“X-RATED” NRO 2

VUOKRAVIDEOKATSAUS, POISTETUT

 

 

 

“X-Ratedin” kakkosnumerossa tahti hiipui hetkeksi. Ykkönen sisälsi sentään paljon pelastavan aiheen, vaikka  toteutus oli mitä oli. Grafiikka ei kehittynyt kakkosessa aikaisemmasta oikeastaan yhtään. Numeroa tehtiin useampien kuukausien aikana joten mahdollisuus huolellisuuteen oli periaatteessa olemassa. Ensimmäiset neljä lehteä veivät ilmestyäkseen kuitenkin lopulta runsaan vuoden verran aikaa. "X-ratedin" loppuaikojen neljän ja seitsemän vuoden seisokit ovat jo omaa luokkaansa.

 

Numeron perimmäisenä ajatuksena oli keskittyä vuokraamotarjontaan eli Fi-julkaisuihin vastapainona ykkösnumeron Fix -aiheelle. Aikomus jäi kaikin puolin ikävästi puolitiehen. Itse asiassa ison osan lehteen valituista vuokrafilmeistä olin arvostellut jo Gorehoundissa.

 

Videokortilla leikkiminen jäi tällä kertaa pelkkään kanteen. Tuolloin videovuokraamossa työskennellyt Mika Venäläinen järjesti kuvat katsaukseen. Positiivisimpiin ansioihin kuului Asko Leinosen ensimmäisen kolumnin julkaiseminen. Toisena hyvänä puolena mukana oli - tässä ja vielä seuraavassakin numerossa - lehden historian suurin toimittajajoukko. Leinonen jatkoi mukana loppuun asti ja muut jäivät pois.

 

Fi-katsauksen tiimoilta jälleen kerran arvioita jäi yli. Niitä olisi tässä näytteeksi. Nykyisin on vaikeata arvioida, olisinko kehitellyt näitä ituja laajemmiksi vai laittanut ne härskistä lehteen sellaisenaan. Numerossa kaksi julkaistut arvostelut olivat yleisesti kuitenkin laajempia.

 

70-luvun jälkeen valmistuneet amerikkalaiset elokuvat katosivat jo seuraavassa numerossa melko tarkasti lehden  valikoimasta. Ne lakaistiin vuokravideot -palstalle, häpeänurkkaan. Numerosta seitsemän alkaneet TV-ohjelmiston katsaukset alkoivat tunkea niitä kuin varkain takaisin lehden sivuille ja lopulta “X-rated” 11 julkaisi pelkästään amerikkalaista elokuvaa käsittelevän artikkelin seksiä ja väkivaltaa R:n varjossa.

 

 

AMSTERDAMED/AMSTERDAMIN PIRU,

1988. O: Dick Maas.

 

Tässä huonosti dubatussa hollantilaisessa psykopaattielokuvassa on erikoisuutena tappajan asu ja metsästysmaasto. Hän näes vetää uhrinsa kanaaliin, jossa uiskentelee sammakkomiehen puvussa.

 

Elokuva on liian pitkä. Puolen välin jälkeen sitä katsoo kuitenkin liiempiä kärsimättä, kiitos bondmaisen takaa-ajon pikaveneillä.

 

 

CALL ME/MURHAAJA SOITTAA

1987. O: Sollace Mitchel. 

 

Tyttö (Patricia Charbonneau) luulee poikaystävänsä kutsuvan hänet pikkuhousuitta kapakkaan. Poikaystävä ei ollut asialla – sen sijaan tyttö näkee murhan, jonka tekee poliisi.

 

Erotiikantapaista ja hitaita tapahtumia sisältävä jännäri ei johda oikein mihinkään. Parit väkivaltakohtaukset ovat mukana, mutta ne eivät tiivistä tunnelmaa. Ne ovat melkein päälleliimattuja. Joka tapauksessa filmi on katsottava, jos pariin kertaan turvautuu pikakelaukseen tai käy jääkaapilla.

 

 

HERO AND THE TERROR/TAPPAJAN OTE,

1988. O: William Iannen.

 

Psyko niksauttelee tyttöjen niskoja, balsamoi ja keräilee raatoja ja piileskelee teatterissa. Norrisin esittämä, painajaisten riivaama poliisi jäljittää psykoa.

 

Norrisin roolihahmo on ongelma. Kaverilla pitäisi olla hermot pinnassa, mutta mies on tyyni kuin viilipytty. Tämä on perustava dramaturginen virhe. Tuloksena on tarina supersankarin tekemästä puhdistustyöstä. Katsoja vain odottelee psykon ja sankarin kohtaamista – ja katselee odotellessa lakonisia tappoja liukuhihnalta.

 

Niljakkaan kirjan kanssa elokuvalla on vähän yhteistä, vaikka sen ilmapiiri onkin paikoin tunkkainen. Videolla julkaistua suomalaista versiota on sensuroitu parikymmentä sekuntia.

 

 

NIGHT GAME/ARMOTON PELI,

1987. O: Peter Masterson

 

Hidasliikkeinen, ikävystyttäväksi äityvä psykopaatin jäljitys sisältää tavanomaiset henkilöt ja kuviot. Blondeilta katkaistaan iltaisin kurkku. Sankaripoliisin (Roy Scheider) tutkimustyö päätyy jälleen kerran oivallukseen, joka tulee melkein myöhässä. Psykopaatti tapetaan kuitenkin kerralla – ei tylsää uudelleen kuvioihin hyppäämistä muka yllätyksenä.

 

Copyright © Sami Kalliokoski

 

xratedkoti.htm