TIEDUSTELU
Tämä sivu kertoo tiedustelusta. Tässä tarkastellaan Suomen ja Venäjän sotilastiedustelua Suomen Sodan 1808-09 aikoihin.
Armeijalla on kolme hyvin tärkeää tukipistettä:
1.Reservi.
2.Huolto.
3.Tiedustelu.
Jos jokin ylläolevista elementeistä puuttuu tai hoidetaan huonosti, ennenpitkää armeija ei voi enää suoriutua sille annetusta perustehtävästään, maan puolustamisesta!
Reservi on voimavara, josta voi ottaa tarvittaessa. Jos joukot eivät saa ruokaa, taistelutahto romahtaa totaalisesti noin kolmen päivän kuluttua. Jos ammukset loppuvat, ei pistimillä ja puukoilla tykkejä voiteta.
Mutta jos tiedustelua ei ole, niin johto ei tiedä mitä tekisi. Ruokaa, ammuksia ja reservejäkin olisi, mutta missä on vihollinen? Ovatko he tuolla, vai tuolla? Jos ovat siellä, niin paljonko heitä on? Paljonko me tarvitaan omia joukkoja sillä suunnalla? Tuleeko kuormasto tätä tietä? Jäädäänkö tähän odottamaan, vai tulisivatko he kenties tuota toista tietä? Keitähän siellä on? Kasakoitako? Tavallista jalkaväkeä vai peräti kaartia?
Ilman tiedustelutietoja komentajalla on samankaltainen tilanne kuin nykyajan keikkakorjaajalla, jonka on kuljetettava mukanaan kaikkia mahdollisia työkaluja, koska ei tiedä asiakkaan epämääräisen selostuksen pohjalta mikä perillä odottaa. Suomen Sodan 1808-09 aikaan ei vain ollut mahdollista rynnätä joka suuntaan kaikin mahdollisin voimin!
Tiedustelussa on täsmäiskun ja voiton avaimet.
Jos tiedustelulta halutaan hyvä tulos, on sen oltava järjestelmällistä. Tästä johtuen - vaikka siitä ei ole tämän kirjoittajan silmiin osunut dokumenttiakaan - on todennäköistä, että järjestelmällisen tiedustelun piiriin on liitetty suuremman yhtymän johdon alainen upseeri, jonka tehtäväksi on annettu tiedustelun järjestäminen käytännössä. Suomessa sotilastiedustelu oli viety huippuunsa 5.Prikaatin komentajan, eversti Sandelsin vaikutuspiirissä. Vaikka hänen asemansa sijaitsivat lähellä Kuopiota, sen pohjoispuolella Toivalassa ja venäläisten rintamalinja kulki Kuopiosta Joensuuhun ja Sortavalaan, sai Sandels ajankohtaista tietoa aina Lappeenrantaa myöten, eikä mikään venäläisten operaatio jäänyt häneltä ennakkoon tietämättä. Sandelsin kenttätiedustelijat olivat pääosin talonpoikia ja Karjalan Rakuunoita.
Ruotsin sodanjohdon vuonna 1808 Suomessa harjoittama tiedustelu ei ollut niin heikkoa kuin yleensä on annettu ymmärtää, vaan päinvastoin alueellisesti hyvinkin tehokasta. Tämä pitää paikkansa varsinkin Lounais-Suomessa. Joitakin sotilashenkilöitä vietiin salaa maihin ja he olivat pukeutuneet siviiliasuihin, kuka mitäkin säätyasemaansa esittäen. Esimerkiksi joku saattoi olla pukeutuneena talonpojaksi, jne. Myös kävelytyyli saattoi olla jotakin muuta kuin henkilön oikea askellus, vaikka ontuen, hämätäkseen venäläisiä. Partakin oli helppo kasvattaa häivyttämään siloposkinen upseerinaama ja normaalit kasvonpiirteet.
Tiedustelijoiden tehtävänä oli kerätä pitkältä ajalta tietoa venäläisistä yksiköistä, kuten vahvuudesta ja sijainnista. Myös paikalliset kuninkaalle uskolliset henkilöt, kuten säätyläiset, toimittivat tietoja Ruotsiin. Toki hekin seurasivat venäläisten liikkeitä, mutta varsinkin venäläisten kanssa veljeilijöitä, eli yhteistoimintamiehiä, sekä kansan kulloisia mielialoja.
Suomesta Ruotsiin saapuneet matkailijat joutuivat kuulusteluihin, joilla pyrittiin saamaan tietoja poliittisesta ja sotilaallisesta tilanteesta.
Näitä tietoja haluttiin vihollisesta
1.Sijainti ja etenemissuunta
2.Vahvuus
3.Joukko-osastojen tyypit ja nimet sekä komentajien nimet
4.Aseistus ja A-tarviketilanne
5.Majoituspaikat
6.Huoltoreitit, huoltoaikataulu ja E-tarviketilanne
7.Varastopaikat ja muut yksittäiset kohteet
8.Siltavartiopaikat
9.Taistelutahto
10.Kartat, dokumentit ja kirjeet
11.Esikuntien käskyt
Näin tietoa keräsi Suomen Armeija
Varsinaista tiedustelujoukko-osastoa ei ollut.
Tiedustelu suoritettiin pääasiassa ratsuväen voimin. Käytännössä tiedustelijat olivat yleensä Karjalan ja Uudenmaan Rakuunoita, mutta myös joskus jääkäreitä, harvemmin tavallista ruotujalkaväkeä. Hiihtäen liikkuvia tiedustelijoita käytettiin talvella. Yleensä he olivat jääkäreitä. Ratsulla liikkuvan tiedustelun etu oli sen nopeus, mutta haitta sen äänekkyys, huomatuksi tuleminen ja mahdottumuus käyttää kaikkia maastokohtia hyväkseen. Jalan liikkuvan tiedustelijan etu oli huomaamattomuus, pidempi toiminta-aika kentällä, välitön toimintamahdollisuus ja soluttautuminen, mutta heikko kohta tiedonkulun hitaus.
Sodan alkuvaiheessa, mutta Pääarmeijan kohdalla myös ajoittain myöhemminkin, tiedustelu oli Suomen Armeijalla heikkoa, mutta jo viikon kuluttua sodan alkamisesta tiedustelu alkoi toimia eteläisessä Suomessa. Sen sijaan Cronstedtin johtaman Savon Prikaatin varsinainen tiedustelu ei lähtenyt käyntiin vieläkään, vaan joukot yksinkertaisesti vetäytyivät kiireen vilkkaa pohjoiseen ja ainoat tiedusteluun viittaavat asiat olivat kosketuksen säilyminen viholliseen jälkijoukon osalta ja muonanhankintaryhmän toimet Savon Prikaatin kärjessä vetäytymisreitillä. Sittemmin kevään 1808 kääntyessä kesäksi alkoi Sandelsin johtamien Savon suunnan joukkojen tiedustelu toimia hyvin ja lopulta se oli parhaimmin hoidettu tiedustelu koko sodan aikana. Tiedustelijat olivat Karjalan Rakuunoita, jonkin verran jalkaväkeä ja talonpoikia. Sandelsin 5.Prikaatin ollessa Kuopion pohjoispuolisissa asemissaan Toivalassa, Sandels oli järjestänyt tiedustelunsa niin, ettei mikään venäläisten toimi jäänyt pimentoon. Talonpoikaisasiamiehiä oli riittävästi ja verkosto oli kattava. Tiedustelu ulottui jopa Lappeenrantaan saakka.
Tietoa saatiin näköhavaintoina, äänihavaintoina, keskustelemalla paikallisten ihmisten kanssa, vankien kuulusteluissa, huoltokuormastojen kaappauksissa ja vakoilemalla vihollisen leirissä. Kun rakuunat toimivat tiedustelijoina, he joko itse näköhavaintona saivat tietoja tai keräsivät niitä kansan keskuudessa olevilta asiamiehiltä. Yleensä nämä asiamiehet olivat kylissä eläviä talonpoikia, jotka panivat merkille erinäisiä asioita vihollisen marssiessa alueella tai saivat tietoa jopa keskustellen venäläisten kanssa.
Tiedetään Suomen Armeijan upseereiden suorittaneen venäläisten asemien tiedustelua heidän toimiessaan viestinviejinä venäläisten sodanjohdolle, Ruotsin Kuninkaan kuriirina (kirjeentuojina) tai neuvottelijoina. Vihollisen etuvartiossa, leirissä tai liikkeellä olleen vihollisen parissa vieraillessaan, upseeri on pannut merkille tykkiasemat, joukkojen määrän, laadun ja sijoituksen, sekä huoltotoiminnan. Samalla on voitu piirtää kartta alueesta. Myös puheita on kuunneltu.
Nykyajattelun mukaan myös 1800-luvun topografinen toimiala luetaan tiedusteluksi. Karttoja piirrettiin eteläisestä Suomesta 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alussa. Kyseistä tiedusteluhaaraa voidaan nimittää maastotiedusteluksi. Nykyisin eräät ja suurin osa kyseisistä kartoista on koottu teokseen Kuninkaan Kartasto, joka löytynee ainakin kaupunkien suurimmista kirjastoista. Suomen Sodan 1808-09 liikekannallepanon Suomessa suoritti silloin Sveaborgissa majaillut Suomen Armeijan vt ylipäällikkö C.N. af Klercker, joka toimi kartoituspäällikkönä Suomessa aiemmin, siis maastotiedustelun avainhenkilönä täällä. Kyseiset kartat piirrettiin sotilaalliselta kannalta katsoen ja niihin merkittiin strategiset kohteet hyvin tarkkaan.
Näin tietoa keräsi Venäjän Armeija
Varsinaista tiedustelujoukko-osastoa ei ollut venäläisilläkään.
Tiedustelun, tai paremminkin tunnustelun, eli kosketuksen suomalaisiin pitivät kasakkapartiot. Nämä kasakat olivat Donin Kasakoita, tarkemmin sanottuna Isajevin ja Kiselevin Kasakkarykmentin ratsumiehiä. Venäläiset olivat sijoittaneet heitä jokaiseen kärkiryhmään ja heitä käytettiin tehokkaasti hyväksi tiedustelussa. Näiden kasakoiden aseistus ei suosinut rintamahyökkäystä, vaan oli miltei täydellisesti lähitaisteluaseistusta keihäineen, sapeleineen ja pistooleineen. Toki kivääreitäkin oli.
Tiedusteleva kasakkapartio oli vahvuudeltaan hyvin pieni, yleensä 4-10 miestä käsittävä. Sen pääasiallisin tehtävä oli ottaa selvää vihollisen sijainnista ja pitää yllä kosketusta, joko näkyvästi häiriten tai näyttäytymättä seuraten. Kasakat olivat erittäin hyviä ratsastajia ja heidän hevosensa kestäviä. He pystyivät olemaan itsenäisesti kauan erillään pääjoukostaan.
Paikallista väestöä jututtamalla ja vankeja kuulustelemalla saatiin lisätietoja alueella olevien suomalaisjoukkojen vahvuuksista ja nimistä komentajineen.
Venäläiset yrittivät käyttää myös neuvottelutilannetta hyväkseen. Valkoisen lipun turvin tultiin sotaneuvotteluun suomalaisten leiriin. Mukana oli aina joku valveutunut upseeri, joka rekisteröi mieleensä kaiken näkemänsä. Voitiin saada tietoa aseistuksesta, ammustilanteesta, vahvuudesta, taistelutahdosta ja
asemista yleensä, niiden heikoista kohdista.
Venäläiset harrastivat erikoislaatuistakin tiedustelua ja suomalaisten hyväksikäyttöä vastarinnan nujertamiseksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on Sveaborgin Linnoituksen antautuminen venäläisten piirityksessä toukokuun alussa 1808. Venäläiset juonittelivat Helsingin kaupungissa asuneiden Linnoituksen upseereiden vaimojen kautta tahtonsa perille upseereiden pohdittavaksi. Rouvilla oli vapaa pääsy kaupungista Linnoitukseen ja takaisin. Rouvat veivät venäläisten sanan Sveaborgiin ja toivat tietoja venäläisille takaisin tullessaan.
Venäläiset suorittivat myös etukäteistiedustelua ennen sotaa. Heidän upseerinsa kävi Sveaborgin Linnoituksessa ja liikkui muuallakin Suomessa ja sai kotiin vietäväkseen paljon sotilashyödyllistä tietoa. Tästä tuloksena ja osittain juuri siitä syystä venäläiset hyökkäsivät tänne talvella, siis pienimmän mahdollisen vastarintavaikeusasteen vallitessa!
Venäläisten hyökkäyssuunnitelman Suomen Sodassa 1808-09 teki pääasiassa Venäjälle loikannut "Anjalan mies" Sprengtporten. Hyökkäykseen tarvitaan maastotiedustelua ja se lienee hoidettu jo kesällä 1807, jolloin venäläisillä olemassa olevia karttoja täydennettiin ja piirrettiin. Kun eteläisestä Suomesta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa piirrettiin sotilaskarttoja, niin mainitaan, että joidenkin karttojen kopioita joutui venäläisten käsiin.