Pohjoisvenäläisten uralilainen tausta

24.4.2009



1. Pohjois-Venäjällä vaikuttaneet uralilaiset kansat

Tutkijapiireissä on yleisesti tunnettua ja tunnustettua – vaikkakin suurelle yleisölle ehkä vähemmän tuttua – että Pohjois-Venäjä on aiemmin ollut uralinkielistä. (Pohjois-Venäjä on karkeasti rajaten se alue, joka jää tyhjänä aukkona nykyisten uralilaisten kielten puhuma-alueiden väliin; tarkempi määrittely ks. Saarikivi 2006: 56 [PDF:n juokseva sivunumerointi]). Venäläisiä alueelle on alkanut muuttaa aikaisintaan vuoden 1000 jälkeen (Saarikivi 2006: 59), mutta kesti vuosisatoja ennen kuin alueen kaikki asukkaat olivat venäläistyneet.

On kuitenkin paljon mutkikkaampaa vastata kysymykseen, keitä nuo uralilaiset ovat olleet – paikannimitutkimus on paljastanut useita erilaisia kerrostumia, joita seuraavassa esittelen.

Historiallisesti on Ural-vuoristo ollut raja, jonka länsipuolella on puhuttu suomalais-permiläisiä kieliä (saame, itämerensuomi, mordva, mari, permi ja eräät kadonneet kielet) ja itäpuolella ugrilais-samojedilaisia kieliä (unkari, mansi, hanti, samojedi). Unkaria puhutaan tietysti nykyään paljon lännempänä, ja permiläiseen haaraan kuuluva komi on levinnyt Uralin yli Siperian puolelle. Lisäksi samojedihaaraan kuuluva tundranenetsi on levinnyt vielä pohjoisempana Uralin yli Euroopan puolelle.

Kuitenkin jo kauan sitten on löydetty Euroopan puolelta mansilaisperäistä paikannimistöä (Kannisto 1927). Kaikkein läntisin mansilaisten nimien keskittymä näyttää osuvan Mezen-joen yläjuoksuille, mistä Kannisto esittää 11 mansilaista paikannimeä. Näistä kymmenen on Mezenin sivujokien nimiä, jotka päättyvät -ja; tämä elementti on pohjoismansin ’jokea’ merkitsevä, jo kantauralista periytyvä sana. Osalle nimistä voidaan määriteosallekin (alkuosa) löytää mansilainen selitys, osassa taas määriteosat ovat vaikeatulkintaisempia. Yhdestoista nimi on sekin joennimi, Lup: samanniminen joki tavataan Siperian länsimansilaiselta Vagilskin alueelta.

Tämä Mezenin mansilaisnimien ryväs laajenee harvakseltaan vielä lännemäksikin niin että Pinegan (Viena-joen itäinen sivujoki) yläjuoksulla on kolme tai neljä mansilaisnimistä sivujokea (yhtä Kanniston karttamerkkiä ei ole numeroitu), joista kaksi on jälleen -ja-loppuisia ja kolmas selittyy mansilaisesta vesistötermistä. Yhdellä nimellä (Vyja) on myös vastine Siperiassa etelämansilaisen Tura-joen alueella. Etelämpänä Vytšegdan varrella (Syktyvkarin länsipuolella) on myös yllättävän lännessä mansilaisia hydronyymeja.

Läntisissä uralilaisissa kielissä ’joki’-sana ei ole tämänasuinen, vaan pohjoissaamessa se on johka, suomessa joki, mordvassa jov, komissa ja udmurtissa ju ja marista sana puuttuu kokonaan. Kanniston analyysi kestää nähdäkseni nykytarkastelun: nimenomaan mansia on aikaisemmin puhuttu laajalti sillä alueella Koillis-Venäjällä, missä nykyään puhutaan komia. Tämän mansilaisen nimistön todistusvoimaa on myös epäilty, mutta koska nimet selittyvät vain mansin avulla ja koska joukossa on selviä siirtymänimiä Siperian mansilaisalueelta (tai päinvastoin), en näe epäilyille perusteita.

Lähellä mainittua aluetta, Pinegan ja vähemmässä määrin Mezenin alajuoksulla (välittömästi läntisimpien mansilaisnimien luoteispuolella), on puhuttu myös itämerensuomalaisia kieliä. Ainakin karjalais- ja vepsäläistyyppistä nimistöä tavataan alueella, mutta myös vanhakantaisempaa johonkin eteläitämerensuomalaiseen kieleen viittaavaa nimistöä. (Saarikivi 2006: 139).

Myös saamelaisperäistä paikannimistöä on tavattu alueelta. Se ei välttämättä muistuta sanastollisesti nykyisiä saamelaiskieliä, koska moni nykysaamen maastosana on lainattu vasta Pohjois-Suomessa sikäläisistä substraattikielistä. Vastaavasti substraattialkuperää olevat saamen maastosanat on hyvin voitu lainata myös niihin itämerensuomensukuisiin kieliin, jotka levisivät Pohjois-Venäjälle. Kuitenkin kantasaamelaisten äänteenmuutosten *a > *uo, *i > *ë ja *s' > *c' nimistössä ilmenemisen perusteella voidaan ”todellisten” saamelaisten kerrallinen itäraja sijoittaa Vienajoelle (Saarikivi 2006: 231).

Permiläiseen kielihaaraan kuuluvaa komia on myös puhuttu lähialueilla. Komien alkuperäinen alue paikannetaan Vytšegda-joelle, ja komin edeltäjää kantapermiä (hajosi vuoteen 800 jaa. mennessä) on puhuttu siitä etelään tai kaakkoon, jossakin Kama-joen lähistöllä (Saarikivi 2006: 90). Pinegan alueelle komit näyttävät kuitenkin tulleen vasta itämerensuomalaisten jälkeen (Saarikivi 2006: 135), ja komia puhutaan edelleen melko lähellä alueen itäpuolella. Samojedihaaraan kuuluva tundranenetsi levisi alueen pohjoisosiin idän suunnalta vasta keskiajalta alkaen eli venäläisten jälkeen, joten sitä ei käsitellä tässä enempää. Tundranenetsin puhuma-alue ulottuu Jäämeren rannikolla Mezenin suulle saakka.

Alueella on lisäksi merkkejä saamea ja itämerensuomea vanhakantaisemmasta uralilaisesta kielestä, joka saattaa edustaa jotain kadonnutta uralilaista kielihaaraa (Helimski 2005; Saarikivi 2006: 137). Toisaalta tuo kieli on hyvin voinut edustaa varhaisinta itämerensuomalaista ekspansiota, koska itämerensuomesta komiin ja jopa esi/kantapermiin lainautuneet sanat ovat vielä olleet äänteellisesti varhais- tai keskikantasuomen tasolla (Saarikivi 2006: 33–38). Lisäksi lainojen joukossa olevat balttilaiset ja germaaniset lainasanat todistavat lainanantajakielen edustavan sanastoltaan itämerensuomalaista linjaa, ja äänteellinen vanhakantaisuus voidaan näin tulkita varhaista kantasuomea edustavaksi eikä ole tarpeen olettaa tuntematonta uralilaista kielihaaraa (vaikka toki sellaisiakin on voinut olla).

Lisäksi mainitut vanhakantaisimmat paikannimet sijoittuvat idimmäksi: sikäli kuin kantasuomen muutoksia pidetään germaanisen ja balttilaisen vaikutuksen aiheuttamina (ks. Posti 1953; Kallio 2000) ja kantasuomen ydinalue sijoitetaan jonnekin Suomenlahden eteläpuolelle (ks. Saarikivi & Grünthal 2005; Kallio 2007), nämä muutokset ovat levinneet lännen suunnalta ja voineet siksi jäädä leviämättä kaukaisimmille itäisimmille alueille (Saarikivi 2006: 139).

Epäilemättä kaikki Pohjois-Venäjälle päätyneet uralilaiset kielet ovat olleet kosketuksissa keskenään, mutta koska venäjä on syrjäyttänyt nuo kielet, ei niitä voida enää tutkia: vain komi on säilynyt, säilyttäen jälkiä Pohjois-Venäjän alueen uralilaisten kielten välisistä kontakteista. Silloin tällöin on esitetty saamelle ja ugrilais- tai samojedikielille yhteisiä sanoja, jotka puuttuvat muista kielistä (esim. Toivonen 1949), mutta niitä tuskin voidaan liittää tähän yhteyteen, koska kontaktoivat kielimuodot ovat tältä alueelta kadonneet. Teoriassa on mahdollista, että Pohjois-Venäjältä olisi siirtynyt saamelaisia Lappiin ja manseja Siperiaan, mutta todennäköisempää lienee että nämä ryhmät sulautuivat tämän alueen myöhäisempiin tulokkaisiin.


2. Kielellisten ekspansiovaiheiden ajoitukset

Myöhäisimmät itämerensuomalais-komilaiset kontaktit esimerkiksi Ižva-joella voidaan ajoittaa 1500-luvulle (Saarikivi 2006: 38), eli itämerensuomalaista kieltä puhuttiin Pohjois-Venäjällä vielä uudella ajalla. Kuitenkin keskikantasuomalais-esipermiläiset kontaktit täytynee ajoittaa myöhäisimmilläänkin heti ajanlaskun alun jälkeisiksi (kantasuomen kronologiasta ks. Kallio 2007). Tätä varhaisinta itään suuntautunutta keskikantasuomalaista aaltoa (jossa jo oli balttilaisia ja germaanisia lainasanoja) on seurannut varhainen eteläkantasuomalainen aalto (ehkä joskus ensimmäisen vuosituhannen loppupuoliskolla jaa.) ja vielä myöhemmin vepsäläinen ja karjalainen aalto (ainakaan karjalan kieli on tuskin voinut levitä ennen toisen vuosituhannen alkua jaa., mutta vepsä sallisi hieman varhaisemmankin ajoituksen). Viimeiset itämerensuomalaiset ehtivät siis Pohjois-Venäjälle vain hiukan ennen slaaveja.

Toisaalta jo keskikantasuomalaiseen kauteen pitänee ajoittaa myös esihämäläisten saapuminen Suomeen: muuten ei selity se, että tämä vain saamelaisille ja hämäläisille yhteinen etnonyymi (ks. kirjoitus Lappalaiset) on osallistunut myöhäiskantasuomen muutokseen *š > *h. Esihämäläinen asutus on kuitenkin rajoittunut vielä pitkään rannikolle, josta yhteydet Baltiaan ovat olleet tiiviitä – edellä mainittu äänteenmuutos olisi tuskin nimittäin voinut levitä kovinkaan kauas sisämaahan. Ensimmäinen itämerensuomalainen ekspansio on siis edeltänyt varsinaista myöhäiskantasuomen vaihetta ja ollut erittäin laaja-alainen: kieli on pian ajanlaskun alun jälkeen levinnyt luoteessa Lounais-Suomeen ja koillisessa Pinegan alueelle saakka.

Keskikantasuomalaisen kielen :n säilyminen Pinegalla myöhäiskantasuomalaisen muutoksen *š > *h levinneisyysalueen ulkopuolella selittäisi myös muutaman muun seikan. Nimittäin sellaiset tapaukset, joissa sanastollisesti saamelaisessa määriteosassa (alkuosa) tavataan š (joka saamessa on kuitenkin kehittynyt s:ksi) ja joissa perusosa (loppuosa) on sanastollisesti selvästi itämerensuomalainen: Šubmatka, Šuboja – vrt. kantasaamen *supe¯ ’haapa’ < *šuupa (ks. Saarikivi 2006: 141). Kyseinen ’haapa’-sana olisi siis Pohjois-Venäjän alueen paleoeurooppalaisista kielistä lainattu tuolle alueelle levinneisiin uralilaisiin kieliin, kun taas kantasuomen ydinalueella Suomenlahden eteläpuolella tuota sanaa ei tavata, vaan siellä on lainattu ilmeisesti samaa alkuperää oleva mutta eri substraattikieltä edustava *šaapa > haapa.

Saamelaisperäinen paikannimistö on tunnistettavasti kantasaamelaista, mutta toisaalta esisaamelaista (varhaiskantasaamelaista) kehitysvaihetta olisi käytännössä mahdoton erottaa esi-itämerensuomalaisesta (varhaiskantasuomalaisesta). Kantasaamelainen kehitys näyttää lisäksi alkaneen ja jopa päättyneen hieman aikaisemmin kuin kantasuomalainen, joten ajallisesti ensimmäinen kantasaamelainen nimikerrostuma voisi olla samalta ajalta kuin keskikantasuomalainen kerrostumakin.

Idän suunnalta tulleista ekspansioaalloista mansilaista on ilman muuta pidettävä vanhempana tulokkaana pohjoisessa kuin komilaista: monet komin pohjoisista murteista ovat syntyneet vasta keskiajalla. Komi näyttää levinneen laajalti samalle alueelle, jolta mansilaista paikannimistöä tavataan, mutta pysähtyneen idässä joksikin aikaa Ural-vuoristoon. Nykyään tosin komeja tavataan myös Siperian puolella.

Mansilaisessa paikannimistössä on eri nykymurteisiin viittaavia piirteitä, joten kovinkaan vanhaa ei mansilainenkaan nimistö voine olla. Kanniston hahmottelema kerrallinen mansilainen puhuma-alue on ollut selvästi V:n muotoinen niin että nykyinen siperialainen mansilaisalue muodostaa V:n oikeanpuoleisen haaran ja komilaisen ekspansion alle jäänyt eurooppalainen mansilaisalue vasemmanpuoleisen haaran. V:n kanta on ollut Kama-joen ja Ural-vuoriston välillä ulottuen eteläisimmillään Belaja-joelle. Tätä aluetta voitaneen pitää mansin alkuperäisenä leviämiskeskuksena, mikä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että Kaman alajuoksu Belajan risteyskohdasta alaspäin on vanhinta tunnettua permiläistä aluetta. Permi on itäisin läntinen (suomalais-permiläinen) kielihaara ja mansi on läntisin itäinen (ugrilais-samojedilainen) kielihaara.

Joka tapauksessa myös esi- ja kantapermiläisiä on ollut jo varhain melko lännessä, koska kieleen on omaksuttu varhaisia kantasuomalaisia lainasanoja. Koska kantapermi sijoitetaan Kaman alajuoksulle ja kantakomi Vytšegdalle, olisi varhaisin yhteysreitti permin ja itämerensuomen välillä voinut kulkea Kamalta Vjatkan latvoille, mistä on vain lyhyt matka Viena-joen eteläiselle sivujoelle Suhonalle, jota pitkin pääsee länteen Valkeajärven lähelle. Valkeajärven seudun kautta, joka on historiallisesti vepsäläisaluetta, on varhaisimman kantasuomalaisen vaikutuksen täytynyt levitä itään – kantasuomen pohjoinen ekspansio on selvästi myöhäisempi, ja ilmeisesti Laatokan ja Äänisen eteläpuolellakin on puhuttu aikaisemmin varhaista kantasaamea (Aikio 2006: 42).

Varhaisimmat itämerensuomalais-permiläiset kontaktit olisivat siis ehkä seuranneet tätä eteläistä reittiä, ja vasta myöhemmin komin puhuma-alue olisi levinnyt pohjoisemmaksi syrjäyttäen mansin ja päätyen kosketuksiin jälleen uusien itämerensuomalaisten kielten kanssa Viena-joen alajuoksun sivujoilla.


3. Yhteenveto

Alkuperäinen uralilainen vyöhyke voidaan sijoittaa taigavyöhykkeen eteläosaan Volgan pohjoispuolelle (ks. Häkkinen 2009). Pohjois-Venäjä on ollut kaukana sen pohjoispuolella, eikä meillä ole juurikaan tietoa sen alkuperäisistä asukkaista. Jossain vaiheessa – ilmeisesti vasta 2 000 vuotta sitten – uralinkieliset ryhmät alkoivat siirtyä etelään virtaavan Volgan vesistöalueelta pohjoiseen Jäämereen virtaavien jokien alueelle. Tulosuuntia on ollut kaksi: kaakko (mansit ja komit) ja lounas (itämerensuomalaiset ja saamelaiset).

Pohjois-Venäjälle eri suunnilta tulleiden uralilaisten kansojen liikehdinnät voidaan tiivistää seuraavasti (ajoitukset ovat luonnollisesti karkeita arvioita):

1. Keskikantasuomi lounaasta noin 0–200 jaa.
2. Myöhäiskantasaame lounaasta noin 200–400 jaa.
3. Myöhäiskantasuomen etelämurre lounaasta noin 400–600 jaa.
4. Mansi kaakosta noin 800–1000 jaa.
5. Vepsä lounaasta noin 900–1000 jaa.
6. Karjala lounaasta noin 1000–1100 jaa.
7. Komi kaakosta noin 1100 jaa.





Aikio, Ante 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 91.
http://www.sgr.fi/susa/91/aikio.pdf

Helimski, Eugen 2006: The “Northwestern” Group of Finno-Ugric Languages and its Heritage in the Place Names and Substratum Vocabulary of the Russian North. – The Slavicization of Russian North. Mechanism and Chronology. (Toimittanut Juhani Nuorluoto) Slavica Helsingiensia 27.
http://www.slav.helsinki.fi/nwrussia/eng/Conference/pdf/Helimski.pdf

Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92. (Ilmestyy keväällä)

Kallio, Petri 2000: Posti’s superstrate theory at the threshold of a new millennium. Facing Finnic. Some challenges to historical and contact linguistics. Castrenianumin toimitteita 59.

Kallio, Petri 2007: Kantasuomen konsonanttihistoriaa. Sámit, sánit, sátnehámit. Riepmocála Pekka Sammallahtii miessemánu 21. beaivve 2007. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 253. (Toim. Jussi Ylikoski ja Ante Aikio)
http://www.sgr.fi/sust/sust253/sust253_kallio.pdf

Kannisto, Artturi 1927: Über die früheren wohngebiete der wogulen im lichte der ortnamenforschung. – Finnisch-Ugrische Forschungen XVIII.

Posti, Lauri 1953: From Pre-Finnic to Late Proto-Finnic. – Finnisch-Ugrische Forschungen XXXI.

Saarikivi, Janne 2006: Substrata Uralica. Tartu: Tartu university press.
http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/hum/suoma/vk/saarikivi/substrat.pdf

Saarikivi, Janne & Grünthal, Riho 2005: Itämerensuomalaisten kielten uralilainen tausta. Muuttuva muoto. Kirjoituksia Tapani Lehtisen 60-vuotispäivän kunniaksi. Kieli 16.

Toivonen, Y. H. 1949: Protolapin ongelmasta. – Suomalaisen tiedeakatemian esitelmät ja pöytäkirjat 1948.




Edelliselle sivulle
Seuraavalle sivulle

Takaisin pääsivulle