The Beathovens helmikuussa 1974
vasemmalta: Ari, Rampe, Eero.
Juke, Masa, Afa -
The Commotion jälleentapaamisen merkeissä 1990-luvun puolivälissä
EditRegion6
   
Ari Goodman yhtyeineen - Folk -yhtye - Ari Goodman Big Band - The Yhtye -
The Pop-Yhtye - Muut: ( The Beathovens - The Commotion - Valkeakosken Paras Soitinyhtye - Custom Mary - Pojat tulee - Irwinin Lapset ) Muut muut: (Tajakka ja Tabletit - Räkänokat - Ahvenkukot - Great Braunies)

Ari Goodman Yhtyeineen

 Ryhdyttyäni soolouralle 1998 aloin nimittää uusia bändejäni Yhtyeiksi. Miksi isolla alkukirjaimella? Ei mahtailumielessä, enhän muutenkaan henkseleiden paukuttelua kovasti harrasta, vaikka paljon omista tekemistäni tiedotankin. Mutta olenhan itseni pääasiallinen tiedottaja… Niin, noista bändien nimistä, ja koska niitä on useampi, on yhteinen nimittäjäkin jo perustellusti tuo ”Yhtyeineen”. Isosta etukirjaimesta ja vallan ”The” etuliitteestä: ensinnä se on muun muassa sitä hyvien soittokavereiden arvostusta – vaikka ovatkin ikään kuin taustayhtyeenä; jokaiselle ryhmälle on aina haettu joku erityinen teemansa ja se punainen lankakin löytyy useimmiten. Ja toisekseen, Yhtye on nimiini rekisteröity bändinimi – katso lisää: The Yhtye


Folk -yhtye on lähes kaikkien Goodman-yhtyeideni sisällä...

Ari Goodman Folk-yhtyeineen on käsite, ja se käsite on osin lainattu käsitteestä Irwin Goodman Folk-yhtyeineen -yhdistelmästä, mikä oli Irwinin ensimmäisten levyjen levytyskokoonpano. Omassa Folk-yhtyeessäni ollaan samoilla linjoilla, samoilla elementeillä sekä tehdään pitkälle samaa musiikkia. Alkuperäisessä Folk-yhtyeessäni soittavat edelleen Antti Peltola, rummut ja Vesa Rantanen, basso – jo vuodesta 2002. Ja Antin kanssa soitimme jo Irwinin Lasten ensimmäisellä levyjulkaisulla 1984. Tarkka rumpali oli tuolloin tarpeen, kun kerran pääsimme ihan Helsingin isoihin levytysstudioihin Paavo Maijasen kanssa tekemään kevyen musiikin historiaa… Folk-yhtyeessäni on siis kaikupohjaa, ja itse asiassa 2/3 alkuperäisestä Irwinin Lapset -levytyskokoonpanosta. Sama rytmiryhmä on toiminut pitkään myös Ari Goodman Big Bandin sydämenä.


Ari Goodman Big Band

Jos ei nyt aivan täysmittaisesta big band -kokoonpanosta ole kysymys, niin ainakin sen verran mittavasta bändistä, ettei sellaisia tuolla juuri tien päällä muita näy. Tässä suuressa kokoonpanossani soittavat mm. Valkeakosken ja Pirkanmaan Big Bandien muusikoita. Irwin opetti musiikista paljon, ja itse olen opiskellut sitä yhä enemmän. Olen muun muassa ollut tiiviissä yhteistyössä Irwinin levytyksiä johtaneiden kapellimestareiden kanssa, käytössäni on ollut alkuperäisiä sovituksia, joista tullaan vielä levyjäkin tekemään!

Suuri ilo on ollut työskennellä musiikin parissa monenlaisten ihmisten kanssa, jo vuosikymmeniä, olenhan suhteellisen nuoresta iästäni huolimatta paiskannut kitarankieliä jo yli 30 vuotta..

Sivun ylälaitaan


The Yhtye ...niin, se on siinä!

The Yhtye on ihan oikea bändin nimi, ja olen rekisteröinyt sen. Sillä olen keikkaillut viime ajat, koko vuoden 2006. Sen laaja-alainen repertoaari käsittää tarvittaessa koko musiikkihistoriani spektrin – oman käsitykseni mukaan hyvinkin johdonmukaisen linjan! Irwin aiheena on kuitenkin sellainen, että sen puitteissa minua etupäässä keikoille halutaan. Oma, itse kirjoittamani musiikki on myös vahvasti aina mukana. Olenhan tehnyt laulujani niin Irwinin kuin Vexi Salmenkin kanssa!

The Yhtyeen poljento on tanakkaa mutta silti, ah niin kepeää. Rokkiin ja poppiin pohjautuvat perustukset on luotu meidän kaikkien Yhtyeessä soittavien karriääristä. Tällä hetkellä (syksyllä 2006) The Yhtyeessä soittavat itseni lisäksi mm. Tapio Ahonen, Spide Kuhlström, Antti Peltola ja Tapani Huippula.

Sivun ylälaitaan


The Pop-Yhtye ...niin, tässä ollaan ihan ytimissä taas!

Tämän otsikon alla olen työskennellyt useiden muusikoiden kanssa! Tämä ”lay out” on myös voimakkaimmin pop- ja rock-henkinen.

Teimme ensimmäiset keikat kevättalvella 2006, mutta ensimmäiset levytykset saavat odottaa vielä. Suomalaisten kansallissankareiden, kuten Irwinin lisäksi popmusiikin historian jättiläiset ovat niitä mistä ammennetaan The Pop Yhtyeessä. Koko 60’s-materiaali, The Beatles ja muut 60-luvun bändit olivat tärkeitä vaikuttajani jo aikojen alussa ja ovat edelleen – musiikilliset juureni todellakin ovat vahvasti 1960-luvulla! The Pop Yhtye ponnistaa vieläkin laajemmista lähtökohdista. Koko yhtyeen voimalla tuomme linjaamme vaikutteiden kirjoa. Kaikki yhtyeen jäsenet osallistuvat biisien tekemiseen, tuomiseen ja useimmat esiintyvät myös solisteina!

Yhtyeessä ovat kanssani soitelleet ainakin sellaiset kaverit kuin Tapio Ahonen, Tapio Tuomisto, Jake Niska, Spide Kuhlström, Antti Peltola, Veikko Sivula, Vesa Rantanen

Rajuimman nuoruuteni elin 70-luvulla ja vahvat vaikuttimet ovat The Yhtyeen ja The Pop Yhtyeen ohjelmistopolitiikassa tältä sektorilta myös. Toisaalta 60-luvun alussa lastenhoitajat soittivat minulle Elvistä, joten 50-luvun rock'n'roll on luontainen pohjani musajutuissa. Kaikki perustuu bluesiin ja rokkiin (sanoi eräskin hyvä ystäväni, edesmennyt, tunnettu, niin perinteiseen rokkenrolliin, kuin suomalaiskansallisiin kuvioihin pohjautuvan musiikkinsa tekijä…) Siksipä rock-juttujen lisäksi esityksemme tuoksuvat myös mustan ja muhevan mullan bluesilta.

Sivun ylälaitaan


Muut yhtyeet, joissa Ari on vaikuttanut ja vaikuttaa

...olen työskennellyt useiden muusikoiden kanssa!

Turha lähteä luetteloimaan kaikkia kokoonpanoja, mutta pitkäaikaisempia koitetaan tänne muistella..

The Beathovens 1973-1974 The Commotion 1975-1977 ja jatkuu (bändi olemassa meillä edelleen, vaikkei säännöllistä toimintaa) Valkeakosken Paras Soitinyhtye (Tulin 1977 entisten soittokavereideni perässä tähän, josta muodostui:) Custom Mary 1978-1980 Pojat Tulee... 1980- Irwinin Lapset 1981-1998 (perustin bändin, bändi olemassa muiden vetämänä) Tajakka ja Tabletit (Vierailin bändissä vuosina kesästä 1981 - jonnekkin kai 1983 vuoden puolelle) Viestipojat (armeija-aikana Riihimäen Viestirykmentissä! 4.10.1981-3.9.1982)

Kyllä se perustuu näihin elementteihin mitä meikäläinen musan puolella yleensä tekee..

Sivun ylälaitaan


The Beathovens oli ensimmäinen bändi...

Merkittävin bändi siinä mielessä, että siitä kaikki alkoi. Heti kun olin kitaran saanut perustin bändin ja aloin tehdä biisejä...

The Beathovens (1973-1974) -yhtyeessä soittivat naapurissani asunut, vuotta nuorempi Eero Salo ja kansakoulukaverini, yhteiskoulun rinnakkaisluokalla ollut Raimo Rajamäki ja minä. Pian kokoonpano kuivui takaisin duoksi, Raimon kyllästyttyä kolistelemaan peltirumpujaan... Siitä kuitenkin muodostui pian uusi bändi, kun Eeron kanssa kasasimme mielellämme bändiä isommaksi, kunhan ensin soittelimme pitkään kahdestaan. Kyllä siitä vaan alkoi musiikkiuramme käynnistymään. Myöhempi rokkibändi alkoi muodostua näille perustoille. Beathovens jäi historiaan useamman kasettijulkaisun jälkeen (kasetteja tehtiin, mutta niitä varjeltiin tarkasti joutumasta kenenkään muun käsiin... Jouluna oli tehty oikein viimeisen päälle upea kasettialbumi: The New Sound of Beatlehem, 1974). Siinä reilut vuoden päivät rämpyteltiin Eeron kanssa ja tehtiin ahkerasti musiikkia, paljon musiikkia ja alettiin pikku hiljaa opetella lauluja muiltakin. Nuottikirjoista, lähinnä vanhempaa Beatlesin tuotantoa koitetiin saada aukeamaan... Kyllähän ne rakenteet saatiin jollain tavalla rämmittyä läpi, mutta kuten olen joskus sanonut, en minä solistina niistä kyllä oikein selvinnyt. En vielä hokannut, että melodiaa voisi tosissaan koittaa hakea, vaikka sävellajia muuttamalla sopivammaksi jne. Musiikin syvin olemus rytmiikkoineen oli kuitenkin oivallettu! Vähän häpeillen musiikkiharrastustamme omissa oloissamme harjoitettiin, ja paljon soitettiin yhdessä, juuri meidän alakerrassa, mutta myös Eeron kotona. Musiikkia kuunneltiin ehkä vielä enemmän kuitenkin, onneksi, ja luimme - suorastaan ahmimme - kaikenlaista musiikkikirjallisuutta. Niin Beatlesin, kuin tuolloin tietenkin jo nyt mm. Irwinin elämänkerrat tuli luettua tarkkaan, ja moneen kertaan. Monenlaisia kavereita kävi meitä vähän auttamassakin, saatiin vähän uutta näkökulmaa musiikkiharrastukseemme. Jossain vaiheessa Mäki-Kauppilan Jari Eeron luokalta kävi näyttämässä miten sointuja soitetaan kitaralla, silloin opin ensimmäiset parresoinnulliset biisit, mm. Kesäduuni Blues! Kun Hurriganesin Roadrunner oli ilmestynyt, muuan Uudentuvan Arto kävi opettamassa sen riffin ja jotain muutakin, esitteli itsetekemäänsä särkijää, jonka taisin ostaakin jossain vaiheessa - pienessä puulaatikossa oleva kortti, jossa muutamia komponentteja ja paljon paukkulankaa - kyllä se äänen särki. No silloin vain ei ollut vielä stereoita kummempia kitarakamojakaan, sähkökitarasta puhumattakaan, no pian oli akustisessa mikki... Vanha Landola (vuoden 1952 harvinaisuus, ja edelleen talleessa) vaihtui pian uudempaan: Landolaan. Se oli jo kunnon Buffalo-malli, County'n'Western -kitara, edelleen soittokuntoinen. Tosiaan paljon ennen kuin mitään sähkökitaraa osasin oikeasti edes alkaa haaveilemaan alettiin kokoamaan isompaa bändiä. Keväällä 1975 kun Beathovens oli tullut kehityksensä sen aikaiseen huippuunsa pyysin luokkakavereitani, Koskelaisen Jukkaa ja Hiedanpään Mattia, mukaan - luokkakaverit oli helppo pyytää mukaan kun kriteerit edelleen yhtyeen jäsenyyteen oli että jätkän pitää vaan olla hyvä tyyppi. Soittotaidoista viis, sillä soittotaitoja ei siinä vielä ollut kenelläkään muuallakaan, eikä oikein soittimiakaan - jaa no Eerolla tosiaan oli tuolloin jo sähkökitara ja hieno pieni Davoli-vahvistin! Niitä soittimiahan sitten siinä alettiin hommailemaan. Pian oli kasassa riittävästi sähkökitaraa ja - bassoa, pian oikeat rummutkin, siitä tarinaa lisää seuraavassa linkissä: The Commotion.

The Beathovens oli aito bändi, jossa oli oikea vanhan ajan skiffle-meininki ihan oikeasti: soittokamat tehtiin olemassa olevasta romusta, peltiset rummut konkreettisesti kurkkupurkeista, tynnyreistä ja ämpäreistä... akustiset kitarat kaivettiin käsiimme kuin ihmeen kaupalla jostain varastoista, ohjelmisto - siis kaikki kipaleet tehtiin itse, kun muiden biisejä levyiltä ei vielä kyetty opettelemaan. Soittamisen riemua lisäsi vielä sellainen tietynlainen leikkimielisyys, ja kyllähän 12-13-vuotiaat poikaset saavatkin vielä leikkiä leikkejänsä, ihan kuten näin vaille viiskymppisenäkin, mikseipä sen jälkeenkin, että kyllä tää tarina tästä jotenkin taas jatkuu. Historiaa kirjoittelen pikkuhiljaa ylös samalla kun raportoin nykyhetkestä ja vähän tulevastakin.

Näitä tämän ajan kavereita tulee tavattua edelleen aina silloin tällöin. Vaikka Beathovens on historiaa, sen ajan musiikkiinkin liittyvät haaveet ja tavoitteet ovat toteutuneet meillä ainakin joiltakin osin (maailma taisi jäädä vain valloittamatta...) mutta ainakin siltä osin, että Eeronkin kanssa soitellaan edelleen (taas) yhdessä, meillä kun on jätkien kanssa bändi: "Vesitornin Beatlesit", jotka treenaavat nykyisin (aina silloin tällöin) Virtasen Lassen talon kellarissa, kokoonpanossa nykyisin juuri mainittu Lasse - Rogers-rummut, toinen kitaristi-solisti on Vähälän Mara ja sitten viulubassoansa pompottaa Eero ja se toinen kitaristi-solisti olen minä. Näistä alkuaikojen bändeistä tai systeemeistä on siis molemmat edelleen jollain tavalla hengissä... Rajamäen Rampen kanssa ei tule enää soiteltua, mutta tulipa tänä kesänä sentään yhdessä melottua kajakilla Joensuussa Pielisjoella, minkä rannassa Rampella nykyisin talo on.

Sittemmin sitä on palattu takaisin juurille, kouluaikaisten kavereiden kanssa on taas soiteltu, eri tavoin, muun muassa (6.5.2006) luokkakokouksessa 5B, Valkeakosken Yhteiskoulusta 1976 valmistuneet. Ketkä valmistuivat ketkä eivät, osa porukkaa (aika iso osa) jäi luokalleen, eli kävi viimeisen luokan toiseen kertaan, mikäs siinä.. itselleni se oli ihan tarpeen, ei siksi että olisin oppinut merkittävästi jotain vielä lisää, vaan siksi, että lapsuus sai jatkua ja soittohommat kaiken päivää ja yötä.. tai ainakin iltaa, lähes joka ilta kun kouluaikoina soiteltiin kavereiden kanssa. Skiffle-bändi luokkakokouksessa oli soittokavereillekin ylläri (kantoivat vuoron perään matkalaukkua, jossa oli soittovehkeitä ja loput "kamat" odotti hotellilla!), sillä kyllähän me jo sähköllä näiden kavereiden kanssa silloin 70-luvulla soiteltiin - meistä enemmän seuraavassa linkissä (The Commotion, Afa, Juke ja Masa).

Sivun ylälaitaan


The Commotion oli toinen bändi...

Merkittävä bändi siinä mielessä, että siitä alkoi oikea bändisoitto. Ensin tehtiin kyllä rumpujakin vaikka mistä, muun muassa muovikassia ja muuta muovia pingotettiin muovikannujen päälle.. kyllä niistä alkoi jo saundia lähtemään... mutta pianhan oli sitten jo sähkökitarat, sähköbasso ja ne ihan oikeat rummut!

The Beathovens -yhtyeessä soittanut Eero Salo ja minä saimme pari bändikaveria keväällä 1975. Yhtyeestä muodostui The Commotion, kun mukaan tulivat nuo luokkakaverini (tuolloin 1975 keväällä Valkeakosken Yhteiskoulun 4 B -luokan oppilaita siis) Matti Hiedanpää ja Jukka Koskelainen, bändin aktiiviaika sijoittui vuosiin 1975-1976, jolloin soittelimme ensin meidän pihassa olleen pihamökin kammarissa, syksyn tullen jo kotiuduttiin (väliaikaisesti) kotitalon kellarissa sijainneeseen lämpimämpään siskon huoneeseen. Terhille sanoin, että "joo, jos me voidaan vähän aikaa soitella täällä, kyllä me kai kaupungilta kohta treenikämppä saadaan...". Kyllä siinä vierähti muutama vuosi, kun rokattiin siellä alakerrassa - lähes joka ainoa päivä, tai paremminkin: ilta. Viikonlopun enemmän tai vähemmän kellon ympäri, ja kovia bileitä pidettiin ihan siinä meidän porukoiden jalkojen juuressa.. mutta, ehkä parempi niin. Eero jäi pian bändistä pois, kun meidän luokkalaiset laittoivat touhuun niin paljon toisenlaista vauhtia. Minunkin piti alkaa opetella tupakan polttoa ja viinin juontia.. Bändin tarina jatkuu (bändi olemassa meillä edelleen, vaikkei säännöllistä toimintaa) viimeksi heitimme keikan 30-vuotisluokkakokouksessa 6.5.2006, kuva alla:



5B luokkalaisia ja luokanavalvoja Saarelainen, sekä improvisoitu skifflebändi: Juke, Afa, Masa.

Kyllä se perustuu näihin elementteihin edelleen suurimmilta osin, se mitä meikäläinen musan puolella yleensä tekee. Vanhojen kavereiden kanssa on joskus kiva muistella ja soitella niitä sen aikaisiakin juttuja. Jukan kanssa nähdään useamminkin, kun täällä Koskissa kumpikin edelleen asutaan, Jukka perheineen ja lähes aikuisine lapsineen. Matti on maailmankierroksensa jälkeen asettunut Vantaalle. Sinne on noussut komea talo ja talossa asuu Isi-Masan kanssa vaimo ja pieni tytär. Matti on nykyisin vain "isi-masa", kun silloin kouluaikoina hän oli Big-R. Vaikkei sitä silloinkaan moni tiennyt. Mutta me tiesimme ja monet jotka eivät tienneet osasivat varmaankin aavistella ja tuntea selittämätöntä pelkoa mafison kostosta.. Iso Ärrä oli taustavaikuttaja.. joka ei tuntenut armoa. Rumpujen takaa lauletut rokit irtosi nuorukaisen räävittömällä äänellä ja komppi piti silti, vaikka kovasti intoiltiin. Jossain vaiheessa minäkin taas kehtasin alkaa laulaa, siinä oli välissä ajat, jolloin itsekritiikki nousi innostuksen tielle. Aiemmin olin lähes estottomasti laulanut, ja melko lailla pieleen. Oletin näet, että sitä vaan sitten oppii laulamaan kun tarpeeksi kauan harjoittelee. Jostain melodiakulusta tai -linjoista, ei ollut oikein haisuakaan, ajattelin: toiset osaa laulaa paremmin, ja toiset ei - minä en.. Sittemmin tajusin, että sitähän voi vaikka kitaralla katsoa sitä melodiaa nuoteista ja koittaa laulaa siihen samaan, ja sitä kautta syntyi ajatus, että ehkä niitä sävellajejakin voi kokeilla muita, kuin vain esim. Beatleseiden levyillä tai nuoteissa olevia sävellajeja, jotka ovat nykymittapuunkin mukaan kovinkin korkealla! Omien sävellajien rohkeampi kokeilu tuli tosin kuvaan mukaan ihan vasta aikuisiällä. Mutta hyvä että edes tällöin.. Noista alkuaikojen bändikokemuksista ja "-kouluista", irtoaa kyllä sitten enemmänkin tarinaa, olkoon nämä näin aluksi.

Sivun ylälaitaan


Valkeakosken Paras Soitinyhtye

60-luvun soundi nostaa taas päätään kun komppikitaristi pääsee kitaristilegendan bändiin: yhtye nimeltä Valkeakosken Paras Soitinyhtye.

Jukan ja Matin perässä Ohtosen Hanan Bändiin, VPS ennen Custom Marya... Minä kun olin aloittanut opetella tupakan polttoa ja viinin juontia, niin siinä ohessa opettelin kuitenkin soittamaan kitaraa jollain tavalla. Kesällä 1977 luin Ruotsin ehdot ja olin ihan iisisti. Alkukesän kesäflunssa pakotti lopettamaan tupakan polton ja viininmaistajaisharjoitukset... Kun kaverit olivat lähteneet siinä omille teilleen keväällä 1977, päädyimme pian kuitenkin samaan bändiin, nimittäin kun entiset bändikaverit ja itse Ohtosen Hana pyysi komppikitaristiksi tuolloin jo kovassa maineessa olevan kitarististaran Ohtosen bändiin. Valkeakosken Paras Soitinyhtye oli siis Ohtonsen Hannun bändi, jossa aiemmin olivat vaikuttaneet mm. Hemmingin Tuomo, Syrjäsen Pete ja Pikkasen Taave. Tulin bändiin syksyllä 1977 näiden entisten soittokavereideni (Hiedanpää, Koskelainen) perässä siis. VPS oli aikansa räyhäkkä bändi, vähän punk-henkeä, tosin melko vähän, enemmän sellaista Nolo&Rähjä/Peitsomo-henkeä ja Suomi-poppia yleensäkin, omia biisejä oli aina ajoittain ohjelmistossa enemmän tai vähemmän. Ensimmäinen julkinen esiintymiseni tapahtui tässä vaiheessa joulun alla 1977, ko bändin pohjalta polkaistulla tanssibändillä: Vaarin Humppapojat. Solisteina mikrofonista tappelivat Vainikan Vattu ja jo edesmennyt Ahosen Timppa. Tanssikeikkailu ei todellakaan kiinnostanut, mutta alaikäisenä oli hauska päästä ravintolaan soittamaan... Ja varsinainen rock'n'roll -"piru" pääsi keikalla vasta irti kun solistit saivat humppa-valssinsa vedettyä ja siirtyivät syrjään - koitti loppuillan rock and roll -show, eli pelkästään meidän bändi aloitti todellisen ja oman soittonsa! Taivas repesi kun pääsimme aloittamaan Johnny Be Goodilla!!
sivu päivitetty 15.5.2006 Ari Lahti

Sivun ylälaitaan


Custon Mary

60-luvun soundi pitää pintansa - omia biisejä alkaa syntyä

Bändi Ohtosen Hanan kanssa, ennen Pojat Tulee... -bändin läpimurtoa... VPS:stä muodostui pian Custom Mary, joka toimi aktiivisti 1978-1980. Matti jäi yo-kirjoitusten aikaan pois ja tilalle tuli Esko Aatila. sivu päivitetty 15.5.2006i

Sivun ylälaitaan


Pojat Tulee

Bänditouhu lähtee todenteolla käyntiin

Merkittävä bändi taas siinä mielessä, että siitä alkoi kunnon keikkaputki. Keikkoja tehtiin lähinnä Valkeakosken ympäristössä.

Bändistä VPS ja Custom Mary muodostui lopulta Pojat Tulee... -yhtye kun Juha Vainionpää tuli rumpuihin. Eihän se nyt niihin rumpuihin mahtunut, mutta soittamaan siis.. homma lähti käyntiin 1980 ja jatkuu tavalla tai toisella edelleen.. jossain, kyllähän mun se täytyis tietää, kyllä mä siinä oon mukana kaiken aikaa. No siinä vaan kävi sillä tavalla että bändin biisintekijä, soolokitariti, ja laulaja menehtyi oman käden kautta 1989. Bändin toiminta oli kuitenkin jo tuolloin hiipunut. Hannun viimeiseksi bändiksi jäi The Great Braunies, jossa minäkin vierailin nyt 2000-luvulla kun teimme Hohtonen-pitkäsoiton (CD-esittely toisaalla näillä sivustoilla)
sivu päivitetty 15.5.2006 Ari Lahti

Sivun ylälaitaan


Kiertueet ja levytykset alkavat - Irwinin Lapset

Merkittävä bändi - erityisesti siinä mielessä tämä Irwinin Lapset, että sen myötä aloimme saada valtakunnallista huomiota, kun heittäydyimme pelleilemään hatut päässämme Irwinin hienon musiikin parissa. Siitä alkoi levytykset ja keikkaputki.... no ei niitä keikkoja varsinkaan levyjä niin kovasti tehty, mutta tärkein juttu oli varmaankin se että tutustuimme itse Irwiniin ja hänen taaksensa tuosta bändistä karsittiin pian tiivistetty kokoonpano. Minä, Harri ja Poika Turunen. Keikkoja tehtiin pian ja paljon - Irwinin kanssa. Tällöin voi Irwinin Lasten oman uran sanoa päättyneen, mutta varsinaisen yhteistyön Irwinin kanssa alkaneen. Teimme keikkoja ympäri maata, jyrisevällä linjalla - niin kuin Irwin itse asian ilamaisi. "Valitisin osan porukasta hajun perusteella mukaan", kehui Irwin, kun häneltä kysyttiin kuinka monipäisestä lapsikatraasta, Irwinin Lapsista tuli hänen taustabändinsä. Hyvä näin, sillä silloin vasta opimme soittamaan, teimme niin tiiviisti keikkaa, että se oli todellista harjoitteluakin jo. Olen luonnehtinut meidän Hampuriksemme (toinen tunnettu bändi, The Beatles hankki ilmiömäisensä yhteensoittotaitonsa vuosikausien Hampurin klubikeikoilla!) sitä, että esim Lahden Tirra-ravintolan keikoilla soitimme monta vuotta. helmi- ja lokakuut, kaikki maantait ja tiistait!

Sitten kun olin oppinut taas vähän lisää tupakan polttoa, sekä viinin ja oluen (ja tässä vaiheessa vähän myös jo viinan) juontia, sekä oppinut vähän lisää kitaransoittoa ja Irwiniltä moninaiset niksit musiikin parissa, laulu- ja sovitusteknikkaa mm. - olin valmis jatkamaan musiikin saralla viimein ihan ammattimaisestikin.



Täytyy vielä sanoa muutama asia Irwinin Lapsista. Ne alkuajat oli hienoa ja hurjaa aikaa, kun olimme siinä touhussa ihan tosissamme, ja teimme tuota mahtavaa irwinismin pioneerityötä, kun kukaan ei enää uskonut Irwiniin, ei edes Vexi tai lehdistökään, me uskoimme. Minä olin ollut todellinen Irwin-diggari ihan 5-vuotiaasta (1965 Irwinin tulemisesta asti), yhteiskouluaikoina kun muut fanittivat Alice Cooperia, Sweetiä, Bowiee ja Sladee, mä uskoin aitoon suomalaiseen meininkiin: Irwiniin. Tosin tutustuinhan toki syvällisesti myös edellä mainittuihin 70-luvun maailmanihmeisiin, mutta ne eivät tuntuneet erityisen kovilta Beatleseiden rinnalla, jotka olin myös löytänyt myös tuolloin 70-luvun teinivuosinani, silloin kun Beatleseista ei enää juuri puhuttu mitään. Niiden hajoamisesta oli kulunut vasta 3 vuotta!!! Irwinin oman musiikin tekemisen arvon ymmärsin tuoltakin tasolta katsottuna täysin, ja toin silloin jo sitä kavereidenkin tietoon ja korviin. Vaikka kaverit eivät Irwinin nimeen silloin vannonetkaan, joku Laulajan testamentti ja muut sellaiset laulut, saivat täyden tunnustuksen. NIitä kuuntelimme eräälläkin telttaretkellä pienestä mankasta ja niihin biiseihin on tietenkin sitoutunut niitäkin tunnelmia, ensikännejä vetävät jätkät teltassa tyttöjä ekoja kertoja vokottelemassa jne... (1975 kesä Kostianvirran leirintäalue, Pälkäne) Halki vuosien ja vuosikymmenten siis kannoin ikään kuin tuossa sivurepussa Irwinin tuotantoa, olin niitä biisejä soitellut itsekseni kaiken sen aikaa kun kitaraa olin yleensä soittanut, ymmärsin ne jotenkin erityisellä tavalla, ja niitä oli hyvä soittaa, ja se pulpahti pintaan (kuin koho) kuin luonnostaan jossain vaiheessa. Piti kai Velmun piirissä yksi bändi saada lisää johonkin pippaloihin, perustimme sen kokouksessa. Aluksi Irwinin Lapsissa soiitti minun lisäkseni vain Risto Tajakka, silloinen Velmun puheenjohtaja. Kokosimme ensimmäiselle keikalle (Sulfiittirock 1981) jonkinlaisen kokoonpanon, joka sitten keikan jälkeen saman tien purettiin, mutta kyllä siinä treenailtiin vielä, basossa taisi ekalla keikalla olla Uudentuvan Ankka rummuissa Hipsu, sitten bassoon tuli Koskelaisen Juke. Pian kokoonpano vakiintui: minä, Risto, Harri Blomster, Esko Aatila. sittemmin joukkoon otettiin myös Läärän Pasi. Irwiin Lasten ensimmäiseen levytykseen mentäessä, Esko löi kapulat tiskiin:"en minä näitä biisejä ala treenailemaan". Rumpaliksi nousi tuolloin Antti Peltola. Paavo Maijasen kanssa studiossa maaliskuussa 1984 teimme Työmiehen Twist and Shouthin ja Reteesti vaan, jotka ilmestyivät pian singlenä. viikkoa aiemmin samassa studiossa saman tuottajan kanssa oli tehty toinen klassikko, Dingon ensisingle oli tuon ajan hitti. Mutta kyllä se meidänkin singlemme radiossa soi tiuhaan. Meille avautui keikkoja ja mahdollisuuksia ja sitä myöten tiiviimpi yhteistyö Irwinin kanssa. Sitä ennen kuitenkin jatkoimme sinnikkäästi sitä aloittamaamme esityötä ja olimme yksi ratkaisevimmista tekijöistä, että Irwin palasi julkisuuteen 1984 kesällä. Tarina jatkuu tästä taas jossain vaiheessa. Olin siis Irwinin Lapsissa 1981-1998. Perustin bändin, johdin sitä, lähdin siitä, jätin bändin muiden vedettäväksi syksyllä 1998. Kyllä siinä tiettyjä erimielisyyksiä oli sen verran, ettei touhu enää siinä muodossa kiinnostanut sillä tavalla kuin ennen. Olisin halunnut kehittää bändiä kyllä 90-luvun puolivälinkin jälkeen, mutta jostain syystä se ei onnistunut. Suurimmat kahnaukset tuli silloisen rumpali-Leinosen kanssa. Ei kai vain oikein ymmärretty toisiamme. Toisaalta, enhän minä ollut ymmärrystä anomassakaan. Ei vain oikein enää huvittanut käydä sillain keikoilla, kun meininki oli sellaista. Jouduinkin lähtemään omasta bändistäni. Kuulin että meillä on Helsingissä keikka, minä vain en tiennyt siitä mitään. Se alkoi loppumaan siinä. Kyllä siinä vielä tehtiin keikka Irwin-jameihin Irwinin Lapsina, mukana oli Pasi ja minä, sekä Irwinin Lapsissa useaan otteeseen soitellut rumpali Niemisen Pete. Basistina ja pianistina ammattisoittajat, jotka eivät tosin kerinneet treeneissä laajaa Irwinin tuotantoa omaksumaan, vaikka pianistikin oli soittanut Irwinin kanssa monet kiertueet. Sillä keikalla sain kuitenkin esittää useita sellaisia biisejä, joita olin aina halunnut ohjelmistoon. Siinä oli oman soolourani siemen siinä keikassa ja sillä tiellä olen edelleen, enkä tätä vaihtaisi enää pois! No se muisteluista. Irwinin Lapset juhlivat tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan, meitä alkuperäisiä Irwinin Lapsia, perustajajäseniä Ari Goodmania ja Risto Goodmania, ei vain pyydetty mukaan. Onnittelut, pitkän iän toivotukset bändille Lahteen kuitenkin meiltä goodmanin veljeksiltä Valkeakoskelta ja Tampereelta! Bändin nimen moraaliset oikeudet kuuluvat kuitenkin meille, ja ehkäpä me originaalit Irwinin Lapset, Risto ja minä, voimme pitää joku päivä omat syntymäpäivät bändillemme! Hyvää syntymäpäivää meille kaikille Iriwnin Lapsille!! Olen tavannut (nykyisiä) Irwinin Lapsia useinkin eri yhteydessä, ja kyllä meillä aina mukavat jutut on, ja hauskoja muistoja jaettavanamme. Meillä kaikilla on sen verran paljon omia kiireitämme, että illanistujaisia ei paljo keritä pitämään, mutta yhteisten keikkojen yhteydessä esimerkiksi istutaan alas ja saunotaan tai jotain. Olen esittänyt kutsun bändille Irwin-klubin kolmanteen syystapahtumaan 28.10.2006 ..niin olishan näitä, pitää muistella taas joskus lisää..
sivu päivitetty 9.10.2006 Ari Lahti

Sivun ylälaitaan


Tajakka ja Tabletit (Afan aikaan) (…siihen aikaan kun Afa lampun osti, vai miten se meni..)

Ai niin, soitinhan minä Tajakka ja Tableteissakin sitten Irwinin Lasten alkuaikoina – silloin tosin soitin lähes kaikissa valkeakoskilaisbändeissä… Tajakan kanssa alettiin pelleillä silloin ”Irwinin Lapsina”, sitten kai jo samana kesänä (1981) tosiaan jätkät pyysi mua Tabletteihin, olihan siinä siinä Tajakan lisäksi jo tuolloin Irwinin Lapsiinkin tullut Blomster. Tabletit oli tuolloin kyllä aivan päätön huumoripopyhtye ja kyllä se ainakin paikallisella tasolla yleisöä kovasti nauratti huluine biiseineen. Me kaikki niitä sitten väkästeltiin, vaikka tietty Tajakka oli se pääseppä tossa sopassa. Meillä oli kivoja keikkoja Valkeakosken maisemissa, Sulfiittirock oli yks valtakunnallista huomiota saavuttanut isompi ulkoilmafestari, ilmaistapahtumana hyvin suosittu. Sitten tuohon aikaan kun kiersi Pelle Miljoonan sirkus, niin me pykättiin kans pystyyn Tajakan kesäsirkus! Se oli neljän bändin yhteenliittymä, jolla operoitiin muutama keikka yhdessä. Tajakka & Tabletit, Pojat Tulee, Irwinin Lapset ja A-Studio, siinä oli monipuolinen kattaus erilaisia tuon ajan bändejä, loistava brändi… Mainittakoon, että noista neljästä bändistä itse soitin kolmessa, vain A-Studio säästyi minun raastavalta Ibanez-SG-saundistani;)

Tableteissakin kokoonpano vaihteli aika tavalla, ja mä tietty keskityn omilla sivuillani vaan niihin joukkueisiin joissa olin mukana. Perusbändihän oli ollut jo vuosia tuolloin: Tajakka, Blomster, Alastalon Jami ja muun muassa Sillanpään Kiku. Meidän kokoonpano kesällä 1981 tais olla: Tajakka, Blomster, Aatilan Esko (myös Irwinin Lapsissa) ja minä, Lahden Afa, sekä Blomsterin tuolloinen tyttöystävä Kikka Laitinen, joka sittemmin nousi valtakunnan eturivin naisrokkareihin ja nyttemmin valtakunnan eturivin lauluntekijöihin muillekin artisteille, jotain Tangomarkkinavoittoja sillä ainakin on jo. Tuolloin ei ollut Tangoista tietoakaan… Elettiin aikaa paljon ennen esim Lapinlahden Lintuja, ja paljon jälkeen Hullujussin, uuden aallon harjalla mentiin, ja tilaa oli tuollaisella touhulla mitä me silloin tehtiin. Nuorison Taidetapahatumia bändi kävi jotain tasoja kai voittamassa ja Rockin SM-kisoissakin pärjäs johonkin asti, Irwinin Lapsilla tosin menestyttiin noissa kuitenkin huomattavasti paremmin.

Tablettien yhteydessä mainittakoon kunnianhimoinen hanke noihin aikoihin, tuolla suunnilleen samalla ryhmällä: Rock-ooppera Sininen Lavuaari (Tuolloisen Amerikan hittielokuvan, Sininen laguuni, mukaan). Kyllähän se kuitenkin niin oli, että parhaiten pärjättiin vieläkin enemmän sivussa mennen… eli kun heittäydyttiin lausumaan runoja Taidetapahtumassa, sieltähän heltis melkein jo sitten valtakunnallinen ykkössija. Mutta eihän ne voineet ykkössijalle Räkänokkien esitystä laittaa, siinähän lyötiin vähän niinku alta lipan sitä korkeakulttuuria, Kantelettarien lausujat laitettiin ykköseks – ja meidät hyväksi kakkoseksi. Siitä tarinaa seuraavassa.

Sivun ylälaitaan



Runojakin on lausuttu… ja juniakin pysäytetty

Räkänokat

Kyllähän se tosiaan niin tais olla, että kaikkein parhaiten tuntu meidän poppoot pärjäävän, kun mentiin mahdollisimman kaukana valtavirrasta, just melkein omilta poluilta kaukana (eksyksissäkin) ja ainakin reilusti sivussa. Kerran tietenkin heittäydyttiin lausumaan runoja Nuorison Taidetapahtumassa, oliko se 1983 vai 1984.. ihan sama, mutta kuitenkin vähän ennen Irwinin Lasten lehtien etusivuille nousua. Nuorison – tuolloin vielä kovassa huudossa ollut – Taidetapahtuma oli tarkoitettu alle 24-vuotiaille kulttuurinharrastajille. Tuolloin oli siis vuorossa mm. runonlausunta. Kyllä: Runonlausunta. Ja kyllä: me osallistuttiin siihen!

Lausuntaryhmä Räkänökat pykättiin nopeasti lähinnä Tableteita lähellä olevista piireistä. Kaikki piirinmestaruudet ja Hämeenmestaruuskin vielä voitettiin. Nastolassa tais lavalla olla sellainen ryhmä kuin, Harri Blomster, Risto Tajakka, Jarmo Alastalo, Ari Lahti ja Veijo Rautia. Jälkimmäinen on lahjakas kitaristi (mm. Sika-yhtyeestä) ja nyttemmin tunnetuksi maailmalla tullut kitarantekijä, VRautia -guitars on tunnettu merkki maailmalla ja jotkut suuretkin stara niillä soittelee. Veijo on tosin nykyisin kitaratehtaassa tekemässä muiden kitaroita, menestyksellä kuitenkin. NO siitä runonlausunnasta piti kertoa… Lääninmestaruus heltis jo kovemmalla väännöllä tosiaan, menestys oli kiistaton. Loppukilpailuun Kajaaniin lähdettiin valkeakoskelaisella ryhmällä, jossa oli ihan pieniä lapsiakin ja sitten me isot äijänköriläät… Veijon sijalla oli tällöin jo Räihän Esko. Runo mikä me lausuttiin oli nimeltään S – kaikki sanat päättyivät s-kirjaimeen. Blomster oli ”päälausuja” ja me muut kuorona ikään kuin. Isäs äites siskos veljes…

Kajaanista saatiin melkein kultaa – olishan se hienoa jos olis seinällä runonlausunnan SM-mitalli... vai jaettiiks siel edes mitaleja.. ei kai. Eikä ne voinu ykkössijalle sitä Räkänokkien esitystä laittaa, siinähän lyötiin aika rajustikin leikiks vakavan taiteen kustannuksella – alta lipan ikään kuin korkeakulttuuria, vaikka toisaalta, oltiin taatusti jollain tavalla tiennäyttäjänä uusille virtauksille omalta osaltamme. Vasta myöhemminhän tuli kaiken maailman paskanheittäjää… Kajaanin loppukilpailussa tietenkin oli pakko laittaa ne Kantelettaren lausujat ykköseks – ja meidät hyväksi (ellei jopa paremmaksi, heh) kakkoseksi.

Ei mua se hopea lämmittäny, eikä olis lämmittäny kultakaan. Mutta se lämmitti kun kulttuuriministeri pysäytti junat Kajaanin asemalle – meidän takia! Oli nimittäin niin, että ne halus meidät ehdottomasti loppujuhlan pääesiintyjiks – heti alkuun silloin sunnuntain ohjelmaan klo 15. ”No, mutta kun meidän junakin lähtee kello 15”, koitin inttää. ”Niin niin, mutta kulttuuriministeri järjestää”, vastattiin. No hyvä, saavuimme valkoisella taksilla rautatieasemalle esiintymisemme jälkeen noin 20 yli kolme. Siellähän se juna nökötti raiteilla meitä odottamassa ja matkustajat töllistelivät ikkunoista: ketä tuodaan! Meitä tuotiin. Nousin junaan porukkamme perässä ja huusin ovelta junanlähettäjälle: saa lähteä! Se tuntui jotenkin hyvälle. Varsinkin erityisesti meikäläisessä, joka olin koko ikäni juossut junien perässä. Aina ne olivat jättää asemalle. Joskus jättivätkin. Mutta eivät enää tuolloin 1984 talvella. Nykyään ne taas toisinaan jättävät – junat.

Sivun ylälaitaan


Ahvenkukkoina palattiin lausuntataiteen pariin

Vielä vanhoina ukkoina lähdettiin mukaan runonlausuntabisnekseen, minä ja Blomster, 27-vuotiaina. Nuorison Taidetapahtumaan oli vaan 24-vuoden yläikäraja. Säännöissä oli, että 2/3 ryhmästä pitää olla alle 24 vuotta. Paljonko Ahvenkukkoja tarvitaan lisää, meidän kahden lisäksi!? ”Neljä ahvenkukkoa tänne heti”, vastasin. Katse siirtyi kantapaikkamme nuorukaisiin. ”Oletko sää alle 24?” ”Miten niin, mitä sillä on väliä..”, ihmetteli kauhistunut nuorimies. ”No sä lähdet lausumaan runoja”, vastasin. Pian meillä oli ryhmä ilmoittaa mukaan kilpailuun: Harri Blomster, Ari Lahti, Mikko Poutsaari, Jari Lahti, Pekka Kruus ja Esa Tiainen. Jatkopaikat saatiin taas ja päästiin loppukilpailuun – kaupungin kustannuksella matkustelemaan. Kemissä ei vain riittänyt puhti sillä tavalla kilpailuun, kun yöelämä oli niin aktiivista.

Teokseksi valittiin tällä kertaa omatekemä Jaa-a, Nii-i, Joo-o -teos, jossa peruskäsikirjoituksen puitteissa improvisoitiin noilla kolmella sanalla / sanonnalla loput. Otimme reissuun runoilija Juhani Koskisen, joka oli kirjoittanut edellisen teoksemme neljä vuotta aiemmin, runon S. Vaikka tuo kansan suusta poimittu Isäs, Äites, Siskos, Veljes -sisälsikin otsikon lisäksi vain sanoja, jotka sylki suuhun toi, kunhan olivat s-loppuisia: hammas, jessus.. – tällä kertaa oli perusteltua ottaa runoilija Koskinen mukaan. Tämä tosin oli kaataa kulissit esiintymislavan takaa esiintymislavalle, meidän esityksemme aikana.. Tulimme tuolloinkin kuulemma toiseksi. Tämän jälkeen ei ole runoja lausuttu, ainakaan näillä ryhmillä.

Mainittakoon vielä, että tässä Ahvenkukko -esityksessä oli jo lavastukset ja varsinkin puvustukset viimisen päälle. Siskoni Terhi, joka työskenteli tuolloin teatterin puvustajana, tekas meille hienot esiintymisasut. Puvun liivejä haettiin kirpputoreilta, ja sisko ompeli näiden silkkiselkämyksiin evät, jotka hän oli kankaasta tehnyt, maalannut, ja tikuin piikittänyt… Lisäksi hän ompeli hienot päähineet: valkoisesta kankaasta kokopään huput, joihin punaiset täytetyt heltat… Upeaa! Sellaista oli kiva pitää päässä muutenkin, vapaa-aikana, siellä täällä. Esiintymisasuun kuului myös uimaräpylät – tietenkin, olihan kyseessä Ahvenkukko.

Sivun ylälaitaan


Olen mä Great Brauniesinkin kanssa soittanu

Sillo 80-luvun lopussa en lähteny mukaan vaikka Ohtosen Hana kovasti kyseli. Nyt kun Hanaakaan ei oo enää vuosikymmeniin ollu, lähdin kun Poutsaaren Mikko pyysi mukaan tekemään Hanan kunniaks pitkäsoittolevyä. Sitä käytiin Ranskassa asti tekemässä ja parhaiten siitä kertoo se itse levy: Hohtonen. Katso: Työt ja tekemiset / Äänilevyt

Sivun ylälaitaan