora!, joka mainittiin esimerkkinä entisten vihollisten suhteiden lämpiämisestä. Historialliset dokumentit sunnuntai-iltaisin sisälsivät sentään muinoin vielä asennetta: äijä kravattipuvussa kierteli kivimöykkyä ja väitti innostuneesti paikassa olleen aikaisemmin linnan. Suurista taisteluista pamistiin ja samalla zoomattiin eri kohtiin sitä esittävässä naivistisessa taulussa.

Aikakauslehtien jatkisten markkinointiin liittyi muutaman kerran kuitenkin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Esimerkiksi The Marathon Manista APU käytti kuvituksena otoksia, jotka eivät päässeet valmiiseen elokuvaan. Eräässä niistä Scylla (Roy Scheider) kamppaili valkotakkista miestä vastaan. Teatterissa filmin katsoessani luulin siis sensuurin poistaneen kyseisen kohtauksen lentokentän vessassa. Yllätys olikin, kun DVD-version listaamista poistetuista kohtauksistakaan sitä ei löytynyt. APU julkaisi siis varsinaisen mysteerikuvan.

Myös Omen/Ennustus (1976) tai Rocky paistattelivat jatkotarinoina elokuvasta napattujen kuvien voimalla. Filmithän eivät perustuneet romaaniin. Elokuvakäsikirjoituksen pohjalta tehtyjä pokkareita julkaistiin maailmalla yleisesti (mm. The Ultimate Warrior, Magnum Force, Jaws 2).

Toinen ratkaisu oli käyttää piristeenä maalauksia. Clive Cusslerin romaanin Syvyyksien saalistajat jatkokertomusversio kiinnostaa, koska Pekka Hesanto oli tehnyt tarinan tapahtumista jokaiseen osaan upean kuvituksen. Kirjaan päätyi kanneksi sitten tökerösti rajattu versio alkuperäisestä. APU –lehdessä maalaus täytti leveänä lähes koko aukeaman; taittaja osasi antaa tilaa käsiinsä saamalle helmelle. Hesanto oli romaaneista valittuja kiinnostavia tilanteita kuvittanut kansitaiteilija (mm. Kuka minä olin?, Aivot, Panttivanki, Päivä ennen aamunkoittoa, Haaste Kuolemalle, Greenleafin dekkareiden kannet ennen uusintapainoksia). Toinen tunnistettavaa jälkeä maalaillut kuvittaja eli Eino Tepponen (Avussa mm. Irvin Shawn Tie Huipulle) oli tuttu useista McLeanin romaanien päällyksistä ja muista bestsellereistä (Pakopaikka, Tappajakala, Syvyyden Saalistajat/the Deep, Saari).

Sukupolveen ei olekaan ollut tarjolla kirjan käteen ottamaan houkuttelevia kansia. Maalaamalla julkisivun toteuttavia kuvittajia ei enää juuri löydy - tarjolla on asbrakteja kuvakollaaseja ja yleistä tekotaidetta.

Populaarikulttuurin huikeita pulp-perinteitä ei osata enää arvostaa. Nykyiset kansitaiteilijat eivät osaa tai uskalla – tai ehdi. Maalauksen tilaaminen jokaisen jatkiksen osan höysteeksi on nykyisenä voittomaksimointihysterian ja yleisen suvaitsemattomuuden aikana käytännössä mahdotonta... Kansikuvataiteen synkkenevää historiaa edusti hyytävimmillään noin sukupolvi sitten alkanut videokasettien kansien sensurointi britanniassa. Suomeenkin rantautui tuttuja esimerkkejä: Night of the Generalsin (1966) kannessa verta vuotava nainen oli alunperin yläosattomissa, mutta pian raato sai puseron verhokseen; Eddie Murphy on filmin 48 Hours kannessa keskisormea pystyyn ojentamassa harvinainen ilmestys. Kirjojen kansien latistuminen on selkeää jatkumoa tälle kukkahattutätien riemuvoitolle.

Samalla kirjojen lukemisestakin on kadonnut tunnelma. Printtilistan tankkaaminen on melkein yhtä houkuttelevaa kuin nykypainosten. Kirja pärjää enää vain sopimalla paremmin käteen.