TIETOISKU
Erilaisia tapahtumia ja tiedonmurusia Suomen Sodan ajalta poimittuna historian dokumenteista. Tietoja voidaan pitää faktoina, niin varmasti kuin ne on voitu dokumenteista todentaa. Joitakin asiayhteyksissä olevia aukkoja on täytetty vahvalla todennäköisyydellä, kunnes toisin todistetaan...
Pitkä päällystakki, mantteli, jota silloin kutsuttiin nimellä kappa tai kapotti, kuului Ruotsin Suomen Armeijassa periaatteessa kaikkien vaatevarustukseen. Kaikille ei kuitenkaan kapottia ollut jaettavaksi, vaan tietojen mukaan päällystakkeja oli sodan alussa näillä rykmenteillä seuraavasti:
Turun Rykmentti 65%
Porin Rykmentti 90%
Hämeen Rykmentti (ja Hämeen Jääkäripataljoona) 100%
Uudenmaan Rykmentti 100%
Kajaanin Pataljoona 100%
Savon Rykmentti 50%
Suomen Tykistörykmentti 100%
Adlercreutzin Rykmentti 0% (!)
Uudenmaan Rakuunarykmentti 100%
Karjalan Rakuunat 100%
Karjalan Jääkärit 65%
Savon Jääkärirykmentti 0% (!?)
Uudenmaan Jääkäripataljoona 0% (!?)
Leskikuningattaren Henkivartiorykmentti 0%
Jägerhornin Rykmentti 0%
Ruotsin sodanjohdon vuonna 1808 Suomessa harjoittama tiedustelu ei ollut niin heikkoa kuin yleensä on annettu ymmärtää, vaan päinvastoin alueellisesti hyvinkin tehokasta. Tämä pitää paikkansa varsinkin Lounais-Suomessa. Joitakin sotilashenkilöitä vietiin salaa maihin ja he olivat pukeutuneet siviiliasuihin, kuka mitäkin säätyasemaansa esittäen. Esimerkiksi joku saattoi olla pukeutuneena talonpojaksi, jne. Myös kävelytyyli saattoi olla jotakin muuta kuin henkilön oikea askellus, vaikka ontuen, hämätäkseen venäläisiä. Partakin oli helppo kasvattaa häivyttämään siloposkinen upseerinaama ja normaalit kasvonpiirteet.
Tiedustelijoiden tehtävänä oli kerätä pitkältä ajalta tietoa venäläisistä yksiköistä, kuten vahvuudesta ja sijainnista. Myös paikalliset kuninkaalle uskolliset henkilöt, kuten säätyläiset, toimittivat tietoja Ruotsiin. Toki hekin seurasivat venäläisten liikkeitä, mutta varsinkin venäläisten kanssa veljeilijöitä, eli yhteistoimintamiehiä, sekä kansan kulloisia mielialoja.
Suomesta Ruotsiin saapuneet matkailijat joutuivat kuulusteluihin, joilla pyrittiin saamaan tietoja poliittisesta ja sotilaallisesta tilanteesta.
Suomessa sotilastiedustelu oli viety huippuunsa 5.Prikaatin komentajan, eversti Sandelsin vaikutuspiirissä. Vaikka hänen asemansa sijaitsivat lähellä Kuopiota, sen pohjoispuolella Toivalassa ja venäläisten rintamalinja kulki Kuopiosta Joensuuhun ja Sortavalaan, sai Sandels ajankohtaista tietoa aina Lappeenrantaa myöten, eikä mikään venäläisten operaatio jäänyt häneltä ennakkoon tietämättä. Sandelsin tiedustelijat olivat pääosin talonpoikia.
Rajavartiostoja v.1807 oli sijoitettuna Suomen puolelle seuraavasti:
-Ahvenkoski, 26 miestä Uudenmaan Rykmentistä
-Anjala (kts Keltti)
-Värälä (kts Keltti)
-Keltti, kolmen rajavartiopaikan kesken jaettu 27 m. Uudenmaan Rykmentistä
-Puumala, 6 m. Savon Rykmentistä
-Kitee, 6 m. Karjalan Jääkäreistä
-Kuusamo, 24 m. Kajaanin Pataljoonasta
Kun jo pelättiin Venäjän hyökkäävän Suomeen helmikuussa 1808, vahtipaikkoina oli edellisten lisäksi:
-Tesjoki
-Strömfors
-Vesterby
-Finby
-Hirvikoski
-Korhosenkylä
-Villikkala
-Ummeljoki
-Kausala
-Sidikkala
-Pilkanmaa
-Pyörilä
-Parisilä
-Koskenniska
-Mikkeli-Mäntyharju-tie
-Juva
-Ristiina
Todisteita siitä, että ruotsalaisilla olisi ollut varsinainen pioneerijoukko-osasto Suomen Sodassa 1808-09, on ollut hyvin vaikea löytää historian dokumenteista. Sodan syttyessä Suomessa ei ollut yhtäkään pioneeriosastoa tai niihin verrattavaa teknistä joukkoa, ei edes Sveaborgissa, eli nykyisessä Suomenlinnassa. Sen sijaan ainoa pioneeriosastoon viittaava todiste löytyi teoksesta Nyuppsatta Truppförband i Finland 1770-1808 sivulta 274, jossa mainitaan, että loka-marraskuussa 1808 oli Suomessa muodostettu ja ylläpidetty Erillinen Pioneerikomppania, jonka päällikkönä toimi Karjalan Jääkäreiden Kapt H.C.Tawaststjerna. Muuta tietoa ei tätä kirjoitettaessa ole löytynyt ruotsalaisista pioneeriosastoista.
Ratsuväkeä Suomen Sotaan 1808-09 ruotsalaisten puolelta Suomessa osallistui seuraavasti:
-Karjalan Rakuunat (Vahvuus 2 eskadroonaa)
-Uudenmaan Rakuunarykmentti (Vahvuus 8 eskadroonaa)
-Lifgardet till Häst (Vahvuus 8 eskadroonaa. Turun lähelle suoritettuun maihinnousuun osallistui 1 eskadroona ilman hevosia, joka vetäytyi pian muun maihinnousujoukon mukana. Vaasan lähelle elokuussa -08 tehtyyn maihinnousuun osallistui 2 eskadroonaa, jotka sittemmin liittyivät pääarmeijaan ja taistelivat myöhemmin Oravaisissa. Talvella -08/09 4 eskadroonaa oli siirrettynä Ahvenanmaalle ja joutuivat siellä kahakoihin kasakoiden kanssa, kuten myös varmistaessaan vetäytymistä Ahvenanmaalta. LgtH oli Ruotsin uljainta ratsuväkeä.)
-Jämtlannin Ratsujääkärieskadroonasta osa taisteli Pohjanmaalla. Joukko-osaston kokonaisvahvuus oli vain noin 100 miestä.
Esitys virallisen Kadettikoulun perustamiseksi Suomeen tehtiin v.1779. Esityksen teki eversti Göran Magnus Sprengtporten. Tosin hän oli jo vähän aikaisemmin aloittanut omalla kustannuksellaan upseeritarjokkaiden koulutuksen omassa virkatalossaan Ristiinan Brahelinnassa.
Sprengtporten oli havainnut upseerikoulutuksen mahdollisuuden Suomessa ja koulutuksen uudistuksen tarpeen otettuaan osaa Pommerin sotaan, jossa hän joutui tutustumaan liikkuvaan sodankäyntitapaan.
Sprengtportenin esityksen mukainen virallinen upseerikoulutus käynnistyi aluksi Kuopiossa 1.8.1780, mutta siirtyi jo seuraavana vuonna Haapaniemen kuninkaankartanon alueelle Rantasalmelle, Savoon, jossa koulutus alkoi 1.5.1781. Vakituinen oppilasmäärä oli yleensä 16. Alaikäraja oli 13 vuotta, mutta se nostettiin myöhemmin 15 vuoteen.
Koulussa opetettiin sulkeisjärjestystä, kartanpiirrustusta, kenttämittausta, pioneeritöitä, uskontoa, siveysoppia, maantiedettä, historiaa, matematiikkaa, ainekirjoitusta, ranskaa, saksaa, venäjää ja suomea, ruotsin ollessa opetuskielenä. Suomenkielessä oli tavoitteena täydellinen puhekielen hallitseminen.
Suomen sotaan 1808-09 otti osaa 130 kadettiupseeria, joista kaatui kahdeksan ja haavoittui kolmekymmentäneljä.
Kajaanin Pataljoonan liikekannallepano alkoi näkyä vasta huhtikuussa 1808, jolloin sen ns. rauhanajan vahvuisesta osasta (n.170 miestä) miehiä alkoi saapua Sandelsin 5.Prikaatiin. Mutta jo huhtikuun lopussa oli loput Kajaanin Pataljoonasta liikkeellä, eli yhteensä n.350 miestä, mutta suurin osa jätettiin vielä kokoontumisen vuoksi Ouluun, kunnes se sitten vasta elokuun 1.pvä liitettiin 5.Prikaatiin.
Vähän
aikaisemmin, eli kesäkuun 1808 alussa, oli Kajaanin Pataljoonan ns. taistelevan
osuuden, eli suoraan 5.Prikaatiin liittyneiden miesten vahvuus vain n.110 miestä. Vielä samassa kuussa ja vielä heinäkuussakin
joukko sai täydennystä antautuneesta Sveaborgista vapaaksi päästetyistä
miehistä. Näitä KajP:aan liittyneitä oli noin 60 miestä.
Kajaanin Pataljoonaan kuului sodanajan vahvuutena myös ns. nostoväkipataljoona (jota myös jääkäripataljoonaksi on
kutsuttu eräissä lähteissä, johtuen Kajaanin Pataljoonan aikaisemmasta
historiasta), jota alettiin koota aseisiin jo toukokuussa 1808 ja sen
liikekannallepano
saatiin päätökseen kesäkuun puolella. Nostoväkipataljoona jätettiin Ouluun, jossa se
palveli erillisyksikkönä
hajottamiseensa saakka, joka tapahtui jo marraskuussa 1808. Tämän joukon vahvuus oli katselmusrullien mukaan kesäkuussa
305 miestä, mutta 1.marraskuuta enää
95 miestä. Historian lähteissä mainitaan, että ainakin osa, etteikö peräti
kaikki Kajaanin Pataljoonan nostoväkijoukosta kotiutettiin.
5.Prikaatissa taistelevan osuuden vahvuus oli 1.syyskuuta 358 miestä upseereineen. Tästä joukosta oli silloin sairaana
88 miestä. Marraskuun 1.pvä taisteluvahvuus oli enää 200 miestä. Sairaudet kaatoivat porukkaa. Ruotsin Pääesikunnan tilastoiden mukaan Kajaanin Pataljoonan tappiot koko tämän sodan aikana olivat 1 mies kaatuneena ja 1 upseeri sekä 7 miestä vangiksi joutuneena.
Kuitenkin useissa lähteissä tekstitiedot väittävät Kajaanin Pataljoonan ottaneen osaa taistelutoimiin.
Toistaiseksi on pakko uskoa tuota tilastoa ja todetaan, että taudit veivät porukkaa enemmän kuin taistelut tässä tapauksessa.
Kajaanin pataljoonan kokonaisvahvuus on ollut huipussaan elokuun lopussa v.1808, jolloin ns. taistelevan osuuden vahvuudesta oli muodostettu kolme komppaniaa. Nostoväkipataljoonan komppaniavahvuus oli samaan aikaan neljä komppaniaa.
Mitäpä luulette olleen kenttäpullon sisältönä v.1808 helmi-maaliskuun kovissa pakkasissa, kun ohjesäännön mukaan kenttäpullon kuului roikkua selkärepun (vasikannahkalaukun) ulkopuolella ja kun kenttäpullon materiaali oli suhteellisen hyvin lämpöä johtavaa kuparia (tinattua kuparia sisältä)?
On tietenkin vaihtoehtoja:
-Jos siellä on ollut vettä, niin se olisi jäätynyt melko pian. Täysi pullo olisi lisäksi haljennut jään voimasta. Jos sinne on laitettu nuotiotulilla lämmitettyä kuumaa vettä tai vaikka teetä, niin sekin olisi pian luovuttanut lämpönsä pois ja jäätynyt.
-Pullo on voitu jättää tyhjäksi ja täytetty vain taukopaikoilla lämpimällä vedellä tai teellä tai terästetyllä teellä ja juotu siellä tyhjäksi.
-Pullo on käsketty laittaa vaatteiden sisään jäätymättömään paikkaan, esim. taskuun.
-On olemassa kemiallinenkin vaihtoehto. Juoman sekaan on laitettu paloviinaa.
Mitään tietoja en ole asiasta löytänyt, mutta se tiedetään, että viinaakin oli joukoilla. Joissakin taiteilijoiden piirtämissä kuvissa kenttäpullo näkyy ulkona repun päällä heilumassa.
Täydelliseen jalkaväkisotilaan varusteisiin Suomen Armeijassa vuonna 1808 kuului: [HUOM! Katso jäljempänä eriävä tieto!] (Suomalaisilla joukoilla oli Pohjanmaan Rykmenttiä ja Vaasan Rykmenttiä lukuunottamatta vanha, vuoden 1798-mallin harmaa asepuku. Em. rykmenteillä oli jo 1807-mallinen, yksinappirivinen ja harmaasta perusväristä poikkeava värikäs asepuku, kuten muillakin emämaa-Ruotsin joukko-osastoilla. Myös upseereilla näkyy olleen uudempaa mallia oleva asepuku. Muilla suomalaisilla ollut vanha asepuku selittää osittain myös sen, miksi Suomen Armeijaa kuvattiin sodan loppuvaiheessa "rääsyläisarmeijaksi". Ei siis ihme, että Vänrikki Ståhlin tarinoiden taistelujoukkojen kuvituksissa esiintyy repaleisissa vaatteissa olleita sotilaita, jopa paljain jaloin tai enää tuohivirsut jaloissaan olevia sotamiehiä.)
[HUOM! Edellä esitetystä on ristiriitaista tietoa: Pohjanmaan ja Vaasan Rykmenttien rivisotilailla lienee todennäköisesti kuitenkin ollut vanhaa mallia oleva asepuku kaksirivisine rinnusnappeineen ja keltaisine rinnusvaatteineen. Tämä on yhtä vaikea selvittää nopeasti kuin oli yksityiskohdista tarkalle taidemaalarillemme Albert Edelfeldtille hänen maalatessaan Suomen Sotaan liittyviä maalauksia, kuten esim "Porilaisten Marssi", jossa joukko Porin Rykmentin sotilaita kuvataan uudenmallisessa asepuvussa, joukolla todellisuudessa olleen vanhanmallisen asepuvun sijasta.]
-20 cm korkea huopahattu, jossa hattunauha ja tupsu ja joillakin osastoilla hattunauhan tilalla messinkinen "vaakunakilpi" (Savon Jääkäreillä "shako"-hattu)
-kaulahuivi (näkyi kauluksien välistä koristeellisena)
-pitkä päällystakki talvea varten (kaikilla ei ollut manttelia)
-asetakki
-housut
-paita (toinen paita varalla)
-villasukat
-villakäsineet (tästä ei ole varmaa todistetta olivatko kruunun valmistetta, mutta käsineitä on ollut käytössä, Suomessa pakkasessa!)
-nahkasaappaat tai nahkakengät
-napitettavat polven yläpuolelle yltävät säärystimet (säärystimet käytössä, jos ei saappaita?)
-kivääri ja irroitettava pistin (roikkui oikealla vyöllä, oli kuitenkin yleensä kiväärissä kiinnitettynä)
-hukari (roikkui vasemmalla vyöllä, on yleensä kuvattu jalkaväkisotilaalla olevaksi, mutta ei välttämättä ollut kaikilla)
-patruunalaukku, jossa ruutisarvi ruutivarastona (roikkui usein ulkopuolella), lyijykuulia ja paperia sekä ruutimitta patruunan tekoa varten, aseöljypullo
-leipälaukku, jossa tarpeen mukaan jopa kolmen päivän muona
-selkäreppu (nahkalaukku), jossa varavaatetta, henkilökohtaiset peseytymisvälineet (partaveitsi, peili, kampa, hammasharja, pyyhe, ehkä pala jonkinlaista saippuaa), ompelutarpeet, kirjoitusvälineet (kaikki eivät osanneet lukea ja kirjoittaa), kirjallisuutta (esim. virsikirja, katekismus, Uusi Testamentti, Raamattu), kirjeitä omaisilta, sidetarpeita haavoja varten, tupakkaa ja piippu tupakanpolttoon, sotasaalistavaraa
-kuparinen kenttäpullo (roikkui nahkalaukun päällä selässä)
-ruokailuvälineet (lusikka, puukko, metallilautanen, kuppi)
-huopa (vilttipeitto)
Ei kuitenkaan ole todisteita, että kaikilla joukko-osastoilla olisi ollut kaikki luetellut varusteet jaettavaksi ruotusotilaalle. Pikemminkin oli todennäköistä, että osalla, kuten varsinkin vanhemmilla (pidemmän aikaa kirjautuneina olleilla) sotilailla, oli parempi varustus kuin rekryyteillä eli juuri palvelukseen tulleilla.
On myös todennäköistä, että kotoa tuotuja lapikkaita tai hyviä saappaita suosittiin, kuin myös muutakin lämmintä kotivaatekertaa sekä -varusteita.
On todisteita, että jotkut osastot jopa maksoivat kotoa tuoduista turkeista tai niitä pyrittiin ainakin ostamaan joukolle.
Ei ole todisteita, mutta on todennäköistä, että kotoa mukaan otettu hyvälaatuinen ase (yleensä kivääri) sallittiin henkilökohtaisena aseena, jos ei ennemmin, niin ainakin rykmentin ns. pistoolisepän (asemestari) tarkastuksen jälkeen!
Alunperin suomalaisilla joukoilla ollut hukariksi nimetty pikkumiekka oli tarkoitettu vain sellaisille jääkäreille, joilla ei ollut rihlakiväärissään pistintä. Tällöin vain osalla jääkäreistä oli rihlakivääreissään pistin. V.1805 annettiin määräys, että hukarit tuli poistaa joukoilta. Näin ei kuitenkaan aina menetelty, vaan osalle joukoista ainakinedellä mainitusta syystä jäi hukari käyttöön.
Vuonna 1808 rihlakivääri oli huomattavasti tarkempi ase kuin tavallisempi jalkaväkiase muskettikivääri. Rihlakiväärin luoti kantoi myös kauemmaksi.
Teoksessa "Hangon vanha linnoitus" (Reino Aaltonen/Hangon Kirjapaino Oy/Hanko 1969) mainitaan jalkaväkiaseiden tarkkuuksista seuraavaa (osa tiedoista on tämän verkkosivun kirjoittajan lisäyksiä tutkimuksien edetessä. Lisäykset hakasuluissa):
"Vuonna 1810 suoritetuissa ampumakokeissa ranskalaisella sileäpiippuisella piilukkokiväärillä (= muskettikivääri, toim.huom.), jota tuohon aikaan pidettiin parhaimpiin kuuluvana, saatiin 200 laukauksella 1,8 metriä korkeaan ja 30 metriä leveään lautaseinään seuraavat tulokset:
Matka / osumia
75 m / 151 osumaa
150 m / 116 os.
225 m / 75 os.
300 m / 55 os.
Edelläoleva osoittaa, että tulta ei kannattanut avata suljettuun vihollisrivistöön kuin korkeintaan 100-150 metrin etäisyydeltä. Yksityiseen mieheen osuminen edellytti tietenkin paljon pienempää ampumaetäisyyttä, ehkäpä vain 50 metriä. [Perimmäisin syy sileäpiippuisen kiväärin huonoon osumatarkkuuteen lienee pyöreän kuulan väljyys piipun suhteen, jolloin väljä luoti poukkoili piipussa ja vapaaseen tilaan tullessaan luoti saattoi lähteä hieman eri suuntaan kuin piippu osoitti. Piipun kaliiberi oli 20,04 mm ja kuulan halkaisija pahimmassa tapauksessa saattoi olla vain 18 mm. Väli täytettiin ruutipatruunan paperilla.]
Em. kokeissa ammuttiin myös preussilaisella rihlakiväärillä. Sen tarkkuus oli ylivoimainen sileäpiippuiseen nähden, sillä sadalla laukauksella neljä kertaa pienempään maaliin (1,8 x 7,2 m) oli osumaprosentti 75 metrillä 100, 150 metrillä 87, 225 metrillä 72 ja 300 metrillä 53, mutta tulinopeus kuusi kertaa pienempi kuin sileäpiippuisella [tulinopeutta hidastava tekijä oli luodin muoto ja luodin vaatima tiukempi sopivuus piippuun.]."
Venäläisten saatua Hangon linnoituksen autiona, he alkoivat melko pian varustaa sitä uudelleen taistelukäyttöön. Linnoitukseen oli jätetty raskaita ja kevyitä tykkejä, joista venäläiset vetivät sankkireikänaulat pois saaden siten perusvarustukseen tykkejä. Näihin tykkeihin oli lisäksi jätetty linnoitukseen 3863 valmiiksi tehtyä laukausta! Lisäksi venäläiset kuljettivat Turusta sikäläisen Eskaaderin poltetuista laivoista kotoisin olevia raskaita tykkejä joitakin Hangon linnoitukseen, lähinnä Hangon Skansholmiin.
Suomen Sodan aikaan tykkipattereita, eli 4-12 tykin ryhmää, ei nimitetty "patteriksi" vaan "tykkikomppaniaksi" (ven. "Artilleriiskaja Rota"). "Patteri"-nimitys otettiin käyttöön vasta myöhemmin, kun jo Suomen Sota oli kaukana takanapäin. "Patteri" tulee ranskankielisestä sanasta "battre", joka tarkoittaa "lyödä, iskeä, pehmittää, rikkoa, takoa, voittaa" (paljon merkityksiä). Tällainen sana syntyi tykin historian alkuaikoina, kun vielä ammuttiin suuria kiviä tai rautakuulia yritettäessä murtaa vihollisen linnan muureja. Tässä pelissämme kuitenkin käytetään patteri-nimitystä, koska se on merkityksellisempi nykyihmiselle kuin "komppania" tykistöasioista puhuttaessa.
Suomen sodan aikana kivääriin kiinnitettävää pistintä nimitettiin suomeksi painetiksi [ painetti = pistin ]. Myös pajonetti-sanaa on käytetty jossakin määrin.
Lineaaritaktiikkataisteluissa usein marssittiin leveässä 3-rivisessä muodossa kohti vihollista. Kun tykinkuula kohtasi tällaisen joukon, pyyhkästyi siihen kolmen miehen aukko, joka pian täytettiin. Nämä kolme miestä yleensä kuolivat silmänräpäyksessä. Kuula saattoi kuitenkin tulla vähän alle, jolloin se osui jalkojen korkeudelle ja niin kolmelta mieheltä lähti jalat tai jalka alta sanan varsinaisessa merkityksessä. Jälki ja miesten huuto oli kuvottavaa, varmaankin. Lihanriekaleita, luunkappaleita ja verta roiskui vierustoverien päälle. Tähän kun vielä yhdistetään sen ajan puutteellinen lääkintähuolto ja kenttäolosuhteet, niin kärsimysnäytelmä pahimmasta päästä oli valmis. Ei ollut ihme, että monet haavottuneet eivät seuraavaa päivänkoittoa enää nähneet. Kaikki tämä on kaukana urhoollisesta kuninkaan ja isänmaan puolesta taistelemisesta ja taisteluhengestä, jota tietenkin ennen yhteenottoa luotiin palopuheilla lisää. Täytyy vain ihmetellä, että yleensäkin miehet kestivät kaikkea tuota ja läksivät päivä toisensa jälkeen taisteluun, vaikka olivat aivan hyvin nähneet, mitä pahasti haavottuneille tapahtuu. Onkohan siellä taistelukentällä ollut jotakin sellaista, joka kuitenkin vetää mukaan? Kuvitelkaa, kun tykit jyskää ja tykinkuulat pitävät ääntä lentäessään ja musketinkuulat suhahtelevat ohitse, yli ja osuvat läjähdellen omaan joukkoon, joka kuitenkin marssii eteenpäin, kohti vihollista...ruudinsavu leijailee ja tykinammukset nostavat multapatsaita maasta osuessaan sinne tänne. Joku tykki alkaa ampua haulipusseja ja saa aikaan suurta epäjärjestystä naapurikomppaniassa! Nyt kuuluu kauan odotetut komentosanat: osasto seis!...ensimmäinen rivi polvelle!...tähdätkää!...tulta!
No, onneksi suomalaiset osasivat taistella myös itseään suojaten ja kaikki yhteenotot eivät olleet tällaisia avonaisen kentän marssinäytöksiä ja murhenäytelmiä!
Venäläisten Suomen Armeijakunnan päällikkö, jalkaväen kenraali von Buxhövden ei ollut hyvä sotapäällikkö. Jopa hänen ylenemisensä kenraaliksi ei ollut tulosta sotilaana, vaan syynä pidetään avioliittoa Natalia Aleksejevan kanssa, joka oli keisarinna Katarinan ja kreivi Orlovin avioton tytär. Buxhövdenin parhaimmat puolet olivat hänen oikeamielisyytensä ja ritarillisuutensa. Näitä ominaisuuksia oli tarkoitus käyttää sitten, kun Suomi on kukistettu ja kansa pitäisi saada keisarin alamaisiksi. Sen sijaan Buxhövdenin apulaiset olivat päteviä sotapäälliköitä: Kenraaliluutnantti von Suchtelen (hollantilainen insinööriupseeri, Sveaborgin piirityksen järjestelyt), kenrltn Tutshkov (5.D/Savo), kerltn Bagration (21.D/Häme), kenrltn Gortshakov (17.D/Suomen etelärannikko).
Ruokahuolto on ollut aina marssiville ja paljon liikkuville armeijoille ongelma. Onhan se ongelma myös paikallaan pysyville suurille joukoillekin, mutta kun armeija etenee, niin kasvaa myös etäisyys varastoihin, josta ruoka tulee, ja koko ajan kuljetusvaikeudet joukoille lisääntyvät. On siis ollut Suomen Sodan aikana parasta kuljettaa muona mukana. Ja jos muonaa on mukana, niin on oltava suuria väkiastioitakin, jossa ruokaa valmistetaan. Valitettavasti ei ole todisteita siitä, että ruokailu olisi hoidettu kenttäolosuhteissa suuria väkiastioita käyttäen, vaan paremminkin nuotiotulilla pienissä astioissa pienelle porukalle valmistaen. Historia on säästänyt joitakin tietoja näistä asioista, vaikka paljoa en ole saanut kasaan tutkimuksista huolimatta: Ruotsi-Suomen Armeijalla todennäköisesti (mutta ei varmuudella!) oli käytössään kenttäkeittiöitä. Kuitenkin on melko varmaa, ettei kenttäkeittiöitä ollut täällä Suomen puolella, ainakaan kenttäkäytössä! Keitin oli yhden hevosen vetämä ja sisälsi suuren keitinkattilan ja sen alla tulisijan, siis kokonaisuudessaan melko samantapaisen laitteen, joka vielä nykyisinkin armeijallamme on käytössään. Yhden keittimen yhdestä keittokerrasta oli tarkoitus saada ateria 120 miehelle. Lisäksi tämä Suomen Sodan aikainen kenttäkeittiö sisälsi keittimen takaosassa olevan ruoan valmistustason, jossa keittiömies pystyi kävellen kärryn perässä tekemään kokin töitä. Kuvahan ei tietenkään kertonut mitään Suomen kuoppaisista teistä, jne, joten uskotaan, että silloinkin se ruoan todellinen valmistus pantiin alulle ihan pysähdyksissä. Keittämään kärry pystyi vaikka vauhdissa. Oli savutorvet ja kaikki. Mutta mitä sitten syötiin? Tietenkin....Hernekeittoa! Herneitä oli helppo kuljettaa kuivattuina mukana ja kun keittämisen aika tuli, niin illalla herneet kattilaan likoon ja siitä seuraavaksi päiväksi komppanialle soppaa! Ja kun monet olivat tottuneet metsästämään, niin riistalihaa sattumiksi varmaan riitti. Syötiin myös puuroja ja joskus juureslihakeittoja, kalaa, suolalihaa, leipää ja olutta tai vettä juomaksi. Kahviakin oli joskus. Sitten paljon myöhemmin alkoi ruokahuoltokin osittain pettää. Vaikkei suoranaista nälkää nähtykään, niin johdateltavissa on, että puutteellisesta ruoasta aiheutui vakavia tautiepidemioita jo kesällä 1808.
Vuonna 1808 Ruotsin Armeijan jalkaväen sotilaalla oli vyöllään lyhyt miekka, jonka nimi oli HUKARI.
Jostakin muistan lukeneeni, että yleensä miekkoja pidettiin tuolla keskisemmässä Euroopassa Napo-pojan kapinoissa vähän tylpempänä inhimillisistä syistä, kunnes joku osapuoli siellä päätti teroittaa miekkaansa huipputeräväksi. Kun taistelukentillä sitten alkoi näkyä päitä halki lyötyinä, tai olkavarsia ammottavine miekanhaavoineen, tai vatsat aukilyötyinä suolet sylissä, nostivat jotkut aristokraattiupseerit siitä suuren metelin, sillä oltiin muka hylätty herrasmiesten taistelutavat!
Vielä 1700-luvun lopulla aliupseereilla ollut piikkipäinen sauva ei ollut enää Ruotsin Armeijan käytössä v.1808, vaan aliupseereillakin olivat ampuma-aseet, yleensä parempilaatuinen musketti. Sen sijaan venäläisillä aliupseereilla piikkisauvaa vielä näkyi olevan.
Tässä jälleen luettelo sotaan osallistuneista suomalaisista osastoista (Monien joukko-osastojen nimeen eteen pidemmässä "virallisessa muodossa" liitettiin "Kuninkaallinen", joka tässä on jätetty pois, koska sitä ei yleensä esiinny kirjoitetussa historiassakaan.):
Venäläisten lähestyessä Turkua, siellä poltettiin 28.2.08 laskiaissunnuntai-iltana sikäläinen saaristolaivasto-osasto, 40-50 tykkivenettä vajoineen, purjeineen ja köysineen. Turun Eskaaderin tykkien sankkireijät naulattiin ja tykinputkiin lyötiin puiset tapit. Ristiinassa, Saimaan vesistön rannalla, poltettiin 25.2.08 sikäläisen ruotsalaisen Saimaan Laivaston tykkipurret, noin 10 kpl ja laivaväestä tuli Savon Prikaatin jalkaväkeä.
Venäläisten alkuperäisen sotasuunnitelman laati - yllätys, yllätys - Sprengtporten, entinen Ruotsin Armeijan Suomen asiat hyvin tunteva esikuntaupseeri, Venäjälle loikannut, Ruotsin kuolemaan tuomitsema Anjalan mies! Hänen ajatuksensa oli edetä kolmella kolonnalla. Etelässä 12.000 ukkoa rantatietä Sveaborgin piiritykseen, sen valtaus ja edelleen Turkuun. Toinen kolonna, 5.000 ukkoa, Salpausselkää pitkin Hämeenlinnaan ja sieltä Turkuun. Kolmas kolonna, 8.000 ukkoa, Pohjois-Savon poikki Pohjanmaalle ja Suomi olisi siten poikki ja eristetty Ruotsin maayhteydestä. Lopullinen muutettu suunnitelma oli kahden eteläisen kolonnan suhteen suurinpiirtein alkuperäisen kaltainen, mutta Savon kolonnan päätehtävä oli estää Savon Prikaatin liittyminen muun armeijan yhteyteen. Kun Savo olisi kokonaan vallattu, tulisi Savon kolonnan kääntyä kohti Heinolaa käyttäen kaikkia mahdollisia tieuria, niinkuin jo Savoon tunkeutumisessakin. Savon aluetta venäläiset pitivät erittäin vaikeakulkuisena maastona. Sprengtporten tunsi hyvin Suomen tieolot ja uudetkin tielinjaukset.
Varsinaisena ainoana talvivaatteena armeijan puolesta suomalaisilla sotilailla oli mantteli. Ei ollut erityistä talvipäähinettä. Pakkasen ollessa välillä noin -40 astetta, voidaan kuvitella, että piirroskuvissa usein esitetty "sulkapäähine" ei oikein päätä ja korvia lämmittänyt. Olen löytänyt tekstiotteita koskien mm perääntymisvaihetta Hämeenlinnasta, jolloin upseerit sallivat miehistölleen mitä tahansa ylimääräistä vaatetavaraa päähineen avuksi päätä ja korvia lämmittämään ja estämään paleltumia. Oli turkista, huivia, improvisointia jos jonkinlaista. Kuvaus on varmaan kaikkea muuta kuin esim se kuuluisa maalaus porilaisten marssista, jossa nuoret rumpalipojatkaan joukon kärjessä lumessa pohlatessaan eivät kanna muuta päähinettä ja vaatetusta kuin kesävehkeet... Näinköhän oli todellisuudessa? En jaksa uskoa, että maalta koottu talven tunteva armeija käyttäisi vaatteinaan vain kesävehkeitä! Siis mantteli oli, mutta ehkä ei kaikilla. Saappaat saivat olla omasta takaa. Lapikkaita oli. Varmaan on ollut paksuja alusvaatteita ja nekin saivat olla omia. Ilman käsineitä tuskin olivat. Siis nekin tulivat kai kotoa. Ja perääntymisvaiheen aikana kansa avusti hyvin. Tiettävästi nälkääkään ei siinä vaiheessa nähty.
Venäläiset uhkasivat toden teolla myös Ruotsin ikiaikaista omaa maaperää. Venäläiset taivalsivat jäitse maaliskuussa 1809 kolmen husaarieskadroonan ja 500 kasakan joukolla (eversti Kulnevin Kasakat!) Ahvenanmaan Eckeröstä Signilskärin kautta Grislehamniin Ruotsin puolelle ja sehän on vain noin 100 km:n päässä Tukholmasta! He poistuivat Ruotsista vasta ruotsalaisten ja venäläisten välisen sopimuksen myötä. Siihen saakka he majailivat Grislehamnissa, sillanpääasemassaan! Myös pohjoisessa venäläiset pääsivät jopa Uumajaan saakka ja olisivat tulleet etelämmäksikin, mutta etenemisen pysäytti sotaväsymys ja rauhanteko ja se, että Venäjä todella oli jo saanut sen mitä oli tullut hakemaankin, Suomen!
Kun Ruotsin ja Venäjän välillä vihollisuudet tässä sodassa päättyivät vuonna 1809, sai Venäjä siis Suomen, mutta myös pienen osan Ruotsia! Ruotsin raja katsottiin kulkeneeksi Kemijokea pitkin, joten Torniojoen ja Kemijoen välinen alue siirtyi nyt rauhanteossa Venäjälle ja myöhemmin sitten Suomelle. Kävi niinkuin Suomelle Karjalan kanssa 130 vuotta myöhemmin...
Suomen Sota 1808-09 on ollut aiheena joko suoraan tai johdatellen ainakin kahdeksalle suomalaiselle postimerkille:
Suomalaiset ampuivat Suomen Sodan aikana joskus merkinantoraketteja. Nämä lienevät olleen jopa eri värisiä, sovitun koodin mukaan. Sain eräältä asiantuntijalta kyselyyni näistä raketeista seuraavanlaisen vastauksen:
"...Tykistön henkilöstöön kuuluivat niin sanotut tulittajat, joiden päätehtävänä oli panosten valmistaminen ja niihin liittyen myös palo- ja sytytysammusten palomateriaalin valmistaminen. Heidän taitoihinsa kuului myös ilotulitteiden valmistamisen hallinta. Tykistön ammusarsenaaliin ei sen sijaan sisältynyt raketteja tai rakettiammuksia. Suomen sodan ammusvaunuissa olivat palloammukset, pallokranaatit sytyttimineen, kartessit, paloammukset ja raskailla aseilla konklaaviammukset. Aselistausten mukaan ei raketteja mainita olleen tykistön vankkureissa. Raketteja oli jalkaväellä, ne olivat suurella todennäköisyydellä tykistön tulittajien kokoamia tai emämaassa teollisesti valmistettuja."
Suomen puolella linnoitukset ennen sodan alkua ahdettiin täyteen sotilaita, niin paljon kuin suinkin mahdollista. Sveaborgiin tai suomalaisittain Viaporiin "pakattiin" Adlercreutzin Rykmentti (Suomen suurin rykmentti) poisluettuna sen 4.Pataljoona (majaili Helsingin kaupungissa), puolet Jägerhornin Rykmentistä, koko Leskikuningattaren Henkivartiorykmentti (nimitetään myös Henkirykmentiksi) (eli Kuninkaallinen Suomen Kaartinrykmentti), Uudenmaan Rakuunarykmentin varaväki, Turun läänin, Uudenmaan, Porin ja Hämeenlinnan Rykmenttien varaväet (poisluettuna Uudenmaan Rykmentin varaväkipataljoonan yksi komppania), Svean Tykistörykmentin Tykkikomppania ja Armeijan Laivaston Viaporin Eskaaderi, eli 110 laivan miehistöt. Sotilaita yhteensä Viaporissa: Esikuntaupseereita 22, muita upseereita 185, aliupseereita 222, soittajia 61 (rykmenttien soittokuntia, rumpaleita ja pillipiipareita), sotamiehiä 6336 ja muita armeijalle työskenteleviä 113 miestä, eli yhteensä 6939 miestä. Svartholman vahvuus oli ennen "kapinan" alkua kapteeni Schultzin alaisuudessa 2 nuorempaa upseeria, 2 aliupseeria ja 43 miestä. Kun Svartholman miehitystä täydennettiin sinne tuotiin Jägerhornin Rykmentin Henkipataljoona, 2 komppaniaa Uudenmaan Jääkäripataljoonasta, Uudenmaan Rykmentin varaväkipataljoonasta yksi komppania, ja 31 tykkimiestä Suomen Tykistörykmentistä. Vahvuus oli tällöin 21 upseeria, 32 aliupseeria, 635 sotamiestä ja 14 siviiliä. Päälliköksi oli tullut maj Gripenberg joka ei oikein tullut toimeen kapt Schultzin kanssa.
Gustavsvärnin linnoitus Hankoniemen päässä saarella (Hanko oli silloin vielä pieni kyläpahanen!) oli pienin kolmen linnoitetun saaren muodostama linnoituksemme, jonne oli liikekannallepanossa tarkoitus sijoittaa maj Nycanderin alaisuuteen Turun Rykmentin varamiespataljoonan osa, 250 miestä.
Ennenkuin reservijoukko ehti linnoitukseen, antoi kuningas uuden käskyn, että koko joukko on marssitettava Viaporiin. Kuitenkin Karjaalta erkani kyseisestä joukosta 50 miehen osasto, joka marssi linnoitukseen, jossa se naulasi linnoituksen raskaiden tykkien sankkireijät umpeen, keräsi kaiken ruudin (yli 5000 kg) rekiin ja ajoi Viaporiin. Ennen liikekannallepanoa linnoituksessa oli huolto- ja vartiotöissä vain 18 linnoitustykkimiestä ja 4 miestä Uudenmaan rykmentistä. Tykit, jotka jäivät Hangon linnoitukseen, olivat kaliibereiltaan raskaita, 18- ja 24-naulaisia. Nämä kaikki oli nyt siis saatettu käyttökelvottomiksi.
Osittain harhaanjohtavaa on useissa historian teoksissa ja tutkielmissa maininta, että "Hangon linnoitus antautui taistelutta". Kuinka autioksi jätetty linnoitus voi antautua? Sitäpaitsi kyseisenä aikana vallitsi kova pakkastalvi, kaikki paikat olivat jäässä, mukaanlukien linnoituksen vesialueet. Olisi ollut sulaa hulluutta jäädä odottamaan ovelaa vihollista 250 huonosti koulutetun reserviläisen kanssa linnoitukseen.
Onnetonta oli vain se, että juuri venäläisten Helsinkiin tulon alla Viaporiin ehtineiden Gustavsvärniin tarkoitettujen reserviläisten kohtaloksi jäi antautuminen Viaporissa toukokuussa 1808 muiden Viaporin linnoituksessa olijain kanssa.
(Gustavsvärn = Kustaanvarustus)
Venäläisten hyökkäyksessä alussa oli kolme divisioonaa, 17., 21. ja 5.D (Armeijakunta Buxhoevden). Näille oli määrätty reserviksi 6. ja 14.D. Nämä reservit pääosin ja taisteluvahvistuksina 4. ja 2.D saapuivat myöhemmin, joskin reserveiksi määrätyistä divisioonista saapui pieniä osastoja melko piankin sodan alettua. Lisäksi mukana oli osastoja myös 1.D:sta. Ruotsin armeija ei tuolloin vielä ollut jaettu divisiooneihin, mutta prikaatijako oli käytössä. Suomessa oli ennen sotaa nimeltä mainittuna kolme prikaatia: Savon Prikaati, Uudenmaan Prikaati ja Turun läänin Prikaati. Sodan sytyttyä otettiin numerot käyttöön ja tehtiin hieman "säätöä" prikaatien koostumuksessa. Savon Prikaatista tuli 3.Pr ja Uudenmaan ja Turun läänin Prikaateista tehtiin 1. ja 2.Pr. Joukot näissä eivät olleet ruotualuejaon mukaiset vaan pääesikunnan suunnitelman mukaan valitut: 1.Pr pääosin muodostui Uudenmaan ja Porin Rykmenteistä. 2:Pr muodostui Turun läänin ja Hämeenlinnan Rykmenteistä. Lisäksi molempien prikaatien kesken oli jaettu Uudenmaan Jääkäripataljoonan Elimäen Komppania, sekä Uudenmaan Rakuunarykmentti, sekä 1., 2., 3. ja 4.Kv 6-naulainen Patteri. Käytännössä tykistön jako ei ollut selvä, sillä sodan alussa kaikki neljä patteria matkasivat rantatietä 1.Pr:n alueelle kohti Kymijoen eteläisintä rajanylityspaikkaa.
Näin Euroopan Unionin jäsenmaan kansalaisena, en malta olla mainitsematta sitä tosiasiaa, että Napoleon, Ranskan silloinen päämies, lausui v.1807 Tilsitissä Venäjän tsaarille, Aleksanteri I:lle: "Ottakaa Te Suomi, korvaukseksi sodasta, johon Ruotsin kanssa joudutte....".
Kuinka Helsinki menetettiin?
Tässä esitän tarinan venäläisten saapumisesta Helsinkiin ja Viaporin piirityksen alkutaipaleelta. Kerron ensin taustaksi suomalaisten joukkojen viimeiset Helsingin vaiheet ennen vetäytymistä kohti Hämeenlinnaa ja sen jälkeiset joukkojen järjestelyt pääpiirteissään Helsingissä. Lopuksi oma kommenttini.
Sotaa edeltävänä iltana 20.2.1808 Klingsporin Armeijan osastoja oli Hesassa seuraavasti:
1., 2., 3. ja 4.Eskadroona Uudenmaan Rakuunarykmentistä, vahvuus n. 280 miestä.
Uudenmaan Rykmentin Everstiluutnantin Pataljoona (komentaja EvLtn C. J. Munck af Fulkila), vahvuus n. 580 miestä.
1.Kv3N Ptri, 4 tykkiä miehistöineen (patteria muodostettiin).
4.Kv6N Ptri, 6 tykkiä miehistöineen.
(Ryssä tuli Kymijoen yli 21.2.1808.)
23.2.1808 illalla Hesassa oli enää 1.Kv3N Ptri, koska se ei ollut vieläkään valmis. Muut olivat jo lähteneet kohti itää.
26.2.1808 vihdoin 1.Kv3N Patteri on valmis ja se lähtee - Helsingin pitäjän kirkonkylän ja Skafvabölen (nyk. Hyrylä) kautta kohti Hämeenlinnaa!
28.2.1808 kaikki Klingsporin Armeijan osastot ovat poistuneet Helsingistä. Kaupunki on nyt Viaporin linnoituksen johdon vastuulla ja kaupungissa on Viaporin linnoituksesta tullut Adlercreutzin Rykmentin 4.Pataljoona komentajanaan maj Toll sekä 19 tykkiä, jotka ovat kaupungin tuloteiden varrella, ns. kaupungin porteilla tykkimiehineen (esim yksi patteri Hämeentullin läheisellä Siltavuorella). Nämä tykit ovat todennäköisesti - en ole pystynyt sitä varmentamaan - tykistöreservin tykkejä, kai kotoisin Hämeen Linnan tykkivarikolta ja ovat kaksi kuuden tykin 3-naulaista ja yksi kuuden tykin 6-naulainen patteri. Mahdollisesti ne on asennettu kiinteiksi pattereiksi, joita ei ole tarkoitus liikutella.
2.3.1808 klo 0500 aamulla pieni osasto kasakoita ratsastaa Pitkänsillan yli Helsinkiin! (Buxhoevden oli antanut 17.Divisioonalle käskyn edetä Helsinkiä kohti. Kreivi Orlov-Denisovin Henkikasakkarykmentti tukenaan Borosdinin Husaareita, eteni Porvoosta Helsinkiin, mutta eräs osasto - edellä mainittu kasakkaosasto - kulki Östersundomin kautta meren jäälle ja sitä pitkin Helsinkiin. Venäläiset tekivät samaan aikaan Helsingin pohjoispuolella myös kiertoliikkeen Helsingin ja Turun väliselle maantielle.)
Suomalaisten - Adlercreutzin 4.Pataljoonan vartijoiden - huomattua vihollisen, he suorittivat hälytyksen. Mutta annetaanpa Savon Rykmentin kenttäpapin Carl Johan Holmin kertoa, kuten hän kirjoittaa tutkielmassaan:
"Yksi Adlercreutzin rykmentin pataljoona oli siellä vielä majuri Tollin komennossa. Hänen asemassaan olisi pitänyt joka hetki olla valmiina vihollisen hyökkäykseen, ja kuitenkin hän sen tapahtuessa säikähti siinä määrin, ettei uskaltanut jäädä määrätylle kokoontumispaikalle, kunnes joukko olisi ehtinyt kerääntyä, vaan marssi pois ensiksi saapuneiden kanssa sellaisella kiireellä, että myöhemmin saapuneet sotilaat eivät tienneet, mistä etsiä pataljoonaa. Kun takaa ajavat kasakat sitten hyökkäsivät sen kimppuun, oli puolustukseen valmistauduttu niin kehnosti, etteivät ainoastaan kiväärit olleet suureksi osaksi lataamattomia, vaan monen niistä sanotaan olleen varustettuna piin asemesta puupalasella niin kuin harjoituksissa. Seurauksena oli 73 miehen menetys." Ja Holm jatkaa: "Venäläisten miehitysjoukko oli varsin merkityksetön. Sen sanotaan mitä todennäköisimmin olleen vain 2 000 miestä, siis vain kolmannes piiritettyjen vahvuudesta. On vaikea ratkaista, osasivatko venäläiset salata heikot sotavoimansa vai eikö komendantti halunnut tutkia niitä, mikä luultavasti ei olisi ollut hänelle vaikeaa Helsingissä ja sen ympäristössä olevien tuttavien avulla. Venäläiset pelkäsivät myös enemmän piiritettyjä, kuin näillä oli syytä pelätä heitä. Siksi tapahtuikin eräänä päivänä, että kun osa miehistöstä tuli harjoitukseen jäälle linnoituksen edustalle, venäläiset pitivät sitä hyökkäyksenä, lähtivät heti liikkeelle ja marssivat Helsingistä. Mutta he palasivat marssittuaan neljännespeninkulman, kun hyökkäystä ei linnoituksesta tullut."
Oma kommenttini:
Tuntuu hullulta, että Helsingin kaupungin (Kruununhaka ja Vanhakaupunki) vieressä on täyteen sotilaita (n.6800 sotilasta) ahdettu linnoitus, josta ei kukaan tule edes suorittamaan kunnollista tiedustelua, puhumattakaan vastaiskusta. Viaporilaiset kävivät silloin tällöin harjoituksissa jäällä äkseeraamassa vähän kuin näytiksi venäläisille, mutta hyökkäyksiä he eivät suorittaneet. Kun oli kova pakkastalvi, niin meri oli jäässä ja hyvä jääyhteys kaupunkiin oli olemassa. Kaupunkiin johti havuin viitoitettu tie. Viaporilaiset sahasivat kuitenkin venäläisille haitaksi suurta railoa jäähän aika-ajoin. Sen sijaan venäläisilläkin oli jotakin suomalaisten (ruotsalaisten) varalle: He osasivat hämäyksen taidon! Venäläiset olivat tehneet suomalaisilta valloittamistaan tykkipattereista ainakin yhden liikkuvan patterin, jolla he ampuivat nimenomaan pimeällä. Ja liikkuivat sitten nopeasti toiseen paikkaan ja taas ampuivat, vaikka läpi koko yön. Linnoituksessa olleille tuli vaikutelma, että rannalla on useita pattereita, jotka ampuivat harvakseltaan ja siten syntyi kuvitelma, että jos oli näin monta patteria, niin täytyi olla jalkaväkeäkin "vaikka kuinka paljon"!
Adlercreutzin Rykmentti oli koottu hyvin nopeasti juuri sodan aattona, ja siihen otettiin ennätysmäärä porukkaa. Rykmentti oli värvätty ja rahanahneet miehet tulivat oitis kruunun leipiin kun vielä kuulivat, että palveluspaikka on Viapori! Rykmentti keräsi tarinan mukaan kaikki "rantajätkät ja hampparit", mutta oli joukossa kunnon väkeäkin. Mm Hämeestä otettiin rykmenttiin miehiä, jotka sitten paljon myöhemmin - Viaporin antautumisen ja rykmentin hajottamisen jälkeen - kunnostautuivat lippumiesten Rothin ja Spoofin sissipartion yhteydessä, mutta sehän onkin jo toinen juttu!
Rakuuna oli ratsain siirtyvä sotamies, joka taisteli jalkautettuna. Rakuunalla oli aseenaan muskettia hieman lyhyempi karabiinikivääri, jonka tarkkuus oli musketin luokkaa. Suomen Armeijassa vuonna 1808 ei ollut muunlaista hevosväkeä kuin rakuunoita. Oli Karjalan Rakuunat, vahvuus n.250 miestä/2 eskadroonaa ja Uudenmaan Rakuunarykmentti, vahvuus noin 700 miestä/8 eskadroonaa. Suomalaisia rakuunoita käytettiin rajavartiostojen tukena, sodan aikana tiedustelijoina, mutta myös taisteluissa pieninä osastoina. Suomen Armeijan ratsuväki oli vahvuudeltaan vähäinen, johtuen rehun saannin vaikeudesta mahdollisten siirtymisien yhteydessä ja varsinkin talviolosuhteissa.
Venäläisillä oli myös rakuunoita. Heillä oli mm Suomalainen Rakuunarykmentti, jonka sijoituspaikka oli ollut Vilmostrant (Lappeenranta). Todennäköisesti siinä osastossa oli suomenkieltä ja ruotsiakin taitavia miehiä.
Venäläisten husaarit olivat varsinaista ratsuväkeä, kuten olivat myös kasakat ja ulaanitkin. Husaareja ja kasakoita käytettiin yleensä häirintään ja tiedusteluun, mutta ainakin kasakoita myös miehitetyn alueen järjestyksen ylläpitoon. Husaareilla oli vähän samantapainen aseistus kuin rakuunoillakin, mutta husaareja nähtiin aika paljon miekka kädessä taistelutilanteissa. Sekä rakuunat, kasakat että husaaritkin luetaan kevyeen ratsuväkeen, mutta ulaanit ovat raskasta ratsuväkeä. Heillä oli aseenaan pitkä pistokeihäs (ei heitettävä!), joita nähtiin myös kasakoilla. Keihäällä pystyi hyvin tökkimään kaukaa ratsun selästä vihollisen hevosta tai ihmisuhriaan, joka oli jo ampunut aseensa tyhjäksi, eikä millään kyennyt vastaamaan pitkästä keihäästä saamiinsa pistoihin. Kuitenkin venäläisillä lienee ollut hieman vaikeaa antaa ohjesäännön mukaista toimintaa ulaaneille. Täällä kun ei oikein tahtonut löytyä sopivia aroja kiitolaukkaan ja keihästanaan! Jos löytyi niin ei ollut ketään vastassa.
Musketin patruuna oli valmiiksi paperiin pakattu pieneksi pötkyläksi, josta ennen latausta repäistiin pieni pala pois aukoksi sytytykselle. Patruuna työnnettiin aseen piipusta sisään ja tungettiin huolella perille saakka aseen "puhdistustangolla", rassilla. Ruuti oli ns. mustaaruutia, joka palaessaan jättää sakean valkean savun. Usein jo kolmen laukauksen jälkeen ampuvan joukon edessä oli niin sakea savu, ettei vihollista enää näkynyt. No, ei vihollinenkaan sitten enää nähnyt kohdettaan, ettei sillä väliä.
Ns. Sprengtportenin kivääri oli 1700-luvun lopun ase, jota Suomen Sodassa 1808 käyttivät ainakin jääkärit. He nimenomaan vaativat saada käyttää "Sprengtportenin tussaria" musketin sijasta! Ase oli huomattavasti tarkempi kuin musketti ja ampui paljon pidemmälle. Ase tunnettiin myös Venäjällä ja sitä osattiin jo pelätä. Venäläiset kertoivat pelkäävänsä eniten "sitä väkeä, joka kantaa kanuunoita selässään". Tällä he tarkoittivat Savon Prikaatin suomalaisia jääkäreitä Sprengtportenin-kivääreineen. Sprengtportenin kiväärissä on rihlat (kierteet), kun taas musketissa on täysin sileä piippu. Kaliiberi molemmissa on noin 20 mm (20,04 mm). Rihlakierre laittaa lyijykuulan tiuhaan kiertoliikkeeseen, jolloin kuula lentää tarkemmin sinne, johon aseella on tähdätty. Rihlakierre aiheutti myös paremman paineen aseessa, jolloin kuula lensi pidemmälle. Rihlakiväärin luoti ei ollut täysin pyöreä, vaan sillä oli kärki, kuten nykyaikaisissakin luodeissa.
Ruotsin suunnitelmana Suomen Sodassa 1808-09 oli yrittää aluksi olla taistelematta venäläisten kanssa. Tämä perustui Tukholmassa tammi- ja helmikuussa 1808 istuneen salaisen valmistelukunnan mietintöön, joka puolestaan perustui siihen tosiasiaan, että sota uhkasi Ruotsia niin Venäjän kuin Tanskankin suunnalta ja varsinkin Venäjän hyökkäys talviaikaan olisi perinjuurin vaarallinen, koska silloin ei kyettäisi käyttämään Suomen pinnanmuotojen kesällä tarjoamia etuja. Lisäksi Suomi olisi jääesteiden vuoksi eristettynä muusta Ruotsista, joten apuvoimien saaminen Suomeen olisi hyvin vaikeaa. Täten Suomen Armeijan täytyi tulla toimeen omilla varoillaan, mikä entisestään hankaloitui, koska Suomessa oli kahtena edellisenä vuonna ollut kato. Kaiken tämän vuoksi valmistelukunta päätyi tulokseen, että Armeija tulee pelastaa ja sijoittaa niin paljon joukkoja kuin mahdollista Viaporin ja Svartholman linnoituksiin. Kaikki ne joukot, joita ei voitu sijoittaa linnoituksiin, tulee perääntyä Pohjanmaalle, jossa sen tulisi odottaa kevättä ja Ruotsista tulevaa laivastoa, joka toisi myös apujoukkoja riittävästi maan takaisin valtaamiseen. Valmistelukunnan kokoonpano:
Kreivi Klingspor, Suomen joukkojen ylipäällikkö, puheenjohtaja
Vapaaherra Cederström, sotakolleegion presidentti, jäsen
Vapaaherra von Rajalin, vt. laivaston kenraaliadjutantti, jäsen
Kenrltn Mannerskantz, jäsen
Valtiosihteeri Lagerbring, jäsen
Päämajoitusmestari af Tibell, jäsen
Kenraalitykkimestari Helwig, jäsen
Eversti af Schenbom, jäsen
Ruotsin v. 1804 suunnitelmiin kuului mm lisälinnoitusten rakentaminen Artjärvelle, Mikkeliin ja Puumalaan. Helsinki ajateltiin linnoittaa. Puhuttiin myös Joensuuhun rakennettavasta linnoituksesta. Kaikki nämä linnoitussuunnitelmat olivat todennäköisesti peräisin Klingsporilta. Lisäksi Klingspor oli ehdottanut 20.000 aseen hankkimista ja jakamista talonpojille nimenomaan talviaikaan käytävän sodan varalle. Rahan puute lienee ollut syynä näiden suunnitelmien kariutumiseen.
Venäläisten hyökätessä 21.2.1808 rajan yli oli joukkojen liikekannallepano Suomessa pahasti kesken. Ruotujakoisen sotaväen heikkous oli juuri tässä, perustaminen viivästyi ja kun kaiken lisäksi maassa olevien sotavoimien ylipäällikkönä oli kenraaliluutnantti Wilhelm Mauritz Klingspor, jouduttiin tilanteeseen, jossa kuninkaan käskyn mukaan maan etelärannikolla oleviin linnoituksiin oli jätettävä riittävästi väkeä ja pääarmeija tuli siirtää Hämeenlinnan seutuville, josta sen oli edelleen vetäydyttävä Pohjanmaalle.
Siirtyminen helmikuusta maaliskuuhun merkitsi Suomen historiassa käänteentekevää ajankohtaa, joka kosketti ensimmäisenä valtakunnallisten tapausten keskipistettä Hämeenlinnaa. Alun tapahtumien kululle antoi ylipäällikkö Klingspor, joka saapui kaupunkiin maaliskuun I. päivänä 1808 kierrettyään Pohjanlahden perukan hevospelillä. Seuraavana päivänä hän piti sotaneuvottelun. Klingspor toi tässä tilaisuudessa esille oman kantansa, joka säilyneiden tietojen mukaan ei saanut tukea keneltäkään muulta kokoukseen osallistuvalta. Sen sijaan paikalla olleen kenraaliluutnantti Nathanael af Klerckerin esittämää, aktiiviseen toimintaan perustuvaa suunnitelmaa tukivat muut kokouksen osanottajat. Klingsporin mukaan Hämeenlinna olisi välittömästi jätettävä ja aloitettava vetäytyminen pohjoista kohti, koska Savosta pääarmeijalle oli tullut tieto siellä olevan prikaatin vetäytymisestä Pieksämäen kautta Kuopioon. Klingspor näki tässä pääarmeijaa uhkaavan saarrostusvaaran sen jäädessä pahimmassa tapauksessa kahden venäläisen armeijan puristukseen.
Klingsporin antoi nyt vetäytymiskäskyn maaliskuun 3. päivänä. Klingsporin ainoana tavoitteena oli armeijan säästäminen. Kuningas oli tosin antanut käskyn, jonka mukaan myös aktiiviseen toimintaan oli valmistauduttava. Nyt hallitsijan vastatoimenpiteitä ei sisältynyt lainkaan Klingsporin suunnitelmaan.
Pääjoukon, vaikkakin vahvuudeltaan alle 8000 miestä, vetäytymisliike ei ollut tuolloin mikään pieni operaatio, sillä joukoilla oli mahtavat kuormastot mukanaan. Talvikuorman paino oli 400 kiloa ja siksi tarvittiin miehistön seitsemän päivän muonan kuljettamiseen 280 hevosta ja hevosten rehujen kuljettamiseen 29 hevosta. jokaista kuuden naulan tykkipatteria veti 97 hevosta, joten kuuden tykkipatterin kuljettamiseen tarvittiin noin 600 hevosta. Suuren hevosmäärän vaati myös mukaan otettavan sotamateriaalin eli 22 kpl kuuden naulan ja 12 kpl kolmen naulan tykkien kuljetus Hämeenlinnasta. Näihin kuuluvia ammuksia oli yhteensä 3 543 kpl 25 hevosen vetämänä. Linnasta lähti kuormaston mukana vielä 2 300 jalkaväen kivääriä, 86 650 kiväärinpatruunaa ja 68 kiloa ruutia. Sotaväen omat hevoset eivät riittäneet näihin valtaviin kuljetuksiin, joten talollisten hevosineen on täytynyt olla runsaslukuisesti mukana tässä suuressa kuljetustehtävässä. Hämeestä ei saatu riittävästi hevosia, tämä merkitsi osan materiaalin jättämistä eli hylkäämistä ja tuhoamista. Hämeen Linnan tykeistä upotettiin Vanajaveteen kuusi raskasta 12-naulan kanuunaa, useita satoja kivääreitä, yksitoista vanhentunutta rautakanuunaa, neljä 40-naulan rautaista mörssäriä. Kenties muutakin, luetteloimatonta materiaalia. Venäläisten ottaessa Hämeen Linnan haltuunsa, heidän inventaarionsa mukaan sieltä löytyi 21 tykkiä, joiden sankkireiät oli naulattu umpeen. Lisäksi linnan varastoista tavattiin 1240 kranaattia, ja 2 200 kanuunan kuulaa.
Maaliskuun 7.päivänä 1808 ensimmäiset venäläiset joukot saapuivat Hämeenlinnaan, samalla päättyi Hämeen Linnan tykistöllinen taival.
Suomalaisten tykistöyksiköt eivät kaikki olleet valmiina kun venäläinen tuli rajan yli. Näin kävi siitäkin huolimatta, että pääesikunnassa käskyjä oli tykistövastaavillekin jaettu pattereiden muodostukseen. Esimerkiksi Helsingissä muodostettavat 3-naulaiset patterit valmistuivat vasta 26.helmikuuta, siis 5 päivää sodan alkamisesta ja Hämeenlinnassa varustettavina olleet patterit vasta maaliskuun alussa.
21.2.1808 venäläisten hyökkäystoimet rajan yli käynnistyivät "rauhanomaisesti": He lähettivät ensin neuvottelijan, joka vaati venäläisille joukoille vapaata pääsyä Suomeen!!! Kun tietenkään tähän ei voitu suostua, alkoi väkivaltainen ylitulo. Kaiken kukkuraksi kyseinen neuvottelija kuljetti mukanaan keisarin julistusta, jossa selitettiin venäläisten joukkojen tulevan ystävinä ja suojelijoina (keneltä???). Silti muutamin paikoin sodan ensimmäisinä päivinä venäläiset syyllistyivät yksityisomaisuuden ryöstöihin. Tällöin ryöstettiin täydellisesti mm. Ahvenkosken ja Petäjärven kylät, ja eräältäkin kartanotilalta anastettiin viljaa, eläimiä, tarvekaluja, sekä särettiin taloista ovet, ikkunat, uunit ja lattiat! Pyhtään Holmgårdissa tuhottiin 20 tuolin päälliset ja ryöstettiin palvelijattaren vaatteita. Monin paikoin otettiin kaikki, mikä vain irti lähti (niin venäläistä...).
Vuonna 1808 Ruotsin Armeijan korkein aliupseeriarvo oli LIPPUJUNKKARI (FANJUNKARE). Se vastannee nykyisin arvoa sotilasmestari.
Lippujunkkari oli rykmenttialiupseeri, joten vakanssia ei ollut joka komppaniassa. Lippujunkkaria alempana olivat (komppaniassa):
VÄÄPELI komppanian huoltovastaava
KERSANTTI vääpelin apulainen, komppanian miehistövastaava
LIPPUMIES (FÖRARE) nimitys aliupseerille, joka kuului komppanian esikuntaan. Lippumiehen piti avustaa vänrikkiä, samoin vastata kuormastosta ja komppanian sairaista, raivata marssitie ja katsoa sopiva majoituspaikka.
MAJOITTAJA (FURIR) komppanian majoitustoimen ja muonakomennuskunnan johtaja
VARUSMESTARI (RUSTMÄSTARE) komppanian tst-välinealiupseeri
KORPRAALI korpraalikunnan, eli komppanian 24 sotilaan johtaja
Vaikka Savon Prikaatin maine sodassa oli hyvä, niin sodan alku ei ollut: Heti liikekannallepanon jälkeen joukkojen kokoonnuttua Mikkeliin, Savon Prikaatin eräitä osastoja seisotettiin koko yön yli kovassa pakkasessa kentällä, kun odotettiin vihollisen hyökkäystä. Vihollinen ei hyökännyt sinä yönä. Tuloksena oli noin 100 pahan paleltuman saanutta sotilasta, jotka joutuivat Mikkelin sairaalaan. Prikaati vetäytyi sittemmin Kuopioon. Mutta Mikkelin sairaala lääkäreineen ja potilaineen määrättiin jäämään paikoilleen Mikkeliin! Tarina ei kerro, miten Mikkeliin tulleet venäläiset kohtelivat sairaalan väkeä.