Parasta mitä isä voi tehdä lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään.
   
 
 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
   
 
   
   
   
 

 
Olen pelannut jääkiekkoa JyP:ssä,
HJK:ssa ja Pelikaaneissa sekä ikämieskiekkoa Ukkometsoissa. Pelivuosia on kertynyt yli 40.
Nuoruuden lajeihin kuuluivat myös jalkapallo JyP:ssä, pesäpallo Honsussa ja koripallo Jyväskylän NMKY:ssä ja Honsussa
Helsingin uudessa jäähallissaa
vuonna 1965
Ukkometsoissa vuonna 1997 Jyväskylän jäähallissa.


   

Nisulan monttu 1960-luvulla.

Esa Sironen:

Vuosisata harjun takana:
Ylös Nisulan montusta


– Mikä oli kanssa harmi siellä vanhassa Nisulan montussa, Pentti Kosunen aloittaa, niin se kivimurskaamo.
Sopivalla tuulella murskaamo pölläytti kivituhkan kaukalon pintaan. Eivät siinä luistimet kauan terävinä pysyneet.
– Siihen aikaan ei ollut luistimenteroittimia eikä urasta tiedetty mitään. Kaiken näköisillä viiloilla ja kovasimilla yritettiin väliajalla hangata, että luistimet jotenkin pelaisivat.
Heikki Pakkasen puusepänliikkeeseen Oikokadulle tuli myöhemmin jonkinlainen teroitin. Verstaassa paikkailtiin ahkerasti myös katkenneita mailoja. Ne eivät olleet sellaista kertakäyttötavaraa kuin nykyisin. 1950- ja 1960-luvuilla pelaajat joutuivat itse ostamaan mailansa.
– Maalivahdille sen seura sentään hankki, Kosunen kertoo. Kosunen oli maalivahti ja Nisulan maamerkki muutenkin.
– Minä muistan, kuinka Kosusen Pena tuli aina montulle potkukelkalla, Kari Näppi kertoo. – Siinä kulki hyvin kyydissä raskaat maalivahdin kamppeet.
Ammottavaan hiekkakuoppaan viritetty kaukalo valoineen ja talvi-illassa kaikuvine äänineen houkutteli varsinkin pikkupoikia.
– Siellä oli kaukalon laidalla koko Nisulan jengi, Kari Näppi muistelee.
Laji ruumiillistui värikkäisiin, luonnollisesta koostaan suurentuneisiin pelimiehiin, jotka pukeutuivat peliasuihinsa kotonaan ja sotkivat työmaalleen pyörillä ja potkureilla, tuiskussa ja pakkasessa.
– Minäkin junttasin naisten pyörällä Tourulasta, kivääritehtaan takaa, ja heti monena iltana viikossa, Reijo ”Mosse” Mänttäri muistelee.
Mänttäri on maalivahtilegenda varhaiselta Diskoksen kaudelta, 1950-luvun alusta. Jääkiekkoon erikoistunut Diskos-seura piti kenttää Tellervonkadun puistossa ja vähän myöhemmin Rajakadun varrella. Sinne Nisulan isät veivät poikia mukanaan peliä katsomaan. Rajakadun tähti oli Väinö ”Jammu” Nyström – räväkkä, suurikokoinen, mutta samalla hyvin liikkuva Diskoksen pakki. Ei pidä suinkaan paikkaansa, niin kuin vanhat miehet sanovat, että Jammu oli pelissä yhtä paljon pystyssä kuin pitkällään.
Mutta tottahan pikkupojatkin tiesivät pelin hengen. ”Mennään kattoon, kun Jammu ja Spede tappelee”, he uhosivat.
Jyväskyläläisen kiekkoilun varhaisia vastustajia oli Kuopion Erä-Veikot, jonka näkyvin pelaaja on lehtileikkeiden mukaan ollut P. Pasanen. Spedeksi häntä kutsuttiin jo silloin. Kun Spede oli kerran saanut kiekon päähänsä Rajakadulla, hän tuli seuraavaan otteluun palokunnan kypärä päässään.
Myös kuopiolaisten pelipaidoissa oli jotakin oudon tuttua. Ne oli ommeltu halvasta punavalkoraitaisesta patjakankaasta.
1960-luvun lopulla Spede toi julkkisjoukkue Zoomin Nisulan monttuun pelaamaan. Jyväskylän Palloseuran (JYP) silloinen puheenjohtaja Olli Holopainen oli Speden televisio-ohjelmassa hypnotisoinut Pertti Jaakkolan Eine-vaimon, ja Spede järjesti kiitoksena vastavierailun. Zoomin joukkueessa pelasivat muiden muassa Jukka Virtanen, Matti Kuusla, Anssi Kukkonen ja Vesa-Matti Loiri. Pentti Kosunen puolestaan vartioi Zoomin maalia, kun joukkue kävi pelaamassa peräti Nizzassa.

Pelimiehen varusteet

Jyväskylän kaupungin kiekkoilulle osoittama Nisulan monttu sijaitsi keskustasta katsoen syrjässä, mutta enää ei palaajien tarvinnut itse pystyttää laitoja ja valaisinpylväitä eikä jäädyttää jäätä yön pikkutunteja myöten.
– Vahtimestarien kanssa istuttiin samassa kopissa, Pentti Kosunen muistelee. – Se oli suurin piirtein kolme ja puoli kertaa kolme ja puoli metriä. Puupenkit kiersivät seiniä. Se oli niitä kaupungin keltaisia taukotupia. Vahtimestarien ohella siihen ahtautui 20 pelaajaa. Eikä vihollisen koppi ollut sen suurempi.
Vierailijoiden koppi oli pitempi ja kapeampi, mutta samalla tavalla siitäkin pystykamiina poltti kaiken hapen. Pelaajat haukkoivat henkeään kuin kalat kuivalla maalla.
– Vanhat pelaajat valikoi viileimmät paikat, Hannu Lehtinen kertoo.
– Me junnut istuttiin kamiinan vieressä halkopöllien päässä.
Kamiinan kupeessa oli vesiämpärissä lämmintä vettä. Kenttä jäädytettiin kylmällä vesijohtovedellä.
Harjoituskausi alkoi syksyisin Seppälänkankaalta, jonka soramonttuihin kertynyt vesi jäätyi syksyn ensimmäisillä yöpakkasilla. Sinne riennettiin kokeilemaan luistelua. Seuraavaksi jäätyi Köyhälampi ja pian sen jälkeen Rautpohjanlahti. Kaikki lähiseudun uimarannat ehdittiin koluta ennen kuin Nisulan monttuun saatiin kunnon jää.
Tampereen tekojäällä JYP kävi ensi kertaa harjoittelemassa syksyllä 1962.
– Viikarin Timo sai töitä Kankaan tehtaalta prässipoikana, Hannu Lehtinen kertoo. – Sieltä saatiin hommattua silinterihuopaa, jota pelipäivinä mentiin puolilta päivin monttuun vetämään. Niin saatiin vähän parempi jää. Ennen peliä käytiin kotona vaihtamassa vaatteet.
Ottelun väliajalla vaihtopelaajat ja osa yleisöä hyppäsivät kaukaloon lapiot ja lumikolat kourissaan.
Silloinen jääkiekkosarja alkoi yleensä 26.12. ja päättyi helmikuun alussa. Sarjapelejä kertyi kymmenkunta.
Pakkasta oli talvella 1966 eräässä ottelussa 30 astetta. Peliä seurasi lehtitiedon mukaan 171 maksanutta katsojaa. Yksi urhoollisista oli varmasti Simo Ristonmaa Keljosta. Hän kävi katsomassa kaikki JYPin pelit.
Lippujen myynti monttuun oli taito sinänsä, sillä rinteen luiska oli helppo laskea pommilla alas. Niin huiskautti eräänä tapaninpäivänä yleisön joukkoon itsensä myös Ilkka Pajala. Ottelun aikana käsi hamusi housun takataskua. Siellä oli joululahjaksi saatu, kavereille näytille tuotu tuliterä mustetäytekynä. Sellaisen raaski siihen aikaan kerran elämässään ostaa. Kynä oli rinnettä laskiessa rapsahtanut poikki.
Silloisen elämäntavan niukkuus näkyi vielä siinäkin, että Jussi Konttinen kuljetti pelivarusteensa pahvilaatikossa. Kun pelikassit tulivat muotiin, hän lopetti pelaamisen.
Mosse Mänttäri ja Seppo Jokinen tekivät kyynärpää- ja polvisuojia ja myivät niitä pelaajille neljä markkaa pari. Kivääritehtaalla oli prässi, jolla kuituaine saatiin näppärästi muokattua kupeiksi. Pojilla oli firmalleen mainoslausekin: ”Yksi mies on kaksi viikkoa kontannut Jyväsjärven jäällä, eivätkä kupit ole kuluneet yhtään.”
Mänttäri sommitteli myös maalivahdin kasvosuojuksen itselleen. Pelissä tuomari sanoi, että se on otettava pois. Siinä oli jokin sääntöjen vastainen metalliosa. Harjoituksissa sitä saattoi pitää, ja siellä se olikin tarpeen.
– Pojat ampui pari kolmekin kiekkoa yhtä aikaa. Yhden kun otti kiinni, niin kaksi tuli otsaan että kopsahti.
Alapään suojuksena eli ”kreppasuojana” oli venäläisen pommikoneen alumiinista pakotettu potti, joka ommeltiin säämiskäpussiin. Joku hurjapää käytti pelkkää viinapullon korkkia, sanottiin.
Suuri harppaus Pentti Kosuselle oli maajoukkueleiriltä saatu maalivahdin musta Black Diamond -hansikas.
– Sitä ennen oli aina kämmen punaisena ja turvoksissa.
Mailat olivat Ala- tai Tope-merkkiä, luistimet mitä sattui.
– Pölli oli päällä ja pölli oli alla, kun hakattiin teriä suoraksi, että päästiin liikkumaan, Lehtinen kertoo.

Pelaajasukupolvet

Ensimmäiset jääkiekkoilijat Jyväskylässä olivat Jammu Nyströmin vuonna 1947 ympärilleen kokoamaa porukkaa, joista Nisulan monttuun jatkoi muutama Tourulan duunari.
Toinen sukupolvi koostui jo Nisulan omista pojista. Maaliin asettui Mänttäriltä varusteet perinyt Pentti Kosunen. Luottopakit Seppo Rantanen ja Jaakko Majuri jatkoivat pelaamista Kosusen tavoin vielä seuraavankin ikäluokan mukana. Montun varhaisia tähtihyökkääjiä oli niin sanottu pyyheliinaketju. Jussi Konttisella, Heikki Pakkasella ja Heikki Särkällä oli pelatessaan tapana pitää valkoista froteepyyheliinaa kaulassa. Heikki Pakkanen oli holkkipolvinen, huononlainen luistelija, mutta kun hän pääsi maalin läheisyyteen, hän teki yleensä rannelaukauksella maalin. Hänellä oli luontainen taito löytää pienikin reikä maalivahdin suojauksesta.


Jypin junioreja vuonna 1960. Takana vas.
Hannu Lehtinen ja Heikki Eronen. Edessä
vas. Erkki ja Pertti Arvaja sekä Lauri Nieminen.

Seuraavaksi Kosusen vartioiman maalin ympärille ryhmittyi vuosina 1945–50 syntyneitä junioreita. Arvajan kaksosista ja Kari Näpistä kehittyi kuuluisa ja pitkään yhdessä pelannut ”pyörremyrskyketju”. Pojat asuivat Nisulassa 50 metrin päässä toisistaan. Myös Pentti Mikkilää pidettiin joukkueen kantavana voimana, samoin Erik Gustafssonia, joka juoksi Harjun kentällä 60 metriä kuuteen ja puoleen sekuntiin. Luistimilla hän lensi kuin ilmassa. Sisimmältään Kotikadun kasvatti Gustafsson oli kuitenkin yleisurheilija, joka silloisessa 4x100 metrin SE-joukkueessa juoksi kaarreosuuden.
1970-luvulla tuli kuvioihin Kankaanperän veljesten, Pertti Rastelan ja Pekka Saikkosen ikäluokka, maalissa edelleen Pentti Kosunen. Sitä nuoremman polven – Risto Kurkisen, Tero Lehikoisen, Ari Salon, Raimo Summasen ja kumppanit – valmensi useisiin juniorien SM-mitaleihin Seppo Rantanen, ”kaikkien Tihonovien äiti”. Siltä pohjalta oltiin aikanaan valmiita nousemaan Hippoksen jäähallissa SM-liigaan.
Taitavin Nisulan montussa kaarrellut pelaaja on puheiden mukaan ollut Alexander Maltsev Moskovan Dynamosta. Itäsaksalaiset pistivät eräässä Nisulan turneessa kaksikin pelaajaa häntä vartioimaan.
Kun Risto Kurkinen ilmestyi Nisulaan, nenä ylsi tuskin vielä laidan tasalle, mutta mailan käsittely oli mahtavaa.
Pelaajatyyppinä muistetaan myös luunkova sarjajyrä Seppo Rantanen. Erään pelin tiimellyksessä Heikki Pakkanen kannettiin pukukoppiin virkoamaan. Myös Rantaseen sattui, mutta hän jatkoi kuitenkin peliä. Seuraavana päivänä Pakkasella ei ollut enää mitään hätää. Rantanen sen sijaan ilmestyi montulle käsi paketissa.
– Se pelin henki nousi siitä, että kansa pääsi ihan kaukalon laidalle katsomaan, Pentti Kosunen muistelee. – Ne roikkui siinä puoli ukkoa kentän puolella. Oltiin Pieksämäellä pelaamassa, oli aloitus ja Rantasen Seppo oli laidassa valmiina, kun yhtäkkiä ilmestyi nyrkki katsomosta ja pamautti Seppoa. Seppo sai aloituksesta kiekon ja veti suoraan katsomoon. Siellä ukko keikahti. Se oli kireä paikka se Pieksämäki.
Kun parhaita pelaajia taas kerran palkittiin, joku huusi katsomosta, että Rantasen Sepille puukko.

”Suudelma taivaasta”

Se sattui vuonna 1962.
– Minä muistan, kun se tuli ensimmäisen kerran Nisulan monttuun, Pentti Kosunen kertoo.
– Tuli mahtava ukko kopin ovesta, jymäytti neljänkymmenenseitsemän numeron monon lattiaan ja sanoi, että tupakat sammuu nyt. Jokainen tumppasi sätkänsä. Rantasen Sepi taisi tumpata käteensä.
Tulija oli Jyväskylään muuttanut metsänhoitaja Henry Kvist, vanha ilves Tampereelta, iso mies ja voimakas persoona muutenkin.
– Homma oli ollut siihen saakka semmoista irtonaista, oltiin vähän kuin huutolaispoikia joka paikassa, Kosunen jatkaa. Nyt taustat turvattiin, tekemiseen tuli johdonmukaisuutta ja juniorit nostettiin mukaan joukkueeseen.
Tulosta tuli. Jo vuonna 1963 JYP nousi Suomen sarjaan. Ratkaiseva ottelu käytiin Lahdessa sikäläistä Reipasta vastaan. Reippaan valmentaja Unto Viitala oli juoninut peliin oman tuomarinsa, pelaajat kertovat, mutta Henry Kvist otti kiekkoliittoon yhteyttä ja sai sieltä Joe Virkkusen viheltämään. JYPin avainpelaaja oli Erik Gustafsson, joka oli pantu vartioimaan Lahden Timo Rantalaa. Rantala oli jääpalloilija, huippunopea kaveri, mutta Gustafsson eliminoi hänet täysin ja teki siinä sivussa pari maaliakin.
JYPin Suomen sarjaan nostaneessa joukkueessa pelasi seitsemän B-junioria ja viisi mestaruussarjatason pesäpalloilijaa, laskettiin.


Suomisarjaan noussut Jypin joukkue vuonna 1964

Tuomarit olivat lajin alkuaikoina kovasti kotiseutuhenkisiä ja näkivät kaukalossa mitä halusivat. Vaikein paikka oli Savonlinna. – Siellä ei äkkinäinen kyllä voittanut.
Pelimatkat tehtiin ensi alkuun junalla ja talkookyydeillä.
– Ja se oli aina se Itä- tai Pohjoislohko, Kosunen muistelee. – Kyllä minä sitä Haapamäkeä rupesin vihaamaan.
Haapamäellä piti junaa odotella pari kolme tuntia mennen tullen. Kun lopulta päästiin jatkamaan matkaa, juna pysähtyi joka tolpalla.
– Mitä työ näillä soikoilla teette? muuan talkookyydin tarjoaja ihmetteli pelaajien mailoja Kirkkopuistossa kerran Kokkolaan lähdettäessä.
Henkilöautoilla ja myöhemmin Jylhän pikkubussilla pohjoiseen mentäessä ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kärsämäellä.
– Siellä oli semmoinen pikkuinen baari, niin kuin kuiskaajan koppi. Kun kahvikupin osti, se täytyi ulkopuolella juoda, pelaajat kertovat. – Perillä Oulussa tai Raahessa oltiin jo melkein valmiiksi lyötyjä.
– Korttia pelattiin matkan aikana, Hannu Lehtinen kertoo. – Me koululaiset saatiin vanhemmilta vähän matkarahaa, duunareilla sitä oli enemmän. Monta kertaa Ouluun lähdettäessä oli ensimmäinen koulupoika jo Taulumäellä rahaton.
Kun kiekkojunnu pelimatkan päätteeksi tarjosi alusvaatteitaan äidille muun pyykin joukkoon, tämä otti ne vaivihkaa pois ja pesi erikseen.
Hurtti huumori auttoi kestämään pitkien pelimatkojen rasitukset. Yhtään varsinaista tosikkoa ei porukkaan vuosien varrella sattunut. Pelaajat näkivät toisiaan päivittäin ja liikkuivat yhdessä aamusta iltaan, joten joukkueesta hioutui luontaisesti tiivis.

Omilla nurkilla

– Arvajan Moskovitsilla mentiin kerran Vaajakoskelle pelaamaan, Hannu Lehtinen jatkaa. – Viisi miestä mahtui koppiin. Varusteet oli jo päällä ja pelikasseja sylissäkin. Mutta kun meitä oli seitsemän, piti pari kaveria laittaa peräkonttiin.
Arvajan kaksosia eivät ulkopuoliset erottaneet toisistaan. Kun Erkiltä otettiin ajokortti pois kolmannen sakon jälkeen, hän käytti Pertin korttia. Hän joutui ratsiaankin, mutta poliisi ei osannut epäillä mitään.
Erkkiä kutsuttiin Inssiksi. Hänellä oli pienenä lonkkavika, ja hän nilkutti toista jalkaansa, jossa oli koko jalan mittainen tukirauta. Kun rauta otettiin pois, koko Nisulan porukka kerääntyi katsomaan, kuinka Inssi osaa kävellä.
Arvajan kauppa Sopukadulla oli Nisulan nuorten poikien keskeinen kokoontumispaikka. Veljesten äiti oli sydämellinen ihminen, eikä isäkään pannut pahakseen poikien pikku nujakoita. Sisään mentiin koputtamatta.
– Minä muistan, kun televisiot tuli, Pentti Kosunen kertoo. – Oltiin Pakkasen Heikin kanssa kävelemässä, kun juniorit tuli laumana ja yhtäkkiä lähti juoksemaan. Arvajan parhaasta penkistä oli aina kova kisa. Juniorit valloitti kaikki istumapaikat, ja Arvajan vanhemmat sai katsella televisiota lattialta.
Kun Arvajan veljekset ja Kari Näppi suorittivat asevelvollisuuttaan Helsingissä ja pelasivat omana ketjunaan HJK:ssa, JYP oli hätää kärsimässä. Niin tärkeitä pelimiehet olivat, että heitä joskus lainattiin otteluun vaikka kesken sotaharjoituksen.
– Oltiin Näpin Karin kanssa sotimassa jossain Lopen suunnalla, Pentti Mikkilä kertoo. – Oli kävelty sukset jalassa 40 kilometriä, keli oli sellainen, kun yhtäkkiä tien varressa seisoi pikkuauto. Siinä oli Urheilukoulun johtaja Jaakko Pajula, myöhempi kenraali, ja Scan-Auton johtaja Aimo Husu, JYPin silloinen puheenjohtaja.
– Teille on myönnetty loma, ne sanoo. Me lyötiin Karin kanssa konepistoolit hankeen pystyyn ja noustiin autoon, Mikkilä jatkaa. Lähdettiin kohti Mänttää.
– Uni otti heti silmään, ja Mäntän korkeudella herättiin. Se oli jokin ratkaiseva ottelu Mäntän Valoa vastaan, ja me ehdittiin toiseen erään. JYP oli häviöllä 3–6.
– Toinen erä meni niin kuin olisi ollut vielä sukset ja saappaat jalassa, mutta kolmannessa erässä käännettiin peli, Mikkilä kertoo. – Tehtiin Karin kanssa kumpikin kaksi maalia, ja JYP voitti 7–6.
Mänttä oli maakuntasarjan aikaan toivematkan kohde JYPin kannattajille. Porukat läksivät liikkeelle jo neljältä, Keuruun kautta mentiin ja pysähdyttiin paikallisessa kuppilassa ottamassa terästystä. Huutosakit olivat voimakkaita molemmin puolin.

Ylös Nisulan montusta

Mutta vielä oli valtaamatta Hippos, jonne 1960-luvun lopulla oli pystytetty kaupungin toinen luonnonjääkaukalo. Se oli Jyväskylän Pallokerhon (JPK) pesäpaikka. Seuran tähtiä olivat Taipaleen Pepe ja Korpelan Tommi. JYPin ja JPK:n väliset pelit olivat paikallisia hegemoniaotteluita. Molemmilla joukkueilla oli oma kiihkomielinen kannattajakuntansa, ja taisihan peliin sekoittua hieman politiikkaakin. JPK edusti Työväen Urheiluliittoa.
– Kaukalon ulkopuolella oltiin kavereita, Pentti Mikkilä muistelee, mutta pelit olivat tiukkoja ja väkivaltaisia. Kukaan ei kuollut, mutta muuten kyllä päästeltiin niin kaukalossa, aitioissa, katsomossa kuin aidan ulkopuolellakin.
Kun jääkiekosta Hippoksen hallin myötä tuli vuonna 1982 sisäpeli, osa katsojista jättäytyi pois. Heidän mielestään nykypelistä puuttuu lajin vanha talvinen leima. Jammu Nyström kertoo käyneensä jäähallissa katsomassa yhden ainoan ottelun.


Erkki ja Pertti Arvaja

LÄHTEET

Arvaja, Erkki. Jyväskylän Palloilijat palloilun suurseuraksi. Järvenpää 1975.
Mikkonen, Antti. Etelän elätti palaa Mäki-Mattiin. Talouselämä 2/1997, s. 34–36.
Ruotsalainen, Reino. Jypin matkassa, teoksessa Urheilu ja historia, s. 392–396. Turun Historiallinen Arkisto 51. V. Vares (toim.). Turku 1997.
Sironen, Esa (toim.). Ylös Nisulan montusta ja muita tarinoita jyväskyläläisestä urheiluhistoriasta. Videodokumentti. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 96. Jyväskylä 1995.
Sironen, Esa. Jammun tuliaiset Helsingin reissulta: nippu pelivälineitä ja jääkiekkokärpänen. Keskisuomalainen 18.12.2002.


Reino Ruotsalainen:

Kiekkokirjurina Jypin matkassa

Kun 1960-luvulla paiskin töitä silloisessa Jyväskylän Sanomissa, Keski-Suomen Iltalehden edeltäjässä, ei jääkiekkokirjoittelu ollut Jyväskylässä kovin runsasta. Päälehti pihisteli yhden palstan otsikolla varustettuja peukalonmittaisia otteluselostuksia. Itse aloin vedellä lehteeni viiden palstan eli ylisivun otsikoita. Enempää ei mahtunut, sillä lehti oli viisipalstainen.
Toimituksen johdolla oli kai näkemystä jääkiekon tulevaisuudesta, koska palstatilaa sai käyttää noin runsaasti. Isot otsikot pakottivat Keskisuomalaisenkin sitten kasvattamaan omia juttujaan. Tähän kiekkotekoni kai huipentuvat, mutta moniaat kaudet tuli kierretyksi Jypin mukana niin maakuntasarjassa kuin myöhemmin Suomen sarjassa.

Olihan se oma maailmansa uusine ystävineen ja iloineen, uhon ja myös masennuksen hetkineen. Joukkue otti minut kuin jäsenekseen, ja mukana sai olla kentän kolauksesta taktiikkapalavereihin saakka. Ei mikään ollut niin rajattua ja pyhää, etteikö oma lehtimies voinut olla joukossa.

Matkantekoa ruumislaudoilla

Pelimatkat olivat pitkiä ja raskaita. Jyp matkusti niinä vuosina Kemiin,Ouluun, Raaheen, Kokkolaan, Joensuuhun, Kajaaniin, Imatralle ja Kotkaan.
Varsin hyvin muistan pelimatkan pohjoiseen. Lauantaina pojat pelasivat Oulussa ja pyhäiltana Kemissä Pohjan-Haukkoja vastaan. Jylhän Pauli meitä kuskasi. Tulomatka oli todella pitkä ja väsyttävä. Olisi nukuttanut, mutta uni ei oikein tullut istuessa.
Jussi Konttinen ja Heikki Pakkanen taisivat olla ainoat, jotka vetelivät makeat unet. Heikki oli varannut Pakkasen ruumisarkkupajasta yhden arkun pohjan, jonka asetti penkkien selkänojien päälle. Siinä pojat kuorsasivat samalla arkunlaudalla veljellisesti toisistaan kiinni pitäen.

No smoking team

Silloisina vuosina saattoi tupakka kärytä huulessa heti kun bussiin tai henkilöbiiliin kiekkomatkalla istuttiin. Ainakin ankara sökörinki syntyi välittömästi. Sivullista suoraan sanoen hirvitti joskus pottien suuruus.
Jälkiviisaana voi kysyä, kärsikö joukkuehenki hävinneiden manaillessa menetettyjä seteleitään.
Jypin jääkiekko muuttui todella urheiluksi vasta metsänhoitaja Henry Qwistin ottaessa ohjat käsiinsä. Loppui matkoilla korttirinkien synty ja tupakointi. Varsin kovaksi koko porukka toimittajaa myöten koki jääkiekkourheilun, kun Qwist pysäytti bussin kesken matkan maantiellä ja ajoi kaikki ulos juoksemaan. Bussi odotteli muutaman kilometrin päässä.
Mitalilla oli toinenkin puoli. Qwist järjesti myös mukavia retkiä joukkueelle firmansa metsäkämpille. Hän oli nyky-yhtiönimeä käyttäen yksi Kymmenestä.

Kauas on pitkä matka

Pelimatkoja tehtiin alkuvuosina miltei poikkeuksetta henkilöautoilla ja talkookyyteinä. Seuran ystävät lähtivät pelimatkoille omilla autoillaan ja ottivat koslan täyteen pelaajia. Kukaan ei kysellyt bensamaksujen perään.
Vieläköhän silloinen maalivahti Pentti Kosunen muistelee katkerana sitä Kajaanin matkaa, jolloin minä kuskina sairastuin kuumeeseen kesken pelin. Majurin Jaskan tarjoama lääke alkoi nukuttaa, joten Penan oli ajettava minun autoni Jyväskylään. Korttipeli takapenkillä jäi sinä yönä
.

Pullon päältä metsän puolella

Seuran sihteeri Heikki Särkkä oli kerran vuokrannut Volkkari-bussin, jolla osa porukasta oli tarkoitus saada Ouluun. Ennen Äänekoskea todettiin, ettei sillä bussilla koskaan päästäisi Ouluun. Oli aivan pääkallokeli eli ajettiin kuin pullon päällä. Äänekoskella kyyti oli vaihdettava taksiin.
Toisen kerran minulle oli osoitettu kyyti Ouluun Pentti Niittylän autossa. Niittylä ei kuitenkaan päässyt itse mukaan, vaan antoi autonsa minun kuskattavakseni. Farmari oli täynnä porukkaa ja keli kuin edellä. Jossakin Kärsämäen takana Korhosen Eki eli Korppu hermostui hitaaseen ja varovaiseen ajooni ja alkoi vaatia kuskia vaihdettavaksi.
Kukapa olisi ollut parempi kuski kuin Eki itse, mutta muutaman kilometrin jälkeen minut huudettiin takaisin rattiin. Auto oli kylki edellä luisua muuatta sillankaidetta päin.
Arvajan veljesten Datsun Bluebird syöksyi samalla matkalla kaksi kertaa metsähallituksen puolelle ja melko kauaksikin tieltä. Jollakin konstilla pojat kuitenkin selvisivät ajoissa Oulun "kauppahuusholliin" pelikamppeita vaihtamaan ja sitä myöten peliin.

Kaukalosurmia

Heikit Pakkanen ja Särkkä sekä Jussi Konttinen oli ketju, joka on jäänyt mieleeni vastustajan surmana. Voimaketju se ei ollut missään nimessä, mutta oveluutta ja teknistä osaamista riitti. Vieläkin kerrotaan, kuinka Konttinen käänsi kiekon pystyyn, kun se muuten ei olisi mahtunut maalivahdin suojuksen ja tolpan raosta maalin perille. Särkän Heikki loukkaantui usein laitakahinoissa isojen ja rumien vastustajien kanssa.

Isossa ja avarassa

Kenttäolot ja pelaajien kopit eivät olleet kaksiset. Jos Nisulan montussa oli kaksi kaupungin työmaakoppia pelaajien käytössä ja myöhemmin vielä yksi varustekoppina, niin eivät ne muualla olleet sen kummempia. Oulussa oli tilaa, mutta ei lämpöä. Kopin sai lämpiämään, kun kaminaan heitteli puita punahehkuun saakka.
Eipä kaukaloakaan joka erätauolla jäädytetty. Pelaajat ja fanit putsasivat kentän lumesta sekä ennen peliä että tarvittaessa erätauoilla.

Tuntuu myös, ettei myöhemmin tekojään aikaan Hippoksella ollut ollenkaan niin kylmiä ilmoja kuin ennen Nisulassa, vaikka samalla tavalla "isossa ja avarassa hallissa" pelattiin.
Kerran oli Raahessa pakkasta liki 30 astetta. Kun viima kävi vielä mereltä, paleltumia tuli herkästi. Mies kun luisteli pari kertaa kaukalon päästä päähän, oli luistimet otettava jalasta ja hierottava varpaat ynnä sormet ja kasvot jälleen eläviksi.
Siinä toimittaja sai heittää kynänsä ja ja lehtiönsä syrjään ja ryhtyä hierojaksi. Ei kamerakaan toiminut siinä pakkasessa.

Kovimmat luut

Jypin peli perustui liukkauteen ja teknisyyteen. Pakit olivat kovia. Varsinainen pari oli Jaakko Majuri ja Seppo Rantanen. Henry Qwist ei katsonut hyvällä silmällä kovia ja rumia otteita kentällä, vaan suomi kovin sanoin syyllisiä. Tämä ihmetytti pelaajia, sillä julkinen salaisuus oli, että Qwist itse oli aktiivivuosinaan ollut kentällä kova luu, joka ei keinoja valinnut eikä kaihtanut.
Ei oppi aina tainnut mennä perille. Seppo Rantanenkin puri Kärppä-pelaajaa jalasta, kun ei enää muutakaan jäähän kaadettuna voinut.

Nuijat nuijia

Erotuomareiden taso oli suoraan verrannollinen kulloiseenkin sarjatasoon. Erikoisesti noista vuosista jäi mieleen Yli-Kiimingin Erwasti. Häntä nimitettiin pohjoisen junanlähettäjäksi. Opettajahan mies oli, vieläpä liikunnassa, muistaakseni. Rantasen Sepin purentareissulla jouduin luukkumieheksi, kun varsinainen ei matkalle päässyt. Kun Sepi otti oululaista vähän ronskimmin, valmentaja Paavo Länkelä hyppyytti koko vaihtoaitiollisen kärppiä minun nokkani eteen jäälle. Länkelä messusi, että perkeleen Ruotsalainen, jos JyP vielä jatkaa näitä otteita, niin teijät tapetaan. Silloin samainen erotuomari Erwasti luisteli rinnuksiini ja hoki:
- Mikä nimi, mikä nimi? Annan varoituksen pelin häirinnästä ja se merkitään ottelupöytäkirjaan.
Samalla Erwasti rauhoitteli Länkelää ja muita kärppiä ja pyyteli heitä palaamaan vaihtoaitioon. Kun uskalsin ääneen epäillä nimenomaan Länkelän häirinneen peliä, Erwasti oli repäistä palttoonsa.
Seuraavana päivänä soitin Jääkiekkoliittoon ja kyselin, joko raportti on tullut ja selitin asiaa. Siellä rauhoiteltiin ja annettiin ymmärtää, että he kyllä tuntevat pappenheimilaisensa. Että ei siitä mitään seuraa.

Nisulan montun konstit

Nisulan monttua muistetaan vielä nykyisessäkin hallissa. Jos Jypin hyökkääjä yrittää yksin siniviivalla ohittaa vippaskonstilla vastustajan pelaajan, katsomosta kuuluu: - Ei Nisulan montun konstilla enää onnistu.
Tämän konstin osasi aikanaan Korhosen Eki. Hän erikoistui hyppäämään kahden vastapuolen pelaajan välistä itselleen syöttämänsä kiekon perään. Tuloksena oli usein maali, mutta vastustajat oppivat Ekin tempun, ja siihenhän homma katkesi.
Nisulan montun liike on nimeltään sekin, kun hyökkääjä vastustajan siniviivalla liikkuukin yllättäen poikittain, jolloin kanssahyökkääjät viilettävät paitsioon.
Kosusen Penalta pitää varmistaa tämä juttu. Vastapuolen pelaaja teki maalin piilottamalla ensin kiekon hanskaansa ja heittämällä sen sitten maaliin.
Maali hyväksyttiin. Näin puhui Kosunen itse. Liekö totta?

Konkarien taulu

Varsinainen riemujuhla pidettiin Lahdessa vuonna 1963, jolloin Jyp voitti vastustajansa ja nousi Suomen sarjaan. Sitä tilaisuutta on muisteltu paljon. Kirjaan tähän kuitenkin pienen asian. Kun pelin päätyttyä innokkaat kannattajat ryntäsivät voitontanssiin kaukaloon, Unto Viitala huiteli muutamia maistimiin eli antoi suomeksi sanottuna turpaan.
Haa. Oliko pettymys suuri, vai oliko jää liian pyhää jalkamiesten tulla. Reilua porukkaa nämä kiekkoilijat olivat silloin, ja ystäviä ollaan vieläkin. Jäljellä on muutaman ukon porukka, joka kokoontuu sanailemaan siitä, kenelle konkarien taulu kauden jälkeen annetaan. Taululle on omat joustavat sääntönsä - pelaajan ei tarvitse olla välttämättä joukkueen paras. Onpa Hyväris-Kapokin kerran palkittu.

Sivun alkuun

   

 

 
Päivitys 11.11.2005