Sven Dufva


Kuka oli "Sven Dufva"?

Ei ainakaan Vaasan Rykmentin Mustasaaren komppanian sotamies Johan Zacharias Bång!

Runebergin mielikuvituksen tuote!

Runebergin Sven Dufva-hahmon esikuvana on pidetty sotamies Bångia. Uumajan maaseurakunnan arkistosta löydetyn muuttotodistuksen (v.1810) mukaan hän oli syntynyt Lohjan seurakunnassa huhtikuun 19 päivänä vuonna 1782. Hänen isänsä oli tykkimies Per Johan Bång ja äiti Maja Stina Nilsdotter. Hänen morsiamensa Anna Margareta Baudin oli syntynyt Piitimen maaseurakunnassa 3.4.1787. Anna Gretan isä oli rykmentinräätäli Erik Johan Baudin ja äiti Anna Elisabeth Grönbäck. Anna Gretalla oli kaksoissisar Britha Sophia. Johan Zacharias Bång ja Anna Greta Baudin vihittiin avioliittoon Uumajan maaseurakunnassa 13.7.1815. Aviopari asui jonkin aikaa Täfteåssa loisena. Heille syntyi poika Johan Reinhold 15.9.1815 ja muutettuaan Lyckseleen syntyi siellä vielä tytär, Laura Johanna.

 

Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden nykytutkimus kuitenkin katsoo, ettei Sven Dufvalle olisi sittenkään todellista esikuvaa Suomen Sodassa 1808-09. 

 

J.L.Runeberg kirjoitti v.1848 runon Sven Dufvasta (nimi käännetty suomeksi muotoon Sven Tuuva tai tunnetaan ruotsiksi myös Sven Duva), joka taisteli runossa Dunckerin komppaniassa jossakin sillalla.

 

Johan Zacharias Bång oli Vaasan Rykmentin Mustasaaren komppanian sotamies, ruotunumeroltaan 100. Häntä pidettiin näihin päiviin saakka jonkinlaisena todellisuuskuvana runon Sven Dufvalle.Sitä hän ei kuitenkaan ollut. Bång haavoittui Koljonvirran taistelussa 27.10.1808. Bång oli sodan jälkeen viinaanmenevä kerskuri, joka kertoi kuulijoidensa tietämättä muunnettua totuutta tai keksittyjä juttuja saavutuksistaan tässä sodassa.

 

Oscar Rancke (Vaasan Lyseon historian lehtori) yhdisti 1800-luvun loppupuolella todennäköisesti ensimmäisenä Sven Dufvan runohahmon ja sotamies Bångin teoksessaan Fänrik Ståls Hjeltar och Skådeplatsen för deras bragder. Eräs Suomen Sodan veteraani oli kertonut Ranckelle Bångin pitäneen yksin puoliaan vihollista vastaan ja haavoittunut pahoin. Rancke luuli Bångin kuolleen haavoihinsa.

 

Olof Petter Petterson (kansantieteilijä) keräsi 1800-luvun loppupuolella muistiin Bångin kokemukset. Pettersonille tarinat oli kertonut J.S.Bångin poika, Johan Reinhold Bång. Myös henkilö nimeltä Jonas Nensén oli muistiinmerkinnyt näitä kertomuksia, mutta erilaisina versioina kuin Petterson.

 

Seuraavassa muistiinpano Bångin tarinoiden pohjalta, joka aika hyvin valottaa sotamies Bångin liioiteltua osuutta Koljonvirran taistelussa ja sitä, ettei hän todellisuudessa - eikä kukaan muukaan suomalaisista - otellut yksinään Koljonvirran sillalla:

 

Joen pohjoispuolelle leiriytyneet suomalaiset saivat tiedon, että venäläiset aikovat hyökätä Koljonvirran sillan yli. Käskyjä jaeltiin ja sotamies Bång komennettiin tykille suuntaajaksi ja ampujaksi. Hänen tuli laukaista tykki kun vihollinen olisi sillalla. Vihollisen sitten ollessa ryntäämässä sillan puolivälissä, Bång laukaisi kartessilatauksen (haulipussi) kohti venäläisiä, jolloin osa hyökkääjistä suistui jokeen ja porukkaa kaatui kuolleena myös sillalle. Tarina kertoi tykkimiehistön Bångin johdolla vaihtaneen laukauksen jälkeen tykkiä ja taas venäläiset päästettiin sillan puoliväliin ja pyyhkäistiin kaikki kartessilla kuoliaiksi. Vaihdettuaan jälleen tykkiä, toistui edellinen ja silta oli tyhjä venäläisistä. Tämän jälkeen tarinan mukaan venäläiset luopuivat ylimenoyrityksistään ja vetäytyivät.

 

Edellisen kertomuksen mukaan Koljonvirran taistelu olisi ollut hyvin lyhyt ja Bång on siinä pääosassa. Todellisuudessa - kuten jäljempänä tullaan kertomaan - Koljonvirran taistelu kesti noin 5 tuntia, klo 12-19. Venäläiset pioneerit saivat sillan ylityskuntoon vasta klo 15 ja silloinkin yli pääsi korkeintaan 2 miestä rinnakkain. Tätä ennen käytiin tykistöjen välillä taistelua. Klo 15 sillasta ensimmäisenä yli tuli Mitaun Rakuunarykmentin eskadroona ja vasta sen perässä jalkaväkenä venäläinen 4.Jääkärirykmentti. (Toisaalla tosin väitetään, ettei rakuunat kuitenkaan osallistuneet virran ylimenoon. Tämä on hyvinkin todennäköistä, koska silta oli korjattu paikoitellen risukimpuilla, jotka eivät olisi kantaneet ratsua ja lisäksi korjattu silta oli niin kapea, että ratsukko olisi ollut vaarassa pudota sillalta veteen.)

 

Tuntuu oudolta, mutta ei mahdottomalta, että Vaasan Rykmentin sotamies olisi määrätty tykille, kun Suomen Tykistörykmentin miehet yleensä hoitivat tykkiensä ammunnat. Tykkejä ei myöskään ammunnoissa "vaihdettu kuin valmiiksi ladattuja musketteja kartanon herralle". Koljonvirralla patterit olivat kaivetuissa asemissaan noin 300 metrin päässä sillalta. Kartessilatauksen ampuminen tuolta etäisyydeltä olisi ollut ammuksien haaskausta, sillä kartessiammuksen hauli- tai metalliromusisältö leviää laajalle sektorille yli 150 metrin matkalla, ollen siten melkeinpä täysin tehoton 300 metrin päässä.

Bångin haavoittumisesta on maininta eräässä toisessa kertomuksessa, joka ei nimeä itse taistelua, mutta mainitsee Bångin saaneen kiväärinkuulan olkapäähänsä ja joutuneen venäläisten vangiksi. Kertomuksen mukaan Bång pääsi kuitenkin pakenemaan myöhemmin, kun oli ensin tervehtynyt jonkun verran haavastaan. Vaasan rykmentin nimiluettolon mukaan sotamies Bång kuljetettiin 28.10.1808 Vieremälle sairaalaan.

(Vangiksi joutuminen ja pakeneminen saattaa olla Bångin omaa liioittelua, sillä virallisemmin ilmoitetaan Bångin vain haavoittuneen ja hankkiutuneen itse omien puolelle.)

 

Veteraanivuotensa värikkäästi elänyt Johan Zacharias Bång kuoli köyhänä ja maattomana Ruotsissa 10.4.1845 ja haudattiin Vilhelminaan. Hautajaisissa kirkkokansalle kerrottiin Bångin olleen Suomen Sodan sankari ja taistelleen ainakin 13 taistelussa. Tieto hämmästytti Bångin tunteneita vilhelminalaisia niin paljon, että aikaisempi käsitys hänestä riitapukarina ja pitäjän häirikkönä muuttui sotasankariksi ja tarinat alkoivat liikkua, jolloin myös Olof Petter Petterson kiinnostui asiasta tallentaen kuulopuhekertomukset.  


Vuonna 1908, kun sodasta oli kulunut sata vuotta, ruotsalainen lehtimies Valdemar Lindholm kirjoitti löydöstään Lyckselen hautausmaalta. Hän oli nähnyt siellä haudan, jonka puisessa lahonneessa ristissä olisi ollut Suomen Sodan aikainen sotilashatun messinkinen pintavanne, eräänlainen Ruotsin Armeijan tunnus. Hän päätteli haudan kuuluneen sotamies Bångille, sillä Lindholm oletti Bångin haudatun Lyckseleen. Toki Lindholm mainitsi ettei ollut asiasta täysin varma, mutta uskalsi kuitenkin esittää, että Runebergin Sven Dufvan esikuva olisi ollut juuri tämän näkemänsä haudan vainaja, olettamansa sotamies Bång.

Kirjoitus aiheutti keskustelua ja jo seuraavassa julkaistussa artikkelissa asiaa käsiteltiin faktana, vaikka tarkimmat ilmoittivat totuudenmukaisesti Bångin haudatun Lyckselen sijasta Vilhelminaan.

 

Faktakäsitys sai vauhtia, kun vuonna 1909 kenraali Gustaf (Gösta) Sandels, joka oli Suomen Sodan aikaisen 5.Prikaatin päällikön eversti J.A.Sandelsin poika, pystytti Lindholmin kirjoituksen johdosta muistomerkin Lyckseleen. Muistokiveen hakattiin teksti, joka vakuutti Bångin olleen esikuvana Runebergin Sven Dufvalle.

 

Johan Ludvig Runeberg oli Porvoon Lyseon historian opettaja. Hänen tiedossaan oli muinainen roomalainen sotasankari Horatius Cocles. Vuonna 507 eKr. etruskien hyökätessä Horatius piti yksin puoliaan eräällä Tiberjoen sillalla. On mahdollista, että Runeberg sai innoituksen Sven Dufva-runolleen juuri tästä Horatius Coclesista, sillä yksintaistelu lukuisaa vihollista vastaan sillalla, jos mikä, antoi lukijalle mielikuvan urhosta estämässä tunkeutujaa ja vähäistenkin joukkojen sankarillisesta voimasta ylivoiman edessä!

 

******* ******* *******

 

Koljonvirran sillan yli tunkevien venäläisten perään hyökkäsi toisten vaasalaisten (Vaasan Rykmentti) mukana Linnan talon mäeltä Mustasaaren komppanian numero 100, sotamies Bång, mutta haavoittui. Hän näytti kuolleelta. Sotamies Bång tuli yöllä tajuihinsa ja raahautui omiensa luo. Kuten mainituksi jo tuli, Vaasan rykmentin nimiluettolon mukaan sotamies Bång kuljetettiin 28.10. 1808 Vieremälle sairaalaan.

Koljonvirta sijaitsee Iisalmen lähellä, kaupungin pohjoispuolella. Siellä käytiin 27.10.1808 eräs tämän sodan kiivaimmista taisteluista, jonka Ruotsin joukot voittivat, mutta saavutettua asemaa ei pystytty pitämään, vaan oli vetäydyttävä edelleen. Kaatuipa venäläisten puolella jopa heidän johtajansakin, ruhtinas Dolgoruki. Kerrotaan, että hänen ruumiinsa katkesi kahtia tykin vitjakuulan osuttua kohdalle. Vitjakuula-ammus on oikeastaan kaksi kuulaa, jotka on kiinnitetty vajaan puolen metrin mittaisella ketjulla toisiinsa. Vitjakuula-ammus kieppuu lentäessään villisti ja osuessaan ihmiseen, ammus ketjuineen leikkaa kyllä ruumiin poikki, jos ammuksella on vielä nopeutta riittävästi. Kaatuessaan Dolgoruki oli ollut hevosensa selässä, josta hän - tai hänen yläruumiinsa, kuka ties - oli pudonnut maahan. 

Taistelun todellinen kuvaus "Suomalaiset Sotamuistomerkit"-kirjan mukaan:

Ruotsi-Suomen ja Venäjän armeijoiden välillä tehtiin 29.9.1808 aselepo Lohtajalla. Kenraaliluutnantti N.A.Tutskov irtisanoi 19.10. aselevon. Uusien taisteluiden alkamisajankohdaksi sovittiin Savon rintamalla 27.10. klo 13.00. Todellisuudessa taistelu alkoi jo klo 12.00; alkamissyystä on erilaisia käsityksiä, mutta se tiedetään, että osapuolien kellojen välillä oli noin 35 minuutin ero. Aselepolinja sijaitsi Iisalmen vanhan kirkon luona. Suomalaiset olivat asemissa Koljonvirran luoteisrannalla, jossa heitä oli noin 2.000 miestä. Venäläisten joukkojen kokonaisvahvuus oli 6.000 miestä. Venäläisiä etujoukkoja komensi Dolgoruki.

KOLJONVIRRAN KARTTA

Yhteiskuntatieteiden maisteri Jouko Pennanen kuvaa kirjassaan 'Ruhtinas Dolgoruki - verinen Koljonvirta' suomalaisten voittoisan taistelun 27.10. kulkua näin:

"Venäläinen kasakkajoukkue kreivi Tolstoin johdolla ja kaksi jääkärikomppaniaa ryntäsi klo 12 aselepolinjalta Iisalmen kirkolta suomalaisten etuvartijoiden ja Sandelsin adjutantin Brusinin perään Koljonvirralle päin. Suomalaiset etuvartijat ja tiedustelupartio ehtivät puoliksi puretun sillan irtolautoja pitkin Koljonvirran yli Savon Jääkäripataljoonan kivääritulen suojassa. Länsipuolen irtolaudat vetäistiin pois. Sillan itäisen ehyen puoliskon purkamisesta piti luopua. Venäläiset toivat Koljonvirralle hyökkäykseen 10 tykkiä, pioneerikomppanian, joka korjasi sillan, kaksi musketöörirykmenttiä, yhden jääkärirykmentin, sekä rakuunaeskadroonan, joka ei osallistunut Koljonvirran ylimenoon. Venäläisten pääjoukko oli taaempana. Käytiin useita tunteja kestänyt tykistötaistelu Koljonvirran ja Iijärven yli.

Iltapäivällä kello 4 Dolgoruki lähetti kolme rykmenttiä Koljonvirran sillasta yli. Savon Jääkäripataljoona, jossa Sulkavan ja Kerimäen komppanioiden päällikköinä toimivat Duncker ja Malm, vetäytyi Kauppilan talon luota Sandelsin pääpuolustusasemiin Linnan talon mäelle.

Kun venäläinen jääkärirykmentti hyökkäsi Sandelsin pääpuolustusasemiin Linnaan ja Kaarakkalaan, jossa oli 6 kuusinaulaista tykkiä, Sandels käski Fahlanderin johtaman prikaatin ensimmäisen osaston torjua hyökkäys. Fahlanderin johtama vastaisku onnistui ja venäläiset pakotettiin takaisin Koljonvirran itäpuolelle, jolloin suomalaisten kiivas kivääri- ja tykkituli Koljonvirran sillalle teki pakenevien venäläisten joukossa suurta tuhoa.

Suomalaisten vastaiskuun Linnan talon mäeltä Koljonvirran sillan luo ja rantaan osallistuivat Savon Jääkäripataljoona, Vaasan Rykmentti, Oulun läänin pataljoona, osa Kajaanin pataljoonaa ja Karjalan rakuunavaraväen komppania. Vastaiskun onnistuttua Sandels käski reservinä olleet Pohjanmaan ja Länsipohjan pataljoonat ja Kajaanin pataljoonan osan Koljonvirralle jatkamaan tulitaistelua. Linnan talon mäeltä aloitettuun vastaiskuun osallistui 500 sotilasta. Sandelsilla oli Koljonvirralla noin 1.000 sotilasta.

Venäläiseen Savon osastoon, jonka päällikkönä oli Tutskov, kuului Iisalmen ja Lapinlahden välillä 6.000 sotilasta; Dolgorukin johtamaan etujoukkoon kuului 2.000 sotilasta. Venäläinen sotahistoria pitää Koljonvirran taistelua heille yhtenä verisimmistä Suomen sodan taisteluista. Venäläiset pitivät Sandelsia taitavimpana heitä vastaan taistelleena Suomen sodan sotapäällikkönä.

J.L.Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoissa on kolme runoa Koljonvirran taistelusta: 'Sandels', 'Luutnantti Ziden' ja 'Sven Dufva'. Sandels ja Ziden esiintyvät runoissa oikeilla nimillään. Luutnantti Ziden on Vänrikissä yksi todenperäisempiä kertomuksia. Runebergin tarina muistuttaa suuresti kuuluisaa Montgomeryn vastaavanlaista kertomusta Zidenin taistelusta Virran sillan luona. Sven Dufva on Runebergin luoma nimi ja hahmo, jonka tärkein malli, Vaasan rykmentin Mustasaaren komppanian sotamies Johan Zacharis Bång (1782 - 1845) haavoittui hyvin vaikeasti Koljonvirran sillan luona, mutta toipui ja siirtyi Ruotsiin.

Vänrikki Ziden on yhdessä toisten suomalaisten kaatuneiden kanssa haudattu Koljonvirralle. Suomalaisia kaatui 34 ja haavottui 282 sotilasta. Venäläisiä kaatui 221, haavottui 479 ja vangiksi joutui 73 venäläistä sotilasta. Sekä suomalaisten että venäläisten sotilaiden Koljonvirran taistelusta johtuva kuolleisuus oli todellisuudessa huomattavasti suurempi; hyvin monet kuolivat haavoihinsa seuraavina päivinä ja viikkoina." 

Ja yhteiskuntatieteiden maisteri Jouko Pennanen jatkaa:

"Sandelsin arvio Koljonvirran taistelun päätyttyä: 'Hyvät herrat! Tämähän on pieni Austerlitz!'

Taistelun jälkeen pidettiin 36 tunnin aselepo. Ylivoiman edestä oli väistyttävä ja niin Sandels siirtyi 29.10. Vieremään ja Salahmiin, josta Duncker teki vielä epäonnistuneen hyökkäyksen Koljonvirralle. Marssi pohjoiseen jatkui: 16.11. Pulkkilassa, 17.11. Marttilassa, 18.11. Rantsilassa, josta edelleen 25.11. Temmekseen, 26.11. Kempeleelle ja 27.11. Ouluun. Lopulta prikaati saapui 13.12. Tornion Kaakamon kylän puolustusasemiin. Prikaati oli marssinut 2.500 kilometriä ja osallistunut 33 taisteluun."

(Ylläoleva suora lainaus teoksesta "Suomen sotamuistomerkit")

 

Seuraavassa lainaus Vänrikki Stålin tarinoista...Sven Dufva ja Luutnantti Zidén

Sven Dufva

Sven Dufvan isä köyhä ol', viraton kersantti, jo ikämies, kun Kustavin sodassa taisteli; maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, ja lasta häll' ol' yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

 

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään jaella lapsijoukollen, ei tiedä yksikään; mut vanhemmille varmaankin lie liiaks antanut, kuin nuorimmalle muuta ei kuin hiukka ripponut.

 

Pojasta tuli kuitenkin väkevä, harteva, kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan ja töitä teki kaikkia, päin mäntyyn kaikki vaan.

 

"Miks, Herran nimess', aikonet sinäkin, poloinen?" näin ukko Dufva useinkin saneli tuskaillen. Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

 

Kun tuli Dufva kersantti siis kerran jällehen ja laski vanhaa virttänsä: "Voi, miks aiot, Sven?" niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi leveän suunsa, vastaten: "He, sotamieheksi!"

 

Ivaten vanhus hymyili. "Sinäkö, nulikka, sinäkö sotamieheksi? He, tiedä huutia!" "Niin", lausui poika, "täällä teen ma kaikki hullusti, ehk' eestä maan ja kuninkaan on kuolla selvempi."

 

Tuost' ukko Dufva hämmästyi ja heltyi itkemään; Sven, pussin selkääns' ottaen, läks joukkoon lähimpään. Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.

 

Tulipa sotatemppuja nyt Dufva harjoittaa, se omituist' ol' laatuaan ja nähdä hupaisaa; korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen, Sven toimessa ja leikissä ol' yhtä totinen.

 

Niin uupumaton oli hän kuin tuskin yksikään, hän maata polki tömisti ja astui hiessään; mut käännöstä kun käskettiin, he pettyi ainiaan, tek' "oikeaan" ja "vasempaan", päinvastoin aina vaan.

 

"Jalalle pyssy" oppi hän ja "pyssy olkahan", tanahan laski painetin ja teki kunnian; vaan "kunniaa" kun huudettiin, hän laski painetin, kun pyssyn piti jalalle, se olkaan lensikin.

 

Näin tuli Dufva kuuluksi äkseerauksestaan, ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan. Mut vakaana hän astui vain ja tyytyi kaikkihin ja toivoi aikaa parempaa, - niin sota syttyikin.

 

Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään, kyllinkö viisas Dufva lie sotahan lähtemään. Hän antoi heidän hölpöttää ja tyynnä tuumi vaan: "Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan."

 

Omasta kohden kuitenkin sai pyssyn, rensselin, leirissä teki rengin työt, sodassa soturin; mut passaukset, tappelut käv' yhtä juoheaan, eik' araks häntä mainittu, vaan hupsuks toisinaan.

 

Paluuta tehtiin, ryssä tuo hätyytti ahdistain, ja jokivartta Sandels nyt peräytyi verkkaan vain. Vähäisen matkan päässä siit' on porraskäytävä, ja siinä seisoi miestä vain noin parikymmentä.

 

Tien korjuu heillä toimena, ja, työnsä tehtyään, etäällä sodan melskeestä pitivät lystiään ja lähitalost' ottivat, mit' irti saivat vaan; Sven Dufva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.

 

Mut toista tuli, törmältä kun täyttä vauhtia riens' adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa: "Jumalan tähden, portaallen, aseihin", huusi hän, "vihollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän."

 

Päämiehelle hän lisäsi: "Te silta purkakaa, jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa! Hukassa kaikk' on, taaksemme jo ryssät ennättää; apua saatte, kenraali jo tulla lennättää."

 

Hän kiiti pois. Mut ehdittiin töin tuskin sillallen, kun ryssäparvi täyttävi jo rannan vastaisen. Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee; jo suomalaista kahdeksan ens' paukaus pyyhkäisee.

 

Ei hyvä enää viipyä, jokainen häikähtää. Taas paukaus, ja jäljelle vain viisi miestä jää. "Kivääri sojoon, taaksepäin!" nyt komennettihin. Sven Dufva yksin hairahtui ja laski painetin.

 

Käännöskin Dufvan taaksepäin ol' eriskummainen: peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen ja seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.

 

Ei aikaakaan, niin saakin hän jo niitä osoittaa, kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa. Yks toisen perään rynnähtää, mut heistä joka mies sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.

 

Käsinpä tät karhua ei voitu kukistaa, ja lähin mies se luodilta hänt' aina varjoaa; mut ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo heikkenee; nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee.

 

"Hyv' on", hän huutaa, "niin, kas niin, sa poika urhoinen, äl' yli päästä perhanaa, niin, vielä hetkinen! Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi. Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti."

 

Ja ryssä huomas rynnäkön nyt tyhjään käynehen, vihollisjoukko kääntyi pois, hitaasti kulkien. Kun tyynt' on kaikki, ratsultaan käy Sandels rantahan ja kysyy miestä, sillalla min näki sotivan.

 

Sven Dufvaa näytetään. Hän on jo loppuun taistellut ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut; hän näyttää siihen nukkuneen lepäämään leikistään. Vakaampi ei, mut kalvaampi on paljon entistään.

 

Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan, ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan; mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt, on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.

 

"Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi, enemmän tiesi se kuin me", näin kenraal' aprikoi, "ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan."

 

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen, ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen: "Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

 

Luutnantti Zidén

Zidén, tuo urhea luutnantti, tavan ainaisen piti tään: etumaisena kulkea tahtoopi. "Hei, Vaasan-poikani, eespäin, nyt joutua vaan kysytään!"

Ens miehenä vaarahan ryntäilee, väen käskevi seuraamaan. Jumal'auta, jos joku kuhnailee, kun Zidén on huutanut kerran: "Hurraa, pojat, eespäin vaan!"

Näin pient' oli joukkoa neuvoillut miten itse hän parhain ties; äkseerauksista et piitannut, komentonsa se tää oli vainen: "Mars, jäljissäin joka mies."

Ei taakseen katsonut, eespäin vaan, kun vaaraan ryntäsi näin; ja seuraa saiko hän joukostaan, sen harvoin huomasi ennen kuin liekkiin karkasi päin.

Nyt vasta, kun tultua ryssäin luo rupes lyömähän, hakkaamaan, hän katsoi kuinkahan ehtivät nuo hänen Vaasan-poikansa rakkaat, joko joutuivat kahakkaan.

Jos sattui niin, ett' ympärillään näki nyt koko parvensa, kas silloin huusi hän mielissään: "Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt ollahan herroina!"

Mut jos väki käy, kun juosten hän sodan liekkihin ennättää: "Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! Kuin kilpikonnat he käyvät, taas joukkoni jälkehen jää."

Viiskymment' urhoa johti hän näin, kun alkoi taistelu maan; mut joukko se harventui vähittäin, kakskymmentä Vaasan-poikaa nyt jäljellä häll' oli vaan.

Mut suuriko joukko vai pienempi, Zidén mitä siitä ties? Yhä niinkuin ennenkin komensi: "Nyt joutu on tarpehen, poiat, mars, jäljissäin joka mies!"

Oli Virran tappelu parhaillaan, hänen tuo oli viimeinen, ja kaikki nyt riippui hetkestä vaan, Fahlander, Malm ja Duncker, ne ryntäsi rannallen.

Ei ollut heitä kuin sataa kuus, tuhat miestäpä Tut¹kow toi; mut näin tuo uljas Fahlander huus: "Nyt mennähän kolmin joukoin, kuka ensin ehtiä voi?

Fahlanderin lauseen kuuli Zidén, pian kyllä sen nähdä saa. "Edespäin!" hän huus, "jalat liikkeeseen; hurraa, pojat vaasalaiset, se nyt mies, joka kiiruhtaa!"

Useastipa kyll' oli huutanut näin sekä käskenyt joukkoaan, ei ennen noin toki hurjin päin, noin kiirein ryssien kimppuun hän rientänyt milloinkaan.

Likikään ei muut viel' ennättänyt, hän kun kolme jo haavaa sai. Hänen voimans' uupui, taakseen nyt hän katsoi, kuinka ne kulki, pojat apuun ehtikö, vai.

Hän vaipui maahan ja katsahti. Mitä nyt! Tämä ihmeeks käy! Vieressään vanha on korpraali, yks ainoa Vaasan-poika, mut toisia vaan ei näy.

Tuli ryntäysjoukko jo kohdallen, Zidén sitä tarkastaa: "Mut tuosta ma mieheni kai tavannen?" Vaan turhaa, ei näy heitä, nyt ei malta hän kauempaa.

"Näen muiden jo voittohon rientelevän, mun miehiäin' en vaan nää. Jumal'auta, minkä nyt saan häpeän! Kuin kilpikonnat he käyvät, taas joukkoni jälkehen jää."

Mut silmäns' sammuvan auki nyt luo korpraali, kun kuulevi sen: "Vait, herra, ei paikallaan puhe tuo, häpeästä ei nyt sovi haastaa, te urhoja johditten."

"Väki muu jos näin olis ryntäillyt, niin monta ei sortunut ois. Joka mieshän meistä on kaatunut nyt, etupääss' oli Vaasan joukko, siis sen tuli korjasi pois."

"Taaks' ette te enää silmänneet, kun käskitten: 'edespäin!', mut teitäpä kaikk' ovat seuranneet, eik' yksksään muuten jäänyt kuin urhona kaatuen näin."

Veriseltäpä hiekalta kättään vain luutnantti se nyt kohottaa, näkö kirkastuupi ja riemahtain povi kuolinhetkenä nousee, hän hattua heiluttaa:

"Vai kunnialla he kaatuivat, sekä ehtivät ensiksi, ja jäljissäin mua seurasivat, hurraa, sepä sukkela temppu, nyt kuollahan herroiksi!"