Nimistö suurennuslasin alla

11.8.2008



Nimistöntutkimuksen perusteet (Terhi Ainiala, Minna Saarelma ja Paula Sjöblom / Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008)

Suomalainen paikannimikirja (Karttakeskus / Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2007)


Nimistöntutkimus on se kielitieteen osa-alue, joka keskittyy nimiin. Yksilöivä nimitys (Ilkka) on nimi, kun taas luokitteleva nimitys (pojanviikari) ei ole nimi. Nimistöntutkimuksen perusteet alkaa johdatuksella nimistöntutkimuksen teoriaan ja terminologiaan (monoreferentiaalinen, endonyymi, toponomastiikka, polysemia, metonyyminen siirrynnäinen) sekä suomalaisen nimistöntutkimuksen vaiheisiin. Tämän jälkeen käsitellään perusteellisesti paikannimiä ja henkilönnimiä sekä hieman suppeammin eläinten nimiä, kaupallisia nimiä ja kirjallisuuden nimiä.

Vaikka kirja on pääasiassa metodologinen johdatus, tulee myös tutkimustuloksia esille runsaiden esimerkkien muodossa. Erityisen mielenkiintoinen ja ainakin minulle ennestään tuntematon aihepiiri oli johdatus eri puolilla maailmaa käytettyihin henkilönnimisysteemeihin: että Publius Cornelius Scipio Africanuksen sukunimi olikin Cornelius; että Indonesian presidentin ainoa nimi oli Suharto; ja että muinaissuomalainen kaksiosainen nimityyppi (Ihalempi) perustunee germaaniseen malliin (Bernhard, Gunhild) – nimistö on kielen nopeimmin muuttuvaa aluetta, ja vieraita vaikutteita on meillekin omaksuttu jo kauan ennen kristillisyyden vakiintumista ja sitä seurannutta nimivallankumousta. Äkkinäinen ei osaisi myöskään arvata, että Virtanen edustaa luontoaiheisia uudisnimiä vain sadan vuoden takaa eikä -nen-päätteestään huolimatta liity sellaisiin vanhoihin, jo keskiajalta periytyviin savokarjalaisiin sukunimiin kuin Pentikäinen tai Vepsäläinen.

Alkuperätutkimuksen kannalta selvästi merkittävimpänä nimiryhmänä voidaan pitää paikannimiä. Vaikka tiedetään suomessa (ja sen lähisukukielissä) olevan skandinaavinen, germaaninen, slaavilainen, balttilainen, iranilainen, kanta-arjalainen ja jopa arkaainen (kanta)indoeurooppalainen lainasanakerrostuma, ei lainasanojen saantipaikasta aina ole varmuutta. Ainoastaan paikannimistöntutkimuksen avulla voidaan tietyt (yleensä myöhäisimmät) kielelliset kontaktit sijoittaa kartalle (kun taas vertailevan kielentutkimuksen avulla kontaktit voidaan sijoittaa aikajanalle).

Etnohistorian kannalta hedelmällistä on paikannimistä erityisesti lainanimistön tutkiminen. Niinpä tiedetään, että Turunmaan saaristossa on ennen 1200-lukua ja ruotsalaisasutusta ollut suomenkielistä pysyvää asutusta (eikä pelkästään eränkävijöitä); tiedetään, että saamea on aikaisemmin puhuttu aivan eteläisintä ja läntisintä Suomea myöten (Köyliö, Kontaa, Kukainen, Suonojärvi, Joksunmäki); tiedetään, että läntisessä Suomessa on ruotsalaisasutusta vanhempaakin germaanisperäistä nimistöä (Harjavalta, Hauho, Eura); tiedetään, että Turku ja Kupittaa perustuvat slaavilaisperäisiin sanoihin, mutta Suomeen sanat lienevät kuitenkin tulleet Virosta eivätkä nämä paikat lienekään slaavien nimeämiä.

Asutushistorian kannalta on mielenkiintoista verrata toisiinsa sanan murrelevikkiä ja sen pohjalta muodostettujen paikannimien levikkiä. Esimerkiksi Salin-paikannimien levikki ulottuu Pohjois-Savoon ja Pohjois-Pohjanmaalle, vaikka itse sana, ’loukkupyydystä’ merkitsevä yleiskielen sanan sadin : satimen hämäläismurteinen vastine, tunnetaan paljon suppeammalta alueelta. Koska nimet ovat säilyneet pohjoisessa nykypäivään saakka, ne on peritty suoraan noilta varhaisilta hämäläisiltä eränkävijöiltä, jotka näyttävät muodostavan pohjoisen suomalaisasutuksen erään tärkeän juuren.

Suomalainen paikannimikirja puolestaan on massiivinen hakuteos, joka esittelee 4 700 paikannimen etymologian eli alkuperäselityksen. Mukana ovat kaikki nykyiset ja entiset kunnat, merkittävät taajamat, suurimmat järvet ja korkeimmat tunturit. Nimiartikkelien kirjoittajia on kolmekymmentä ja he edustavat suomalaisen paikannimistöntutkimuksen huippua. Esiteltävien nimien valinta ei ole ollut helppoa: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimiarkistossa on 2,3 miljoonaa suomen- ja saamenkielistä paikannimeä ja Svenska Litteratursällskapet i Finlandin kokoelmissa 370 000 ruotsinkielistä paikannimeä. Kirjan tarkoituksen vuoksi ”liian” läpinäkyviä nimiä (Pihlajavesi, Isokylä) jätettiin pois mieluummin kuin vaikeasti ymmärrettäviä (Örö, Jänhiälä, Könni, Supru).

Jokaisessa nimiartikkelissa annetaan ensin varhaisimpien historiallisten lähteiden mainintoja, mikä usein onkin ehdoton edellytys nimen etymologioinnille: usein nimen nykyasu on suuresti kulunut tai muuten erilainen kuin vaikkapa 1500-luvun asu, esimerkiksi Vartsala < *Varissalo (1539 Varissala bol) ja Mahlu < *Mahlajärvi (1564 Mahlaierffue). Toisinaan tarjotaan myös muuta mielenkiintoista historiallista tietoa: esimerkiksi Tuusulan Maantiekylän asukkailla oli aikoinaan maantierosvojen maine. Tilaisuus teki varkaan, vaikka kenties kyläläiset itse kokivat vain perivänsä jonkinlaista tullia ohikulkijoilta…

Erityisen hyödyllinen lisäulottuvuus on yleisimpien perusosien (jälkiosien) esittely ja toisinaan jopa levikkikartta silloin kun perusosa ei ole yleinen koko maassa (esim. linna, pohja, vaara, kulma, vesi, vuoma, kankare; ruotsiksi mm. kulla, mark, lot, malmen). Kartta on myös sellaisten nimiartikkelien kohdalla, joiden tarkoitteen hahmottaminen ilman sitä olisi hankalaa (Vakka-Suomi) tai joiden nimeämismotiivin ymmärtämiseksi on tunnettava paikan ympäristö (Luikonlahti, Vesikansa). Myös havainnollistavaa kuvitusta tavataan sellaisten nimiartikkelien yhteydessä, joiden kantasana on nykysuomalaiselle tuntematon: paikannimi Käsämä juontuu sanasta käsämä ’koukkupäinen puu, jolla harataan nuottasalkoa avannosta talvinuottaa vedettäessä’.

Historiallisen, maantieteellisen ja kansatieteellisen tiedon lisäksi nimiartikkeleissa tarjotaan myös kielitieteellistä tietoa. Esimerkiksi Aurajoki tulee muinaisskandinaavisesta sanasta *aþra ’vesisuoni’, jonka vanhemmasta kantagermaanisesta asusta on saanut nimensä Eura. Sälinkää-nimessä tavataan erityisenä järvennimijohtimena pidetty aines -ngäs : -nkään (kuten myös nimissä Hyvinkää ja Perinkää).

Kirjan tärkein anti on kuitenkin ilman muuta paikannimien alkuperän selittäminen eli etymologia. Opimme että Kuopio juontuu alkuaan ortodoksisen henkilönnimen Prokopij väännöksestä. Sodankylä on kansan mielissä yhdistetty taisteluihin, mutta varhaisten suomen- ja saamenkielisten kirjallisten mainintojen perusteella se näyttää saaneen nimensä saamelaisesta suvusta Coavvá, joka on suomennettu Sova: *Sovankylä (1563 Sowan by). (Peräpohjalaismurteissa d:n ja v:n edustukset sekaantuvat helposti.) Sysmä paikannimenä juontunee samanasuisesta murresanasta, joka merkitsee 'synkkää korpea'. Myös sellaisten ikuisten kiistanimien kuin Suomi ja Häme uusimpia selityksiä esitellään kattavasti.

Aina paikannimen alkuperää ei kuitenkaan osata kertoa. Joskus kilpailevia selityksiä on useampia: esimerkiksi Orjainniemi saattaa liittyä orja-sanaan tai sitten saamen ’etelää’ merkitsevään sanaan. Joskus taas nimelle ei ole keksitty yhtään uskottavaa selitystä: tällaisia tapauksia ovat esimerkiksi Napue, Mahlatti ja Pöyliöjärvi. Onneksi tällaisia selittämättömiä paikannimiäkin on kirjaan jätetty, haasteeksi vastaiselle tutkimukselle.

Kirjan lopussa on vielä aakkosellinen hakemisto ja kuntakohtainen hakemisto, jotka helpottavat kirjan käyttämistä hakuteoksena. Jokaisen nimiartikkelin lopussa on viitteet lähteisiin, joissa kyseistä nimiainesta on aiemmassa tutkimuksessa käsitelty. Toivottavasti tässä käsitellyt kirjat löytävät tiensä kaikkien nimistöstä, sen tutkimisesta ja tutkimustuloksista kiinnostuneiden hyllyyn.




Edelliselle sivulle

Takaisin pääsivulle