Kontaktisyntyinen kielikunta?

Jaakko Häkkinen
(7.4.2007)


Perinteisen näkemyksen mukaan kielikunta periytyy yhdestä kantakielestä ja nykykielten moninaisuus on seurausta divergenssistä eli erilaistumiskehityksestä. Viime vuosina yhä äänekkäämmiksi käyneet "vallankumoukselliset" sen sijaan ovat esittäneet, että uralilainen kielikunta olisikin syntynyt konvergenssin eli yhtenäistymiskehityksen seurauksena alkuaan erisukuisten kielten kehittyessä yhteiseen suuntaan (esim. Wiik 2002: Eurooppalaisten juuret).

Tällainen "kontaktiteoriaan" perustuva näkemys olisi näiden tutkijoiden mielestä ristiriidassa perinteisen näkemyksen kanssa, mutta tosiasiassahan myös perinteinen näkemys on ottanut kontaktit huomioon (ks. Itkonen 1998).

Kalevi Wiik kirjoittaa (2002: 48):
"Esimerkiksi väite, jonka mukaan koko periglasiaalinen vyöhyke (mannerjään eteläpuolinen alue) olisi uralilaisen lingua francan pohjalta kehittynyt uralilaiseksi kielivyöhykkeeksi, on usein leimattu vääräksi sillä perusteella, että kantakielten alueet eivät voi olla näin laajoja. Kysymyksessä on väärinkäsitys, joka perustuu siihen, että lingua franca ja perinteinen kantakieli on samastettu. Väite, jonka mukaan periglasiaalinen vyöhyke on liian laaja uralilaisen lingua francan alueeksi, on yhtä perusteeton kuin väite, jonka mukaan englantia ei voitaisi nykyään käyttää lingua francana koko Euroopassa."

Tässä Wiik joko tahallaan tai tahattomasti ohittaa sen, että lingua franca käyttäytyy aivan kuten mikä tahansa kieli: sen leviäminen alkaa aina suppealta alueelta. Kielen laajaa puhuma-aluetta edeltää aina suppea puhuma-alue, kielen ekspansiokeskus (Janhunen 1999; Häkkinen 2006). Tämä lainalaisuus koskee myös lingua francoja (erikielisten ryhmien yhteisenä kommunikaatiokielenä käyttämä kieli; Thomason 2001: 269): tällainen kieli, olipa se kontaktissa syntynyt pidgin tai jonkin kieliyhteisön alkuperäinen kieli, syntyy ja leviää käyttöön aina yhdeltä suppealta alueelta - niin kuin englantikin on levinnyt.

Oletetaanpa, että naapurikielten A ja B puhujat kehittävät yhteiseksi kommunikaatiokielekseen pidginkielen X. Syntynyt kieli omaksutaan kieliyhteisöjen A ja B keskinäisen kommunikaation kieleksi eli lingua francaksi. Vastaavanlainen prosessi tapahtuu myös tuhannen kilometrin päässä, missä naapurikielten C (joka kuuluu samaan kielikuntaan kielen B kanssa) ja D puhujat kehittävät keskinäiseksi lingua francakseen uuden pidginkielen Z. Mitä tapahtuu siinä vaiheessa kun nämä kaksi erillistä kielialuetta, AB ja CD, joutuvat kiinteisiin kosketuksiin keskenään ja syntyy jälleen tarve keskinäiseen kommunikointiin? Oletetaanpa Wiikin tapaan, että kaikkien neljän alkuperäisen kielen puhujat alkavat käyttää yhteydenpidossaan yhtä ja samaa kieltä lingua francana. Kuinka tämä käytännössä tapahtuu?

Lopputulos riippuu siitä, valitaanko käyttöön valmiista pidginkielistä X vai Z, vai luodaanko peräti täysin uusi kontaktikieli W. Joka tapauksessa lingua franca otetaan aluksi käyttöön suppealla alueella. Syntyneen lingua francan käyttöalue on ABCD, mutta kielen ekspansiokeskus eli kielellinen "alkukoti" on paikannettavissa aina suppealle alueelle: jos lingua francaksi valitaan kieli X, sen alkuperäinen syntyalue ja ekspansiokeskus on kielialueiden A ja B välinen kontaktipinta; jos lingua francaksi valitaan kieli Z, sen alkuperäinen syntyalue ja ekspansiokeskus on kielialueiden C ja D välinen kontaktipinta; jos lingua francaksi kehitetään uusi kieli W, sen alkuperäinen syntyalue ja ekspansiokeskus on kielialueiden (A)B ja C(D) välinen kontaktipinta.

Ei siis ole mitään merkitystä sillä, valitaanko lingua francaksi jonkin kieliyhteisön äidinkieli (A, B, C tai D) vai jokin näiden perusteella luotu pidginkieli (X, Z tai W). Merkitystä ei ole myöskään sillä, kuinka laajoja tai suppeita kohtaavien kielten puhuma-alueet ovat. Lopputulos on aina sama: laaja-alainen lingua franca palautuu aina yhdelle suppealle alueelle, kielen ekspansiokeskukseen. Kielellinen "alkukoti" sijaitsee aina siinä pisteessä kontaktivyöhykkeellä, missä kieli valitaan tai kehitetään, ja täältä se leviää laajempaan käyttöön.

Täysin mahdoton on tilanne, että kielten A ja B puhujat kehittäisivät lingua francakseen sattumalta aivan saman kielen kuin kielten C ja D puhujat. Niinpä ne tutkijat, jotka Kalevi Wiikin tapaan olettavat uralilaisen kielikunnan syntyneen nykyisenlaajuisella alueella eri kielten välisten kontaktien tuloksena, ohittavat tietoisesti tai tietämättään sen seikan, että olipa kielen syntytapa minkälainen tahansa, kielen leviäminen alkaa aina suppealta alueelta.

Kun kieli leviää käyttöön laajemmalle alueelle, se ennen pitkää murteutuu. Näin alkuperäisestä suppealla alueella puhutusta kielestä tulee tytärkielten yhteinen kantakieli. Olennaista siis on, että vaikka uralilaisen kielikunnan taustalla olisikin kontaktikieleksi syntynyt pidgin, joka sitten olisi levinnyt laajan alueen lingua francaksi, tämäkin kantaurali olisi joka tapauksessa lähtenyt leviämään yhdeltä suppealta alueelta.

Painottaapa teoreettinen viitekehys sitten divergenssiä tai konvergenssia, on lopputulos sama: kielikunnan taustalla on aina suppea ekspansiokeskus, kantakielen "alkukoti". Ja kielellisen alkukodin luotettava sijoittaminen aikaan ja paikkaan on mahdollista ainoastaan vertailevan kielitieteen menetelmin. Arkeologian tai genetiikan tulokset eivät voi luotettavasti kertoa menneisyyden kielitilanteesta, koska nämä tieteenalat eivät tutki eivätkä tavoita kieltä.

Vaikka kantaurali olisikin alkuaan syntynyt konvergenssin tuloksena, on kantauralin hajoaminen nykyiseksi uralilaiseksi kielikunnaksi joka tapauksessa divergenssin tulosta. Niinpä Wiik ja kumppanit ovat erehtyneet olettaessaan, että kontaktisyntyisyys olisi ristiriidassa divergenssimallin kanssa ja voisi jotenkin viedä siltä pohjan.

Kantauralin jälkeen

Mitä tulee kantauralin hajoamiseen, niin divergenssimallissa otetaan kyllä huomioon myös kontaktit, toisin kuin Wiik asian kärjistetysti hahmottaa. Kantakielen hajoaminen erillisiksi tytärkieliksi johtuu kieliyhteyden katkeamisesta esimerkiksi kielialueen laajenemisen vuoksi, niin että kielen muutokset eivät enää leviä koko kielialueelle. Syntyviä murteita erottavat piirteet voivat olla juuri kontaktien seurausta: johonkin murteeseen lainataan sanoja ja muita piirteitä erisukuisesta naapurikielestä, ja juuri nämä lainat saattavat erottaa kyseisen murteen sen naapurimurteista.

Määritelmällisesti divergenssi on siis se prosessi, jolla kuvataan yhden kielen hajoamista useaksi eri murteeksi ja myöhemmin kieleksi. Konvergenssi puolestaan on se prosessi, jolla kuvataan yhden tällaisen murteen kehittymistä kohti erisukuista naapurikieltä. Kyseessä on siis kaksi eri näkökulmaa, jotka eivät sulje toisiaan pois: jokaista kieltä voidaan tarkastella kummasta näkökulmasta tahansa.

Esimerkiksi suomen kieltä voidaan tarkastella divergenttisesti, eli sitä sukukieliin vertaamalla kartoitetaan ne piirteet, jotka erottavat suomen esimerkiksi vepsästä tai mordvasta (ks. esim. Saarikivi & Grünthal 2005). Jos suomea tarkastellaan konvergenttisesti, saadaan esimerkiksi ruotsiin vertaamalla selville ne piirteet, joiden suhteen suomi on lähentynyt ruotsia. Kokonaiskuva on mahdollista hahmottaa vasta, kun sekä divergenssi että konvergenssi otetaan huomioon: monet sellaiset piirteet, jotka erottavat suomea sukukielistä, ovat ruotsin ja sen esimuotojen (kantaskandinaavi, kantagermaani) vaikutusta.

Perinteinen vertaileva kielitiede on ottanut nämä molemmat näkökulmat huomioon. Sen sijaan "vallankumouksellisten" väärinymmärretyssä kontaktiteoriassa halutaan kokonaan luopua divergenssistä konvergenssin hyväksi - näkemys joka on suorastaan järjetön, koska kontaktien vaikutus (konvergenssi) voidaan havaita vain kielikunnan antamaa taustaa (divergenssi) vasten. Jos emme esimerkiksi tietäisi, mitkä ainekset suomen kielessä ovat perua uralilaisesta kantakielestä (josta esim. Janhunen 1982), emme voisi tietää myöskään sitä, että monet ruotsista lainatut ainekset ovat selvästi tätä nuorempia. Niinpä divergenssin (ja sen mukanaan tuoman vertailukohdan) hylkääminen on johtanut väärinymmärretyssä kontaktiteoriassa sellaisiin absurdeihin väittämiin, että suomi on läheisempää sukua ruotsille kuin vaikkapa mordvalle. (Keskustelusta ks. Laakso 1995; Itkonen 1998.)

Yhteenvetona todettakoon, että se mitä Wiik ja kumppanit kutsuvat vallankumoukselliseksi kontaktiteoriaksi, on todellisuudessa vain väärinymmärretty kontaktiteoria. Oikeinymmärretty kontaktiteoria sen sijaan otetaan huomioon myös perinteisessä vertailevassa kielitieteessä. Divergenssi on se lähtökohta, jota vasten konvergenssi voidaan havaita - konvergenssia ei edes voida käsitellä ilman divergenssiä, joten on suorastaan älyvapaata vaatia divergenssimallista luopumista ja sen korvaamista silkalla konvergenssimallilla. Se olisi sama kuin yrittäisi lyöttää kolikoita, joilla on vain yksi puoli.


Häkkinen, Jaakko (2006): "Uralilaisen kantakielen tutkiminen". Tieteessä tapahtuu 1 / 2006, Helsinki.

Itkonen, Esa (1998): "Sukupuu ja kontakti." Virittäjä 1998, Helsinki.

Janhunen, Juha (1982): "On the structure of Proto-Uralic". FUF 44, Helsinki 1982.

Janhunen, Juha (1999): "Euraasian alkukodit". Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 153. Helsinki 1999.

Laakso, Johanna (1995): "A spade is always a spade." Itämerensuomalainen kulttuurialue. Toim. Seppo Suhonen. Castrenianumin toimitteita 49. Helsinki 1995.

Saarikivi, Janne & Grünthal, Riho (2005): "Itämerensuomalaisten kielten uralilainen tausta". Muuttuva muoto. Kirjoituksia Tapani Lehtisen 60-vuotispäivän kunniaksi. Kieli 16.

Thomason, Sarah Grey (2001): Language Contact. An Introduction. Edinburgh University Press.

Wiik, Kalevi (2002): Eurooppalaisten juuret. Atena, Jyväskylä 2002.




Edelliselle sivulle
Seuraavalle sivulle

Takaisin pääsivulle