MITÄ ISOT EDELLÄ...

 

 

 

 

 

COLD EYES OF FEAR/GLI OCCHI FREDDI DELLA PAURA/PELON KYLMÄT SILMÄT,

 1971, O: Enzo Castellari. PO: Frank Wolf, Fernando Rey, Gianni Garko, Karin Schubert, Giovanni Ralli.

 

 

Cold Eyes of Fear on italialaisen liukuhihnatyöläisen ja westernohjaaja Enzo Castellarin (The Last Shark, The Bronx Warriors, The Shark Hunter) ainoa giallo. Setä Romolo Guerrieri oli vastuussa 60-luvun parhaisiin kuuluvasta lajityypin edustajasta eli Sweet Body Deborahista (1967). Veljenpojan aikaansaannosta katsellessa tämän giallon parissa suorittamien kokeilujen vähäisyyttä ei kannata juuri harmitella, sillä Castellari ei oikein vakuuta hallitsevansa genreä.

 

Elokuva on huono ja keskittyy suljettuun tilaan, huvilalle, jonne kostonhimoinen rikollinen vangitsee vihaamansa tuomarin veljenpojan ja tämän seurakseen nappaaman prostituoidun. Asetelma peilaa sekalaisen ihmisryhmän suhteita, tulvii palopuheita ja selittäviä takautumia ja varioi uhkatilanteita. Kaikki on nähty italialaisissa tuotteissa maukkaammin toteutettuna.

 

Elokuvan kiinnostavimmat puolet löytyvät yksityiskohdista tai taustalta. Ennio Morricone on tehnyt filmin musiikin. Karin Schubert esiintyy alkupuolella väkivaltafantasiassa, jota katsellaan frakit ja iltapuvut päällä klubilla.

 

Ikävää onkin, ettei filmi tarjoa alun veroista ’aitoa tilannetta’. Pelkkä kömpelönä hosumisena toteutettu hakkaaminen ja tappeleminen ei terästä piinatilannetta kauhun puolelle. Viimeinen kymmenen minuuttia kuitenkin tavoittaa väkivaltaista kiihkoa ja leikkii vaihtuvilla tilanteilla mukavasti.

 

 

 

 E TANTA POURA/BLOODY PEANUTS/ TOO MUCH FEAR,

1976. O: Paolo Cavara, PO: Corinne Clery, Michele Placido, Eli Wallach, John Steiner, Tom Skerritt.

 

 

Gialloissa poliisit pääsevät kovin harvoin ratkaisemaan murhia. Yleensä he ovat statisteja - mysteerin ratkaisevan päähenkilön kannalta neutraaleja tai suoranaisia haittatekijöitä.

 

Hyvin harvoin gialloissa keskitytään poliisin tutkimuksiin. E Tanta Pourassa on näin, vaikka realistisuus on aina suhteellista. Poliisin maltillisuus ja saamattomuus tuo kuitenkin usein vastapainoa ja uskottavuuttakin hurjiksi äityviin kuvioihin.

 

Murhasarja on alkanut eikä näytä loppuvan lainkaan. Poliisi pyörittelee lastenkirjan kuvia johtolangaksi jättävän jahdattavansa suhteen avuttomana peukaloitaan.

 

Eli Wallachin esittämä yksityisetsivä saa johtolangan, jonka mukaan kaikki murhat liittyisivät neljä vuotta aikaisemmin eräässä huvilassa pidetyissä juhlissa kuolleen tytön tapaukseen. Joku murhaa juhliin osallistuneita järjestelmällisesti.

 

Tutkiva poliisi (Michele Placido) virittelee sopivasti suhdetta paikassa kyseisenä iltana silminnäkijänä olleen naisen (Corinne Clery) kanssa. Mitä juhlissa siis oikein tapahtui? Miten eläinten ystävät –järjestö liittyy kaikkeen? Vastauksen jälkeen tuntuu löytyvän aina uusi motiivi koko tohotukselle. Jokainen on syyllinen johonkin mutta ei välttämättä poliisin haluamaan tai luulemaan rötökseen.

 

E Tanta Poura lukeutuu 70-luvun lopun tyrehtymään kääntyneen giallo -virran parhaimmistoon. Vain alun hapuilu kerronnan hakiessa linjaansa ja tutkivan poliisin päälle liimatut ihmissuhdesotkut muodostuvat hienoiseksi rasitteeksi. Raadollinen tunkkaisuus asetelmissa ja yksityiskohdissa puolestaan kohentavat lopputulosta.

 

Murhat ovat kivan raakoja ja niitä pohjustavat vaaniskelut toimivan lakonisia. Lisäksi tappojen tapahtumapaikat vaihtelevat nautittavasti. Viimeinen puolituntinen saavuttaa intensiivisen tunnelman, vaikka väkivallasta luovutaan lähes täysin. Kliimaksinaan tarina panostaa keskusteluihin ja paljastusten ryöppy jyrää katsojan alleen. Tässä vaiheessa Eli Wallach ja John Steiner ovat näyttelijät paikallaan. Lisäksi valvontayhteiskunnan ja tekniikan osuus murhissa on aika kutkuttava, kun ottaa huomioon elokuvan valmistumisajankohdan. Kännykkäsukupolvi voi samalla tietenkin hieman ihmetellä.

 

 

 

 

A BLADE IN THE DARK/LA CASA CON LA SCALA NEL BUIO,

1982. O: Lamberto Bava. PO: Andrea Occhipinti, Lara Naszinski, Anny Papa, Michele Soavi, Stanko Molnar, Fabiola Toledo.

 

Macabre oli Lamberto Bavan tyylikäs avaus kauhugenren parissa. Bava junior tavoitti uransa kulminaatiopisteen jo seuraavassa teoksessaan eli A Blade in the Darkissa. Giallo -klassikon jälkeen Lamberto alkoi hapuilla valitessaan työtilaisuuksia ja muuttua epätasaiseksi. Genreä vaihtelevan liukuhihnatyöläisen ura oli varteenotettava uhkakuva, kun meriitteihin kertyi Demonsia ja sen kahta jatko-osaa tai tusinatason Rip offeja, kuten Monster Shark tai Blastfighter.

 

A Blade in the Dark sisältää erään genren edustavimmista traumoista. Murhaajan häiriökäyttäytymisen näes laukaisevat pimeässä pomppivat tennispallot ja tietenkin lapsuuden kokemukseen ja seksuaalisuuteen liittyvä identiteettikriisi.

 

Tunnelmalliset tappojaksot on toteutettu moitteettomasti ja visuaalisuus lumoaa kautta linjan. Tarina syrjäiseen huvilaan työskentelemään asettuvasta säveltäjästä, jonka ympärillä ihmiset kuolevat, ei sinänsä tarjoa erikoisempia käänteitä.

 

Tavallisuuteen saa kuitenkin imua, kun mausteena on tyyliä ja goressa sopivasti säväyttävää raakuutta pelkän lapsekkaan läträämisen sijasta. Muutamaa juoniratkaisua olisi turha olettaa löytyvän nykyisestä amerikkalaisesta elokuvasta.

 

 

copyright © Sami Kallikoski

 

1   2    3 

 

 X-ratedkoti.htm