Kielellisesti köyhä muinaisuus?



Eräs seikka monissa alkuperätutkijoissa hämmästyttää: heidän muinaisen maailmansa kielellinen köyhyys. Esimerkiksi Kalevi Wiik olettaa jääkauden jälkeen Euroopassa puhutun tasan kolmea erisukuista kieltä: baskilaista, indoeurooppalaista ja uralilaista.

Tällainen näkemys on melko yllättävä siihen nähden, että Euroopassa tiedetään puhutun vielä pari vuosituhatta sitten useita näihin kielikuntiin kuulumattomia kieliä. Toki on mahdollista, että Välimeren ympäristön "vieraat" kielet, sellaiset kuin etruski, pelasgi, pohjoispikeeni, ibeeri jne. ovat levinneet alueelle vasta myöhemmin, paljon jääkauden jälkeen esimerkiksi Afrikasta tai Lähi-idästä.

Mutta tällainen selitys ei kuitenkaan sovi esimerkiksi siihen paleoeurooppalaiseen kieleen, joka Lapissa hävisi kantasaamen ekspansion jalkoihin alle 2 000 vuotta sitten (Aikio 2004), eikä niihin kieliin, joita on puhuttu pohjoisessa Keski-Euroopassa ennen alueen indoeurooppalaistumista (Schrijver 2001). Euroopassa on siis kiistämättä ollut useampaan kielikuntaan kuuluvia kieliä.

Jos asiaa yhtään pidemmälle ajattelee, tämä on oikeastaan looginen välttämättömyys. Esimerkiksi Juha Janhunen on käsitellyt tätä asiaa perusteellisesti kirjassaan Manchuria - An Ethnic History (Janhunen 1996); seuraavassa tiivistän asian omin sanoin.

Jokaisen laaja-alaisen kielikunnan taustalla on suppea-alainen kantakieli; suppea-alainen siksi, että jokainen kieli syntyy alun perin suppealla alueella. Toisin sanoen niistä alueista, joilla nykyään puhutaan uralilaista kieltä, on kaukana menneisyydessä vain yhdellä puhuttu kantauralia. Kaikilla muilla nykyisin uralilaisilla alueilla on siis puhuttu aiemmin muita kieliä. (Tätä olen selventänyt laajemmin kirjoituksessani Uralilaisen kantakielen tutkiminen [PDF]).

Vauhtisokeutta?

Monet alkuperätutkijat, jotka eivät riittävässä määrin tunne näitä kielellisiä lainalaisuuksia, ovat antaneet nykytilanteen hämätä itseään: he olettavat, että myös menneisyydessä Euroopassa on puhuttu vain baskilaisia, indoeurooppalaisia ja uralilaisia kieliä. Koska arkeologinen ja/tai geneettinen jatkuvuus näyttää olevan kaikkialla ilmeinen, he venyttävät näiden kielikuntien laajat puhuma-alueet naurettavan kauas menneisyyteen.

Arkeologinen jatkuvuus ei kuitenkaan vastaa kielellistä jatkuvuutta vaan pikemminkin kielellistä epäjatkuvuutta. Kielitieteen tulosten perusteella tiedetään, että vielä 6 000 vuotta sitten kantaurali ja kantaindoeurooppa olivat suppealla alueella puhuttuja kieliä - on siis täysin perusteetonta olettaa niitä puhutun valtavan laajalla alueella jo jääkauden aikana.

Hyvä esimerkki nykytilanteen aiheuttamasta sokeudesta - jonka olisi voinut välttää perehtymällä tarkemmin aiheeseen eli kieleen - on juuri Euroopan nykyisen kielitilanteen heijastaminen jääkauden maksimin aikaisiin ns. refugioihin (alueisiin joille väestö pakeni kylmää). Tällaisia refugioita oletetaan yleensä olleen Euroopassa kolme: Iberiassa (Espanjan tienoilla), Balkanilla (Kreikan tienoilla) ja Ukrainassa. Näihin refugioihin esimerkiksi Kalevi Wiik yhdistää vastaavassa järjestyksessä baskilaisen, indoeurooppalaisen ja uralilaisen kielen - ja nyt puhutaan ajasta 14 000 - 18 000 (!) vuotta ennen kielentutkimuksen tuntemia kantauralin ja kantaindoeuroopan rekonstruktiotasoja (jotka siis ajoitetaan vuoden 4000 eaa. tienoille).

Ensinnäkin on jo täysin perusteetonta olettaa, että refugioihin vetäytynyt väki, joka tämän sivun alun perusteella on puhunut useita erisukuisia kieliä, olisi kaikissa refugioissa päättänyt, että siirrytäänpä käyttämään vain yhtä kieltä per refugio. Refugiot olivat nimittäin riittävän isoja mahduttamaan alueelleen useita puhuma-alueita (puhuma-alueiden koosta ks. alempana).

Ja vaikka tuolloin olisikin siirrytty yhden kielen käyttöön, sitä ei voisi esimerkiksi Ukrainan refugion kohdalla nimittää kantauraliksi. Uralilainen sukulaisuus voidaan erottaa noin 6 000 vuoden takaa; refugioissa olisi siis ehtinyt tästä ensimmäisestä yhteisestä kielestä vuonna 22 000 eaa. lukien kulua 3 kertaa 6 000 vuoden aika ennen varsinaista kantauralia.

Oletetaanpa, että vuonna 22 000 eaa. on vain yksi kieli, A. 6 000 vuoden aikana se kehittyy sisäisesti hyvin hajanaiseksi kielikunnaksi. Tässä vaiheessa, vuonna 16 000 eaa., kaksi sen tytärkielistä, B ja C, muuttuu ekspansiivisiksi muodostuen uusiksi kantakieliksi.

Seuraavan 6 000 vuoden syklin aikana, vuoteen 10 000 eaa. tultaessa, B ja C ovat jo hajanaisia kielikuntia, joiden keskinäinen sukulaisuus ei ehkä ole enää todistettavissa. Tässä vaiheessa kaksi B:n tytärkieltä, D ja E, sekä kaksi C:n tytärkieltä, F ja G, aloittavat ekspansion, ja vuoteen 6 000 eaa. tultaessa meillä on suuri joukko kielikuntia (ekspansiivisia kieliä saattaa hyvin olla enemmänkin kuin kaksi per taso), joiden keskinäinen sukulaisuus ei ole enää luotettavasti erotettavissa. Kantaurali saattaisi olla yhden tällaisen kielikunnan yksi vähäinen tytärkieli.

Tiivistäen voidaan sanoa, että väite, jonka mukaan jossakin jääkauden maksimin aikaisessa refugiossa puhuttiin kantauralia, osoittaa täydellistä tietämättömyyttä kielen käyttäytymisestä ja yhtä täydellistä piittaamattomuutta kielitieteen tuloksista.

Puhuma-alue

Tässä kappaleessa käsiteltäviä asioita on sivunnut esimerkiksi Juha Janhunen (2005).

Miten puhuma-alue määritellään? Tapauskohtaisesti: mitään vakiintunutta käytäntöä ei ole. Voidaan esimerkiksi ajatella, että nykyinen Suomi on suomen kielen puhuma-alue. Valtiollinen ajattelu ei kuitenkaan toimi hyvin muinaisuuden maailmassa, joten on etsittävä toisenlaisia määritelmiä.

Suomesta löytyy kaksi hyvää esimerkkiä: inarinsaame ja koltansaame. Ne ovat selvästi erillisiä kieliä, ja niitä puhuvat väestöt myös kokevat kuuluvansa eri etnoksiin. Erillinen identiteetti taas on seurausta sekä kielellisestä että kulttuurisesta (esimerkiksi elinkeinollisesta ja uskonnollisesta) erilaisuudesta. Kummankin kielen puhujamäärä kuuluu suuruusluokkaan "noin 500". Kielten puhuma-alueet ovat vastaavasti suppeita, keskittyen Inarinjärven ympäristöön.

Puhujamääriltään tämän suuruusluokan kielet saattavat olla hyvinkin elinvoimaisia: ellei ulkopuolista painetta sulautua valtaväestöön ilmene tai sitä pystytään vastustamaan, kieli säilyy elävänä.

Menneisyydessä tämänkokoiset kieliyhteisöt ovat olleet yleisempiä kuin nykyään. Tästä seuraa, että esimerkiksi kivikaudella Suomen alueella on voinut olla kymmeniä puhuma-alueita, joilla on voinut elää erisukuisia kieliä puhuvia väestöjä.

Entäs sitten ne 10 000 kilometrin laajuisella jäänreunan eteläpuolisella tasangolla eläneet kantauralilaiset mammutinmetsästäjät? Useinhan on vedottu siihen, että muinaiset metsästäjä-keräilijät tarvitsivat suuria nautinta-alueita, mistä seurasi laaja puhuma-alue. Mutta että Englannista Uralille?

Kun tarkastellaan Euraasian havumetsävyöhykkeen viime aikoihin asti perinteisten pyyntielinkeinojen varassa eläneitä kansoja, voidaan sanoa että 100 kertaa 100 kilometriä riittää vallan mainiosti elinkeinoreviiriksi. Täällä satojentuhansien järvien maassa kannattaa myös muistaa, että kalastus on ollut varmempi elinkeino kuin metsästys; kalastusta harjoittavat väestöt ovat saattaneet elää pysyvillä asuinpaikoilla nauttien vain päivämatkan sisällä olevia alueita.

Jos siis ajatellaan yhden puhuma-alueen olleen suunnilleen tuo 10 000 neliökilometriä, on Suomen kokoiselle alueelle mahtunut lähes 40 puhuma-aluetta. Karkeasti voidaan ajatella yhden kielen murteita puhutun vaikkapa viidellä alueella, ja saman sukuisia kieliä keskimäärin vaikkapa viidellätoista alueella, joten täällä on hyvinkin voitu puhua vaikkapa kolmeen eri kielikuntaan kuuluvia kieliä.




Edelliselle sivulle
Seuraavalle sivulle

Takaisin pääsivulle