Huolto
Johdanto
Ajatelkaapa, kuinka järjestäisitte ruokahuollon kolmelapsiselle perheelle viikonlopun ajaksi sellaisella seudulla, jossa ei ole kauppoja, eikä asutusta. Rahaakaan ei ole paljoa käytössä. Sitäpaitsi, mistä ostaisitte?
Kun sitten ruoka pitäisi hankkia tuhannelle ihmiselle, niin paniikki varmaan iskee. Entäpä viidelle tuhannelle?!
Kuinka järjestäisitte ruoan keräyksen?
Kuinka järjestäisitte ruoan jakelun?
Pitäisikö laskea riittävä energiansaanti joukoille?
Jos ruokaa ei kertakaikkiaan löydy mistään, niin mitä sitten? Taistellakin pitäisi. Vihollinen painaa päälle.
Mistäs tempaisette pikaisesti suurkuljetukseen tarvittavat 300 hevosta rekineen ja ajureineen?
Kuinkas hoidatte musketin luodista kasvoihin haavoittuneen sotilaan? Entäpä kuinka puudutatte potilaan, jonka jalka on amputoitava?
E-tarvikehuolto
Ruotsin Armeijan elintarvikehuolto
Ruotsin Suomen Armeijan E-tarvikehuolto (ruoka joukoille ja rehu hevosille) oli vuonna 1808 joukko-osastokohtainen, eli kukin prikaati tai pataljoona hoiti itsenäisesti elintarvikkeensa keräyksen. Mainittakoon tässä yhteydessä, että pataljoona on rykmentin osa ja sotatilanteessa rykmentti ikäänkuin lakkasi hallitsemasta ja se oli jaettu pienempiin siirreltäviin taisteluosastoihin, pataljooniksi.
Paljolti pitäydyttiin jo valmiiksi kerättyihin varastoihin, Armeijan varastoihin tai pitäjänmakasiineihin. Nämä varastot tai makasiinit oli järjestetty tiettyihin harkittuihin paikkoihin, ajatellen mahdollista vetäytymistäkin. Esimerkiksi tästä syystä sodan alkupuolen vetäytymisvaiheessa Hämeenlinnan alueelta Oulun alueelle kolonnat piti jakaa kahteen-kolmeen osaan marssimatkan varastojen riittävyyden vuoksi.
Kun sodan syttymisuhkan vuoksi liikekannallepanossa joukkoja alettiin koota, niin jokaisen sotilaan tuli ottaa kotoaan mukaan noin kolmen vuorokauden muona. Sillä selvittiin aluksi kunnes kollektiivinen ruokahuolto järjestyisi.
Hevosten rehuhuolto
Vähemmän tunnettu on asia, että mukana olleet hevoset sietivät rehun puutetta huonommin kuin sotilaat ruoan puutetta. Tästä johtuen Ruotsin Suomen Armeijan käytössä ollut ratsuväki oli melko vähäinen lukumäärältään ja ratsuväkeä käytettiin huomattavasti harkitummin kuin jalkaväkeä. Tiedettiin Suomen vaikeat olosuhteet pitkine asumattomine taipaleineen ja siten vaikea rehunhankintatilanne. Rehua jouduttiin kuljettamaan mukana useita kuormia. Kuvaavaa on, että joukkojen vahvuuksia tarkasteltaessa useinkin törmää vähäiseen ratsuväen lukumäärään, vaikka sitä pitäisi olla todennäköisyyden mukaan paljon enemmän. Tämä johtui rehunhankintatilanteesta, jolloin ratsuväkiosasto (rakuunat) olivat takalinjoilla rehunhankinnassa, eikä taistelutoiminnassa. Rehutilanne vaikutti myös ratsuväen käyttöön, jolloin rakuunoita käytettiin varsinaisten taistelutoimien asemesta tiedusteluun ja varmistuksiin, sekä vartiointiin. Hevosia säästettiin.
Ruokailu
Leireissä ja muutoinkin tavallisten sotilaiden keskuudessa syötiin kattilakunnittain. Käytössä oli kruunulta saatuja isompia jos pienempiäkin patoja, joissa ruokaa valmistettiin kollektiivisesti tietylle porukalle. Ruokailu-astioina käytettiin lautasia tai muita ruokaa pitäviä astioita, jotka olivat joko puisia, keraamisia tai metallisia. Sotilaan varusteisiin Ruotsin Armeijassa kuului kuparinen kenttäpullo, jossa pystyi kuljettamaan vettä tai muuta juotavaa, sekä kuparisia pieniä kannellisia keittoastioita, joihon yksittäinen sotilas pystyi ottamaan ateriansa kuin kenttäpakkiin. Jokaisella oli ainakin jossakin vaiheessa oma lusikka, mahdollisesti puukkokin, haarukoita harvemmilla. Käsinkin syötiin.
Varsinaisesta ruokahygieniasta ei ollut paljoa tietoa. Toki yritettiin välttää tartuttamasta kulkutauteja, mutta huonolla tuloksella. Jotkut osastot kyllä onnistuivatkin, kuten eräs Uudenmaan Rakuunarykmentin eskadroona, jonka päällikkö määräsi kaiken juomaveden keitettäväksi, kuten myös ruoan hyvin kypsennetyksi, sekä piti joukkonsa erillään muista.
Upseerit söivät usein taloissa oikein pöydissä ja heille ruoan valmistivat toimeen määrätyt sotilaat.
Sodan edetessä ruokahuollon heiketessä ja tilanteessa jolloin ruokaa ei ollut saatavissa, jaettiin joukoille ylimääräisesti paloviinaa ja annettiin ruoka-annosta vastaan rahasumma käytettäväksi ruoan ostoon jostakin. Usein ei rahakaan auttanut, kun ruokaa ei ollut saatavissa läpikotaisin tyhjennetyistä kylistä mistään. Tällöin paloviina ja jo paljolti käytössä ollut tupakka poisti hetkeksi ainakin osan nälän tunteesta.
Logistiikka
Varastot
Kuten mainittua, Ruotsin Armeijan käytössä oli elintarvikevarastoja sijoiteltuina strategisesti sopiviin paikkoihin. Lisäksi oli Suomessa käytössä ns. pitäjänmakasiinijärjestelmä, eli jokaisessa pitäjässä (s.o. kirkonkylässä) oli talonpoikien (s.o. maanviljelijöiden) kruunun määräyksestä ylläpitämä pahan päivän varasto, jossa oli siemenviljaa, jauhoja ja mahdollisesti myös muita elintarvikkeita, kuten savustettua ja suolattua lihaa. Periaatteena oli, että pitäjänmakasiineissa olisi ollut ainakin jauhamatonta viljaa ympäri vuoden saatavissa.
Varsinaiset Armeijan varastot olivat huomattavasti paremmin varustettuja. Siellä oli viljaa, jauhoja, suolaa, suolalihaa, suolakalaa, leipää (yleisin perusruoka sotilaille), voita, rehua hevosille, paloviinaa, aseita, A-tarvikkeita (s.o.kiväärien ja tykkien ampumatarvikkeita), varaosia, suksia, vaatetavaraa, lääketarpeita, yms tarpeellista tavaraa. Välttämättä näitä kaikkia tavaroita ei ollut kaikissa varastoissa tai niitä ei aina ollut saatavilla tai kerättynä.
Kesäaikana saattoi sattua niin, että kun varastosta otettiin ruokatarvikkeita, ne olivat osittain pilaantuneita. Tällöin esim. savustettu liha saattoi olla pinnaltaan limaista tai homeessa, jolloin se harjattiin puhtaammaksi ja liha savustettiin uudelleen.
Kuljetus
Kuljetuksella v.1808 tarkoitetaan hevosvetoista kuljetusvälinettä, kuten rekeä tai vaunua, sekä vesitse tapahtunutta vene- tai laivakuljetusta.
Armeijalla oli oma pieni maakuljetuskalusto, mutta se ei lähimainkaan riittänyt kuljettamaan kaikkea tavara- ja rehumäärää, jota varsinkin sodan alun vetäytymisvaiheessa oli melkoisesti. Historian lähteissä mainitaan, että tästä syystä siviilejä määrättiin satapäin kuljettamaan sotatarvikkeita omalla kalustollaan Armeijan määräämään kohteeseen ja olemaan palveluksessa jatkossakin.
Talvella käytettiin rekiä ja kesäkautena pyörin varustettuja kärrejä ja vankkureita.
Armeijalla oli ainakin Helsingissä vaunuvarasto (varikko), mutta on todennäköistä, että Hämeenlinnassa on ollut myös jonkinlainen kuljetuskalustovarikko tykistövarikon yhteydessä. Asia vaatii lisätutkimuksia. Sotaan varustautumisen suhteen on kuvaavaa, että Helsingissä säilytettiin myös muiden maakuntien kalustoa, ainakin osittain, sillä mm. Karjalan Jääkärien liikekannallepanosta kertovassa historiassa mainitaan kalustoa puuttuneen juuri kerrotusta syystä.
On selvää, että suurin osa - etteikö peräti kaikki - Armeijan omasta kuljetuskalustosta oli varustettu kesäkäyttöä varten sen ajan taisteluajattelun mukaan, ettei sotaa käydä talvella! Tästä johtuen oheinen taiteilijan piirtämä kuva näyttää Armeijan oman kuormastovaunun talvella olevan pyörillä.
Kun kruunun määräämä kuormarenki joutui kauas kotoaan ja kuljetustehtävät vain jatkuivat, tapahtui karkaamisia. Kuorma päällä häipymisiä ei ole tiedossa. Toki kuormarengeille maksettiinkin palveluksistaan ja vähintään he saivat kruunun kustantaman ruoan. Sodan jatkuessa ja toisen talven tullessa, alkoi väsymys ja huonon huollon puute näkyä myös varsinaisissa vetojuhdissa, eli hevosissa. Tutkimuksissa on selvinnyt, että talvella 1808/09 on Oulun seudulle haudattu yli 400 hevosta. Tunnettua oli, että hevonen kesti rehun puutetta ja rasitusta huonommin kuin sotilas omaa ravinnonpuutettaan.
Laivoilla kuljetettiin Ruotsin puolelta Suomeen elintarvikkeita, rehua ja kaikenlaisia armeijan tarvitsemia tarvikkeita, kuten vaikka sotilasvaatteita. Jääolosuhteet estivät laiva- ja venekuljetukset talvisin, mutta syksyllä loppuun saakka yritettiin. Tällöin saattoi viimeisen kuljetuksen ajoitus hieman pettää, kuten sattui senkin vaatelaivan kohdalle, joka jäätyi Perämerellä kiinni pääsemättä kipeästi kaivattuine tärkeine lasteineen satamaan. Myös järvialueilla käytettiin vesikuljetuksia avoveden aikaan hyväksi, jolloin käytössä olivat mm. kirkkoveneet suuremman lastin kantokyvyn vuoksi. Venäläisetkin toimittivat huoltoaan järvialueilla veneitse. Tällaisia venäläisten venekuljetuksia joutui usein kaapatuksi, kuten kävi esim. 21.7.1808 Näsijärvellä, jossa sissipartio Roth kaappasi isohkon jaalan, jossa oli lastina noin 500 hl jauhoja.
Lääkintähuolto
Vuonna 1808 sairaanhoito yleensä oli hyvin kaukana nykyisestä tasostaan. Monia tauteja ei edes tunnettu, niiden lääkinnästä tai tehokkaista lääkkeistä puhumattakaan.
Armeijan lääkintähuolto oli periaatteessa Lääketieteen Kolleegion, Tukholman Sotakolleegion ja Pääesikunnan vastuulla. Sieltä määrättiin juuri sotaa ennen tänne Suomen Armeijan ylilääkäriksi kuninkaallinen henkilääkäri Pehr af Bjerkén. Hän pyrki järjestämään Suomen sotasairaalaolot niin hyviksi kuin suinkin mahdollista perustaen sairaaloita ympäri Suomea, mutta joutui hankaluuksiin hallintojärjestelmän kanssa ja lääkäreitäkään ei saatu värvätyksi riittävästi.
Sveaborgiin käskettiin 1.2.1808 perustaa sotilasapteekki, mihin lääkintätarvikkeet ostettiin Helsingistä. Tällöin vain kävi niin, että sairaanhoitotarvikkeiden hinnat kohosivat ja siten muulle kenttäarmeijalle oli vaikeuksia hankkia omat tarpeensa.
Jokaiseen prikaatiin tuli kuulua siirrettävä sairaala. Pääarmeijan siirrettävä sairaala sai 12.2.1808 ylilääkärikseen tohtori Edgrenin. Kun Savon Prikaatiin perustettiin siirrettävä sotasairaala, päälliköksi tuli tohtori Laurell, ja mainitaan prikaatin sairaalan olleen paremmin varustettu kuin pääarmeijan sairaalan.
Sotilaslääkärikunta oli jaettu neljään luokkaan.
- Ensimmäinen luokka: Rykmenttien ja sotasairaaloiden alilääkärit. Sotilasarvo lippujunkkari.
- Toinen luokka: Rykmenttien ja pienien sotasairaaloiden vastaavat lääkärit. Sotilasarvo luutnantti.
- Kolmas luokka: Prikaatien ja Armeijan suurempien sotasairaaloiden vastaavat kenttälääkärit. Sotilasarvo kapteeni.
- Neljäs luokka: Suomen Armeijan Ensimmäinen Kenttälääkäri, s.o. päällikkölääkäri. Sotilasarvo majuri.
Ensimmäiseen luokkaan kelpasivat lääketieteen ja kirurgian kanditaatit, mutta arvossaan ylempien luokkien lääkäreillä piti olla kokemusta huomattavasti enemmän ja säännön mukaan heidän tuli olla lääketieteen tohtoreita ja kirurgian maistereita.
Lääkärikunnan alapuolella olivat ns. välskärit, jotka tunsivat lääketiedettä, mutta eivät omanneet akateemista oppiarvoa, kuten esim lääketieteen opiskelijat. Välskäreiden apulaisina olivat välskärin kisällit tai "välskärin sällit" eli nykykielellä lääkintämiehet.
Varsinainen lääkintähenkilökunta koostui kokonaan miespuolisista henkilöistä ja tutkimuksissa ei ole selvinnyt naisten osuutta, mutta suurella todennäköisyydellä myös naisia on ollut hoito- ja taloustyössä mukana varsinkin myöhemmässä vaiheessa Oulussa ja Tornion seudulla.
Sotasairaaloita oli niin kiinteitä kuin liikkuvia. Kuten mainittua, jokaisen prikaatin mukana tuli kulkea liikkuva suurempi sotasairaala, joka sijoitettiin parin päivämatkan päähän rintamasta. Pienempiä liikkuvia sairaalayksiköitä oli lähempänä rintamaa, mutta ne olivat lähinnä joukkosidontapaikkoja, joista vakavammat tapaukset siirrettiin taaemmas. Kiinteä sotasairaala oli yleensä kaupungissa ja se oli ennen sotaa siviilien sairaala. Myös varsinaisia kiinteitä sotasairaaloita perustettiin liikekannallepanon yhteydessä.
Lääkäreistä oli huutava pula. Monet rykmenttien lääkärit vetäytyivät tehtävästään vedoten korkeaan ikäänsä tai siviiliviranhoitoon. Sodan alussa Suomen Armeijan sotilaslääkärikunta koostui 7:stä rykmentinlääkäristä ja 20:sta alilääkäristä. Sodan lopussa lääkäreitä oli enää kymmenen. Osa oli kuollut kulkutauteihin tai jäänyt vangiksi. Kun liikekannallepanossa ei päteviä lääkäreitä saatu värvätyksi riittävästi, annettiin Turussa pikakoulutus joukolle vanhempia koululaisia, joille opetettiin suoneniskentää ja lääkkeiden annostelua. Tällaisia pikakoulutettuja välskärin apulaisia palveli sittemmin sotasairaaloissa ja kentällä, mutta monet sotilaat pelkäsivät heitä hoitovirheiden vuoksi.
Jo keväällä 1808 jäivät Loviisan, Svartholman, Helsingin, Sveaborgin ja Mikkelin sotasairaalat venäläisten käsiin. Osa henkilökunnastakin jäi vangiksi. Varsinkin Helsingin sotasairaala oli hyvin varustettu ja jäi kaikkine varusteineen venäläisille. Savon Prikaatin odottaessa venäläisten etujoukkoa Mikkeliin, se seisoi yön yli kovassa pakkasessa valmiudessa, jolloin noin 100 miestä sai vakavia paleltumia ja joutui Mikkeliin sairaalaan. Paniikinomaisessa vetäytymisessä määrättiin Mikkelin sotasairaala lääkäreineen ja muine henkilökuntineen ja kyseisine poltilaineen jättäytymään venäläisten armoille, kun suomalaiset poistuivat kohti pohjoista.
Rykmentin lääkärin vastuulla oli mm. järjestää paikalle palkattu alilääkäri. Rykmentin lääkäri oli saanut määrärahan, jolla olisi pitänyt palkata henkilökunta, ostaa tarvittavat instrumentit, lääkkeet ja sidostarpeet. Sattui vain käymään niin, että tilaisuus teki varkaan ja osa rahoista käytettiin muihin intresseihin. Näin ollen varustus oli kirjavaa ja lääkkeistä ja tarvikkeista jäi puutetta.
Kuva kenttälääkärin instrumenttilaatikosta.
Sodan sytyttyä totuus alkoi paljastua.
Alkutilanteen vetäytymisen yhteydessä keväällä 1808 perustettiin Ouluun suuri sotasairaala. Se hajautettiin 44 rakennukseen. Kun Savon Prikaati saapui vetäytyvistä joukoista ensimmäisenä Oulun seudulle, se toi mukanaan 400 haavoittunuttaan. Nämä sijoitettiin melko kurjiin oloihin, koska puute lääkäreistä, sairaanhoitotarvikkeista ja elintarvikkeistakin alkoi jo näkyä.
Sidostarpeet loppuivat kesän 1808 kuluessa. Oravaisten taistelussa 14.9.1808 haavottuneita sidottiin paidanriekaleilla, lakanoista revityillä siteillä ja jopa tuohella! Vetäytymisen jatkuessa loppuivat lääkkeetkin. Viinaa kuitenkin riitti päivittäiseksi määräannokseksi koko ajaksi.
Vuoden 1808/09 vaihteessa Suomen Armeijan talvehtiessa Torniossa tilanne oli jo katastrofaalinen. Ei sidetarpeita, ei lääkkeitä ja lääkäreitäkin enää noin kymmenen. Joukot majoitettu ahtaasti kaikkiin mahdollisiin paikkoihin. Sairaalaolot olivat vielä huonommat: Haavoittuneita ja kulkutauteihin sairastuneita makasi paljailla lattioilla tai mädillä oljilla ahtaasti epäinhimillisissä oloissa. Kivirakennuksissa oli kylmää ja kosteutta, varsinkin maakellareissa, seinätkin homeessa. Puisissa pirteissä oli jopa talon väkikin sairastunut ja lattiat täynnä kuolevia sotilaita. Löyhkä oli sanoinkuvaamaton. Porukkaa kuoli niin tiheään, ettei kaikkia ehditty tai edes voitu routamaasta johtuen haudata, vaan heidät kasattiin pinoon pihalle.
Kuva sairaalaoloista Torniossa v.1809.
Kemijoen-Tornion ympäristössä 1.1.1809 oli 5468 tervettä sotilasta, 2115 sairasta joukkojen mukana ja 4812 sairaaloissa. Ennen rauhansopimusta puolet Tornioon vetäytyneistä kuoli. Kulkutaudit tappoivat enemmän kuin taistelu.