HAPATUS

 

 

KAUPALLINEN ITSEMURHA

Toista kautta varten sarjaa alettiin muokata räikeän amerikkalaiseksi.

Henkilöihin lisättiin uusia hahmoja, joista Catherine Schellin (mm. On Her Majestic Secret service, the Black Windmill) muotoa muuttamaan pystyvä naisalien Maya oli tärkein. Schell oli vieraillut sarjassa ensimmäisen tuotantokauden jaksossa Guardian of Piri. Tony Anholt (The Protectors) liitettiin mukaan hahmon romanssikavaljeeriksi.

Landaun ja Bainin ohella ensimmäisen kauden näyttelijöistä säilytettiin vain Tate ja Merton, joten alkuperäinen asetelma ja henki oli tuhottu täydellisesti. Varsinkin Barry Morsen tekosydämellä varustettua professori Victor Bergmania kaivattaisiin tukijalaksi, sillä toisen kauden tusinatiedemiehet jäävät järjestään unohdettavan valjuiksi.

Päähenkilöt kujeilivat keskenään, ja jokainen osa päättyy nauruun sekä onnistumisen tuomaan vapautuneeseen riemuun. Kuvaavasti Bainin näyttelemä Helena toteaa eräässä jaksossa (the Exiles) tyytyväisenä ”hyvän mielen” vallanneen alfan asukkaat, jotka ensimmäisen kauden ajan olivat sisäistyneen ahdistuneita ja saivat jokaisessa seikkailussa lisää apetta masennukselleen.

Katsoja voikin ainoastaan masentua katsoessaan miesten villatakkimaisia uusia asusteita ja naisten sivulta ratkottuja pitkiä hamekauhtanoita – mautonta, mutta ei säväyttävää tai hykerryttävää. Vain asukokonaisuuteen kuuluvat pitkävartiset saappaat virkistävät. Asemalle eksynyt amerikkalainen sivuhahmo saattoi pitää stetson-hattua päässään. Jopa mainio tunnusteema vaihdettiin tavallisen tylsäksi uikutukseksi. Alkulogokaan ei saanut pysyä ennallaan. Avaruuspukujen lahkeetkin karkailevat lepattamaan (Nokian?) Hai-kumisaappaista.

Tarinoiden ideoita tarkastellessa pudotus on melkoinen. Avaruuden kulkukauppias haluaa Mayan myyntiartikkeliksi tämän kauneuden vuoksi, mutta typykkä muuttaa itsensä rumaksi läskiksi ja pääsee vapaaksi. Robotit haluavat oppia tuntemaan vihaa ja alfan hölmöläiset opettavat nämä törkeänä vetona ymmärtämään rakkautta (One Moment of Humanity). Maapalloon saadaan yhteyttä ja siirtomahdollisuutta testaamaan lähtevä ryhmä joutuu keskiajalle poltettavaksi roviolla ruttotautisina (Journey To Where). Geenijalostaja aikoo laittaa vangitsemansa pääparit lisääntymään ristiin. Maya menettää muuntautumiskyvyn hallinnan esitellen hupaisan karseita otuksia (Space Warp) tai syyllistyy joukkomurhaan syömällä marjoja sadististen kuusipuiden hallitsemalla kasvien planeetalla (Rules of Luton); komentaja Koenegille taas löytyy kristallinen kaksoisolento, joka haluaa tuhota Alfan, mutta jakaus on päässä väärin. Ensimmäisen kauden näyttelijät (Tate, Merton, Bain, Landau) ovat uudistuneissa kuvioissa koko ajan ilmeisen hukassa hahmojensa kanssa.

Jopa potentiaaliset tarinat onnistuttiin toisella kaudella pilaamaan rautalangasta vääntämisellä. Esimerkiksi the Exilesin kliimaksissa Helena selittää huutamalla mitä kuvassa tapahtuu – luultavasti ainoastaan tyhmäksi arveltujen katsojien vuoksi. Bain huutaakin lähes jokaisessa toisen kauden jaksossa korvia riipivästi. Dynaamisuutta ja vauhtia tungetaan jokaiseen jaksoon, vaikka aihe painottuisi enemmän pohdiskelevaksi.

Ei, ei tätä rappiota jaksa kelata enempää. Joka tapauksessa toisen kauden matalalennolle löytyy kannattajia – jostain selittämättömästä syystä. Ainoa hupaisa nyanssi on tekijöiden mieltymys luoda jaksosta toiseen hirviömäisiä avaruuslajeja, jotka kömpelö toteutus latistaa sitten kookkaiden pehmolelujen tasolle.

Lisäksi jos ensimmäistä kautta ei olisi vertailukohtana, niin muutamat jenkkitautiset tarinatkin viihdyttäisivät enemmän: Space Wasp, kaksiosainen Bringers of Wonders tai A Matter of Balance ovat mukiinmeneviä ja oivasti tunnelmallisia verrattuna nykysarjojen suoltamiin latteuksiin.

Onneksi ensimmäisen kauden 24 jaksoa sentään tehtiin oikealla reseptillä ja ne ovatkin sci-fi-sarjojen joukossa vaalimisen arvoista herkkua. Toinen kausi ei menestynyt lainkaan alkuperäistä paremmin. Sarja päättyi ja kultti syntyi.

copyright © Sami Kalliokoski

1    2    3

HAPATUS    Atlantis