Unkarilaisten kadonnut heimo?

13.3.2009



Äskettäin on ilmestynyt mielenkiintoinen geenitutkimus (Bíró et al. 2009), jossa verrataan kazakstanilaista heimoa nimeltään madjarit (asuu Aral-järven pohjoispuolella) moniin muihin kansoihin ja ennen muuta unkarilaisiin, joiden endonyymi eli omakielinen nimitys on magyar (ääntyy suunnilleen ”madjar”).

Kazakstanin turkinkielisillä madjareilla vallitsee patrilokaalinen eksogamia, eli heimon miehet hakevat vaimonsa naapuriheimojen parista. Miehiä on vain tuhatkunta, ja geneettinen ajautuminen näkyykin selvästi: madjarimiehistä peräti 53 % lukeutuu yhteen ja samaan G1-haploryhmän (SNP-mutaatio P20) haplotyyppiin (12 STR-markkerilla tutkittuna), eikä sitä tai sen yhden askeleen naapurihaplotyyppejä ole lainkaan löydetty muilta kansoilta.

Vertailtavista kansoista madjareja lähimpänä olivat unkarilaiset (etäisyys ~ 0,215), osseetit (~ 0,233), ukrainalaiset (~ 0,249), bulgarialaiset (~ 0,253) ja turkkilaiset (~ 0,282), kun taas kauimpana olivat han-kiinalaiset (~ 0,702) ja yllättäen madjarien kotimaan pääväestö kazakit (~ 0,680) sekä eräät muut itäisen suunnan kansat (evenkit, oroqenit). Madjarimiesten lähimmät geenisukulaiset löytyvät siis unkarilaisten ja turkkilaisten tunnetun vaellusreitin varrelta.

Toisaalta varsinaisia yhteisiä haploryhmiä ei madjareilla ja unkarilaisilla juurikaan ole: jälkimmäisillä on vain muutaman prosentin frekvenssillä J:tä ja G:tä, eikä 87 %:lla madjarimiehistä olevaa G1:tä löydy unkarilaisilta lainkaan (vrt. Völgyi et al. 2008). Siksi laskelmissa käytetty sukulaisuudenlaskemismenetelmä menee yli allekirjoittaneen ymmärryksen, mutta täytynee kuitenkin uskoa, että madjarit ovat geneettisesti lähempänä unkarilaisia kuin kazakkeja tai mitään muitakaan kansoja.

Bíró et al. olettavat, että koska madjarit ovat tulleet nykyiselle alueelleen vasta joitain satoja vuosia sitten kaakosta, Aral-järven itäpuolelta, olisi unkarilaistenkin jokin juuri (tutkijat eivät tässä vaiheessa ota kantaa alkusukulaisuuden ja kontaktien välillä) paikannettava tuolle alueelle. Geneettisen tuloksen perusteella tähän voitaneen yhtyä: Euraasian arovyöhyke on tunnetusti ollut varsinainen kansainvaellusten valtatie. Mutta vielä on tarkasteltava lyhyesti kielellistä todistusaineistoa, nimenomaista endonyymiä madjar ~ magyar.

Unkarilaiset tunnetusti jakavat kyseisen endonyymin mansien (vogulien) kanssa. Unkarin ja mansin sanat voidaan palauttaa säännöllisesti yhteiseen rekonstruoituun asuun *mäns'i (tai *mänc'i), olettaen että unkarilaisten johtavan heimon nimi megyer (ääntyy suunnilleen ”mädjär”) on vanhempi kuin sittemmin koko kansan käyttöön yleistynyt nimitys magyar. Sanaa pidetään lainana kantairanin sanasta *manuš- ’mies, ihminen’ – iranilaislainoissa tavataan usein obinugrilaista :tä iranilaisen *a:n substituuttina (Korenchy 1972).

Näin ugrilaisten kansojen käyttämä endonyymi näyttäisi eroavan vokaaliltaan Kazakstanin madjarien käyttämästä, mutta yhteys voi vielä pelastua kahdella tavalla: joko niin että unkarilaisten takavokaalinen magyar palautuu myös riittävän varhaiseen aikaan tai niin että madjarienkin nimitys palautuu :lliseen asuun. Ensimmäinen vaihtoehto on suhteellisen uskottava, koska myös pohjoishantien toisesta fratriastaan käyttämä nimitys mos on takavokaalinen (ellei se sitten ole vanha laina mansista).

Lisäksi lainaperäinen -ar/er-pääte on unkarin erilliskehityksen tulosta, samoin kuin kehitys *ns > *dž > *dj = gy (Kulonen 1993). Näiden piirteiden perusteella madjarit olisivat endonyyminsä perusteella nimenomaisesti alkuaan unkarilainen (ja vieläpä melko myöhäinen) eivätkä vain yleensä ugrilainen kansansirpale. Toisaalta on muistettava, että etnonyymit ja jopa endonyymit lainautuvat, joten yhteinen endonyymi ei vielä todistaisi madjarien olleen aiemmin kieleltään unkarilaisia – se voisi todistaa vain jonkinlaisesta etnisestä yhteenkuuluvuudesta, heimoliittokunnasta, mutta sitäkin kautta tietysti alueellinen läheisyys olisi välttämättömyys.

Jos nyt madjarit ja unkarilaiset ovat geneettisesti jonkinasteista sukua ja nimityksetkin voidaan palauttaa yhteen, niin luontevin selitys lienee, että unkarilaisten kielelliset esivanhemmat ovat siirtyneet taigasta arovyöhykkeelle hyvin idässä, selvästi Uralin itäpuolella (niin kuin usein on oletettukin). He olisivat jo paljon aikaisemmin lainanneet iranilaisilta endonyyminsä (yhteinen mansien kanssa), ja arolla he olisivat sitten ajautuneet kohti länttä ripotellen jälkeensä ”paraunkarinkielisiä” ryhmiä. On oletettu vielä keskiajan lopulla Bashkirian tienoilla (Uralin länsipuolella) eläneen tällaisen paraunkarilaisen ryhmän, ja Kazakstanin madjarit voisivat olla samanlainen, sittemmin kieleltään turkkilaistunut paraunkarilainen heimo.

Muinaisten unkarilaisten geenit

Palkitsevinta olisi, jos madjariyhteys auttaisi selvittämään unkarilaisten maahantuloa edeltävää geneettistä koostumusta. Valitettavasti unkarilaisten ja madjarien yhteiset isälinjat eivät ole ainakaan lukuisammat kuin unkarilaisten ja mansienkaan yhteiset isälinjat. Ehkä kuitenkin jonkinlaisia kerrostumia saadaan esiin tällaisilla vertailuilla: mansien kanssa yhteisiä isälinjoja R1a, R1b, N1c (entinen N3) ja I (ks. Pimenoff et al. 2008) voidaan pitää ”unkarilaisessa” väestössä mahdollisesti vanhempina kuin madjarien kanssa yhteisiä isälinjoja G ja J, jotka ovat levinneisyydeltään hyvin eteläisiä. Kaikkein nuorimpina isälinjoina ”unkarilaisessa” väestössä voidaan pitää Karpaattien altaassa saatuja linjoja. Kerrostamista vaikeuttaa se, että ainakin R1a, R1b ja eräät I:n alalinjat ovat voineet saada Itä- ja Keski-Euroopassa uutta lisäystä, vaikka osa niistä onkin saatettu tuoda Siperiasta asti.

Tässä on muistettava, että yksilö ei tietenkään voi vaihtaa geenejään, vaan levitessään uudelle alueelle kieli leviää uusien geenilinjojen kantajien käyttöön. Nämä uudet geenilinjat sitten osaltaan levittävät kieltä ehkä tehokkaammin kuin kieliyhteisössä vanhastaan läsnäolleiden geenilinjojen kantajat (koska kieli voi levitä vain siihen suuntaan mistä se ei ole tullut), minkä seurauksena lopulta alkuperäiset geenilinjat saattavat huuhtoutua hyvinkin marginaalisiksi – näin etenkin kielialueen liikkuessa pitkiä matkoja geneettisesti erilaisten alueiden kautta. Ei siis ole mikään ihme, että nykyunkarilaiset muistuttavat geneettisesti lähinnä naapurikansojaan eivätkä kielisukulaisiaan.

Kuitenkin maahantulon aikoihin unkarilaisten hallitsevassa luokassa näyttää olleen ”uralilaisena” pidetty isälinja N1c (entinen N3) vankemmin edustettuna kuin nykyään: peräti 50 % vastaan nykyinen alle prosentin edustus (Csányi et al. 2008). Vaikka vain neljästä muinaisesta luurangosta onnistuttiin eristämään DNA:ta, on kaksi silti lukumääräisestikin enemmän kuin se yksi ainoa N1c-mies, joka löydettiin kahdensadan nykyunkarilaisen miehen joukosta. Niinpä isälinja N1c on aiemmin ollut selvästi nykyistä frekventimpi unkarilaisväestössä. Myös muinaisten unkarilaisten äitilinjoista löytyy aasialaisia haploryhmiä B ja M, joita ei nykyunkarilaisista enää tavata (Tömöry et al. 2007). Uralilaisen kielen Karpaattien altaaseen tuoneet muinaisunkarilaiset näyttävätkin poikenneen geneettisesti melko selvästi nykyunkarilaisista; vasta alueen varhaisempien asukkaiden unkarilaistuttua ovat "lopulliset unkarilaiset" muokkautuneet geneettisesti keskieurooppalaisiksi.

Se, ettei N1c:tä ole löydetty Kazakstanin madjareista, johtunee pienen väkimäärän (nykyäänkin vain 1000 miestä) aiheuttamista pullonkauloista ja ajautumisista sekä käsitellyn tutkimuksen pienestä otoksesta. Madjarien ainoa N-löytö on tarkemmin testaamaton, mutta 12 STR-markkerin perusteella aivan identtinen haplotyyppi löytyy tutkimuksen Rootsi et al. 2007 aineistosta: virolainen N1c (N3). Ilman SNP-mutaation selvittämistä ei voida kuitenkaan olla varmoja että madjarien N on juuri N1c:tä, mutta suurella todennäköisyydellä se kuitenkin on.

Bíró et al. esittävät lopuksi, että muinaiset unkarilaiset olisivat joko olleet kontakteissa madjareihin tai eriytyneet näiden kanssa yhteisestä väestöstä jossain Keski-Aasiassa Aral-järven itäpuolella ennen tunnettuja maahantulovaiheitaan. Tämä on hyvinkin mahdollista: Kazakstanin madjarit saattaisivat hyvinkin olla alkuaan paraunkarilainen heimo joka sittemmin omaksui naapureidensa kulttuurin ja turkkilaisen kielen.

Kielellisiä todisteita ei liene enempää saatavilla, ellei madjarien kielestä löydetä kriittiset kriteerit täyttävää unkarilaista substraattia. Geenien kohdalla sen sijaan voisi olla mahdollista tarkentaa analyysiä: vaikka madjarien yleisintä isälinjaa G1 ei unkarilaisilta ole löydettykään, voisi harvinaisempia isälinjoja J2* (madjareilla 3/45 yksilöllä, unkarilaisilla 11/197) sekä F ja K (molempia 1 kummallakin kansalla) tutkia haplotyyppitasolla; tällainen konkreettinen yhteinen geeniaines ja arvio mahdollisten yhteisten isälinjojen eroamisajankohdasta tekisi geeniyhteydestä uskottavamman meille, jotka emme tunne emmekä osaa arvioida väestögeneettisiä laskentamenetelmiä.



Bíró et al. 2009 (A.Z. Bíró, A. Zalán, A. Völgyi and H. Pamjav): ”A Y-Chromosomal Comparison of the Madjars (Kazakhstan) and the Magyars (Hungary).” American Journal of Physical Anthropology.
http://www3.interscience.wiley.com/journal/121660348/abstract?CRETRY=1&SRETRY=0

Csányi et al. 2008 (B. Csányi, E. Bogácsi-Szabó, Gy. Tömöry, Á. Czibula, K. Priskin, A. Csõsz, B. Mende, P. Langó, K. Csete, A. Zsolnai, E. K. Conant, C. S. Downes and I. Raskó): ” Y-Chromosome Analysis of Ancient Hungarian and Two Modern Hungarian-Speaking Populations from the Carpathian Basin.” Annals of Human Genetics.
http://www3.interscience.wiley.com/journal/120083459/abstract?CRETRY=1&SRETRY=0

Korenchy, Éva 1972: Iranische Lehnwörter in den Obugrischen Sprachen. Akadémiai Kiadó, Budapest.

Kulonen, Ulla-Maija 1993: Johdatus unkarin kielen historiaan. Suomi 170. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Pimenoff et al. 2008 (Ville N Pimenoff, David Comas, Jukka U Palo, Galina Vershubsky, Andrew Kozlov and Antti Sajantila): ”Northwest Siberian Khanty and Mansi in the junction of West and East Eurasian gene pools as revealed by uniparental markers.” European Journal of Human Genetics.
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/18506205

Rootsi et al. 2007 (Siiri Rootsi, Lev A Zhivotovsky, Marian Baldovic, Manfred Kayser, Ildus A Kutuev, Rita Khusainova, Marina A Bermisheva, Marina Gubina, Sardana A Fedorova, Anne-Mai Ilumäe, Elza K Khusnutdinova, Mikhail I Voevoda, Ludmila P Osipova, Mark Stoneking, Alice A Lin, Vladimir Ferak, Jüri Parik, Toomas Kivisild, Peter A Underhill and Richard Villems): ”A counter-clockwise northern route of the Ychromosome haplogroup N from Southeast Asia towards Europe.” European Journal of Human Genetics.
http://www.nature.com/ejhg/journal/v15/n2/abs/5201748a.html

Tömöry et al. 2007 (Gyöngyvér Tömöry, Bernadett Csányi, Erika Bogácsi-Szabó, Tibor Kalmár, Ágnes Czibula, Aranka Csõsz, Katalin Priskin, Balázs Mende, Péter Langó, C. Stephen Downes, and István Raskó): ”Comparison of Maternal Lineage and Biogeographic Analyses of Ancient and Modern Hungarian Populations.” American Journal of Physical Anthropology.
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/17632797

Völgyi et al. 2008 (Antónia Völgyi, Andrea Zalán, Enikõ Szvetnik, Horolma Pamjav): ” Hungarian population data for 11 Y-STR and 49 Y-SNP markers.” Forensic Science International: Genetics 3.
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/19215861?dopt=Abstract




Edelliselle sivulle
Seuraavalle sivulle

Takaisin pääsivulle