“X-RATED” NRO 5

VIDEOT IN MEMORIAM, POISTETUT

 

 

Numero viisi aloitti “X-ratedin” historian toisen vaiheen, kun Sid Sid Keränen ryhtyi taittamaan lehteä. Urakka jatkui aina yhdeksänteen numeroon asti.Painoon lähtenyt versio tulostettiin Jyväskylän Scifi-seurassa tuolloin tarmokkaasti vaikuttaneen Otto Mäkelän printterillä.

 

Nämä filmiarviot olivat tyrkyllä pääasiassa numeroon viisi ja osa kuutoseen. Viimeiset samoista konseptipapereista valitut arvostelujen tyngät löytyivät jonkin verran muokattuina numerosta yhdeksän. Osa luonnoksista on aivan alkutekijöissään, muutamat jo pidemmälle jalostettuja. Deliriumia ei uusikaan pyörähdys konsepteissa auttanut etenemään julkaistavaksi asti. La Mano Del Diablo/Demonoid, Messenger of death oli ensivedoksena filmin juonen tunnollista kuvausta, mitä kutsutaan yleisesti spoilaamiseksi. Syystä tai toisesta kaikki tähän kerätyt sepustukset joutuivat hylätyiksi.

 

Konseptille listatun filmiarvion pois raakkaamisen yleisin syy oli epäily julkaisun joutumisesta saksien napsimaksi. Toisaalta Anthony M. Dawsonin ohjaamaa yhteistuotantoa (Italia-Hongkong-Usa-Espanja) Lá Dove non batte il sole/Blood Money/The Stranger and the Gunfighter/Verirahat, Mario Bavan Il Coltelli del Vendicatore/Knives of Avengeria, Jess Francon The Bare Breasted Countessia tai kaksikon Alfonso Balcázar sekä Tonino Ricci ohjaamaa italialais-espanjalaista post nuclear -eeposta Rabbia - Fuoco incrociato/A Man Called Rage/Vain yksi on voittaja (1984) lukuun ottamatta nimikkeillä ei olisi ollut kovin suurta karismaa uuteen yritykseen, koska Videot in Memoriam -palsta keskittyi jo seuraavassa numerossa aikaisempaa vahvemmin poliziaan, hongkongilaiseen, spagettiwesterneihin ja gialloon.

 

Nirppanokkaisuuteni isoiksi maahantuojiksi laskemiani R-videota, Esselteä ja Warneria kohtaan selittää esimerkiksi Psycho II:n, Roegin upean Don't Look Nown tai Michael Mannin leikkaamattoman The Keepin jättämisen lehdestä. Jälkimmäinen oli käsitelty jo FINGORIASSA. Useita hylättyjen joukosta käsiteltiin myös GOREHOUNDIN aloittamalla Fix-palstalla. Filmit olivat siis liian tavallisia.

 

Tuoreen päällekkäisyyden ohella yleisimpiä päätoimittajan henkilökohtaisia perusteita “liian tavalliselle” Fix - filmille olivat sen luokitteleminen syystä tai toisesta mainstreamiksi, identtinen Fi -myyntikasettiversio tai TV-esitys.Tilanne oli tarjonnan ja mainstreamiksi luettavan elokuvan suhteen kuitenkin hiukan toinen yli kymmenen vuotta sitten; harrastajan silloin arkipäiväisenä pitämää elokuvaa nykykatsoja ei tunnistaisi välttämättä lainkaan. Niinpä aina mahdollisen 80-luvun nostalgian myötä sleazeohjaaja Jean Marie Pallardyn  Vivre pour Suvivre/White Fire (1984) ja Paul Nicholasin Chained Heat saattaisivat erottua joukossa..

 

Nykyisinhän Fix-kauden vhs on marginaaliharrastusta, eikä formaatin filmiä osteta pelkästään katsottavaksi vaan esineeksi DVD:n rinnalle. Jälkimmäisen puuttuessa elokuvasta ripataan usein käyttökappale digimuotoon. Leikkaamaton versiokaan ei ole enää niin tärkeä tekijä kuin ennen, kunhan se vain on hyllyssä tai koneella jossakin formaatissa.

 

Eli tässä ne sitten ovat: “X-ratedin” numeroiden 5 -9 Videot in memoriam -palstojen drop outit..24 kappaletta. Täältä löytyy laajin katselmus aikakauden elokuvatarjonnan kansiin.

 

 

 

THE BARE BREASTED COUNTESS/VERENTAHRIMA MORSIAN,

1973. O: Jess Franco

 

Tämä ärsyttävän monena versiona liikkuva Jess Francon filmi yhdistää kauhua ja seksiä. Se on vampyyrien maailmantuskaa ilmentävä tylsähkö taidepornopamaus, jonka pääosassa synkistelee Francon vakiokasvo ja vielä ohjaajan vaimonakin toisten miesten kanssa useammassa filmissä naiskennellut ja elokuvahistorian zoomatuimman tussun haltija Lina Romay (hän vilahtaa myös muutaman hetken Miliuksen Conan the barbarianissa, luultavasti tunnetuimmassa mainstream -roolissaan).

 

Suomessa ei ollut videolla edes täydellisin saatavilla oleva softversio, mutta siinä on tarjolla silti rankempaa kauhukuvastoa kuin muissa näkemissäni versioissa. Se on myös kerronnaltaan sujuvimmaksi rytmitetty. Kliimaksi, lopun verikylpy, on pitempi kuin italialaisessa Erotikakill-sommitelmassa.  Kovan version sisältämää suihin ottoa ja imutusta tuskin kukaan jaksaa katsoa nukahtamatta tai sortumatta pikakelaukseen. Kaulasta puremiset ovat paljon napakampaa seurattavaa.

 

Miespääosan esittäjä Jack Taylorkin huomasi yllätyksekseen joutuneensa pornofilmiin. Juonikkaana miehenä Jess Franco saattoi kuvata parhaimmillaan kolmea elokuvaa yhtä aikaa näyttelijöiden tietämättä asiasta, joten tällainen temppuhan oli vain järjestelykysymys. Suomi-version kansikuva on espanjalaisesta kauhuelokuvasta Blood Spattered Bride (1972)

 

 

BLACKOUT/PIMENNYS,

1978. O: Eddy Matalon

 

Suuren sähkökatkon aikana joukko karanneita vankeja  terrorisoi kerrostalon vuokralaisia kerros kerrallaan. Tähtien jälkikasvua löytyy keskeisistä rooleista: Robert Carradine riehuu valjusti rosvojen johtajana, Jim Mitchum laittaa nahkansa likoon vastapelurina. Jälkimmäiselle taustatukea antavana naisena on Belinda Montgomery. Kliimaksina Mitchum sidotaan sähköjohtoihin odottamaan grillausta virtojen palatessa. Mieto väkivalta ei säväytä, jännitystä ei löydy ja mustana pilkahteleva pieni huumori ei oikein vakuuta tarkoituksellisuudellaan. Ranskalais-kanadalaisen filmin pohjana on tositapaus New Yorkista vuodelta 1977.

 

 

BLIND RAGE/SILMITÖN VIHA,

O: Efren C. Pinion.

 

Filippiiniläisfilmissä on yllättävä idea, mutta muuten se on huonoa pikakelausmateriaalia ja kuvapäiden tuhoajakastia. Joukko sokeita miehiä koulutetaan tekemään pankkiryöstö. Väkivaltaa löytyy takaumissa, joissa kerrotaan kunkin ryöstäjän sokeutuminen. Ryöstö tietenkin onnistuu, vaikka rikos saakin rangaistuksen. Fred Williamson on ängennyt mukaan tähänkin tuotokseen. Yhdessä rooleista on aina murheellinen karatetähti Leo Fong, jolta löytyi videolta leikattu Guns of the streets/Murha-aalto ja filippiiniläistuotos the Last reunion.

 

 

BLOOD MONEY/VERIRAHAT,

 1974. O: Carlo Ponti.

 

Leef van Cleef on joutunut karatewesterniin. Sekavassa tarinassa Cleef etsii Kiinasta saapuneen karatemestarin (Lo Lieh) kanssa aarretta. Sen sijainnin paljastava kartta on tatuoitu kätkijän rakastajattarien takamuksiin. Elokuvan viehättäviä kalkkuna-aineksia ja lähinnä kuviteltuja puutteita eriteltiin Kung Fu –sarjakuvalehdessä (nro 1/77). Muuten riittänee maininta, että karate on jäykkää ja paukuttelu melko tylsää. Sankareiden vastaparina mellastaa hullu saarnaaja ja puoliverinen karatetaitoinen (?) intiaani. Kung fun artikkeli mainitsi pari kohtausta, joita Suomi-versiosta ei löytynyt. Leikkauksen mahdollisuus siis kummittelee taustalla.

 

 

CHAINED HEAT/KAHLITTU RAIVO,

 1983. O: Paul Nicholas

 

Linda Blairin esittämä ensikertalainen joutuu naisvankilaan syyttömänä. Täällä meno on tuttua ja turvallista – tosin vankien keskinäiset kiistat jäävät vähemmälle, koska vartijat käyttävät vankeja seksuaalisesti hyväkseen ja päällystö pulahtelee toimistossaan kuumaan altaaseen. Moisesta menettelystä seuraa kapina. Chained heat on The Concrete Junglen toisinto, rönsyilevämpi, jopa pehmeämpi ja paljon napakammin toteutettu. Meriittiä lisäävät Henry Silva, Stella Stevens ja Sybil Danning.

 

 

CATHY’S CURSE/CATHYN KIROUS,

1977. O: Eddy Matalon.

 

Kanadalais-ranskalainen tuotanto jäljittelee tylsästi Exorcistia. Pariskunnan pikkutyttö joutuu auto-onnettomuudessa kuolleen tytön (sukulainen) riivaamaksi. Koira kuolee, vanhaa miestä säikytellään käärmeillä, äiti kokee hermoromahduksen ja parantolasta kutakuinkin toipuneena palattua romahdus uusii iilimatojen ilmestyessä ammeeseen. Seuraavana asteena suppea henkilögalleria supistuu kuolintapausten muodossa. Tympeänä loppuratkaisuna korostetaan taas perheen voimaa pelastavana tekijänä.

 

 

DELIRIUM/KUOLEMAAN TUOMITTU,

 198 O: Peter Maris.

 

Salaperäinen järjestö teloittaa rikollisia, mutta organisaation tappaja Charlie – vietnamveteraani tietenkin – sekoaa ja murhaa vihaamiaan naisia, joiden listiminen sujuu paljain käsin tai työkaluilla. Erään uhrin ystävätär jäljittää poliisietsivän apuna järjestöä. Yliampuvat tai alavireiset näyttelijät, tylsät rutiinitapot ja kömpelö ohjaus eivät edes huvita. Charlie joutuu jo filmin alkupuolella potentiaalisen uhrinsa ampumaksi, joten myös toinen järjestön jäsen – sen johtaja – sekoaa ja jatkaa veritöitä.

 

 

 

DEMONOID, MESSENGER OF DEATH/KUOLEMAN LÄHETTILÄS,

1981. O: Alfred Zacharis.

 

Irtokädestä on riesaa. Alussa kookasrintaisen naisen kaapu repäistään auki seinään kahlitsemisen aikana. Sitten naisen käsi leikataan irti ja raajan pään mönkiessä maassa se lävistetään veitsellä ja laitetaan metallirasiaan. Jatko ei ole yhtä hurmaava. Argeologipariskunta löytää rasian kaivauksiltaan ja avaa sen päästäen tomusta kiinteäksi kuroutuvan käden valloilleen. Mies kuolee, saapuu karrelle palaneena takaisin haudasta, ja vaimo jäljittää papin avustamana kättä, joka naamalle hyppäämällä riivaa uhriensa toisen käden valtaansa. Näin jokainen uhreista yrittää leikata kätensä irti ja irrotettu käsi pyrkii aina uudella naamalle. Lopussa käden riivaama pappi lävistää ranteensa ja polttaa kätensä puhalluslampulla hurskaita mutisten. Aivan loppukohtauksessa nainen saa käden postipaketissa; se poksauttaa argeologin pään lasipöydän läpi. Niinpä niin, Demonoid on kohellus: se on ajankuluna joko hauska tai tylsä, mutta todennäköisesti se onnistuu olemaan kumpaakin ja vastoin tekijöiden alkuperäistä tarkoitusta.

 

 

DOGS/KOIRAT,

1976. O: Burt Brinkerhof.

 

Laimeasti toteutettu Linnut-variaatio kertoo tappajiksi ärsyyntyneistä ja lähes jokaista rotua edustavista koirista. David McCallumin esittämä tutkija yrittää selvittää sotkua ja pelastaa uhanalaisia uhreja. 70-luvun exploitaatiofilmiksi tarinan oheisarvot  ovat olemattomat ja hukkuvat jännityksen kehittelyihin(Linda Grayn eli Dallasin Sue Ellenin suihkussa piipahduskin pilataan eräässä tällaisessa jaksossa tyystin). Filmi onnistuu pysyttelemään idean tarjoaman typeryyden tasolla.

 

 

DON'T LOOK NOW/KAUHUNKIERRE,

1973. O: Nicholas Roeg.

 

Don't Look Now on tietyllä tavalla Roegin selkein, ja tiivis filmi lukeutuu älyllisesti kiehtovien kauhuteosten harvaan joukkoon. Se kertoo lapsensa kuolemasta Venetsiaan toipumaan lähtevästä pariskunnasta, jonka arkeen kauhu hiipii vähitellen. Alusta loppuun hiottu nautittava mysteeri operoi vähäeleisillä vihjailuilla. Filmin voidaan katsoa lanseeranneen Venetsiaa kehykseksi useampaan seuraajaan (Who Saw Her Die, Comfort of Strangers).

 

Roegin Don't Look Now yhdistää giallo -kuvioon taidetta ja eksploitaatiota goren ja seksin muodossa - aikoinaan hätkähdyttäneessä Donald Sutherlandin ja Julie Christien rakastelujaksossa näytettiin virallisen korkeaveisun mukaan paljon paljasta pintaa mutta ei yksityiskohtia, mikä yhdistelmä on ollut esimerkiksi amerikkalaisen elokuvan riesa 80-luvulta lähtien.

 

 

FOOD OF GODS/ROTTIEN KOSTO,

1977. Bert l. Gordon

 

H.G. Wellsin kirjaan perustuva kauhutarina onnistuu olevaan vastenmielinen rottien tappamisten ansiosta. Muuta mainetta elokuvalle ei ole oikein kertynytkään - se liitetään luonto kostaa -listauksiin rivituotoksena. H. G.Wellsin teosten filmatisointien joukossa se on kovin keskinkertainen, mikä ei kerro lopultakaan paljoa, koska kirjailijan - kuten myös aikalaisen Jules Vernen - sanomaa on pahoinpidelty selluloidilla suorastaan järjestelmällisesti.

 

Jyrsijöiden listiminen sallittiin PG-luokituksen rajoissa. Ida Lupinon (High Sierra) sortuminen vanhentuneena naistähtenä mukaan korostaa rappiota. Ihmisjoukko joutuu jättiläisiksi kasvaneiden eläinten hyökkäysten kohteeksi eristyneellä saarella, eivätkä he tyhminä tajua kuolla vaan tappavat eläinraasut lajilleen luonteenomaisesti ja kiusaavat katsojaa läsnäolollaan koko filmin keston ajan. Filmille valmistettiin jatkoakin Kanadassa..

 

Copyright © Sami Kalliokoski

 

 1    2

 

xratedkoti.htm