"X-RATED" 3

KARSITUT ARVOSTELUT

 

X-rated” 3 oli selvästi yhä suuntaansa hakeva julkaisu. Lehti koostui koko ilmestymisaikansa 90-luvulla lähinnä irtoarvosteluista, mutta tässä vaiheessa ne eivät muodostaneet vakiopalstoja tai kokonaisuuksia.

Kakkosessa ja kolmosessa päätoimittajan työpanos oli kuitenkin niukin ja lämpimät muistot tulvahtavat laiskan mieleen. Edellisessä numerossa oli mukana Markku Enäkosken artikkeli/lukijakirje infoa leikkauksista ja jälkimmäisessä irto-arvosteluja (mm. Stage Fright, La Bete, Man from Deep River). Janne Lakonen kirjoitti kakkoseen Lovecraft –katsauksen ja Petri Tapola kolmoseen Fear City –arvion.

“X-rated” 3 on myös viimeinen numero, jossa toimituskunta leikki videokortilla. Sen ja edellisen numeron takakannen kuva selittyy myynnistä ja taitosta vastanneen Mika Venäläisen silloisella työpaikalla teatterin elokuvaprojektorin käyttäjänä, joten 90-luvun alun elokuvateatterikulissit tulivat päätoimittajalle tutuiksi.

Jo puretun Fantasian rakennuksen kellarin kiehtovia käytäväsokkelikkoja sekä laajaa ja matalaa autotallia kaivataan haikeana. Jos elokuvat ovat kollektiivisia unia, niin Fantasian rakennus oli kuin jostain sellaisesta tai esimerkiksi Poen William Wilson -novellin alussa kuvatusta talosta muistuttava ilmestys. Ikävää, että katsojat muistavat paikasta ainoastaan elokuvateatterin legendaariset istuinpenkit.

“X-ratedin” alkunumeroista jäi yli muutamia irtoarvosteluja. New York Ripperiä tarjosin aluksi Gorehoudiin. Sitten tulin toisiin ajatuksiin sen julkaisemisesta “X-ratedissa”, koska elokuva oli gorehuuman aikana tavallaan klisee, jopa liian suuri sellainen, kuten toinenkin arvostelu eli Henry.

Nämä arvostelut ovat todellista "X-ratedin" vaihtoehtohistoriaa, joka nostattaa pelkällä olemassaolollaan kylmän hien pintaan. Nyt sormia oikein syyhyttää tehdä esimerkiksi New York Ripperin superlatiivi-ilmauksiin alaviitteitä/linkkejä muutamaan muuhun elokuvaan, mutta se ei ole nyt pelin henki vaan aikamatka.

Markku Enäkosken luotaus filmistä Ricochet joutui liian uutena elokuvana pois lehdestä. Jos löydän sen jonakin päivänä, voin lisätä sen tänne sivulle.

  

HENRY: PORTRAIT OF A SERIAL KILLER, 1987. O: John McNaughton. PO: Michael Rooker, Tom Towles, Tracy Arnold.

Henry on underground-elokuva. Se kertoo sarjamurhaajasta voimakkaasti tyylitellen, kuitenkaan iljettävyyksiä välttelemättä. Näin filmillä oli Valloissa ongelmia, koska taloudellisista syistä X-luokitusta kartetaan kuin ruttoa. Kuvaava on, ettei Henrystä pysty osoittamaan tiettyä kohtausta, jossa väkivalta menisi erikoisen roimasti yli riman. Kyse on yleisestä “sävystä”, mentaliteetista, joka on raflaava.  “Mikä sinun oikein on”- hyssyttelijät saavat oikein reippaasti nenän, suun ja silmät rapavelliä täyteen.

Tarina kertoo Henrystä, jolla on ollut karu lapsuus. Hän asuu kaverinsa kanssa nuhruisessa murjussa. Kun toiset ottavat ahdistuessaan kännit, niin Henry tappaa. Se on näes rentouttava kokemus. Otisin, Henryn kämppäkaverin sisko muuttaa asumaan kaverusten luo. Henry alkaa opettaa Otisille tappamisen jaloa taidetta, mutta Mestarin harmiksi oppilas innostuu liikaa, on epävakaa ja seksuaalisesti väkivaltainen. Otisin sisko laukaisee tappajen välisen jännitteen yhteenotoksi.

Tarina on siis yksinkertainen, mutta toteutus on todella nautittava. Jo alkuminuutteihin on sisältyy ilman juonta hämmästyttävä määrä väkivaltaa. Kiehtova ristiriita syntyy moraalisella katsojalle, sillä Henryä ei tuomita teoistaan. Henry vaikuttaa jopa miellyttävältä.

Michael Rooker (Henry) ja Tom Towles (Otis) tekevät tehokkaat roolityöt. McNaughtonin pikkufilmissä vallitsee omaperäinen vire, vaikka perfektionalisti voikin löytää hienoisia puutteita kerronnan rytmityksestä.

Sami Kalliokoski

 

NEW YORK RIPPER,1982. O: Lucio Fulci. PO: Jack Hedley, Almanta Keller, Howard Ross, Andrew Painter

Lucio Fulcin elokuvien huippusarjan lopetti pahamaineinen New York Ripper. Sitä olivat edeltäneet elokuvat Zombie, Gates of Hell, House by the Cemetary ja Beyond. Näillä töillä Fulci on lunastanut vieläkin ylittämättömän maineensa kauhuelokuvien suurimpana läträäjänä. New York onkin sitten huippu – ei välttämättä lätistelyn määrällä mitattuna, vaan ideoiden iljettävyydellä. Yleisen paheksunnan vuoksi New York Ripperse ei saanut kunnon levitystä. Tylyyn kohteluun oli syynä naisiin kohdistuva siekailematon väkivalta.

Elokuva kertoo tavanomaisen tarinan murhaajasta, jota poliisi alkaa jäljittää. Murhaaja vihaa kauniita naisia ja puhuu ankan äänellä ja tappaa uhrinsa erikoisen sadistisesti. Fulci on liittänyt kuvioon paljon seksiä, poikkeavaa sellaista. Murhaajan henkilöllisyys paljastetaan vasta lopussa, ja katsojaa varten on harhautuksia. Murhaaja ei ole yllätys. Sen sijaan hänen motiivinsa on melko erikoinen.

Loppukliimaksi, jossa naisen kauneusarvot laitetaan partaveitsellä sileiksi, on rajuinta seksuaalista silpomista mitä elokuvissa on tullut vastaan (ellei kannibaalielokuvien silpomisia luokitella seksuaalisiksi). Tämän kuuluisan kohtauksen tehoa lisää se, että poliisi saa kuunnella uhrin kiljumista ja rääkymistä puhelimesta. Silpominen esitetään tehokkaissa lähikuvissa.

New York Ripper on katsojalle tavallaan testi siitä, miten ilkeätä väkivaltaa sietää. Toisaalta silpomisten teho olisi vieläkin rajumpaa, jos jonkun uhrin kohtalosta kannattaisi kiinnostua. Elokuvan nihilismi, katsojan silmille syljeskely ansaitsee hatunnoston. New York Ripper on Fulcin parhaita töitä: arvostettu Beyond on ehkä parempi, mutta se onkin jo viihde-elokuva.

Sami Kalliokoski

 

 

 Copyright © Sami Kalliokoski

xratedkoti