Pauli Saukkosen vastineesta

Jaakko Häkkinen
(9.12.2006)


Kirjoitin Tieteessä tapahtuu -lehteen 6 / 2006 arvostelun Pauli Saukkosen kirjasta "Suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma" (ks. osio V - Muualla julkaistua). Saukkonen kommentoi saman lehden seuraavassa numerossa 7 / 2006 arvosteluani, ja jatkoin osaltani keskustelua uusimmassa numerossa 8 / 2006. Vastineessani käsittelin selvyyden vuoksi vain Saukkosen menetelmän luotettavuuteen liittyvää ydinkysymystä. Saukkosen kommentti oli kuitenkin niin täynnä väärin ymmärrettyjä kohtia ja virhetulkintoja, että pidän välttämättömänä käsitellä hänen näkemyksiään perusteellisesti tässä kirjoituksessa.
Saukkonen aloittaa vastineensa ihmettelemällä näkemyksiäni: "Aiemmin ("Uralilaisen kantakielen tutkiminen", Tieteessä tapahtuu 1 / 2006) hän [Häkkinen] on vastustanut geneettisen kielilinjan rinnastamista geneettiseen väestölinjaan, mutta nyt hän (ensimmäisenä meikäläisenä tämän hetken historiallisen fennougristiikan edustajana?) on kääntynyt vastakkaiselle kannalle ja jopa radikaalisti uskoo suomalais-ugrilaisten kielten perustuvan vain yhteen geenilinjaan, isälinjaan N(2/3)."

En ole missään vaiheessa vastustanut kielilinjan ja geenilinjan rinnastamista - olen ainoastaan vaatinut, että rinnastamisen on tapahduttava tieteenalojen tulosten autonomiaa kunnioittaen. Kyseisessä kirjoituksessani puen asian tällä tavoin:

"Käytännössä esimerkiksi uralilaisen kantakielen osalta tämä tarkoittaa sitä, että kun kielitieteen avulla on ensin saatu karkeasti ajoitettua ja paikannettua uralilainen kantakieli, voidaan mukaan ottaa esimerkiksi arkeologia. Tämä tapahtuu siten, että etsitään sellainen arkeologinen kulttuuri, joka sattuu ajallisesti ja paikallisesti täsmäämään kyseisen kantakielen kanssa ja joka on levittänyt vaikutustaan suuntaan, johon kyseisen kantakielen nykykielten levinneisyyden perusteella tiedetään levinneen." (Häkkinen 2006a: 56.)

Käytän esimerkkinä arkeologiaa, mutta kuten muualta kirjoituksestani käy selvästi ilmi, voidaan "esimerkiksi"-sanan perään vaihtaa yhtä hyvin genetiikka. Mikäli etsitään jollekin kielelle vastaavuutta geeneistä, on lähtökohdaksi otettava kielitieteen tulokset - muutenhan kyseessä on silkka arpapeli, jossa onnistumisen todennäköisyys on perin mitätön (ks. Häkkinen 2006a: 54).

En siis todellisuudessa ole vaihtanut mielipidettäni kahden kirjoitukseni välissä, vaan olen jatkuvasti ollut ja edelleen olen samaa mieltä kuin ensimmäisessä kirjoituksessani. Tosin Saukkonen on tulkinnut väärin myös jälkimmäisen, nykyisekseni mainitsemansa näkemyksen, sillä en suinkaan radikaalisti usko uralilaisten kielten perustuvan vain yhteen geenilinjaan.

Myönnän kyllä, että pidän tällä hetkellä uskottavimpana vaihtoehtona sitä, että uralilaisen kielilinjan ensisijainen kantaja löytyy jommastakummasta mainitusta isälinjasta (N2 tai N3). Korostan kuitenkin, etten suinkaan tarkoita tällä sitä, että olettaisin uralilaisten kielten perustuvan vain yhteen geenilinjaan - sikäli kuin "perustumisella" tarkoitetaan tilannetta, jossa kantauralia puhuneessa väestössä kaikki miespuoliset henkilöt olisivat edustaneet yhtä ja samaa isälinjaa. Epäilemättä kanta- ja esiuralin puhujissa on ollut useiden eri isälinjojen edustajia, koska erikielisten väestöjen välillä on yleensä aina kontakteja.

Seuraavassa kappaleessa Saukkonen jatkaa: "Mutta tässä toisen äärilaidan kannassaan hän [Häkkinen] ei ota huomioon sekä arkeologian että genetiikan todistamaa koko suomalais-ugrilaisen alueen sisäistä väestö- ja kulttuurivirtaa Ylä-Volgan varsilta, jossa on ollut Itä-Euroopan tärkeä innovaatiokeskus ja joka myöhemmin indoeurooppalaistui."

Olen tietoinen siitä, että Ylä-Volgan alue on ollut tärkeä innovaatiokeskus alueella, joka on historiallisesti ollut uralilaisen kielikunnan aluetta. Tästä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa, että kyseinen innovaatiokeskus olisi aina ollut uralinkielinen: se että Ylä-Volgan alue on tietyn ajanhetken jälkeen ollut kieleltään uralilainen ei tietenkään tarkoita, että se olisi myös ennen kyseistä ajanhetkeä ollut kieleltään uralilainen.

Kuten mainitsin Saukkosen kirjan arvostelussani, kielellisin perustein kantaurali näyttäisi olevan sekä liian itäinen että liian myöhäinen sopiakseen Ylä-Volgan innovaatiokeskuksen kieleksi (Häkkinen 2006b: 63, 68). Kyseinen innovaatiokeskus on siis liittynyt pikemminkin johonkin sellaiseen kieleen, jonka uralilaiset kielet myöhemmin syrjäyttivät.

Saukkonen jatkaa: "Sieltä [Ylä-Volgalta] on Volgaa pitkin myötävirtaan siirtynyt vahvaa vaikutusta ja asutusta Keski-Volgan ja Kama-sivuhaaran suuntaan, jossa Häkkisen mukaan on pronssikaudella ollut kantakielen "koti" ja minun tulkintani mukaan suomalais-ugrilaisen kielilinjan pronssikautinen, viimeinen yhteiseksi katsottava metamorfoosialue (eli eräänlainen "välikantakielen" koti - - ). Tuon asutusvirran vanhin isälinja on yksiselitteisesti R1a."

Olemme siis yhtä mieltä siitä, että Kama-joen ja Volgan mutkan tienoilla on karkeasti pohjoisen pronssikauden alkaessa (vuoden 2000 eaa. tienoilla) ollut kieleltään uralilainen keskus, ja tämän ajankohdan jälkeen uralilainen yhteys hajosi lopullisesti. Näkemyksemme eroavat kuitenkin siinä, mitä oletamme tuon ajankohdan takaiseen menneisyyteen. Saukkonen olettaa, että jo tätä ennen uralinsukuisia kieliä olisi puhuttu hyvin laajalla alueella, kun taas oma näkemykseni on, että ennen kantauralin ekspansiota Pohjois-Euraasia oli erisukuisten kielten kattama. Tähän kysymykseen palaan myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Väittämä "tuon asutusvirran vanhin isälinja on yksiselitteisesti R1a" on jokseenkin käsittämätön: jos asutusvirta on tapahtunut paljon alkuasutusta myöhemmin, mitä merkitystä on sillä, missä järjestyksessä isälinjat ovat alueelle levinneet? Asutusvirran alkaessahan ne olivat joka tapauksessa jo paikalla. Ei ole olemassa lakia, joka kontaktitilanteessa automaattisesti toisi voiton alueen vanhimmalle kielelle. Vaikka siis R1a olisikin alueen vanhin isälinja, se ei todista, että asutusvirran alkaessa alueella olisi puhuttu juuri R1a:n kieltä.

Seuraavalla palstalla Saukkonen kirjoittaa: "Suomalais-ugrilaisen kielilinjan kantajina on välttämättä pidettävä siis sekä vanhempaa R1a- että nuorempaa N3-klaania (Häkkinen väittää väärin minun jättäneen N3:n pois)."

Todellisuudessa kirjoitin: "Saukkonen päätyy omassa selvityksessään siihen tulokseen, että ensisijainen uralilaista kieltä kantanut isälinja ei olisikaan N3 vaan R1a." (Häkkinen 2006b: 67.)

En siis suinkaan väittänyt, että Saukkonen olisi jättänyt N3:n pois uralilaisen kielilinjan kantajien joukosta, vaan ilmaisin selvästi, että Saukkonen pitää R1a:ta ensisijaisena uralilaisen kielen kantajana. Esittämäni tulkinnan katson oikeutetuksi sillä perusteella, että Saukkonen kirjoittaa kirjassaan:

"Unkarin kieli ei voisi täten periytyä N(3)-klaanilta vaan yhteiseltä R1a-klaanilta. - - Joka tapauksessa siitäkin riippumatta, mistä ja milloin N3 on suomalais-ugrilaiselle alueelle tullut, sen kieli ei ole voinut olla unkarin kantakieli olematta samalla sukua R1a:n kielen kanssa." (Saukkonen 2006: 109.)

Voiko tämän tulkita muuten kuin siten, että Saukkosen mielestä R1a olisi uralilaisen kielen kantajana ensisijainen N3:een verrattuna? Nyt sitten Saukkonen pitää uralilaisen kielilinjan kantajina sekä R1a:ta että N3:a. Edellä esittämääni jaotteluun suhteuttaen tämä voitaneen tulkita niin, että Saukkosen mielestä kumpikin linja olisi kuulunut kantauralin puhujayhteisön geenilinjoihin. Sen sijaan tietämyksen tässä vaiheessa ei voida sanoa niiden olleen varsinaisia kielen kantajia sen leviämisvaiheessa.

Saukkonen on tässä ilmeisesti sekoittanut kaksi asiaa, koska mainitsen kyllä hänen jättäneen N3:n pois, mutta aivan toisessa yhteydessä: "Tässä Saukkosen huolimattomuus johtaa kohtalokkaaseen mutkien oikomiseen. Hän väittää N3:n puuttuvan unkarilaisilta, vaikka sivun 43 taulukosta käy hyvin ilmi, että kyseisen tekijän frekvenssi unkarilaisilla on 0,9 %." (Häkkinen 2006b: 65-66.)

Tällä kommentoin Saukkosen kirjan lausetta: "Unkarilaisten isälinjoissa läntinen R1b on ymmärrettävästi jonkin verran suurempi, kun pohjoiset N3 ja N2 puuttuvat." (Saukkonen 2006: 54.)

Eli puutuin aivan aiheellisesti siihen, että Saukkonen väitti N3:n puuttuvan unkarilaisilta. En sen sijaan ole milloinkaan väittänyt, että Saukkonen olisi jättänyt N3:n pois uralilaisen kielen kantajien joukosta, vaan olen ainoastaan pannut Saukkosen nimiin hänen oman näkemyksensä, jonka mukaan R1a olisi ensisijainen N3:een verrattuna.

Seuraavassakin kappaleessa Saukkonen palaa unkarilaisiin, jotka hänen mallissaan ovat avaintodistajia: "Edelliseen liittyy se unkarilaisia koskeva erityispiirre, että heidän geneettisessä perimässään N3:a on olemattoman vähän, yhdessä tutkimuksessa 0,9 % ja muissa 0 %."

Tässä Saukkonen ilmeisesti yrittää tutkimusten lukumääräsuhteisiin viitaten mitätöidä unkarilaisten N3-isälinjan 0,9 % osuuden. Tulokset ovat kuitenkin kumuloituvia, eli geneetikot yleisesti ottavat huomioon omien näytteidensä lisäksi aikaisemmat otokset. Tällä tavoin näytteiden lukumäärä kasvaa ja samalla virhemarginaali pienenee tutkimus tutkimukselta. Niinpä isälinja N3 on ja pysyy unkarilaisten geeniperimässä - sitä ei Saukkonenkaan saa enää pyyhittyä olemattomiin.

Saukkonen jatkaa: "Häkkisen tulkinta perustuu uskomukseen, että vähäinen N3-vähemmistö on saanut kaikki muut omaksumaan heidän kielensä. Teoreettisesti se voi joissain oloissa olla mahdollistakin, mutta uskottavana en sitä pidä, eikä Häkkinen esitäkään sille perusteluja."

Esitin rinnakkaistapauksen osmaninturkkilaisten tapauksesta - turkkilaisen kielenhän otaksutaan saapuneen Anatoliaan prosentuaalisesti yhtä mitättömän väkimäärän kantamana (Häkkinen 2006b: 66, 61 jatkoviitteineen). Vähälukuiset tulokkaat onnistuivat vakiinnuttamaan valtansa alueella, minkä seurauksena alkuväestö vaihtoi ajan mittaan kielensä hallitsevan väestönosan kieleen. Unkarilaisten maahantulo vastaa turkkilaisten saapumista melko hyvin niin ajallisesti, alueellisesti kuin asetelmiltaankin (kärjistäen: varhaisempia hajanaisia maataviljeleviä väestöjä, joiden alueelle saapui suhteellisen myöhään hyvin organisoitunut paimentolaisväestö, joka otti alueen hallintaansa).

Tämä rinnakkaistapaus riittää osoittamaan, että tällainen on mahdollista: N3 olisi hyvinkin voinut olla muinaisunkarilaisen kielen kantaja. Ei siis ole perusteltua pitää N3:a vasta unkarilaisten eroamisen jälkeen uralilaiselle kielialueelle levinneenä, niin kuin Saukkonen kirjassaan olettaa (Saukkonen 2006: 109). Tästä seuraa, ettei ainakaan tällä perusteella ole syytä pitää R1a:ta ensisijaisena N3:een verrattuna.

Unkarilaisten korkeampi R1a-osuus (20,4 %) saattaa hyvinkin olla itäisen Keski-Euroopan varhaisemman väestön perua, koska Itä-Euroopan ja Baltian kansoilla R1a-pitoisuudet ovat hieman korkeammat ja Skandinaviassa samaa luokkaa kuin unkarilaisilla (Tambets et al. 2004: 667).

Saukkonen jatkaa näkemysteni ruotimista: "Häkkisen kanta on kautta linjan yllättävän yksioikoinen: esimerkiksi virolaiset ovat huomattavan R1a-edustuksen takia olleet hänen mielestään indoeurooppalaisia."

Todellisuudessa kirjoitin tässä yhteydessä: "Uralilainen ekspansio näyttää nyt olevan selvästi myöhäisempi kuin indoeurooppalainen. Näin tulkinnan suuntakin muuttuu: nyt on uskottavampaa olettaa Viron väestön vaihtaneen aikaisemman indoeurooppalaisen (tai paleoeurooppalaisen) kielensä uralilaiseen." (Häkkinen 2006b: 65.)

Tulkinnan suunnalla viittasin hieman aiemmin samalla sivulla siteeraamiini Saukkosen kirjan kohtiin: "Tärkeimpien isälinjojen N3:n ja R1a:n frekvenssien suhteet Suomessa ja Virossa ovat vastakkaiset ja Suomessa samanlaiset kuin saamelaisilla siitä huolimatta, että viro on suomelle paljon läheisempi sukukieli kuin saame." (Saukkonen 2006: 50) sekä: "Latvian, Liettuan ja Viron väestöjen identtisyys tarkoittaa aivan vastaavasti sitä, että Latvian ja Liettuan alkuperäisasukkaat ovat vaihtaneet esi-itämerensuomalaisen kielimuotonsa puolestaan indoeurooppalaiseksi maanviljelyskulttuurin leviämisen myötä." (Saukkonen 2006: 51.)

Tässä ei ollut ensinnäkään kyse huomattavasta R1a-edustuksesta vaan nimenomaan N3:n ja R1a:n frekvenssien keskinäisen suhteen samankaltaisuudesta eri kielikuntiin kuuluvilla Baltian väestöillä.

Toiseksi en esittänyt yksioikoisesti Viron väestön olleen aikaisemmin ehdottomasti indoeuroopankielistä, vaan sulkeissa esitin vaihtoehtona paleoeuroopankielisyyden. Minä siis sentään otin huomioon paleoeurooppalaisen kielen mahdollisuuden, kun taas Saukkonen pelasi vain uralilaisella ja indoeurooppalaisella kielellä. Jos siis näkemys oli suunnan kääntämisen ja paleoeurooppalaisen kielen lisäämisen jälkeen yksioikoinen, eikö silloin alkuperäinen tulkinta ollut vielä yksioikoisempi?

Saman kappaleen päätteeksi Saukkonen kirjoittaa: "Ja miten läntisempää perua olevien suomalais-ugrilaisten naisten ylivoimainen enemmistö olisi selitettävissä, jos miehet olisivat olleet pelkästään uralilaista N-klaania?"

Mikäli oletetaan kantauralin puhujaväestön noudattaneen mieslinjaista polveutumista (kuten me kumpikin teemme), on oletettava eksogamiaa: puoliso on pitänyt etsiä oman klaanin ulkopuolelta. Tämän seurauksena klaani, joka on isälinjoiltaan suhteellisen yhtenäinen, on äitilinjoiltaan hyvinkin heterogeeninen. Tätä taustaa vasten on täysin odotuksenmukaista, että uralilaisten kansojen äitilinjat ovat painotukseltaan läntisiä.

Mikäli sen sijaan jonkin äitilinjan levinneisyys olisi sama kuin oletetun uralilaista kieltä kantaneen isälinjan, sehän tarkoittaisi endogamiaa eli puolison etsimistä omasta klaanista, ja näin ollen myös melkoisen sisäsiittoista väestöä. Tällaista käytäntöä ei pidetä kovinkaan yleisenä.

Saukkonen kirjoittaa: "Häkkinen onkin välttänyt vastaamasta kirjassani esitettyyn ja hänen siteeraamaansakin kysymykseen: 'Elleivät Baltian ja Suomen alkuperäiskielet ole saamelais- ja itämerensuomalaiskielten geneettisiä edeltäjiä, niin mikä tai mitkä esillä olleista alueen klaaneista ja kulttuureista olisivat siinä tapauksessa kadonnutta ja tuntemattomaksi jäänyttä kielikuntaa edustaneet?'."

Luulin vastanneeni tähän kirjoittaessani mainittua Saukkosen kysymystä siteerattuani: "Geneettisiä klaaneja, tässä tapauksessa isälinjoja, on jääkauden jälkeisessä Euroopassa, samoin kuin Amerikassa, ollut useita: Euroopassa R1a, R1b, I, N3 J2, E3b ja G - - Vastaavasti paleoliittisessa Euroopassa olisi 'kieli per isälinja' -oletuksen perusteella ollut läsnä vähintään kuuteen eri kielikuntaan kuuluvia kieliä." (Häkkinen 2006b: 64.)

Tarkoitin tällä, että esiuralilainen kieli olisi ollut vain yksi vähintään kuudesta maanosassa puhutusta kielikunnasta - jos sitä ylipäätään puhuttiin Euroopan puolella. Siitähän meillä ei ole todisteita, koska geneettinen tai arkeologinen jatkuvuus eivät voi todistaa kielellisestä jatkuvuudesta. Ja koska kantauralilainen keskus sijoittuu niin lähelle Euroopan ja Aasian rajaa Ural-vuoristoa, on hyvinkin mahdollista, että esiuralilaista kieltä on puhuttu Aasiassa. Tällöin tulee ottaa huomioon myös keski- ja pohjoisaasialaiset isä- ja äitilinjat esiuralilaisen kielen kantajina.

Tällaisessa tapauksessa esiuralilaisen kielen olisi sitten voinut tuoda Euroopan puolelle joukko johonkin sellaiseen geenilinjaan kuuluvia ihmisiä, jonka tiedetään levinneen Aasiasta Eurooppaan. Niinpä suora vastaus Saukkosen esittämään kysymykseen olisi: tuntemattomia ja sittemmin kadonneita kielikuntia sopivat edustamaan ensisijaisesti kaikki muut geenilinjat paitsi se/ne, jo(t)ka kantoi(vat) uralilaista kieltä, ja toissijaisesti mahdollisesti myös sellaiset geneettiset klaanit, jotka edustavat samaa geenilinjaa kuin uralilaista kieltä kantaneet klaanit.

Tämä johtuu siitä, että kutakin puhujayhteisöä on tarkasteltava erikseen: vaikka kahdella alueella olisivat edustettuina aivan samat isä- ja äitilinjat, alueilla saatetaan silti puhua eri kieliä. Tästä tarkemmin varsinaisessa vastineessani Saukkoselle (PDF-tiedosto Tieteessä tapahtuu -lehden verkkoarkistossa).


Häkkinen, Jaakko (2006a): "Uralilaisen kantakielen tutkiminen". Tieteessä tapahtuu 1 / 2006, Helsinki.

Häkkinen, Jaakko (2006b): "Tulkintoja ja ylitulkintoja kansojen ja kielten alkuperästä". Tieteessä tapahtuu 6 / 2006, Helsinki.

Saukkonen, Pauli (2006): Suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten alkuperäongelma. Yliopistopaino, Helsinki.

Tambets K., Rootsi S., Kivisild T., Help H., Serk P., Loogväli E-L., Tolk H-V., Reidla M., Metspalu E., Pliss L., Balanovsky O., Pshenichnov A., Balanovska E., Gubina M., Zhadanov S., Osipova L., Damba L., Voevoda M., Kutuev I., Bermisheva M., Khusnutdinova E., Gusar V., Grechanina E., Parik J., Pennarun E., Richard C., Chaventre A., Moisan J-P., Barac L., Pericic M., Rudan P., Terzic R., Mikerezi I., Krumina A., Baumanis V., Koziel S., Rickards O., De Stefanii G. F., Anagnou N., Pappa K. I., Michalodimitrakis E., Ferák V., Füredi S., Komel R., Beckman L., Villems R. (2004): "The Western and Eastern Roots of the Saami - the Story of Genetic 'Outliers' Told by Mitochondrial DNA and Y Chromosomes". American Journal of Human Genetics 74.




Edelliselle sivulle
Seuraavalle sivulle

Takaisin pääsivulle